N. R. af Ursin

Työväenkysymyksiä II

1899


Julkaistu: 1899
Lähde: »Työväenkysymyksiä II». Turun Kirjapaino Osakeyhtiö, Turku 1899
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


Mitä vaatii nykyinen tila?

Usein kuulee yläluokan piireissä lausuttavan, niissäkin, jotka ovat työväen pyrinnöitä lähempänä, kuin muut, että kaikkein pahin puoli työväen asiassa on sen yleisinhimillinen luonne ja isänmaallisuuden syrjäyttäminen.[1] Tähän väitteeseen ei kuitenkaan työväestö itse ole mitään aihetta antanut. Totta on kyllä, että työväki ja sen miehet kehoittavat pitämään kaikkia ihmistä veljinä ja sisarina, ettei saa rajoittaa toimintaansa yksinomaan oman isänmaan asukkaisiin, mutta että työ on tehtävä kaikkien niiden hyväksi, jotka ennen muita apua tarvitsevat, koko kärsivän ihmiskunnan kohottamiseksi. Mutta tämä ei suinkaan estä etupäässä työskentelemästä oman isänmaansa edestä, sen asukasten hyödyttämiseksi ja laitosten parantamiseksi. Syytös, että työväen asianajajat ja työväki eivät ole kyllin isänmaallisia on syntynyt siitä, ettei yläluokka kyllin ole voinut toimissaan irtautua pikkumaisten luokka-etujen ajamisesta, ettei se kyllin ole voinut laajentaa näköpiiriänsä ja ruveta työskentelemään koko kansan kohottamiseksi ja vaurastuttamiseksi. Alempi kansa, työkansa, tästä monasti tuskastuu: kun se tämmöistä huomaa yläluokan puolesta, huudahtaa se monasti: eihän minulla todellisuudella olekaan mitään oikeata isänmaata, jossa muut kansanluokat kyllä pitävät itsestään hellää huolta, mutta jossa useasti minun lapseni saavat nääntyä, jossa minulle kyllä annetaan runsaasti velvollisuuksia, mutta oikeuksia niukasti. Tämmöisen huudahtuksen saapi usein kuulla suullisesti lausuttavan ja hyvinkin usein työväen omissa kirjoituksissa. Työväki kyllä rakastaa, kuten jokainen ihminen isänmaatansa, mutta jos se huomaa, että se kansanluokkana on siinä suuremmassa määrässä syrjäytetty — siiloin voi isänmaallinen tunne jossain määrin heikontua ja laimentua. Isänmaa on se äiti, jonka yhtä hellästi tulee rakastaa lapsiansa, yhtä paljon pitää huolta niistä kaikista, mutta jos joku noista lapsista huomaa, että hän on joutunut lapsipuolen asemaan sen sijaan, että hänen pitäisi nauttia äitinsä rakkautta yhtä suuressa määrässä kuin muutkin sisarukset — kuka kummeksii, jos hän silloin tuntee pistoksen sydämmessä, jos hän surullisella mielellä katselee tuota äitiä, jota hän kuitenkin vielä rakastaa, vaikka hän ei voi saada häneltä hänen täyttä rakkauttaan? Jos siis yläluokka tahtoo, että työväki rakastaa isänmaataan vähentymättömällä tunteella, niin tulee sen tehdä isänmaan todellisesti yhteiseksi kaikille, sen tulee uhrata omista suuremmista eduista työväen, huonompiosaisen puolen hyväksi. Ja jos se ei sitä tee, on tämä sama yläluokka itse epä-isänmaallinen, se on vaan korulauseilla isänmaallinen, mutta ei tositeossa, sillä todellinen isänmaallisuus näyttäytyy toimissa koko kansan hyväksi ja silloin täytyy yläluokan tehdä uhrauksia.

Onko nyt meillä niin tehty, onko yläluokka sanottavasti luopunut eduistaan koko kansan hyväksi, se on alemman kansankerroksen kohottamiseksi? Valitettavasti täytyy tähän vastata kieltävästi. Aivan pienet muruset eivät auta mihinkään. Ja murusia on tähän asti melkein yksinomaan tarjottu. Kun työväki on pyytänyt lyhempää työaikaa, voidaksensa muutenkin kuin yöllä seurustella perheensä kanssa ja käyttääksensä vähän joutoaikaa tietojen hankkimiseen ja sivistyttäviin huveihin, silloin on sanottu, että se ei kannata, ja liikenevä aika käytetään vaan juopottelemiseen, vaikka epäämättömät numerot todistavat, ettei kummassakaan väitteessä ole perää. Ja kun työväki on pyytänyt asumusolojen parantamista, silloin on korkeintaan haalittu joku summa kokoon, josta työväki itse omalla edesvastuulla saapi lainoja asuntojen rakentamiseen sen sijaan että kunnan pitäisi, kuten sangen monessa paikassa ulkomailla, ryhtyä kunnollisten työväenasuntojen rakeutamiseen. Vaan huonevuokrat ja elatuskustannukset nousevat huikaisevalla vauhdilla. Luonnollisesti pyrkii työväki nyt ainakin parempien palkkojen saantiin — mutta tämäpä on kaikkein vaarallisin asia koko työväenliikkeessä. Pannaan jyrkästi vastaan, mitä voidaan: palkat ovat aina hyvin korkeat eivätkä milloinkaan siedä korotusta. Ja mitä on tehty työväen vanhuuden päivien turvaamiseksi valtion ja kunnan puolesta? Ei mitään. Palkka vähenee usein, mitä vanhemmaksi ja kykenemättömämmäksi työntekijä tulee, ja vihdoin on usein vaivaishuone edessä. Katkeraa, hyvinkin katkeraa! Entäs valtiollisella alalla, mitä suuria oikeuksia siinä työväellä on? Kansanluokkana on se valtiopäiviltä pois suljettu eikä sillä ole mitään sananvaltaa isänmaansa tärkeimmissä asioissa? Kun esim. silmäilee niitä kysymyksiä, jotka ovat hallituksen puolelta aiotut ensi valtiopäiville, kuinka paljon on semmoisia, jotka suorastaan ja etupäässä koskevat työväkeä ja niiden parasta? Yksi kokonainen: merimiesten vakuuttaminen tapaturmia vastaan! Tämä on kerrassaan surkeata ja todistaa aivan selvästi, etteivät toiset kansanluokat kykene pitämään huolta työväen elinehdoista.

Mutta sen sijaan suositellaan yläluokan puolelta yleisesti paria, kolmea keinoa työkansan kohottamiseksi — joilla kaikilla on se yhteinen etu, etteivät ne vaadi yläluokalta mitään erityisiä uhrauksia. Työväestön täytyy ennen kaikkea hankkia itselleen sivistystä — se on tietysti erinomainen asia, ja työkansa on yleensä siihen itsekin ja syystä innostunut, kunhan vaan ensin siihen annetaan aikaa riittävästi ja muistetaan, ettei huutava vatsa siitä täyty. Toiseksi vaaditaan säästäväisyyttä, joka sekin voi olla hyvä asia, kunhan vaan on jotain, josta säästää, mikä tavallisesti ei ole työmiehen laita. Sattuvasti huomauttaa sen takia prof. Gizycki, että »tämä neuvo on ennemmin annettava työnantajille, sillä nämä voivat tosiaan vähentää menojansa ja käyttää säästetyt rahat työntekijäinsä palkkojen korottamiseksi». Kolmanneksi koetetaan lohduttaa työkansaa sinä, että toisella puolen hautaa ei enää ole kurjuutta, mutta kuten prof. Ziegler sanoo, »tuonpuolisuuden uskonnolla ei enää meidän tehdasväestömme suurimmassa osassa saa mitään aikaan» tässä suhteessa. Jos sitä tarkoituksellisesti ruvetaan käyttämään liian paljon, on itse uskonnon arvo alenemassa.

Työväelle ja sen edustajille ei erehdyksiä eli semmoisia tekoja, joita ainakin yläluokka erehdyksinä pitää, hevin anteeksi anneta. Jos joku tuomio työmiesten, vieläpä lainoppineidenkin kannalta pidetään liian ankarana, jos kohta ei voimassa olevan lain mukaan suorastaan vääränä, koska tuomarilla on n. s. limitatsioonioikeus, niin jo semmoinen käsitys pidetään melkein rikoksena. Ja kuitenkin saapi nähdä, että yläluokan korkeimmat miehet koettavat oman itsensä puolustamiseksi heikontaa maamme korkeimman lainvalvojan arvon koko isänmaalle suureksi vahiugoksi. Kun työväki streikeillä pyrkii parempiin elämänehtoihin, silloin se saapi kuulla kunniansa, mitenkä maan teollisuus tällaisten työlakkojen kautta menee taaksepäin, miten kansan varallisuus siitä alenee y. m. s. Vaan suuri yleisö ei suinkaan liian ankarasti tuomitse niitä työnantajia, jotka lännestä, etelästä ja vieläpä — idästäkin vetävät maahan vierasta työväkeä oman työväen nöyryyttämiseksi ja kukistamiseksi.

Mutta kun isänmaa on vaarassa, s. o. kun ylemmätkin kansanluokat tuntevat painon joltakin taholta, silloin vedotaan kyllä koko kansaan, silloin kelpaa kaikkien myötävaikutus. Silloin unhotetaan työväen syrjäyttäminen entisinä aikoina, silloin ei muisteta sen alennustilaa. Ja työväki on yleensä niin jalomielinen ja isänmaallinen, että se senkin unohtaa ja käypi yhteistyöhön, toivoen, että yläluokka vastedes muuttaa menettelynsä sitä kohtaan. Mutta jos työväen luottamus vihdoin järkähtyisi, kenen on sitte syy? Senkö, joka ei ole todenteolla tahtonut tehdä isänmaata sille isänmaaksi, vai sen, joka aina on saanut alistua kaikkien kärsimysten alle. Asia on hyvin, hyvin totista laatua varsinkin nykyään. Kysymystä ei saada maailmasta sillä, että puhutaan kiihottajista, kiihotuksista, liiallisista vaatimuksista y. m. — se on kerrassaan toisin ratkaistava. Yläluokan tulee ruveta totisesti harrastamaan alaluokan parasta ja pontevasti ryhtyä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön eli, kuten prof. Ziegler sanoo, »todellisesti uhrata itsensä toisten hyväksi, upottaa omat etunsa kokonaisuuden etuihin ja tunnustaa toista samanvertaiseksi, vapaaksi henkilöksi».

Nykyinen tila vaatii, etteivät, mikäli mahdollista, ainoastaan suomen- ja ruotsinkieliset meillä sula yhteen enemmän kuin ennen — ja siihen päinhän on jo oireita — vaan yläluokan tulee myös yhä enemmän luopua etuoikeutetusta asemastaan ja sulautua koko kansan yhteyteen. Ainoastaan tällä ehdolla voi Suomen kansa pelastua. Koko kansan kohottaminen sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa voi kohottaa isänmaamme alennustilastansa. Silloin kuin yläluokka näyttää esimerkillään, että se koko isänmaan hyväksi tahtoo luopua tähdellisistä eduista, saapi se ehdottomasti työväestönkin mukanaan yhteiseen työhön tämän yhteisen isänmaan edestä, työväki tuntee itsensä silloin tosiaan kuuluvaksi samaan kansaan kuin yläluokkakin ja innokkaasti uhraa sekin, mitä se voipi uhrata, yhteisen isänmaan hyväksi.

Toivottavasti käsittää yläluokka ajoissa tämän tehtävänsä. Sillä se, joka sattumalta ja asemansa kautta on päässyt katsomaan, mitä kulissien takana tapahtuu, tietää hyvin, että Suomen kohtalo enemmän kuin arvataankaan nykyään riippuu Suomen työväen esiintymisestä. Varoitus yläluokalle sen takia ei ole tyhjää hälytystä. Ja toiselta puolen löytyy Suomen työväestössä vielä paljon isänmaallista mieltä niin että, jos ei sitä loukata, voi se saada vaikka ihmeitäkin toimeen. Työväestöstä, vieläpä sen sosialistisesta aineksesta lansuu prof. W. Förster seuraavat sanat, jotka täydelleen sopivat meidänkin työväellemme: »jokainen, joka viime aikoina on tullut lähempään yhteyteen työväenyhdistysten kanssa ja saanut kokea, miten lämpimästi se harrastaa ihanteellisia pyrinnöitä, hän ei voi olla tuntematta sitä autuaallista tunnetta, että täällä alkaa muodostua vankka pohja siveelliselle uudistukselle». — »Katsokoot konsulit, ettei valtio kärsi mitään vahinkoa.»

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työväenasuntokysymys.

»Freie Mitteilung der Wahrheit ist das schönste Vereinigungsband, welches die Welt der Geister zusammenhält.»
Fichte.

(Totuuden vapaa ilmoittaminen on kauniin yhdysside, joka liittää ajattelevien maailman yhteen.)

Tunnettu kansallistaloudeututkija, prof. Schönberg, joka on toimittanut erään kansallistaloudessa enimmin käytetyistä käsikirjoista (Handbuch der politischen Oekonomie), lausuu työväen asuntokysymyksestä (m. t. 2 II, 587) seuraavalla tavalla:

»Tämä asuntokysymys on sosiaalisen reformatsioonin ydinkohta. Työväenluokan siveellisessä ja aineellisessa kohottamisessa ja heidän saattamisessa kulttuurielämään osallisiksi on tällä suurempi ala ja suurempi käytännöllinen merkitys, kuin koko palkkakysymyksellä, niin vieläpä suurempi kuin koko työväenvakuutuksella.»

Saattaahan olla eri mieltä toisen tahi toisen parannuksen suuremmasta tärkeydestä työväenluokan edistämiseksi, mutta miten erilaisia mielipiteet tässä asiassa lienevätkin, niin taitaa kuitenkin kaikille ajatteleville henkilöille olla ehdottomasti selvää, että työväen asuntokysymys on tuiki tärkeä ei ainoastaan työväenluokalle, vaan myöskin jokaiselle kansalle ja ihmiskunnalle sen kokonaisuudessaankin. Ja kuitenkaan ei saata epäillä, että suuri osa parempiosaisista yhteiskuntaluokista ei ole ottanut täyttä selkoa siitä, mitä tämä kysymys oikeastaan sisältää ja vielä vähemmän koettanut saada aikaan mitään sanottavaa parannusta vallitseviin epäkohtiin.

On yleisesti tunnettu asia, että etenkin suurissa maailmankaupungeissa on kauhistuttava asuntojen puute olemassa köyhähkön väestön keskuudessa. Ei tarvitse mennä Lontoon Whitechapeliin tai Pariisin viheliäisimpiin kaupunginosiin, jo Berlinissä ja Wienissä on tila kurja. Tahdon täysin luotettavista lähteistä, joita ei ole suinkaan sosialistisiksi huudettu, tuoda muutamia liiottelemattomia ja tyypillisiä esimerkkejä molemmista viimeksi mainituista maailmankaupuugeista. Berlinin asujamistosta asuu 115 maakerroksissa, joissa valo ja raitis ilma ovat harvinaisia, mutta kosteus sitä runsaampi. Ja kuitenkin suurin osa mielellään maksaa hyyrynsä surkeimmastakin luolasta! — hyvin tavallinen tapaus (pienine vaihteluineen) on seuraava: Vähäisen pihamaan ympäröitsee joka puolelta nelikerroksinen rakennus; jos siitä lähdetään kahdeksaa porrasta alaspäin perimmäiseen rakennukseen, tullaan kellarikerrokseen, jossa leskellä ja hänen viidellä lapsellaan on huone ja keittiö. Seinien kalkkirappaus putoilee kosteuden johdosta huoneessa. Lesken ansiosta 1 mk. 25 p. päivältä (s. o. niiltä päiviltä, jolloin työtä on saatavissa) menee 15 % petroleumiin, koska kaikki työ on auringonvalon puutteessa välttämättä tehtävä tulenvalossa. Talon rikkakasat ja tähteet ovat suorastaan n. k. ikkunain edessä, niin että ulkoa saadaan ainoastaan pilaantunutta ilmaa. Kolme lapsista on aina sairaana, yksi parantumaton. Vuokraa tästä loistoasunnosta, jossa perhe jo on asunut useita vuosia, on 300 Smk. vuodelta ja sen suorittaa suurimmaksi osaksi vaivaishoitolaitos. — Toisessa kellarikerroksessa makaa vettä tippuvan seinän luona jo kuudetta vuotta selkäydinvaivaa kärsivä mies; samassa puolipimeässä huoneessa elää sitäpaitsi hänen vaimonsa ja 5 lasta. Ikkuna ei ole tiivis, vaan päästää raoista vettä ja hietaa. Turhaan etsii elämään kyllästynyt mies auringonvilahdusta: hänen laimeat silmänsä näkevät ainoastaan tähteitä ja tuhkaläjän pihalla. Ennen parempina päivinä oli hän myöskin läheisen kamarin omistajana, mutta nyt on hänen mahdotonta pitää sitä hallussaan, ja se on vuokrattu ilotytölle, joka rakastajineen usein antaa köyhälle perheelle tietoa itsestään. Prostitueeratut ovat yleensä maksuun nähden köyhän väestön parhaita vuokralaisia. — Kolmannessa kellariasunnossa elää 65-vuotias mies 38-vuotiaan mielenvikaisen tyttärensä kanssa. Isän täytyy huolehtia kaikesta tyttären puhdistamisesta ja pestä hänen vaatteensakin; tämä istuu muutoin enimmäkseen huoneen nurkassa ja leikkii nukkeinsa kanssa kuin lapsi. Mies on ammatiltaan rättienkerääjä; koottujen rättien täytyy muun paikan puutteessa jäädä huoneeseen, kunnes ne saadaan edullisilla ehdoilla myydyiksi. Syöpäläiset viihtyvät siellä luonnollisesti erinomaisesti. Huone on sellaisessa paikassa, että huoneustoon tottumaton ei saata löytää sitä maanalaisesta käytävästä ilman lyhtyä, eikä itse huonekaan ole paljoa valoisampi. Vuokra tästä pesästä on johonkin määrin yli 11 Smk. kuukaudessa tahi noin 13 koko työansiosta. — Ei vähääkään parempi, vaan monessa suhteessa huonompi on työväen asuntojen laita Wienissä. Mennään esimerkiksi kellarikerrokseen ja käydään maanalaisen käytävän läpi huoneeseen, joka saa kaiken ilman ja kaiken valon (!) käytävästä. Sisään tullessa nähdään ruumisarkku yhdessä kulmassa ja kuusivuotias poika on kuolleena suurella vuoteella. Vainajan sairauden aikana täytyi joko vanhempien tahi neljän sisaruksen olla hänen vuoteellaan, sillä muutoin he olisivat saaneet maata kylmällä lattialla. Ja vuoteella ei ole mitään lämmittäviä sänkyvaatteita. — Toisessa huoneessa asuu maistraatin palvelijan leski, jolla on kaksi täysikasvuista poikaa ja kaksi täysikasvuista tytärtä, sitäpaitsi kaksi pienempää lasta. Mutta perheen olisi mahdotonta maksaa koko vuokraa yksin — noin 25 Smk. kunkaudessa — ja leski, joka ei ole vielä iäkäs, pitää sen vuoksi 2 n. k. luona-asuvaa nuorta miestä. Kaikki 9 makaavat kolmessa vuoteessa samassa huoneessa.

Lienee jo mainittu kylliksi esimerkkejä inhimillisestä asuntokurjuudesta. Ja kuitenkin saattaisi niitä täydentää melkoisesti tekemällä selvää yleensä vielä epäterveellisemmistä ullakkohuoneista. Saattaa luonnollisesti väittää, että sehän koskee ainoastaan suuria maailmankaupunkeja. Mutta tässä erehdytään sangen suuresti. Pienemmissäkin kaupungeissa on asuntojen puute köyhähkön kansan keskuudessa kauhistuttava. Saksan kaupungeissa oli v. 1890: Kölnissä 4,4 tuhannesta sellaisia asuntoja, joita ei saattanut lämmittää, Mynhenissä 5 ‰, Lyypekissä 5,5, Hampurissa 6,3 Altoonassa 13,7, ja näissä lämmittämättömissä luolissa asui suht. 3,7; 2,3; 2,6; 4,6; 10,4 ‰ väestöstä. Vieläpä nämäkin olivat ylen täysiä; sillä lämmittämättömiä asuinhuoneita, kuudelle tahi useammalle henkilölle, oli Kölnissä 50, Mynhenissä 25, Hampurissa 21, Altoonassa 84. Harvinaista ei ole myöskään, että useita perheitä asuu yhdessä samassa huoneessa. Asuntoja, joissa oli 3 perhettä yhdessä, oli Leipsigissä 53, Königsbergissä 93, Mynhenissä 109, Altoonassa 160; 4 perhettä samassa huoneessa asui Leipsigissä 7:ssä asunnossa, Mynhenissä 8:ssa, Altoonassa 29:ssä. Ja monista vallan vähäpätöisistä kunnissa on saatavissa perusteellisia aivan samansuuntaisia valituksia.

Myöskin naapurimaassamme Ruotsissa on asuntojen puute levottomuutta herättävä. Tahdon lyhyyden vuoksi viitata lukijan varalle, jota asia huvittaa, t:ri Key Åbergin tutkimukseen asianlaidasta Ruotsissa (Af Stockholms stadsfullmäktige beslutad undersökuing af arbetarnes bostadsförhällanden i Stockholm») ja herra Hj. Wallqvistin esitykseen Gööteporin työväenasunnoista (Skrifter utgifna as Lorénska stiftelsen n:ro 5). Tästä näkyy, että pohjoisessakin asutaan asunnoissa, joissa ei ole tulisijaa, että kellarikerrokset ovat hyvin tavalliset. vieläpä sellaiset, että kengät niissä homehtuvat kosteudesta, että asunnot, joissa on samassa huoneessa 6, vieläpä useampiakin asukkaita, eivät suinkaan ole harvinaisia, että tapa käyttää useita luona-asuvia on hyvin yleinen, että asutaan yksin puukellareissa, ulkorakennuksissa, huvimajoissa ja heinäylisillä sekä talonklosetin yläpuolella. Suuria rotanreikiä ammottaa lattiasta, katot ovat peräti viheliäiset ja ulkohuoneita, joissa usein on kauhean huono haju, käyttää väliin viisitoistakin perhettä.

Tietääkseni puuttuu näin tarkka tilastollinen tutkimus työväenasuntosuhteista Suomessa. Mutta jokainen, joka vähänkin tuntee näitä, tietää tarpeeksi hyvin, että meilläkin tämä kysymys on tullut tahi on tulemaisillaan polttavaksi ja että sen yhä enemmän täytyy vetää yleistä huomiota puoleensa, jos tahdomme välttää tässä seikassa vielä viheliäisempiin olosuhteisiin joutumista. Vuonna 1890 asui lähes 13 Helsingin asujamista siten, että 4 tahi useampia henkilöitä, joskus 10–13 asui yhdessä ainoassa huoneessa ja 677 perhettä asui maakerroksissa. Vuonna 1893 oli tuhatta henkilöä kohti 534 asuinhuonetta, mutta v. 1896 oli näitä ainoastaan 525. Vuokrat nousevat useissa kaupungeissa, joskus työmiehille sietämättämän korkeiksi, ja pienehköistä asunnoista on monessa paikassa sellainen puute, että esim. Turussa tavataan joskus neljäkin perhettä samassa huoneessa.

Edellä olevasta esityksestä saamme siis sen tuloksen, että työtätekevän kansanluokan asunnot ilmaisevat hyvin usein peräti kurjaa tilaa — tilaa, joka ei suinkaan saata sopia siihen korkeaan kulttuurikantaan, josta meidän vuosisatamme näyttää olevan niin ylpeä. Työmiehen täytyy tehdä työtä suurimman osan päivästä ummehtuneessa ja usein peräti pilaantuneessa tehtaanilmassa, viettääkseen sitten yön vielä huonommissa terveydellisissä oloissa, viheliäisessä hökkelissä, jota kutsutaan kodiksi, mutta joka ei suinkaan ansaitse tätä nimitystä. Enin täytyy kuitenkin vaimon ja lasten kärsiä viheliäisistä asuntosuhteista ahtaissa tahi, paremmin sanoen, ahtaassa huoneessa läpi vuorokauden; sen tähden he myöskin ovat kalpeita ja vähäverisiä, usein melkein luurangon muotoisia. Asianlaita on tällainen sitä suuremmassa määrässä, kun juuri suurimpain perheiden täytyy tyytyä huonoimpiin asuntoihin, koska talonomistajat eivät tahdo suosia perheitä, joissa on useita lapsia. Terveys on ainoa pääoma, jonka työmies omistaa, ja varsin varmana tosiasiana on pidettävä, että huonot asunnot edistävät sen kalvamista ja turmelemista suuremmassa määrässä kuin huono ja riittämätön ravinto. Saattaa numeroilla osottaa, että kuolevaisuusprosentti rappeutuneissa ja liian täysissä työväenasunnoissa on paljoa suurempi kuin paremmin rakennetuissa kaupunginosissa. Niinpä oli tämä proseutti Lontoossa v. 1891 niissä osissa, joissa systeemi: huone ja perhe oli vähemmin levinnyt, 19 ‰ missä tämä systeemi vallitsi 23 %:lla, oli kuolevaisuusprosentti 23,6 ‰ ja 30,6 ‰ vastasi numero 25 ‰.[2] Että tämä etupäässä riippuu asuntosuhteista, selvenee tarttumatautien suuresta levenemisestä köyhissä kaupunginosissa. Toiselta puolen saattaa myöskin tilastollisesti näyttää — esim. suhteista Glasgowissa ja Gööteporissa, jotka myöhempinä aikoina ovat ryhtyneet tarmokkaisiin toimenpiteihin asuntohädän parantamiseksi köyhän väestön keskuudessa, — että kuolevaisuusprosentti laskeutuu (Glasgowissa esim. v:sta 1871, jolloin se oli 32 pr. 1000 22,6:ksi, suht. 23,6:ksi v. 1892), jos pyrkimys työväen aseman kohottamiseksi mainitussa suhteessa on kohoamassa. Mutta seuraukset samallaisista kurjista asumussuhteista ulottuvat myöskin muihin yhteiskuntaluokkiin, jotka saavat oikeutetun rangaistuksen laiminlyönnistään yhteiskunnan huonompiosaisia jäseniä kohtaan. Saattaa pitää todistettuna tosiasiana, että koleera esim. Pietarissa ja Hampurissa on niittänyt niin useita uhreja myöskin korkeammista yhteiskuntakerroksista juuri työväestössä vallitsevain viheliäisten asumussuhteitten vuoksi. Ja miten turmiollisesti vaikuttaakaan siveellisyyteen ja siveellisiin käsityksiin se seikka, että vanhemmat ja täysikasvuiset lapset viettävät yön samassa huoneessa ja vielä enemmän, että vieraita nuoria miehiä taloudellisista syistä täytyy ottaa yövieraiksi samaan huoneeseen, missä talon täysikasvuiset tyttäret asustavat — varsin tavallinen seikka köyhän työmiehen kodissa. On myöskin aivan oikein näytetty todeksi, että aviottomain lasten luku on suoranaisessa suhteessa sellaisten »luonaasujain» lukumäärään. Ja miten tahdotaan vaatia, että järjestystä ja puhtautta tavallisissa tapauksissa saattaisi pitää kunnossa sellaisissa asunnoissa! Perheenisä useinkin ei pidä asuntoansa minään kotina, vaan hän viehättyy kernaasti lähtemään viheliäisestä luolastaan kapakkaan, jossa hän ennen pitkää hävittää perheensä elatuksen. Mutta kun hän tulee kotiin epävakaisin askelin, silloin nyrpistää hieno maailma nenäänsä »juopottelijalle» sen sijaan, että tuntisi tuskallisen piston tunnossaan siitä, että on välinpitämättömyydellään huutavista epäkohdista tuottanut tämän kurjuuden. Muutamien omatunto tosin herää, ja sitä lieventääkseen he korkeintaan rupeavat työskentelemään raittiusasian alalla sen sijaan, että rupeaisivat koko tämän viheliäisyyden perusteita hävittämään s. o. muun muassa koettaisivat hankkia köyhälle työmiehelle paremman kodin, jossa hän saattaisi vaimonsa ja lastensa kanssa viettää elämäänsä tosin köyhyydessä, mutta myöskin onnellisuudessa. Nämä surulliset asuntosuhteet edistävät myöskin melkoisesti prostitutsioonia, haureellisuutta ja rikollisten joukkoa usein juuri juoppouspaheen välityksellä; Berlinissä esim. noussee prostitueerattujen luku 40,000:een (tämä on myöskin koirien luku siellä) ja 90 % kaikista rikollisista kuuluu köyhiin kansaluokkiin. Tunnettu englantilainen esteettiko Ruskin on myöskin kiinnittänyt huomiota siihen, että viheliäinen epäsiisti koti vaikuttaa vahingollisesti kansan kauneudenaistiin ja koko sen elämänkatsantokantaan, ja tätä saattaa tuskin kieltää. Ja aivan luonnollista on, että jos industrialismi saa jatkua samalla tavalla kuin tähänkin asti ja jos asuntokysymyksessäkään ei tehdä sen enempää, tulevat vastaiset sukupolvet yhä viheliäisemmiksi ja heikommiksi ja, huolimatta kaikista saarnoista kirkoissa ja rukoushuoneissa, yhä enemmän arveluttavien paheiden valtaan. Eräs englantilainen sananlasku sanoo aivan oikein: »as the home as the people» (millainen koti on sellainen on myöskin kansa[1*]) ja sattumasti on niinikään tunnettu kansallistalouden tutkija, prof. Schmoller lausnuut: »ihminen on se, miksi hänen asuntonsa hänet tekee».

Köyhän työmiehen normaaliasunto, myöskin meillä, on huone, jossa on avoin takka, tahi myöskin huone ja keittiö, jolloin »luona-asuja» on jommassakummassa huoneessa; ainoastaan parhaiten palkatut työmiehet ja työnjohtajat saattavat pitää mainitut huoneet yksinomaan itselleen. Paremmat huoneet ovat työtätekevälle luokalle ylimalkaan liian kalliit. Työväen asuutoja on ehdottomasti liian vähän, ja ne, jotka ovat olemassa, ovat suureksi osaksi joko täydellisesti tahi osaksi kelvottomat. Näiden asuntojen vuokraksi menee 14 tahi 13 (usein kyllä 12) koko työansiosta — 88 % Lontoon köyhähköstä työväenluokasta maksaa enemmän kuin 15 tuloistansa vuokrana. Yleensä ovat työväenasunnot melkoista kalliimpia kuin varakkaampien luokkain. Verrattain paljoa korkeampi hinta ei ole missään suhteessa alempien kansanluokkien kesken joskus tapahtuvaan vuokrain maksamatta jäämiseen ja huoneuston hoidossa tarvittavaan suurempaan vaivaan, vaan nämä olosuhteet ovat paljo enemmän verukkeena, jonka avulla talonisäntä saattaa harjottaa vuokrankiskomista. Niinpä maksoi Leipsigissä (v:n 1890 keskivaiheilla) huone kellarikerroksessa 104 Rmk., parterrissa 161,4, ensimmäisessä kerroksessa 169,9, neljännessä 130,8; Hannoverissa olivat vastaavat numerot: 142, 201, 176, 170; Hampurissa 143,4, 189,9, 183,1, 156 j. n. e. Ja surullinen seikka on se, että mitä enemmän tonttien arvo kaupungeissa nousee, sitä huonommaksi käy asia vuosien kuluessa. Mutta tontin arvon kohotessa nousee myöskin tyytymättömyys ja katkeruus työtätekevän väestön keskuudessa.

Mitä on nyt tehtävä, että saataisiin korjatuiksi nämä peräti suuressa määrässä parannusta huutavat asumussuhteet, jotka niin syvälti vaikuttavat työmiehen ja koko kansan elämään.

Manchesteropilla on luonnollisesti vastaus heti valmiina: »laissez faire, laissez aller», tarve ja tarjonta järjestyvät kyllä itsestänsä; jollei työmies saata hankkia rahoillaan parempia asuntoja, niin ei asiassa saata tehdä mitään. Mutta nyt on kuitenkin näyttäytynyt, että sellaisen katsantokannan mukaan kunnollisten työväenasuntojen luku aina on ollut liian pieni tarpeeseen nähden. Ja muutoinkaan ei oteta huomioon, ettei edes vapaa kilpailukaan ole vapaa yllä mainitussa tapauksessa, vaan että sen tavallisesti rajottaa talonomistajan intressit kaupunginhoidossa ja vuokralaisten puolelta täytymys asua määrätyissä paikoissa sekä kaikellaiset muut vallitsevat olosuhteet. Mutta ennen kaikkea on luonnollisesti muistettava, että me emme enää elä roomalaisessa oikeusvaltiossa, vaan ajanmukaisessa kulttuurivaltiossa, joka ei pidä työmiestä ainoastaan työkaluna pääoman kädessä, vaan joka on velvollinen puolustamaan heikompaa taloudellista sortoa ja vahvemman kiristämistä vastaan ja hankkimaan ihmisenarvoisen olemassaolon jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle. Manchesteropin saattaakin huolimatta sen monista innokkaista kannattajista, jotka ovat luonnollisesti etupäässä kapitalisteja, sanoa eläneen aikansa yleisessä tietoisuudessa ja vielä enemmän tieteessä. Useimmissa kulttuurivaltioissa, joissa on suuri työväestö, on myöskin otettu lainsäädäntö avuksi parempain olosuhteiden aikaansaamiseksi. Säätämällä melkoisen joukon lakeja ovat etenkin Englanti ja Ranska koettaneet hävittää huonoimmat työväenasunnot ja poistaa pahimmat puutteet olemassa olevista asunnoista — tahdon ainoastaan mainita »loi sur l'assainissement des logements insalubres» vuodelta 1850, »Cross acts» v:lta 1875–82, — »housing of the working classes act» v:lta 1890, »public health act» v:lta 1875 ja 1891, »local government act» v:lta 1894 j. n. e. — ja täytyy myöntää että ainakaan englantilaiset lait eivät ole jääneet kokonaan tuloksia vaille, vaikka nämä eivät ole vastanneet odotuksia, pääasiallisesti paikallisten virastojen myöntyväisyyden vuoksi. Tämän lainsäädännön rinnalla, jonka tarkoituksena oli pääasiallisesti vaikuttaa negatiiviseen suuntaan, täytyy luonnollisesti käydä toisen, jonka kautta vaaditaan tarmokkaasti terveellisten työväenasuntojen rakentamista: Englannissa saattaa lain mukaan v:lta 1866 saada lainoja valtion varoista työväenasuntojen rakentamiseksi, ja sellaisia on myöskin varsin suuressa määrässä käytetty. Useat »building societies acts» 1874:stä 1894:ään määräävät lähemmät perusteet yksityisten seurain toiminnalle, jotka etenkin ovat ottaneet tehtäväkseen työväenasuntojen aikaansaamisen. Belgialainen laki v:lta 1889 ja samallainen ranskalainen v:lta 1894 koettavat etupäässä erityisten komiteeojen kautta, kukin määrätyssä toiminta-alueessa ja vetoamalla säästö- ja eläkerahastojen koottuihin varoihin, vaikuttaa parempain työväenasuntojen rakentamisen hyväksi. Ne myöntävät sitäpaitsi, samoinkuin itävaltalainen laki v:lta 1892, useita huojennuksia maksuissa ja veroissa sellaisille, jotka tekevät työtä edellä mainitussa tarkoituksessa. Näiden lainsäätämistoimenpiteiden perustuksella ja myöskin ilman tätä perustetta on monissa kulttuurivaltioissa sekä Europassa että Ameriikassa joukko yksityisiä seuroja vaikuttanut ja toiminut. Englantilaiset ja amerikkalaiset eivät yleensä rakenna itse (vaikka useita poikkeuksiakin on olemassa) mitään työväenasuntoja, vaan koettavat ainoastaan eri tavoilla saada kokoon tarpeellisen pääoman, jonka he myöskin monenlaisella tavalla jättävät niiden käsiin, jotka tahtovat rakentaa. Ne ovat jonkinmoisina reaalikrediittirahastoina. Muiden maiden rakennusseurat, etenkin saksalaiset, rakentavat yleensä itse työväenasunnot, pääasiallisesti siitä syystä että toimeliaisuus tässä suhteessa täällä on varsin alhaisella kannalla. Tässä ei saata tulla kysymykseen lähempi selonteko näiden erilaisten seurojen järjestyksestä ja vaikutuksesta. Myöskin työmiehet itse ovat useimmissa maissa muodostaneet ko-operatiivisiä yhdistyksiä, jotka osittain ovat menestyneet oikein hyvin.

Mutta huolimatta kaikista näistä toimenpiteistä lainsäädännön ja yksityisten seurojen puolelta, huolimatta siitä usein suurenmoisesta uhrautuvaisuudesta, jota monet jalot ihmisystävät — joista tahdon mainita ainoastaan G. Peabody'n Lontoossa — useita kertoja ovat osottaneet, ei ole vähintäkään epäilemisen syytä, että asuntojen puute yhä vielä on kauhistuttavan suuri ja että esim. kellarikerrosten luku on vain lisääntynyt ja vuokrat yhä edelleen kasvaneet. Berlinissä esim. olivat nämät v. 1870 130 Rmk. henkeä kohti, v. 1890 jo 165, ja ne aikaan saivat suurempaa sortoa, kuin kaikki verot ja sotapalvelus yhteensä. On senvuoksi koetettu jo mainittujen lisäksi keksiä toisia keinoja, että saatettaisiin parantaa epäkohdat. Tunnettu, kunnioitettu kansallistaloudentutkija Roscher on ehdottanut, että jokainen, joka perustaa uuden tehtaan, samalla olisi velvoitettu hankkimaan soveliaan asunnon työmiehilleen.

Tähän on väitetty, että olisi melkein mahdotonta pikkutehtailijoille noudattaa sellaista vaatimusta; että työnantajat sellaisessa tapauksessa etupäässä ottaisivat naimattomia työntekijöitä ja jättäisivät sellaiset, joilla on suuri perhe ja joiden muutoinkin on vaikea saada kunnollisia asuntoja, ja että myöskin työntekijät, jotka yleensä eivät asu kernaasti työnantajain asunnoissa, koska tämä sitoo heitä liiaksi viimemainittuihin, eivät suinkaan tyytyisi sellaiseen parannukseen.[2*] Täytyy puolueettomalta kannalta tunnustaa, että nämä väitökset ylimalkaan ovat varsin oikeutettuja. On myöskin väitetty, että työmiehiä, jos mahdollista, tulisi palauttaa maalle, mutta tämä harrastus on kieltämättä sama, kuin jos sulkisi joen takaisin lähdettään vastaan, sillä vastustamaton tendenssi on nähtävästi se, että väestö yhä enemmän vetäytyy kaupunkeihin — v. 1891 asui Englannissa 29 milj. asukkaasta 20 milj. kaupungeissa! Niin kauvan kuin palkat ja muut asianhaarat ovat paljoa huonommat maalla, jäävät kaikki kokeet edellämainittuun suuntaan hedelmättömiksi. Ja hurskaiden toivomusten joukkoon on myös laskettava kaikki ehdotukset, että tehtaita perustettaisiin ainoastaan tahi pääasiallisesti maalle.

Mutta jos onkin epäilemätöntä, että työväenasunnot, myöskin kunnollisesti rakennetut, melkein poikkeuksetta tuottavat voittoa, kun niitä vain eivät ole perustaneet ymmärtämättömät keinottelijat, ja jos kuitenkin yksityinen yritteliäisyys on aivan riittämätön, olkoon se mitä laatua tahansa, kuka silloin poistaa hädän, etenkin jos tahtoo ja täytyy asettaa vuokrat niin alhaalle, että työntekijä kykenee suorittamaan muutkin menot ja sen ohella saattaa elää ihmisarvon mukaisesti.

Ainoastaan kunta ja valtio ovat jälellä. On tehty kaikellaisia väitteitä sitä vastaan, että kunta olisi talonomistajana. Jos jätämme syrjään teoreettiset väitteet ja pelokkeet, kuten puheet kommunistisista ja sosialistisista aatteista, saattaa oikeastaan vain kahta väitöstä tarkastaa vakavalta kannalta. Toiselta puolelta on sanottu, että kunta ei ole velvollinen huolehtimaan minkään erityisen yhteiskuntaluokan tarpeista toisessa tahi toisessa suhteessa. Tähän sopii kuitenkin se, mitä äsken sanottiin oikeusvaltion ja kulttuurivaltion erilaisesta tarkoituksesta. Ja kun edelleen otetaan huomioon, että työtätekevä kansaluokka niinhyvin relatiivisesti kuin absoluuttisesti työn ja verojen kautta — etupäässä epäsuorien — auttaa yhteiskunnan voimassa pysymistä, niin ei tapahdu mitään vääryyttä muita veroa maksavia yhteiskuntaluokkia kohtaan, sitä vähemmin, kun sellaiset yritykset aina jättävät suuremman tahi pienemmän voiton. Toiseksi olisi muka kuntain asuntojen rakentaminen samaa, kuin jos kuljettaisi joukon työmiehiä muilta paikkakunnilta. Kun nyt todella suuri asuntojenpuute on olemassa nykyisen työväestön keskuudessa, niin että tarvitaan useampia asuntoja kuin mitä yksityinen yritteliäisyys on saattanut hankkia, tuntuu tämä puhe, lievemmin sanoen, varsin kummalliselta. Luonnollisesti tähtyy kunnan aina noudattaa tarpeellista varovaisuutta, sen ei pidä rakentaa liian paljon ja se saattaa esim. jättää asuntonsa ainoastaan sellaisille, jotka ovat pitemmän tahi lyhemmän ajan olleet sen jäseninä. Kernaimmin olisi kai kysymyksenalainen asia uskottava erityiselle rakennustoimikunnalle, joka puhtaasti taloudellisella pohjalla ehdottaa työväenasuntojen rakentamista vasta sen jälkeen, kun sellaisten ehdoton tarve on varmasti näytetty toteen jo asumaan asettuneen työväestön keskuudessa. Työmiehiä ei myöskään virtaile kaupunkiin lukemattomissa laumoissa, jollei mitään työntoivoa ole olemassa. Mutta useat tosiasiat kumoavat kaikki tehdyt väitteet: useat kunnat, etenkin Englannissa ja Sveitsissä (myöskin Saksassa) ovat nähtävästi ilman mitään vahinkoa ruvenneet rakentamaan malliasuntoja työtätekevälle kansaluokalle. Etupäässä ovat Glasgow, Lontoo, Bern, Zürich ja Gens; etenkin on Glasgow, joka viimeisten vuosikymmenien kuluessa on harjottanut suuremmoista sosiaalipoliitista toimintaa, käyttänyt melkoisia summia työväenasuntoihin, joita vuokrataan, ja asunto, jossa on kaksi huonetta, on saatavana 175 Smk:lla vuodessa (kaupungissa, jossa on enemmän kuin 12 milj. asukasta!). Erittäin arvossapidettäviä ovat myöskin Bernin kaupungin työväenasunnot. Tavattoman suuri asuntojen puute v. 1889 saattoi mainitun kaupungin ottamaan kysymyksen vakavan punnitsemisen alaiseksi ja siten on vähitellen noin 200 työväenasuntoa, tavallisesti kaksi yhdessä rakennuksessa, saanut alkunsa. Jokaisessa asunnossa on kolme huonetta: yksi asuinhuone ja keittiö, joka samalla on ruokahuone, alikerrassa, sen yläpuolella sänkykamari sekä ullakko ja alhaalla kellari. Huoneet ovat kaikki hyvin rakennettuja, kuivia ja valoisia, keittiöntakka on yhteydessä asuinhuoneen uunin kanssa ja se saattaa niinmuodoin talvella, polttopuiden säästämiseksi, lämmittää jälkimäistä. Jokaista asuntoa ympäröi puutarha, joka yleensä tuottaa enemmän, kuin mitä omiksi tarpeiksi on välttämätöntä, ja jossa tähteitä saattaa käyttää. Sitäpaitsi saattavat lapset siellä saada terveellistä työtä, siellä on myös heille erityisiä leikkipaikkoja. Asunnot vuokrataan etupäässä perheille, joilla on useita lapsia, ja sellaisille, jotka jonkun ajan ovat kuuluneet Bernin yhteiskuntaan. Vuokra on maksettava täsmällisesti ja se on kahdesta huoneesta, keittiöstä, ullakosta, kellarista ja puutarhasta 22 Smk. kuukaudessa. Joka asunnon rakentaminen maksaa keskimäärin 4,120 Smk., mutta huolimatta kaikesta tästä, jättävät ne kaupungille puhdasta nettovoittoa 4,9 % pääomasta, josta 1 % käytetään kuolettamiseksi.

Mutta tämä ei ole suinkaan kaikki, mitä ajattelevaiset kunnat ulkomailla tekevät työntekijöidensä hyvinvoinniksi rakennusalalla. Useissa kaupungeissa on suuremmoisia kansankoteja. Glasgowin kaupungissa on 7, joihin on mennyt 212 milj. Smk. ja siellä 35–45 pennillä vuorokaudessa 2,000 henkilöä voi saada uljaan olinsijan, virkistyshuoneineen, kirjastoineen y. m. lyhheksi ajaksi. Tämä yritys kannattaa erinomaisesti, 4–412 % nettoa peruspääomasta. Niinikään on Lontoo perustanut oivallisia »lodging houses» esim. Parker streetiin, Drury laneen ja vuosina 1887 ja 1890 avattiin kaksi sellaista Lontoon kuuluisassa kaupunginosassa Whitechapelissa, nimellä Victoria homes, jossa työmies voi saada oman huoneen 60–90 pennillä vuorokaudelta tahi 2 mk. 50 p:nillä viikolta ja samalla käyttää hyväkseen lääkärinapua ja apteekkia. Sitäpaitsi on huoneustossa erityiset kahvi-, tupakoimis-, kylpy- ja pukeumishuoneet, sekä myöskin tilaisuus laulajaisten kuulemiseen. Jos hän tahtoo jakaa huoneen toisen kanssa, tulee hänen maksaa ainoastaan 40 penniä vuorokaudelta ja 80–1 mk. 25 pennin lisämaksulla voi hän saada todella hyvän ravinnon. Samanlaatuisia suuria työväenhotelleja ovat n. k. Rowton rakennukset Lontoossa, ja Glasgowin kanpunki on äskettäin rakentanut »perhehotellin» työmiesten mies- tahi naispuolisille leskille, joilla on lapsia. Viimeksimainitut saavat elatuksen ja hoidon koko päiväksi noin 2 Smk:lla joka lapselta.

Kaikki tämä näyttää, että jos hyvää tahtoa ja yritteliäisyyttä ei puutu, saattaa kunta tehdä tavattoman paljon parantaakseen työväen asumussuhteita ja ilman pienintäkään tappiota. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa (vaikka peitetyssä muodossa) asettaa voittamattoman esteen kaikille sellaisille parannuksille itsekäs talonomistajain intressi, jolla on suuri vaikutus kaupunginedustukseen ja muutoinkin. Tähän saattaisi tuoda melkein lukemattomia esimerkkejä, loistavin lienee Hampurin kaupunki, joka ei edes raivoavan koleeraepidemian jälkeen hyväksynyt uudelleen järjestämistä edellämainitussa tarkoituksessa. Sillä jos kaupunki rupeaa rakentamaan suhteellisesti halvalla, niin alenevat luonnollisesti vuokrat ja parempien asuntojen lisääntyminen pakottaa heitä huonompiin oloihin. Asian ymmärtää vielä paremmin, jos ottaa huomioon, että suuri osa rakennuksista melkein kaikissa kaupungeissa on sellaisten henkilöjen käsissä, joiden tarkoitus on ainoastaan ansaita niillä niin pian ja niin paljon kuin mahdollista. Berlinissä saivat useammat kuin puolet taloista uudet omistajat neljävuotisen ajanjakson kuluessa (1886–90). Kun nyt talojen oikeat omistajat ovat ne, jotka ovat antaneet lainat, ovat kaikki muutokset korkokannassa ja veroissa pantavat vuokralaisten laskuun ja silloinhan ei saata alentaa vuokria halvempien asuntojen kautta!

Mutta valtiokin saattaa tehokkaammalla tavalla kuin myöntämällä lainoja seuroille ja yksityisille edistää asuntokysymyksen ratkaisemista. Se saattaa suoranaisesti rakentaa omille työmiehilleen — ja tämänhän on tehnyt yksin ankarasti byrokraattinen Preussinkin valtio; mutta kun tämä tavallisesti tapahtuu siinä sivutarkoituksessa, eitä työmiehet siten lähemmin sidottaisiin paikkoihinsa, ei sellaista toimenpidettä saata ehdottomasti puolustaa, jollei vuokrasopimusta tehdä lyhemmäksi ajaksi ja jollei ole mitään pakkoa vuokrata tarjona olemaa asuntoa. Paljoa tehokkaamman keinon edellämainitussa suhteessa saattaisi valtio tarjota luottonsa kautta. Tähän suuntaan on saksalainen P. Lechler tehnyt ehdotuksen, joka itsessään ansaitsee suurinta huomiota, ja joka myöskin on saavuttanut suurinta kannatusta; tunnettu ent. ministeri A. Schäffle, jonka Roscher on sanonut yhdeksi nykyajan suurimmista kansallistalouden tutkijoista ja valtiomiehistä, on ehdottottomasti hyväksynyt tämän ehdotuksen ja edelleen sitä kehittänyt.[3*] Tämän tarkoituksena on, että koko maalle muodostettaisiin rakennustoimikunta ja alatoimikuntia eri hoitoalueille. Nämä toimikunnat pitäisivät kukin alueellaan tarkan huolen siitä, vallitseeko asuntojenpuute suuremmassa määrässä, ja milloin yksityinen toimeliaisuus ei täytä tarvetta, ryhtyisivät toimenpiteisiin, että se autettaisiin uusien asuntojen rakentamisella. Varoja näihin uudisrakennuksiin saataisiin obligatsiooneista, joiden koron valtio takaisi. Toimikunnat rakentaisivat ja vuokraisivat tilat esim. 4 % korolla, mutta obligatsiooneista maksettaisiin ainoastaan 3 %. Jos obligatsioonit myydään 99:llä, voittaisivat toimikunnat korvattuansa ensimäisenä vuonna 1 %:n erotuksen obligatsioonien nimellis- ja myyntiarvon välillä seuraavina vuosina 1 % vuosittain, ja tämä prosentti olisi pantava vararahastoon. Korjauskustannukset, verot ja muut menot olisivat laskettavat asuntojen vuokraan, jotka siitä huolimatta tulisivat melkoista halvemmiksi ja parempaan kuntoon kuin samallaiset asunnot tähän asti. Että vuokran säännöllisestä maksusta saattaisi olla varma, voisi paitsi vararahastoa pienehkö lisä mennä vuokraan vuosittain tahi oikeammin kuukausittain, se kuuluisi vuokralaisten tulolaskuihin, ja isäntä käyttäisi sitä hyväkseen ainoastaan silloin, kun työttömyys ja sairaus estäisi edellistä täyttämästä sitoumuksiaan vuokran suhteen.

Jos siis on selvä, että kunnan ja vielä enemmän valtion asiana on pitää huolta köyhähkön väestön kunnollisista asunnoista, kun yksityinen yritteliäisyys ei riitä, saattaa yhä edelleen asettaa kysymyksen: Minkä laatuisia asuntoja on tälle yhteiskuntaluokalle rakennettava. Englantilainen tapa että kullakin mahdollisuuden mukaan olisi oma talo, on synnyttänyt n. s. cottage- tahi paviljonkisysteemille joukon kannattajia muuallakin kuin Englannissa. Saattaahan tätä systeemiä mahdollisuuden mukaan toteuttaa, mutta on kuitenkin muistettava, että tontin arvo nousee yhä enemmän kaikissa, myöskin pienissä kaupungeissa ja että on pidettävä melkein mahdottomuutena edellämainitun systeemin toimeenpanemista suuressa määrässä, jollei tahdo sijoittaa työmiesten koteja kaupunkien ulkokulmille, kauvaksi työpaikoista. Kun heillä ei ole aikaa kuluttaa pitkiin matkoihin, ei myöskään rahoja ajurille tahi matkaan omnibusvaunuilla tai hevoisradalla; kun muut perheenjäsenet helpommin saavat välttämättömän sivuansion lähempänä kaupungin keskiosia, niin on usein tapahtunut, että, kun viheliäisimmät kellarikerrokset kaupungin keskellä ovat saaneet vuokralaisia, on joukko kunnollisia työväenasuntoja kaupungin ulkokulmilla sellaisia vailla. Ainoastaan vähäisessä määrässä saattaa halpojen työväenjunien järjestäminen työväelle sopivina aikoina auttaa tätä, siinä määrässä kuin kaupungilla, kuten tulee olla, on tällaisia kulkuteitä. Sitäpaitsi ovat n. k. työväenkasarmit tahi »blockdwelling» paljon paremmat kuin yleensä arvellaan, jos ne vain jaetaan pieniin osastoihin, joista jokaisella on eri käytävä. Joka tapauksessa on nykyaikana tämä systeemi kaikissa suurissa kaupungeissa korkeiden tontinhintojen vuoksi melkein ainoa mahdollinen — kokemus cottagesysteemistä vieläpä kohtuullisen suurista kaupungeista, esim. Sunderlandista Englannissa näyttää tämän aivan mahdottomaksi. Eräs englantilainen kirjailija, joka on paljon toiminut työväen asuntokysymyksen alalla ja vielä sen lisäksi lääkäri, antaa seuraavan yleislausunnon: »it is clearly shown that given careful sanitation, block dwellings are in no wise less healthy than other classes of property». Ja tämän hän näyttää toteen kumoomattomilla numeroilla. Mutta silloin täytyy todellakin pitää huolta riittävästä ilmasta, valosta, lämmöstä, tuuletuksesta, likaviemäreistä ja tähteiden korjaamisesta.

Jos cottagesysteemi on siis yhä enemmän ja enemmän hyljättävä — ja miksipä juuri työmiesten pitäisi elää toisin kuin muiden ihmisten? — on myöskin samalla toinen tästä riippuva kysymys ratkaistu; onko huoneita rakennettava työmiehille vuokraamista vai vähitellen tapahtuvaa lunastamista varten? Nyt on jo itsessään vaikea ymmärtää, miksi työmies ennen muita on tehtävä talonomistajaksi[4*] — jos nim. luopuu kaikista sivutarkoituksista niin sanoakseni sitoa häntä turpeeseen. Jos hän on kunnollinen ja maksaa kunnollisesti vuokransa — ja ainoastaan sellaisista kaiketi saattaa tulla talonomistajia —, ei häntä useimmissa tapauksissa sanota irti, vaan hän asuu tässä vuokratussa tilassaan kuten jokainen »omassa hauskassa kodissaan». Mutta ehdottomasti puhuu sitä seikkaa vastaan, että yksityinen työmies hankkisi omistusoikeuden taloon, se seikka, että työmiehen epävarma taloudellinen asema tahi työnantajan menettely pakottaa häntä alinomaa muuttamaan asuinpaikkaa; alhaisen arvion mukaan muuttaa vähintäinkin 60 % kaikista työmiehistä. Jos nyt sellaisen olinsijan vaihtelevaisuuden perusteella oikeastaan ei saata puhua mistään vakinaisesta työväestöstä — ja vakinaisen seudulla tahi paikalla täytyisi kai talonomistajan kuitenkin olla — kuinka saattaa pitää yksityisen työmiehen etujen mukaisena sitä, että hänen tulee omistaa oma talo? Tämä talo tulee hänelle taakaksi, jos hänen työpaikkansa muuttuu kauvaksi hänen samalla paikkakunnalla olevasta asunnostaan ja se tulee vielä suuremmaksi taakaksi, jos hänen, kuten usein tapahtuu, tulee jättää seutu työnpuutteen vuoksi tahi sentähden että saa paremman paikan toisella seudulla. Työmies, joka muuttaa usein, ei saata toivoa, että hän saisi talonsa aina myydyksi sopivilla ehdoilla, vaan hänen täytyy kärsiä tuntuvia tappioita tässä suhteessa: sitä enemmän kuta useammin olosuhteet pakottavat häntä muuttamaan. Jos hän taas ei tahdo muuttaa, koska hän pelkää tuollaisia asianhaaroja, täytyy hänen luonnollisesti olla taipuvaisempi työnantajaa kohtaan ja tyytyä niihin tarjoumuksiin, joita tämä tahtoo hänelle ladella. Sitäpaitsi täytyy työmiehellä olla pieni pääoma voidakseen maksaa heti, jos hän pian tulee oman talon omistajaksi, tahi myöskin, kun sellaista ei vaadita, odottaa ehkä koko jälellä olevan elämänsä, kunnes onni kohtaa häntä ja ehkä hänen asemansa silloin jo on aivan toinen.

Sekä työmiehet itse että monet yhdistykset (esim. Hannoverissa, Manheimissa ja Berlinissä) ovat sen vuoksi yhä enemmän alkaneet toimia siihen suuntaan, että ainoastaan vuokraamis- mutta ei omistusoikeus taloihin tulisi työmiehen puolelta kysymykseen. Ja itse asiassa saattaa tätä kysymyksen ratkaisemista pitää ainoana työmiehelle edullisena. Vaikkakin minun ajatukseni mukaan on pidettävä kiini kunnan ja valtion velvollisuudesta suoranaisesti huolehtia kunnollisista työväenasunnoista, saattaa kuitenkin yksityinen yritteliäisyys myöskin ryhtyä asiaan, joko seurojen kautta, jotka ovat vapaat kaikista työnantajain intresseistä, tahi työmiesten itseavustuksen kautta siten, että viimeksimainitut perustavat »rakennusyhdistyksiä», jotka samoinkuin työmiesten »asuntoyhdistykset» Ruotsissa perustavat muutamia suurehkoja yhteisiä taloja ainoastaan vuokraamista varten, etupäässä luonnollisesti omien jäsentensä keskuudessa, ja jotka sääntöjensä kautta ovat sidotut kohtuulliseen vuokrasummaan, mutta samalla ainoastaan määrätyillä ehdoilla saattavat sanoa irti vuokralaisensa.

On toivottava, että yhä laajemmat piirit rupeavat harrastamaan työväenasuntokysymystä ja että myöskin työnantajat yhä enemmän oppivat näkemään, että työmiesten hyvinvointi, joka niin suuressa määrässä riippuu hyvästä ja hauskasta kodista, todellisesti edistää heidän tuottamiskykynsä lisääntymistä. Mitä huonommin työmies asuu, sitä enemmän kapakoita kokoontuu hänen ympärilleen — tämä huomio on tehty esim. New-Yorkissa. Ja jos suuri ja oleellinen osa työansiosta menee vuokraan, tulee ravinto huonommaksi ja juoppous lisääntyy. »Bei schlechter Ernährung und schwerer Arbeit wird der Körper angegriffen und das Trinken von Spirituosen befördert.» Lopuksi tahdon tässä esittää tunnetun sosioloogin B. Huber'in lansunnon: »lukijamme tietävät, että siviliseeratuimmissa kristityissä maissa satojentuhansien perheiden täytyy olla asunnoissa, joissa johonkin määrin tunnollinen maamies, joka ymmärtää oman etunsa, ei tahtoisi pitää karjaansakaan — asunnoissa, joissa tuskin mitään huomiota saattaa kääntää ihmisarvoisen, terveen ja hyödyllisen olemassa olon ensimmäisiin siveellisiin ja luonnollisiin ehtoihin — ilman ihmeitä tahi sikä heroismia, joka vallitsee pyhimyksissä». Kuvaava on myöskin erään englantilaisen tuomarin lausunto asuntokysymyksen johdosta: hän ei kummastele mitään enemmän kuin sitä, että itäisen Lontoon köyhä väestö ei lähde talvella liikkeelle ryöstääkseen läntisen edullisemman osan.

Meilläkin, jossa työväenasuntokysymys uhkaa saada varsin vakavan luonteen, tulee tehdä jotakin parannuksen aikaansaamiseksi. Sillä muutoin täytyy olla valmis vastaanottamaan loppumattomia työlakkoja työväenpalkkojen korottamiseksi. Täytyy ennen kaikkea tutkia asianhaarat puolueettomain henkilöjen avulla ja silloin huomaa totta tosiaan aihetta laajaperäiseen toimintaan — toimintaan, joka varmasti lupaa suurta siunausta, ja joka ehdottomasti tulee pelastamaan tuhansia perheitä ja suuren osan kansasta aineellisesta rappiotilasta ja siveellisestä turmeluksesta.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Missä suhteessa ovat raittiusliike ja työväenliike toisiinsa?

Jo Kaarle Suuri sääsi noin 800 vaiheilla j. Kr. lain juoppoutta vastaan ja eräs raittiusyhdistys perustettiin jo v. 1439. Sotaa alkoholia vastaan on käyty vuosisatojen kuluessa ja varsinkin 1800 luvun alusta saakka, jolloin liike kohosi uuteen virkeyteen Amerikassa ja sieltä levisi yli koko Euroopankin. Raittiusseurat ovat tehneet suuria ponnistuksia juoppouspaheen poistamiseksi: vero juovutusjuomista on saatu korotetuksi, myyntipaikkojen luku vähennetyksi, kahvi, tee ja kivennäisvedet on koetettu panna alkoholijuomien sijaan, raittiusravintoloita on perustettu, juopposairaloita on saatu toimeen (ensimmäinen Bostonissa Amerikassa v. 1857), yleisöä ja etenkin nuorisoa on varoitettu ja opetettu tässä suhteessa valaisevilla kirjoituksilla ja puheilla. Työ ei ole ollut turha, paras tulos on epäilemättä se, että yleinen mielipide on muuttunut alkoholijuomien suhteen niin, että niitä nyt katsotaan aivan toisilla silmillä kuin muutamia vuosikymmeniä sitte.

Ja kuitenkin täytyy raittiusmiehenkin myöntää, että huolimatta kaikesta tästä äärettömän paljon vielä on tekemättä. Raittiustyö on kohdannut sitkeätä vastarintaa kuten kaikki suuret tietä raivaavat aatteet: raittiuden leviäminen on rahavallan supistamista ja aina kun raha on kysymyksessä, on muutos oloissa kiivaan taistelun alaisena. Alkoholijuomien valmistajat ovat sen lisäksi tietäneet supistaa valmistuskustannukset paljon alhaisemmiksi kuin ennen: Saksassa maksoi esim. sama astia paloviinaa v. 1805 70 taaleria, mutta v. 1842 14 taal. Tämä tietysti ei voi edistää raittiutta. Vielä turmiollisempi on toinen seikka ollut. Väkevämmät juovutusjuomat ovat kyllä vähentyneet, mutta sijaan on tullut muita heikompia, joita juodaan sitä enemmän. Kun 1885 v. säätyjen hyväksymä paloviina-asetus meillä astui voimaan, nousi punssin ja miedompien alkoholijuomien tuotanto melkoisesti ja »holipompelit» ja »pirunpojat» rupesivat kukoistamaan. Ja: oluen tuotanto lisääntyi niinikään. Sveitsissä vähentyi paloviina vv. 1885–1890 25 %:lla, mutta oluttulva kasvoi: v. 1885 laskettiin 36 lit. henkilöä kohti, v. 1890 45. Yhdysvalloissa on paloviina v:sta 1840 saakka, jolloin se oli 2,52 galloonia henkilöä kohti, ollut melkein yhtämittaisessa vähentymisessä aina vuoteen 1896 asti, jolloin se oli 1 gall. henk. kohti. Mallasjuomat ovat sitä vastoin olleet melkein tasaisessa nonsussa: v. 1840 1,36 gall. ja v. 1890 15,16 gall. Ja mikä on kaikesta surullisinta on se, että juoppous mallasjuomien kautta yleensä on edistynyt: esim. Yhdysvalloissa 4,17:sta (viinit siihen myös laskettuina) 16,42 gall. asukasta kohti. Sama kokemus juoppouden lisääntymisestä on meillä Ranskastakin. Eräs valiokunta, jossa istui koulumiehiä, lääkäriä, oppineita (niiden joukossa myös tunnettu Pariisin protestanttisen tiedekunnan dekaani, prof. Sabatier) ja hallintomiehiä, tutki v. 1895 Ranskan raittiusoloja ja eräs nuori filosofiian dosentti Marillier laati siitä kertomuksen. Hän näyttää tässä toteen, miten hirvittävässä määrässä juoppous on lisääntynyt. Ja seuraukset juoppoudesta ovat samalla tavalla lisääntyneet. V. 1896 väitettiin Sveitsissä, että juoppoudesta hulluinhuoneisiin joutuneitten luku on 10 vuodessa paikoittain kahdistunut. Ja se, joka on ollut tekemisessä vaivaishoidon, varsinkin hylättyjen ja hoidon puutteessa olevien lapsien kanssa, voi yhtä vähän todistaa, että juoppouspahe ja sen seuraukset olisivat suuremmassa määrässä vähentyneet.

Tämä ei todista, että raittiuden hyväksi tehty työ olisi ollut turha — sen hyvistä tuloksista on meillä kumoamattomia ja ilmeisiä todistuksia — se näyttää vaan, että äärettömän vähän on aikaan saatu ja että paheen juuret ulottuvat syvemmälle.

Milliet, sveitsiläisen alkoholitoimiston esimies, lausuu eräässä mainioista kirjoituksistaan Zur Alkoholfrage v. 1884: »yksinkertaisesta työmiehestä aina miljoonanomistajaan saakka korvaa alkoholi nopeassa muutoksessa, yhteiskunnallisen, taloudellisen ja terveys-opillisen elämän rauhattomina aikoina puuttuvaa ravintoa ja lepoa». Ei ole epäilemistäkään, että tässä väitteessä piilee koko joukko totuutta. Ja tunnettu Englannin kristillinen sosialisti Ludlov määrittelee juoppojen varsinaista piiriä vielä tarkemmin. »Me luulemme, että jos voi tehdä luettelon kaikista niistä toimialoista, joissa juoppous on enimmin vallalla, niin saataisiin selville, että se käsittää kaikki ne alat, jotka ovat epäterveellisimmät ja väsyttävimmät, ja että se pääasiallisesti rajoittunee semmoisiin». Tämän väitteen todistaa oikeaksi se seikka, että, kuten kokemus monesta paikkakunnasta näyttää, kapakat suurimmaksi hyödyksi omistajillensa asetetaan kurjimpien työväenhökkelien läheisyyteen. Ja aivan samaan tulokseen tuli esim. Bremenin kauppakamari (siis joukko työnantajia) v. 1891. »Juoppous», sanoo tämä, »on, kuten nykyään yleensä myönnettänee, ilmiö, jonka juuret pääasiallisesti ovat haettavat yhteiskunnallisissa epäkohdissa ja joka on voitettavissa ainoastaan siten, että työväestön yhteiskunnallinen tila kohotetaan». Sveitsin mainio tehtaantarkastaja ja työväen ystävä Schuler väittää nimenomaan: »parempi ravinto voisi vasta menestyksellä kilpailla alkoholin kanssa». Aivan samaan suuntaan puhuvat esim. proff. Rosenthal, Finkelnburg, Prinz ja Wolff: liiallinen rasitus ja riittämätön ruoka ovat pääsyyt juoppouteen.

Tämä tietysti ei ole käsitettävä niin kuin ei muita syitä olisi olemassa ja niinkuin ainoastaan ne, jotka elävät kurjissa oloissa, olisivat juoppouteen meneviä. Semmoinen väite olisi tietysti mieletön. Miljoonienkin omistaja voi langeta juoppouteen ja siihen tietysti on ollut toinen syy vaikuttamassa. Mutta tämä ei kumoa sitä lääkärien vahvistamaa tosiasiaa, että huonosti ravittu ja väsynyt ihminen on helpommin juoppouteen taipuva kuin se, joka on saanut syödä vatsansa kylläiseksi ja jonka voimia ei liiaksi ole ponnistettu. Paremmin kuin tunnettu on että työväkeä rasitetaan ylen pitkällä työpäivällä tahi huonosti palkatulla kappaletyöllä ja että suuri osa työväestöstä ei voi hankkia itsellensä ravitsevaa ruokaa. Vanhemmat Englannin työmiehet muistavat vielä hyvin niitä aikoja, jolloin liha-ateria oli aivan tuntematon aines ja työpäivä suunnattoman pitkä. Nyt liha ei enää puutu paremman englantilaisen työmiehen pöydältä ja työpäivä on paljon lyhempi — kiitos Englannin työväestön suuremmoisille ponnistuksille tilansa parantamiseksi hyvinkin lukuisain työlakkojen kautta. On otettava lukuun, että muut välttämättömät menot, joita vaaditaan elämää varten, ovat niin suuret, ettei jäännös usein enää riitäkkään hyvään, ravitsevaan ruokaan. Varsinkin ovat huoneen hyyryt monasti niin korkeat, 14 ja 13, jopa 12 ja 23 kaikista tuloista. Ja vaatteita tarvitaan myös, valoa ja lämmintä niinikään, lisään vielä, että köyhää melkoisesti veroitetaan. Huvituksiin useimmiten ei jää mitään. Mutta työmieskin on ihminen; hänkin tarvitsee jotakin helpotusta, jotakin huvittavaa ankaran, väsyttävän päivätyön perästä. Sopivaa virvoitusta ja huvitusta ei ole liioin viimeisiin aikoihin asti hankittu työväelle; kapakat ovat hänen asuntonsa ympärillä, väsynyt työntekijä tahtoo hänkin hiukan elämästä nauttia, hän juo, mutta väsynyt ja huonosti ruokittu kun on, hän useimmiten samalla juopuu ja juopon alku on — valmis. Ja tuo koti, eihän se monasti mikään koti olekaan: kurja hökkeli, jossa kakarat huutavat leipää niin pian kuin isä tulee kotiin ja vaimo, raadellut kun on köyhissä oloissa, ehkä äreästi ottaa häntä vastaan — kuinka vaimo jaksaisi ollakkaan herttainen ja tehdä elämän hänelle miellyttäväksi. Tämän kaiken lisäksi tulee vielä, että vanhempien täytyy köyhyyden takia lähettää lapsensa niin varhain kuin suinkin kotoa rahaa ansaitsemaan, oppiin tahi tehtaaseen niin ettei tyttö ehdi tottua kotiaskareihin ja ruuanlaittamiseen, — ei hän sen takia osaakaan tulevalle miehelleen laittaa kelvollista ruokaa. Mutta ehkä enemmän kuin mikään muu seikka vaikuttaa epäedullisesti työmieheen hänen epävarma asemansa, eihän työntekijä tiedä, milloin työ ja toimeentulo voivat häneltä loppua ja kun tämä todellisesti tapahtuu ja se tapahtuu useammin kuin luullaan, ainakin joksikin ajaksi, silloin hän epätoivossaan enemmän kuin ennen turvautuu kapakkaan. Terveysopin prosessori Wienin yliopistossa, M. Gruber on sanonut, että ilman alkoholia olisivat nykyiset yhteiskunnalliset olot kärsivälle osalle ihmiskunnasta jo aikoja sitte olleet sietämättömiä ja eräs sosialistien johtaja Fr. Engels on väittänyt, ettei yläluokka ole jättänyt alaluokalle juuri muita nautinnoita elämästä, kuin Bakkuksen ja Venuksen (juoma- ja rakkauden jumalien) palvelemisen, sen takia on se vaipunut juoppouteen ja sen takia on köyhällä miehellä tavallisesti paljon lapsia. Ja nämä lausunnot kyllä antavat aihetta miettimiseen.

Tästä käynee jo kyllin selville, missä suhteessa raittius- ja työväenkysymykset ovat toisiinsa. Raittiusasia ei milloinkaan saa mitään suuremmoisia tuloksia aikaan, ei milloinkaan pääse päämääräänsä, juoppouden täydelliseen häviämiseen, ellei se yhdy työväenkysymykseen, elleivät raittiuden harrastajat pontevasti rupea parantamaan työväen tilaa.

Mutta työväen tila ei kohoa, elleivät palkkaedut parane. Jos palkat kohoovat, voipi työväki ostaa itsellensä ravitsevampaa ruokaa, vuokrata parempia ja hauskempia asunnoita, joissa se viihtyy, ja yleensä hankkia itsellensä ihmisarvoisemmat elämänehdot. Tämän pitäisi selittämättä olla jokaiselle selvä. Sen rinnalla ei vastaväite, että korkeammat työpalkat edistävät juoppoutta, merkitse paljon. Tietysti löytyy aina niitä, jotka varsinkin alussa käyttävät huonosti korkeammat tulonsa, mutta se ei läheskään ole yleistä. Prof. Singer on näyttänyt toteen, että esim. eräässä Böömin suuressa tehdaskaupungissa, missä palkat ovat korkeat, työmies keskimäärin juopi 7,5 litr. paloviinaa, mutta eräässä toisessa tehdaspaikassa, jossa palkka ja asunto-olot ovat kurjat, tulee jokaisen työmiehen osaksi 15,2 litr. eli kahta kertaa suurempi määrä. Sen lisäksi on prof. Schmoller todistanut, että hyvinä aikoina työväen säästövaratkin kasvavat.

Työpalkkojen kohottamisen ohessa on työpäivä lyhennettävä, sillä muuten juuri työmies joutuu tuohon liialliseen väsymystilaan, joka edistää juoppoutta. Tämänkin parannuksen suhteen on väitetty, että se päinvastoin olisi juoppoudelle eduksi, koska liikenevä joutoaika käytettäisiin juopottelemiseen. Mutta semmoinenkin väite on useimmissa tapauksissa aivan tuulesta temmattua. Meillä on esim. Australiasta aivan päteviä, virallisia todistuksia, että työpäivän lyhennys on yleisesti aikaan saanut suurempaa raittiutta ja vähentänyt juopottelemisen (Rae, Eight hours for Work, 1894). Austraalialainen työmies käyttää lyhennettyä työpäivää suuremman sivistysmäärän hankkimiseksi, hän käypi nyt taidemuseoissa ja kirjastoissa kirjoja ja varsinkin aikakauskirjoja lukemassa sekä kaikenmoisissa luennoissa ja iltakouluissa. Sen ohessa hän nyt paremmin voi hoitaa terveyttäänkin oleskelemalla enemmän ulkoilmassa ja harjoittamalla sporttia y. m. s. Työpäivän lyhennystä pitää yllä mainittu Ludlov tehokkaana keinona juoppouden poistamiseksi. Ja kun viidennessä kansainvälisessä alkohoolikongressissa Baselin kaupungissa v. 1895 joku väitti, että työmiehet käyttäisivät enempää joutoaikaa juopottelemiseen, nousi eräs tehtaanisäntä kiivaasti vastustamaan tämmöistä väitettä. Hän oli itse tehnyt työtä tavallisena työmiehenä ja hän oli pitkien työpäivien johdosta monta kertaa kironnut syntymäpäiväänsä. Mutta kun lyhempi normaalityöpäivä säädettiin Sveitsin laissa, vasta silloin oli hän voinut kohota ihmiseksi ja ruveta viettämään todellista ihmiselämää. Tämä puhe otettiin suurella mieltymyksellä vastaan. Voimme sen takia olla vakuutetut siitä, että väite korkeampien palkkojen ja lyhemmän työpäivän vaikuttamasta juoppoudesta on suurimmaksi osaksi työnantajien keksintö työväen pyrintöjen vastustamiseksi, koska nämä vähentävät edellisten tuloja. Ja joskin muutamat väärin käyttäisivät joutoaikansa, niin ei se oikeuta vastustamaan parannusta työväen tilassa, jos tämä yleensä vie työväkeä eteenpäin raittiudessa ja ylimalkaan siveellisyydessä. Olkoon mikä edistymispyrintö tahansa kysymyksessä: aina tulee löytymään niitä, jotka etenkin murrosaikana sitä väärinkäyttävät.

Mutta se, mikä nähtävästi enemmän kuin mikään muu on omiansa lisäämään raittiutta työväen piirissä, on tämän osanotto yleisiin pyrinnöihin. Kun työmies saa uusia, henkisempiä harrastuksia ajettavaksi, kun hänen näköpiirinsä tässä suhteessa laajenee, kun hän rupeaa taistelemaan koko työväestön, kaikkien veljiensä ja sisartensa tilan kohottamiseksi, kun hänen oma persoonansa tässä suuressa, ylevässä taistelussa heitetään syrjään korkeamman päamaalin saavuttamiseksi — silloin on koko hänen elämänsä saanut rikkaamman sisällön, silloin ei hänellä ole haluakaan enää juopottelemiseen.

Ei missään maassa työväki ole niin innokkaasti ponnistanut omia voimiansa tilansa parantamiseksi kuin Englannissa ja yleisesti tunnetut ja tunnustettu tosiasia onkin, että muutamista poikkeuksista huolimatta (joita tietysti aina on olemassa) Englannin taisteleva työväestö samalla on raitis ja siivo elämässään, sekä työväen omat johtajat samalla ovat raittiusaatteen hartaimpia kannattajia ja useimmiten täydellisiä alkoholijuomain kieltäjiä.

Tämmöinen korkeampi elämän tarkoitus, mutta ei sivistys yksin, voi edistää raittiutta. Puhumatta lukuisista juopoista n. s. sivistyneessä säädyssä todistavat Tanskan olot selvästi, miten vähän sivistys yksin voi antaa tukea juoppoutta vastaan. Tanskan kansa on enimmin sivistyneitä kansoja Euroopassa ja kuitenkin juodaan Tanskassa 18 litraa asukasta kohti ja mallasjuomia 95 litraa — joka on sangen korkea määrä muitten maitten alkoholinautintoon verrattuna.

Sivistys ei siis yksin voi turvata juoppoutta vastaan eikä sen takia voi antaa liian suurta arvoa niiden väitteelle, jotka arvelevat, että kyllä juoppous häviää, kunhan vain sivistys alaluokassa kasvaa. Arveleehan moni, kuten esim. prof. Hilty Bernissä, että juoppous n. s. sivistyneessä säädyssä on suhteellisesti suurempikin kuin työväestössä, mutta tätä väitettä ei ole numeroilla toteennäytetty ja sen takia se toistaiseksi jääpi vain arveluksi. Varma on vain, ettei sivistys ole mikään turva juoppoutta vastaan, ei ainakaan sanottavassa määrässä.

Työmies on siis, kuten ihminen yleensä, suuressa määrässä juoppouteenkin katsoen riippuva siitä ympäristöstä (»milieu») eli niistä olosuhteista, joissa hänen täytyy elää ja oleskella. Tämä ympäristö on sen tähden tehtävä hänelle niin suotuisaksi, niin mieluisaksi kuin suinkin: silloin halu juoppouteenkin vähitellen haihtuu ja työväen elämä saa rikkaamman, monipuolisemman sisällön, jossa juopottelemisella ei ole sijaa. Yhä enemmän voittaa rikostieteessä alaa se mielipide, että rikoksentekijäkin riippuu hyvin paljon ympärillänsä löytyvistä oloista; jos nämä ovat suotuisia, ei synny rikoksia, jos ne ovat epäsuotuisia, kasvaa rikosten lukumäärä. Juoppouden laita on samanainen. Juoppo on ennen kaikkea sairaloisissa oloissa kasvanut sairas, hän on ennen kaikkea hoidettava juopposairaloissa eikä etupäässä rangaistava. Niinkuin rikoksentekijätkin, täytyy yhteiskunnan korjata juoppo yhteydestä muitten ihmisten kanssa, joiden rauhaa ja rauhallista kehitystä hän häiritsee; mutta varsinkin yläluokan ihmisen tulee aina muistaa, että usein, sangen usein nurjat olot ovat tehneet hänestä, tuosta kanssaihmisestä juopon — olot, joita useimmiten hän, yläluokan ihminen ei ole ryhtynyt korjaamaan, hyvin usein ei edes tahtonut korjattaviksi. Mutta jos häneltä on puuttunut tahtoa ja halua nurinkuristen olojen parantamiseen, silloin on hän itse siveellisesti edesvastauksessa lähimmäisensä juopottelemisesta, eivätkä mitkään kauniit sanat tahi mikään hyväntekeväisyys vapauta häntä tästä raskaasta edesvastauksesta.

Todistettavissa on ja usein on todistettukin, että juoppous synnyttää runsain määrin sairautta ja sairaloisuutta, ennenaikaista kuolemaa, puolestansa vielä suurempaa kurjuutta kuin ennen, hulluutta ja rikoksia. Ja surkeinta on, että kaikki tämä voi mennä perintönä jälkeläisille aina »kolmanteen ja neljänteen polveen asti», saastuttaen siten vähitellen ruton tavalla koko ihmiskunnan. Juoppous on juuriaan myöten ahdistettava ja sen juuret ulottuvat, kuten olen osoittanut, työväenkysymyksen sisimpään ytimeen; kun työväenkysymys edistyy, edistyy myöskin raittiuskysymys, kun syvien rivien taloudellinen ja yhteiskunnallinen tila kohoaa, kohoaa ja kasvaa raittiuskin. Raittiuskysymystä ei voi eroittaa työväenkysymyksestä; mutta tämä ei estä, että edelleen löytyy työväenyhdistyksiä ja raittiusyhdistyksiä, jotka molemmat erillään tosistansa, ainakin toistaiseksi, tähtäävät samaan maaliin: alaluokan, syvien rivien kohottamiseen nykyisestä alennustilastaan yleisempään onnellisuuteen, jossa juoppouskin on hävinnyt ja kuningas alkoholi mennyt manalan majoille.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työväen naisen taloudellinen tila.

Että tämä yleensä ei ole liioin kehuttava, tietää jokainen. Tässä vain muutamia esimerkkejä.

25-vuotias tupakkatehtaassa Leipzigissä työskentelevä nainen ansaitsi 5 Rmk. (1 Rmk. — 1,25 Smk.) viikossa ja asui äitinsä luona, joka ansaitsi 3 Rmk. viikossa. Hän oli 112 vuoden vanhan, risatautisen lapsen äiti; äiti ja lapsi potivat kumpikin suurimmassa määrässä verenvähyyttä. Ruuasta ja hyyrystä maksoi nainen äitillensä 3,50; muihin tarpeisiin jäi siis hänelle ja lapselle 1,50 Rmk. viikossa. Aamulla nautittiin huonoa ohrakahvia korpun kanssa, k:lo 9 syötiin voileipää, k:lo 12 taas voileipää ja juotiin tuota mustaa kahvisekotusta, k:lo 5 syötiin taas voileipää; illaksi kaksi lautasta vihanneksia ja kaksi kertaa viikossa äiti ja tytär nauttivat 250 grammaa lihaa. Tämä ravinto sisälsi henkilöä ja päivää kohti 42 gr. munanvalkuaista, 53 gr. rasvaa ja 301 gr. hiilivettymää, vaikka täysikasvuinen ihminen, joka ei tee ankaraa työtä, tarvitsee ainakin 160 gr. munanvalkuaista ja 500 gr. hiilivettymää, vähintäin 50 gr. rasvan ohessa päivässä. Seuraus olikin tästä se, että he usein panivat illalla maata nälkäisinä, että lapsi oli riisinen ja äiti haureellinen. — Toinen eräässä Leipsigin kirjapainossa työskentelevä nainen ansaitsi niinikään 5 Rmk. viikossa. Hänkin oli hyvin vähäverinen. Itse osti hän viikossa 4 naulaa leipää ja 14 naulaa voita, päivällisen söi hän emäntänsä luona 20 pf:stä (25 penn.) Vuokraa oli 2 Rmk. viikossa huoneesta, jossa vielä asui toinenkin nainen puolenvuotiaan lapsensa kanssa. Tuota kallista päivällistä ei hän aina voinut syödä; talvella oli hän kolme kuukautta nauttinut vain kahvia ja päänaluseksi 5–10 pf:n edestä makkaraa. Tästä syntyi kuitenkin 23 Rmk. suuruinen vaillinki! Nämä esimerkit on esiintuonut eräs toht. Meinert, jonka teos on työnantajayhdistykseltä saanut palkinnon.

Palkat Berliinissä, Saksan pääkaupungissa ovat vaihtelevia, eri ammattien mukaan. Rouva Gnauck-Kühne, yksi evankeelis-sosiaalisen liikkeen pääpylväistä, on eräässä tieteellisessä tutkimuksessa osoittanut, että Berliinin paperiteollisuuden naisista 21,20 % saapi 6–10 Rmk. viikossa, 36,99 % 9–12 ja 30,82 % 12–16 Rmk. Tohtori Frankensteinin laskujen mukaan saapi Berliinin kutomateollisuudessa työskentelevä nainen keskimäärin 8–9 Rmk. viikkopalkan, nuoremmat 3–5. Pienemmissä suurkaupungeissa ovat naisten palkat vieläkin alhaisemmat. Suurin osa Breslauin työväen naisista ei ansaitse yli 6 R:markan, hyvin lukuisa joukko vain 3–5 Rmk. viikossa. Tohtori Leffler, joka perinpohjin on tutkinut Tukholman naistyöntekijäin oloja, on jakanut heidän tulonsa kolmeen luokkaan. Ensimäiseen kuuluvat ne, jotka ansaitsevat 470 kruunua tahi enemmän (1 kr. — 1 mk. 40 p.), toiseen 365–470 kruunun saajat, kolmanteen ne, joilla on vähemmän kuin 365 kr. s. o. vähemmän kuin 1 kruunu päivässä. Ensimäisiä on 30,1 %, toisia 32,,2 % ja viimemainittuja 37,7 % kaikista naistyöntekijöistä ja noista 37,7 %:sta oli 27:lla vähemmin kuin 260 kruunua. Huomioon otettava on muuten, että korkein palkka on niillä naisilla, jotka palvelevat panimoissa (70 % yli 600 kr.), mutta maitokuskeilla kaikkein alhaisin. — Miten alhaisia palkkoja naisilla Wienin maailman kaupungissa maksetaan, voi nähdä teoksessa: »die Arbeits u. Lohnverhältnisse der Wiener Lohnarbeiterinnen» ja jos mahdollista vieläkin huonompia palkkoja saavat työläisnaiset Italiassa.

Yleisesti tunnettu asia on, että naisille maksetaan puolet miesten palkoista. Niin esim. maksetaan Berliinissä miespuolisille viivoittajille noin 27 Rmk. viikossa, naispuolisille 12–15. Saman koneen ääressä voipi nainen saada 9 m, mutta mies, joka tekee ihan samaa työtä, saapi 20 m. Merkillinen on erään saksalaisen kirjansitojan lausunto: »miehet ansaitsevat 18–20 m., naiset samassa työssä 9–12 m. Jälkimäiset saavat paljoa enemmän aikaan. Oma kokemus». Mutta kun naiset saavat niin pieniä palkkoja, koettavat he luonnollisesti jollain toisella tavalla enentää tulojansa. Tämä tapahtuu usein kotityön kautta. He ottavat mennessään tehtaasta mukanaan työtä kotiinsa ja valmistavat tätä monena yönä viikossa, tehden työtä aina k:lo 2 ja 3:n asti aamulla. Ylipäänsä ei naistyöntekijä tästä työstä saa suhteellisesti sen enempää maksua kuin muistakaan töistään, vaikka hän uhraa yölevostaan, toisin sanoen paraimmasta pääomastaan terveydestään, kustantaa valon ja monasti vielä lisäksi aineksiakin. Tästä on johtunut eräs menettelytapa, joka on ollut erittäin omiansa polkemaan palkkoja juuri naistyöntekijäin kesken. Otetaan usein kotiin enemmän työtä, kuin mitä itse saapi valmistetuksi. Jäännös annetaan muille, mutta ei samasta palkasta, minkä itse kantaa varsinaiselta työnantajalta, vaan alemmasta, enimmäkseen ainoastaan puolesta. Jos kohta työntekijät itse eivät harjoita tätä niin sanottua hikoilemisjärjestelmää aivan suuressa määrässä, kukoistaa tämä liike erinomaisesti sen kautta, että joku miespuolinen välittäjä-mestari ottaa tukkuliikkeeseen hankkiaksensa tarvittavat työt. Tätä varten hän joko pitää työssään jonkun määrän työntekijöitä kotonaan tahi ottaa hän siellä vain vastaan ne työt, jotka jokainen hänen työssään oleva työntekijä omassa kodissaan suorittaa. Joskus, esim. Amerikassa tunkeutuu vielä yksi välikäsi (»contractor») pääliikkeen ja työntekijäin väliin. Pääliike myypi sitte kauppiaille ja nämä tietysti voitolla yleisölle. Tämä menettely on erittäin tavallinen naistyöntekijäin suhteen ja ennen kaikkea n. s. konfektsiooni- eli vaatetusteollisuudessa, joka on sangen suuremmoinen esim. Saksan pääkaupungissa. Sieltä otettakoonkin esimerkki, mitenkä tavaran hinta tällä alalla muodostuu ja mitenkä koko menettely melkoisesti painaa työntekijäin, varsinkin naisten palkkoja:

 

Välimiehen palkkio
  Takista 2:— Rmk.  
  Liivistä 70 pf.  
  Housuista 70 pf. = 3:40
Kangas 6:75
Ainekset 3:85
Tuotantokust. yhteensä 14:—
 
Myyntihinta tukkuk. n. 17:—
Kauppiaitten myyntihinta 25: —

 

Naistyöntekijät tekevät tavallisesti liivit ja housut ja saavat välimiehen palkkiosta korkeintaan puolet, jos työskentelevät kotona, muuten vähemmän. Kun työntekijä, jos hän ahkerasti työskentelee 15 tuntia, voi saada esim. 4 housuparia à 35 pfenn. päivässä valmiiksi, nousee hänen viikkoansionsa 90 tunnin työstä 8 m. 40 pf:iin! Tämmöiset ovat palkat kalliissa Berliinissä, mutta monessa Saksan maaseutukaupungissa ovat vastaavat numerot 6–6,50, 4,50–5, vieläpä 3–3,50! Virallinen bayerilainen kertomus vakuuttaa, että eräässä seudussa, missä neulotaan paljon hansikkaita, naistyöntekijät »työskentelevät k:lo 5:stä aamulla k:lo 10:een illalla neulomakoneella ja ansaitsevat tällä 14–16 t. työajana 90 pf. tahi 1 Rmk. Tämän elämäntavan ja riittämättömän, enimmäkseen kahviravinnon takia ovat kälvetys- ja keuhkotaudit heidän kesken tavallisia». Sattuvasti väitkääkin sen takia eräs ranskalainen tehtaantarkastaja: »10 vuoden perästä on koneompelija sairaalaa varten kypsynyt». — Täysin asianymmärtäväinen henkilö arvostelei palkat niin, että naistyöntekijä, joka valmistaa naisten päällystakkia Berliinissä, voi ansaita viikossa, jos hän on hyvä, 8–10 Rmk., jos on keskinkertainen, 5–6 Rmk.; nuori nainen saapi 2–3 Rmk. viikossa! Mutta tämän lisäksi tulee vielä, että työnantajat usein häntä pettävät ja kohtelevat muutenkin alentavaisesti ja rivosti. Eräs naistyöntekijä kertoo itse näistä oloista seuraavalla tavalla: »aamusta saakka usein k:lo 2:teen yöllä työskentelen sisareni kanssa yhdessä, voidakseni saada valmiiksi viikossa 5–6 kappaletta (lasten päällystakkia). Olen sisareni kanssa 6 p:stä lokak. 1893 7 p:ään marrask. ansainunt 5 Rmk. 40 pf. ja 7–23 marrask. 6 m. 30 pf. (viikossa). Palkanmaksu tapahtuu muuten vain joka ensimäinen päivä kuukaudessa; minä saan kuitenkin hartaasta pyynnöstäni joka neljästoista päivä. Vuori mitataan hyvin niukasti. Äsken ostin minä, kun se ei riittänyt, 25 pf:llä lisää siinä luulossa, että se minulle maksettaisiin, mutta minulle naurettiin ja ynseästi ajettiin minut pois. Ripustin oli kerran minulta unohtunut; paikalla vedettiin pois 5 pf. palkasta. Koko kohtelu on semmoinen, kuin meille maksettaisiin aivan liiaksi ja meidän vielä pitäisi katsoa sitä arvon osoitukseksi, että liikkeelle saamme työtä tehdä. Meidän täytyy viikottain maksaa ompelukoneesta 2 m. ja meille jää elantoon niin vähän, ettemme voi ostaa puolta naulaa lihaa koko viikon kuluessa. Meidän täytyy koko viikko tyytyä jauhokeitokseen ja kahviin. Elleivät tuttavat monta kertaa toimittaisi meille hiiliä ja halkoja, niin olisi meidän pakko vielä suurimmaksi osaksi istua pimeässä ja kylmässä huoneessa. Sunnuntaina ei meillä enää ollut niin paljo rahaa, että olisimme moineet saada öljyä. Tukkuliikettä, jonka työssä välimestari pitää meitä, emme kumpikaan nimeltäkään tunne. Mutta me luulemme kumpikin, että välittäjä hyvin voisi maksaa yhtä paljon lisää meille, sillä hän viettää semmoista elämää, kuin olisi hänellä tuhansia (markkoja) kulutettavissa ja monasti näyttää hän meistä niin tyhmältä, että mieluimmin jäisimme pois, ellei puute meitä pakottaisi».

On koko edellisessä esityksessä otaksuttu, että työtä löytyy ympäri vuoden. Mutta jokainen tietää, ettei näin suinkaan ole asian laita. Rouva Gnauck-Kühnen tutkimuksen mukaan oli 820 naistyöntekijöistä Berliinin paperiteollisuudessa 262 = 31,95 % työttömänä usein pitkätkin ajat. Silloin ovat elämän ehdot vieläkin niukemmat, täytyy kärsiä mahdottomiakin.

Jos nyt vertaa naistyöntekijäin palkkoja s. o. tuloja menoihin niinä aikoinakin, jolloin on työtä säännöllisesti, tulee hyvin usein suorastaan hämmästyttäviin tuloksiin. Breslau'issa esim. syntyy joka viikko seuraava menoarvio (jos noudattaa mitä suurinta säästäväisyyttä):

 

Vuokra 1:— Rmk.
Päivällinen 1:75  
Suurus (kahvi y. m.)
Illallinen
2:25  
Sairauskassan maksu 0:15  
  5:15 Rmk.

 

Lisäksi tulee menoja vaatteista ja kengistä, valosta ja lämmityksestä, tervehdenhoidosta ja huvituksista, jotka ovat vähintäin 1,35:ksi laskettavat. Kun nyt tavallinen palkka siellä on 6, mutta monella vielä vähemmän, niin on puuttuva osa jostain saatava. Samanlaiset ovat olot Berliinissä, Tukholmassa ja muualla, missä menoarvioita on tehty tällä alalla.

Eräs asianymmärtäväinen tutkija tunnustaa suorastaan, että se on katsottava todelliseksi »konstitempuksi», jos 1 kruunun (s. o. 1 m. 40 p.) päiväpalkalla voi saada tulo- ja menoarviot »yhteen lyömään», vaikka onkin yksinäinen nainen. Toinen asiantuntija lausuu noista lukuisista huonopalkkaisista naistyöntekijöistä: »koko heidän surkea elämänsä kuluu työpajassa ja vuoteessa» ja hän lisää: »kuka voisi kummastella, kuka nostaa ensimäisen kiven, jos yksi tai toinen nälkääntyneistä ja vaivaantuneista naistyöntekijöistä pitkien ponnistuksien perästä pitäisivät haureuden loistavaa kurjuutta parempana kuin tuota synkkää ja tunnotonta työn kurjuutta». Alussa mainittu tohtori Meinert lausuu: »mitä kummaa, että semmoiset tyttöraukat, joiden siveellinen pontevuus ja henkinen vastustusvoima melkein tykkänään ovat haihtuneet, eivät aina voi osoittaa kyllin voimaa koetuksen vastustamiseksi ja että se on totta — mieltä järkyttävä totuus, minkä sain vastaukseksi eräältä naistyöntekijältä: »muuten olisi minun täytynyt kuolla nälkään». Totta on myös, mitä toht. Frankenstein väittää: »hyvin suuri osa meidän suurkaupunkiemme naistyöntekijöistä saapi palkkoja, jotka eivät riitä välttämättömimpien elantotarpeitten tyydyttämiseksi ja on sen takia pakoitettu joko haureudesta hakemaan lisätuloa tahi antautua ruumiillisen ja henkisen rappeutumisen välttämättömille seurauksille».

Ja tämä puoli asiasta on kuitenkin usein, hyvin usein, jäänyt ylemmiltä kansanluokilta huomaamatta. Sanotaan vain, että tuo tai tuo nainen on langennut ja häntä kohdellaan yleisellä ylenkatseella. Ei oteta huomioon, mitenkä paljon nälkää ja kurjuutta hän on saanut kärsiä, ennen kuin hän on itsensä uhrannut. Näistä taisteluista ei yläluokan nainen tavallisesti tiedä mitään. Työläisnainen on siveellisessä suhteessa ainakin yhtä hyvä, kuin joku muukin nainen, mutta työväki syystä ei niin äkkiä tuomitse »siveellistä rikosta» kuin muut kansanluokat, sillä se tietää, kuka työväen tyttöjä viekottelee ja että kurjuus enimmäkseen on syypäänä koko »rikokseen». Eräs tehtaantarkastaja lausuu virallisessa kertomuksessansa: »mikäli ompelijattaret elävät epäsiveellisesti, lienee heidät siihen pakottaneet alhaiset palkat. Muita seikkoja, jotka voisivat saattaa heidät siihen, yleensä ei ole olemassa». Ja merkillistä on, että haureus kasvaa, mitä huonommiksi palkkasuhteet muodostuvat.

 

II.

Mutta, huudahtanee joku, eiväthän meillä täällä Suomessa vielä ole asiat näin kurjalla kannalla? Suomen oloista ei voi oikeastaan mitään varmuudella lausua, kun silläkin, niinkuin yleensä työväen alojen alalla puuttuu tarkkoja tilastollisia tietoja. Mutta vakuuttaa voipi sittekin, että meillä ei olot ole sen parempia kuin ulkomailla. Turussa on (ellei ota lukuun silittäjiä ja tupakkatehtaiden naisia) naistyöntekijäin palkat jotenkin alhaisia. Puuvillatehtaan nainen ansaitsee viikossa (ellei hän tee kappaletyötä) 5–9 Smk., naispuoliset kirjanpaiuajat 7–15, kirjansitojat 4–12, korkkitehtaan naiset 5–8, verkatehtaan naistyöntekijät saavat kappaletyölläkin monasti vaan 1 m. päivässä, tehtaanompelijattaret usein ei sitäkään. Näissä luvuissa ei suinkaan vielä ole mitään liikoja. Ruumiillista työtä tekevien naisten taloudellinen tila siis ei meillä ole loistavampi kuin muuallakaan.

Mitä tähän on tehtävä? Aivan samaa, mitä muuallakin on tehty eikä suinkaan ilman menestystä: työläisnaiset ovat liittyneet yhteen yhdistyksiin, joko itsenäisiin tahi miesten kanssa olemassa oleviin miesyhdistyksiin. V. 1896 löytyi jo Englannissa 108,578 ammattiyhdistyksiin liittynyttä naista (niistä vaan 6,974 20 puhtaaseen naisammattiyhdistykseen). Erittäin huomattava on myös »naisten teollisuusyhdistys» (womens industrial council), joka perustettiin v. 1894. Tähän kuu1uu kaikista kansanluokista naisia ja miehiä, jotka harrastavat naistyöntekijäin tilan kohottamista.

Tämmöisiä yhdistyksiä on meilläkin tuiki tarpeen. Naistyöntekijäin tulee ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, niiden tulee perustaa kaikkialla omia yhdistyksiä tahi liittyä miesten yhdistyksiin. Nyt kun he yleensä eivät ole liittyneet yhteen tahi ajavat asiaansa laimeasti, käyttävät työnantajat heitä mielensä mukaan ja maksavat heille paljoa pienempiä palkkoja kuin miehille. Yleisesti tunnettu on naisten suurempi myöntyväisyys teollisuuden alalla ja tämä johtuu juuri siitä, etteivät ole yhteishengestä hakeneet vastustusvoimaa. Saksassa ainakin tapahtuu usein, että naisille ei makseta ylityöstä mitään korotusta tuntipalkassa, kun tämä etu kyllä suodaan samassa liikkeessä työskenteleville miehille. Tukholmassa ja muualla on todistettu, että mitä suurempaan palkkaan nainen on päässyt, sitä paremmin maksetaan myös ylityö. Samoin on lukemattomia todistuksia siitä, että yhdistyksiin liittymättömiä naisia kohdellaan suuremmalla välinpitämättömyydellä ja kopeudella, kuin miehiä, aivan samalla tavalla kuin näitä, ennen kuin liittyivät yhdistyksiin. Sen sijaan, että naisten pitäisi perustaa ja innokkaasti ylläpitää lujia yhdistyksiä etujensa vaarinottamiseksi ja palkkojensa kohottamiseksi, ovat he sangen kärkkäitä — lyhytnäköisyydessään — suostumaan vaikka kuinka epäedullisiin ehtoihin yli- ja kappaletyön suhteen ja polkevat täten palkkansa vieläkin alemmaksi. Ja kuitenkin on naisten alhaisista palkoista se seuraus, että miestenkin palkat yhä enemmän alenevat, sillä voitonhimoiset työnantajat rupeavat kilpailun takia entistä suuremmassa määrässä käyttämään halvemmasta saatavia naisvoimia. Välttämätön seuraus tästä on taas se, että, kun miehen palkka vähenee, täytyy vaimonkin mennä tehtaaseen, ja kokemus osoittaakin, että, missä naistyöntekijäin lukumäärä on lisääntynyt, miesten palkat ovat alhaisia. Silloin tietysti ei vaimolla enää ole niin paljon aikaa — usein ei mitään — uhrata perheaskareisiin ja lasten kasvatukseen ja kun hänen terveytensä tehtaissa sitä paitsi usein pilaantuu, synnyttää hän kurjempia sikiöitä maailmaan. Tämä on tietysti sitä enemmän asian laita, jos hänen täytyy, kuten useimmiten, heti lapsensynnytyksen perästä mennä työhönsä. Koko tuleva sukupolvi ja ihmissuku pilaantuu. Naisten työpalkkojen kohottaminen on siis koko ihmiskunnan tulevaisuudelle erittäin tärkeä asia. Mutta tämä voi ainoastaan järjestetyn vastavoiman ja taistelun s. o. yhdistymisen kautta tapahtua. Ja koska melkein aina alhainen palkka ja pitkä työpäivä ovat toistensa seurassa, tulee naisten myöskin harrastaa lyhennettyä työpäivää. Useampia muitakin parannuksia kuuluu työläisnaisten tehtäviin, kuten kotityön rajottaminen ja vihdoin poistaminen. Kotityö on jo monessa paikassa Australiassa, Amerikassa ja Englannissa supistettu: työnantajien tulee pitää luetteloita kaikista hänen työssään kotona työskentelevistä henkilöistä, sekä hänen että talonomistajan vastata siitä, että huone, missä työ tehdään, on terveellinen ja Uudenseelannin suojeluslaki kieltää tykkänään antamasta työntekijöille kotityötä. Samoin on työnantajain velvollisuus valvoa, että työpaikat ovat terveellisiä ja siistejä.

Mutta varsinainen palkkakysymys on kuitenkin aina pääkysymys. Jos naistyöntekijät saavat korkeampia palkkoja, seuraa siitä koko joukko muitakin etuja. On esim. todistettavissa, että lapsien kuolevaisuus vähenee palkan kohotessa. Naistyöntekijäin asumusolot ovat nykyään sangen surkealla kannalla. Hyvin tavallista on, että he vaan yöksi vuokraavat tilan, jossain huoneennurkassa vieraan perheen luona, jossa monasti sekä miehet että naiset, vieläpä nuoretkin, makaavat yhdessä huoneessa. Sunnuntaina semmoisella ei ole mitään kotia eikä liioin muutenkaan. Moni siivo työläisnainen kärsii itse tästä suuresti — eräs tukholmalainen naistyöntekijä uhrasi 260 kr. vuosipalkastaan omaan lämpimään ja valoisaan huoneeseen, tähän »ainoaan huviinsa» 140 kr.! Paremmat palkat muuttaisivat olot tässäkin suhteessa paljoa valoisemmiksi. Ja ennen kaikkea kasvaisi siveellinen elämä suuresti naistyöntekijöitten kesken korotettujen palkkojen kautta. Rakkauden seikkailuja tuuteitten perustuksella tulee tietysti niidenkin, kuten muitten naisten puolelta harjoitetuksi; mutta tämä on aivan toinen asia; myydä rakkauttansa he eivät silloin enää tarvitse.

Kun naiset ovat yhtyneet yhdistyksiin, on heidän ensi kädessä käytävä saattamaan kaikki suurimmat epäkohdat päivän valoon sanomalehtien kautta. Ja minkä suinkin voivat, tulee heidän koota tilastollisia tietoja naistyöntekijäin työoloista ja julkaista nämä. Yleinen mielipide on yläluokassa siksi mahtava ja tämänkin omatunto, ainakin sen paremmissa jäsenissä siksi valveilla, että monet epäkohdat korjautuvat vaan sillä, että ne tuodaan julkisuuteen. Ellei tämä auta, on sitte ryhdyttävä yhdistyksen puolesta pakkokeinoihin. Yksinäinen nainen ei voi mitään.

Vihdoin tahdon kajota — ainoastaan kajota — erääseen tärkeään asiaan työväen naisliikkeen alalla. Naisliike yleensä alkoi jo 17 ja 18:lla vuosisadalla Englannissa Mary Astell'in ja etenkin Mary Wollstonecraftin ponnistuksista. Mutta vasta tällä vuosisadalla, kun naisten työvoimain väärinkäyttäminen tehtaissa tuli ilmi, on se jakautunut kahteen haaraan. Toinen on etupäässä tähdätty miestä ja miehen väärää valtaa vastaan, toinen rahavaltaa vastaan, olkoon tämä miesten tahi naisten käsissä. Kummallakin liikkeellä on yhteisiä pyrinnöitä, kuten naisen tilan kohottaminen avopuolisona ja äitinä sekä suurempien valtiollisten oikeuksien hankkiminen naisille, mutta koska toisessa haarassa on enimmäkseen yläluokan naisia, eivät sen naiset tahdo, saavuttaaksensa paremmin omaa tarkoitusperää, ruveta pontevasti ajamaan alaluokan naisten asioita, poistamaan sen kipeimpiä epäkohtia. Suurin osa yläluokan naisista ei ole, kuten rouva Schlesinger-Eckstein aivan oikein huomauttaa, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kyllin riippumaton, että se tahtoisi rikkoa välinsä oman kansanluokkansa kanssa. Kuvaava on tässä suhteessa eräs tosiasia Berliinin naiskongressin aikana v. 1896. Saksan naistyöntekijäin liikkeen edustajat eivät ottaneet osaa tähän kokoukseen,[5*] vaan he pyysivät sen jäsenet kolmeen suureen kansankokoukseen, joissa naisasiaa työläisnaisen kannalta valaisivat semmoiset etevät puhujat kuin esim. rouvat Klara Zetkin, Emma Ihrer, Therese Schlesinger, Lily Braun, y. m. Nämä puheet tekivät moneen yläluokan naiseen syvän vaikutuksen ja he vakuuttivat, että he kyllä olivat tulleet kokoukseen suurella epäluulolla, mutta että puhujilla oli aivan oikein, että työläisnainen syystä ei voinut ryhtyä yläluokan naisten liikkeeseen ja että he itse olisivat tämän tunnustaneet, elleivät viranomaiset poliisimiehet olisi vaatineet joka puhujan nimeä ja säätyä tietoonsa, johon he mieheensä katsoen eivät voineet suostua! Pelko, että vaikutus ulottuisi liian pitkälle, aikaan sai sen, että Brysselin kansainvälisestä naiskokouksesta v. 1897 kaikki ne ainekset jo kutsumuksessa poissuljettiin, jotka seisoivat luokkataistelun perustuksella! Ja Berliinin kokouksen pöytäkirjoista poistettiin koko rouva Braunin puhe, jossa hän koetti näyttää toteen, että kaikki yläluokan naisten ponnistukset ovat puolinaisia. Kun tämmöiset näkökohdat suuressa määrässä vallitsevat, on luonnollista ja välttämätöntäkin, että yläluokan ja alaluokan naisliikkeet käyvät erikseen, huolimatta siitä, että niillä, kuten melkein kaikilla muillakin puolueilla, on joitakuita yhteisiäkin harrastuksia. Eikä se ollutkaan terveellistä, että työläisnaisten keskuuteen tunkeutuisi liian paljon aineksia yläluokasta, joita ehkä edellinen ei voisi aivan helposti sulauttaa.

Valaisevasti on rouva Beatrice Webb-Potter, joka on työläisnaisten etevin asianajaja Englannissa ja sitä paitsi tieteellisesti sivistynyt nainen, selittänyt eron ylä- ja alaluokan naisten harrastuksissa. »Naisten teollisuusliittoa perustettaessa luultu, että taas oli kysymys jostakin naisyhdistyksestä, joka olisi täynnä ahdasmielistä lahkolaisuutta entisten malliin, joiden koko sukkeluus kohdistuu taisteluun hirviötä — miestä vastaan. Nämä yhdistykset ovat seurauksia vanhasta atomistisesta (= hajoittavasta) yksilöllisyydestä (= yksilön etua katsovasta näkökannasta). Naiset eivät muodosta mitään luokkaa erityisine etuineen tahi oikeuksineen, jotka ovat saavutettavat, vaan me olemme osa kokonaisuudesta, jonka toimeliaita palvelijoita me tahdomme olla ja jonka hyväksi meidän sekä naisten että miesten tulee työskennellä.» Rouva Webb pelkää, että porvarilliset naiset voivat vanhoillisena käydä vaarallisiksikin.

Ja sen tähden, koska, kuten eräs englantilainen naispuhuja mainitussa naisten kokouksessa Berliinissä lausui, työnantaja usein »pitää työläisnaista ainoastaan halvempana työjuhtana», tulee näiden naisten meilläkin pontevasti ajaa tilansa parantamista liittymällä yhteen yhdistyksiin, joissa he toimivat miesten liittolaisina eikä heidän kilpailijoina. Tämmöisillä yhdistyksillä on myöskin suuri kasvattava voima, joka lieneekin pääasia ensi aikoina. Se edistää kaikissa niiden jäsenissä yhteishengen heräämistä ja totuttaa heitä ajattelemaan omaa tilaansa, se kohottaa heidän itsetietoisuuttaan, kun ovat selvillä siitä, että, mitä tahansa tapahtuu, he eivät seiso yksin, vaan että turvattoman naisen takana on taaja joukko naisia, jotka ovat valmiit avunantoon. Ja kun naiset ovat näyttäytyneet siksi valppaiksi, että ovat liittyneet yhdistyksiin, saavat he aina kannatusta miespuolisilta veljiltänsä, joiden oma etukin vaatii heitä auttamaan, ja muutkin kansaluokat, olkoot vaikkapa kuinka vihamielisellä kannalla naistyöntekijäin yhdistyksiä vastaan, oppivat kunnioittamaan ja arvossa pitämään niitä alhaisia naisia, joita ne ennen ovat halveksineet ja ylönkatsoneet.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Yliopistonuorisomme ja työväenkysymys.

Kun jonkun maan nuoriso on ilman ihanteita — silloin on meillä vuosisadan loppu, olkoon numero mikä tahansa. Mutta kun nuorisolla on tunne, että sillä on suuria tehtäviä — silloin alkaa vuosisata.
Ellen Key.

Kaksi suurta maailman katsantoa ovat tähän asti keskenänsä taistelleet yliherruudesta: vanhoillisuus, konservatismi ja vapaamielisyys, liberalismi. Edellinen perustuu, kuten eräs etevä taloustieteilijä aivan oikein on väittänyt, pessimistiseen, synkkäuskoiseen ja jälkimäinen optimistiseen, hyväuskoiseen peruskäsitykseen. Konservatismi otaksuu, että tuo suuri enemmän tai vähemmän »eläimistynyt» rahvas on välttämätön ja että sivistyksen ja vallan pysyttäminen pääasiallisesti muutaman valiojoukon käsissä on yhtä välttämätön ihmiskunnan edistymiselle. Liberalismi väittää, että kaikki ihmiset oikeastaan luonnostaan ovat yhtä hyviä ja että jokainen sen takia itse ymmärtää, mikä hänelle paraimmiten sopii. Valtion tulee niin vähän kuin mahdollista sekaantua yksityisten tehtäviin, pääasiallisesti on sen niille vaan suotava yhteistä turvaa. 19:llä vuosisadalla on konservatismi yhä enemmän kadottanut jalansijaa ja sen on täytynyt väistymistään väistyä liberalismin tieltä. Sillä yhä enemmän unestaan heräävät syvät rivit eivät voineet tyytyä siihen, että saisivat olla vaan statisteina, mykkinä henkilöinä maailman suurella näyttämöllä, ainoastaan tukemassa muutamien harvojen herruutta. Mielet sen takia yhä enemmän kääntyivät vapaamielisyyden puolelle. Mutta vaikka liberalismi vapautti ihmiset säätynsä puolesta etuoikeutettujen vallasta, huomattiin kohta, että se aikaansai uuden orjuuden ja sorron. — »Vapaa kilpailu» antoi kaiken vallan taloudellisesti vahvoille, liberalismi loi rikkauden vallan ja tämä tuntui sitä rasittavammalta, mitä enemmän valtiollinen vapaus etenkin Ranskan vallankumouksen kautta oli laajentunut. Liberalismin puutetta tässä suhteessa eivät sen omat kannattajatkaan ole voineet kieltää ja heidän ainoa reseptinsä on nyt: yhä enemmän vapautta; kyllä asiat silloin paranevat. Kun aivan selvään on huomattu, että itse rajattomassa vapaudessa on vika, vivahtaa tämä vaatimus melkein naurettavaisuuteen. Vapaus on juuri rajoitettava, mutta se on rajoitettava laajan kansan vallan eli eduskuntalaitoksen kautta, joka ei sulje pois ketään valtiollisesta vaikutusvallasta, vaan antaa sen jokaiselle yhtä suuressa määrässä. Tämä on kansanvaltaisuuden ydinkohta. Ja kun yleinen äänioikeus on vallalla, poistuvat vapaamielisyyden varjopuolet vähitellen. Ei kukaan pääse toista polkemaan taloudellisestikaan, heikko ei joudu vahvemman tallattavaksi — kaikki voivat esteettömästi kehkeytyä ja vaurastua. Se valta, joka koko kansalle on annettu, pitää huolen siitä, että ne edellytykset, joihin tuommoinen asiain tila perustuu, niin pian kuin suinkin pääsevät voimaan.

Nuoriso ei milloinkaan ole lämminnyt konservatismista, pessimismiin perustuva vanhoillisuus ei voi miellyttää elämänhaluista nuorisoa.

Mutta kansanvaltaisuus suopi kansan syville riveille yhä enemmän valtaa, koska se laajentaa sen koko kansalle. Ja silloin astuu tuo laajaperäinen monihaarainen työväenkysymys etusijaan näyttämölle. Parannuksia vaaditaan kansan suuren enemmistön tilassa, sen monessa suhteessa kurjissa elämänehdoissa. Ja nämä parannukset käyvät ehdottomasti suureksi osaksi parempiosaisten kustannuksella — sitä ei käy kieltäminen. Luonnollista on siis, että nämä enimmäksen ponnistelevat vastaan, esiintyvät muista harrastuksistaan huolimatta vanhoillisina suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tavallinen ilmiö nykyaikana on sen takia, että liberalismi yhä enemmän hajoaa, hajoaa hajoamistaan: niin on käynyt Englannissa, Belgiassa, Saksassa y. m. Yhä enemmän pelätään kansanvaltaisuutta, sillä se rupeaa koskemaan omia etuja. Entinen liberalismi ei ole elinvoipa enää.

Nuorisokin huomaa, että niin on, eikä liberalismi semmoisenaan voi sitä innostuttaa. Se ei voi innostua konservatismistä; mutta ei myöskään liberalismistä. Sillä molemmat vievät lopullisesti itsekkäisyyteen, muutamien harvojen valtaan.

Ja kuitenkin lausuu J. V. Snellman sattuvasti, että entusiasmia (innostusta) »pidetään nuorison kauniimpana ja parhaimpana etevyytenä. Kirjallisuus on todistajana, että ihmisyyden suurilahjaisimmatkin henkilöt ovat surumielisellä kaipauksella katselleet taakse siihen ihanaan elämän aikakauteen, jolloin ei ollut sielulle outo mikään ihanteellinen harrastus ja jolloin sitä ei kietoneet mitkään siteet, jotka olisivat vaikeaksi tehneet alttiiksi-antamuksen sellaiselle harrastukselle ja saattaneet epäilemään siihen rupeamista». Sillä »entusiasmi juuri edellyttää mielen ylevyyttä tavallisuuden mitan yli — sitä ei kiellä muu kuin tuo järkevä egoisti (= itsekäs ihminen). Siihen kuuluu, että ihminen tietää jonkun korkeamman tarkoitusperän löytyvän toiminnalle, kuin pyrintö hänen omien tarpeittensa tyydyttämiseen, ja että hän tuntee itsessään halua ja kykyä semmoisen tarkoitusperän saavuttamiseksi panna alttiiksi kaikki oman edun harrastukset».

Mutta entäs kansanvaltaisuns ja syvien rivien kohottaminen s. o. työväenkysymys? Eivätkö ne voi innostuttaa? Voivat kyllä ja myöntää täytyy, että se määrä innostusta, mikä vielä meidän aikakaudellamme on olemassa, pääasiallisesti on haettava kansanvaltaisuuden ja työväenkysymyksen viljavainiolla. Mutta me elämme juuri murrosaikana. Vanhat ihanteet ovat menneet, uudet ovat vielä himmeät. Edellisten vartijat koettavat, mikäli voivat, esittää nno uudet ihanteet niin epämielyttävässä valossa kuin suinkin, ja vaikka nuoriso jo onkin heräämäisillään, ei päämäärä: kaikkien, koko kansan yleinen onnellisuus vielä ole selvä. Käsitteet ovat vielä kietoutuneina tuon »luokkasiveellisyyden» kahleissa, joka erään jalon ihmisystävän väitteen mukaan on vaarallisin kaikista itsenäisyyden ilmestysmuodoista.

Jos nimenomaan käännymme omiin oloihimme, täytynee jokaisen myöntää, että nyt on aika heittää pois kaikki itsekkäät harrastukset ja ruveta työskentelemään koko kansamme, myös alempien kansan kerrosten kohottamiseksi. Aivan välttämätöntä on, että innostus nuorisossakin kansanvaltaisuuden suuriin tehtäviin, syvien rivien kohottamiseksi tulee kasvamaan, että kansanvaltaisuuden aate tulee käymään sen edessä loistavana tähtenä kaikessa sen toiminnassa. Yliopiston jaloimmat nuorukaiset (suomen- ja ruotsinkieliset) ovat nytkin jo ymmärtäneet jonkun osan suuresta tehtävästään: he ovat ruvenneet kohottamaan syvien rivien henkistä tilaa etenkin kansanopetuksen edistämisellä — Pestalozzin suuri aate on päässyt heissä juurtumaan. Mutta heidän toimintansa on vielä yksipuolinen ja sen takia se ei anna heille täydelleen tyydytystä. On väitetty, että kun vaan kansa henkisesti kohoaa, seuraa kaikki muu itsestään. Totta on, että, ellei kansa myös henkisesti kohoa, ei mikään muutos voi olla pysyväinen, vaikkapa se tapahtuisi vallankumouksen kautta: sen näyttää meille Euroopan historia juuri Ranskan vallankumouksen perästä. Kansan s. o. syvien rivien henkinen kohottaminen on siis sangen tärkeä puoli koko edistystyössä. Mutta vallan mahdotonta on kansan henkisesti edistyä, ellei sen aineellisia ehtoja paranneta, ellei se esim. saa parempia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita ja turvaa tapaturmia ja vanhuutta vastaan. Yliopiston nuorison, kansan kasvavan tulevaisuuden, tulee sen takia paljon enemmän antautua työväen asian palvelukseen, myöskin käytännöllisellä alalla. Se voi monella eri tavalla auttaa työväkeä tässä suhteessa sivistysmäärällänsä: sen tulee suorastaan käydä työväen hyörivään elämään, tutustua sen rientoihin ja pyrintöihin ja missä se vaan näkee, että se voi auttaa, sihteerin toimella, esitelmän pitämisellä, iltamissa, lausunnon opettajina, puheitten ohjaamisella, kirjaston järjestämisellä, laulun johtamisella y. m. tulee sen tehdä mitä se voi asian edistämiseksi. Palkka ei ole suuri rahassa, mutta minä voin vakuuttaa, että suurempaa ja parempaa sisällistä tyydytystä ei voi saada mistään koko maailmassa kuin sen, jonka tuntee, kun tietää, että on vetänyt pienen kortensa siihen suureen rakennukseen, jonka nykyään tuhannet ja miljoonat rakentavat miljoonien hyväksi, onnen levittämiseksi niin laajalle kuin mahdollista kansojen syviin riviin, joissa tähän asti enimmäkseen on vallinuut kurjuutta, viheliäisyyttä, epätoivoa, tuskaa ja sortoa.

Kun Pariisin yliopisto, oltuaan yli 100 vuoden hajoitettuna tiedekuntalaitoksiin, viime vuonna vihittiin uuteen toimintaansa lausui prof. Larisse seuraavat kauniit sanat yliopiston nuorisolle: »minä tahdon sanoa teille, mitä velvollisuuksia teillä on, jotka olette varustetut kaikilla nykyisen sivistyksen tamineilla. Meidän lipuillamme seisoo sana yhdenmertaisuus; tuhat kertaa on teille sanottu, me ranskalaiset olemme kaikki yhdenvertaisia. Mutta minä sanon teille, ett'ei tämä ole totta, että se on yksi noista puolinaisista valheista, jotka ovat pahemmat kuin kokonaiset; sillä niihin tyytyy ja tyyntyy. Mutta teidän ei tule niin tehdä, teidän tulee muistaa, että löytyy tuhansia, jotka kovalla työllä tuskin ansaitsevat leipäänsä, sillä aikaa kun me suurella komeudella vietämme tätä juhlaa. Ainoastaan syntymisen sattumus on riistänyt teidät tästä kolkosta, epävarmasta kohtalosta. Te, jotka nautitte nuoruuttanne ilon päiväpaisteessa, te olette etuoikeutettuja; ja kuitenkin on vähintäin selvä velvollisuutenne tämän etuoikeuden korvaaminen. Minä toivon, että te tämän teette uupumattomalla työllä noitten edestä, jotka eivät ole etuoikeutettuja, ja te voitte niin tehdä, sillä teidän henkenne pitäisi olla vapaa todellisen tieteellisyyden kautta».

Nämä ylevät sanat tulisi mielestäni Suomenkin yliopistonuorison painaa syvälle mieleensä. Olkoot ne silloin mahtavana kehottimena työskentelemään syvien rivien, koko kansan kohottamiseksi kaikilla aloilla.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Työväenkysymys historialliselta ja siveelliseltä kannalta.

Työ on koko ihmiselämän perustus. Ilman työtä ei ihminen voita luonnolta mitään, ilman työtä hän ei pääse korkeampaan sivistykseen. Mutta ihmistyö on aikojen kuluessa suoritettu monella eri tavalla ja taloudelliset olot ovat sen takia eri aikoina myöskin olleet erillaisia.

Muinaisuuden talous perustui suurimmassa määrässä orjuuteen. Itämailla oli oikeastaan vaan hallitsija vapaa, muut olivat orjia. Maata viljelevä kansanluokka s. o. suuri enemmistö oli siellä enemmän tai vähemmän orjan tai maaorjan asemassa: tykkänään riippuva herransa mielivallasta tahi ainakin maatilkkuunsa kiinnitetty. Ja muissakin toimissa karttui orjien lukumäärä, varsinkin alituisten sotien kautta, kun sotavankia ei enää tapettu, vaan katsottiin edullisemmaksi hänen tekemistään orjaksi eli toisen työjuhdaksi. Muinaisuuden suurimmissakin sivistysmaissa, Kreikassa ja Muinais-Italiassa oli asianlaita sama. Monessa paikassa Kreikkaa, esim. Spartassa ja Tessaliassa oli maaorjia (helootteja ja penesteja), joita ei haltija eli isäntä saanut myydä eikä edes vapauttaakaan, he kuuluivat valtiolle, suorittivat isännillensä osan maan tuotteista ja olivat entisen väestön orjiksi muuttuneita jälkeläisiä. Mutta alussa näyttää kuitenkin orjien luku Kreikassa olleen suhteellisesti vähäinen. Jokainen perheen jäsen teki itse työnsä ja orjien ohessa työskenteli apulaisina paljo vapaita päiväpalkkalaisia (teetes) ja käsityöläisiä (demiurgoi). Ruhtinaallisetkin henkilöt tekivät ruumiillista työtä: tämä ei ollutkaan, kuten runoilija Hesiodos nimenomaan huomauttaa, miksikään häpeäksi.

Mutta vähitellen muuttui katsantokanta tässä suhteessa. Eräs kansanluokka, aateli, joka varsinkin sodassa hankki itsellensä mainetta, paisui muita mahtavammaksi; ruumiillista työtä ruvettiin katsomaan ala-arvoiseksi, vieläpä häpeäksi ja mitä ylimysvaltaisempi jonkun kreikkalaisen valtion hallitusmuoto oli, sitä enemmän pääsi tämä käsitys voitolle: Spartassa ja monessa muussa valtiossa ei ruumiillisen työn harjoittajalla ollut täydellisiä kansalaisoikeuksia. Mutta 8 ja 7 vuosisadalla kasvoi kauppa ja merenkulku Kreikassa mahtavaksi: sen tuotteet menivät yhä enemmän kaupaksi ulkomaille ja työvoimain tarvis tuli tuntuvammaksi. Vaikka vielä löytyi melkoinen joukko vapaita työntekijöitä, vaikutti tuo ruumiilliseen työhön tarttunut häpeäpilkku ja orjantyön suurempi helppous sen, että orjia yhä enemmän tuli käytäntöön vapaitten työntekijäin sijaan.[6*] Orja oli muinaisuuden käsityksen mukaan vaan tavara, jonka ihmisarvoa tuskin yhtään tunnustettiin: hän sai ainoastaan herransa luvalla mennä naimisiin tahi hankkia itsellensä omaisuutta (johon isäntä usein suostuikin kiinnittääkseen häntä paremmin itseensä); työnostajan ei tarvinnut muuta kuin kerran kaikkiansa suorittaa hänen hintansa ja sitte ruokkia häntä, niin kaikki oli hänen puolestaan suoritettu. Ja vaikka kreikkalaisen orjan asema monasti oli suhteellisesti hyvä, niin hän ei sittenkään ollut muuta kuin isäntänsä mielivallan alainen tavara, eli työjuhta (tappaa häntä tahi hyvin pahoin pidellä ei tämä kuitenkaan saanut), eikä sen kannattanut useimmissa tapauksissa koettaakaan päästä tästä alentavasta asemasta. Ja kun koeteltiin, ei koe onnistunut.

Rinnatusten orjien lisääntymisen kanssa kävi tietysti vapaitten kansalaisten köyhtyminen. Aristoteles kertoo eräässä äsken löydetyssä teoksessa, että maatilat Attikassa ennen Solonia (noin 600 e. Kr.) olivat melkein tykkänään muutamien rikkaitten käsissä ja että varsinaiset maanviljelijät koko sadosta saivat vaan 16 osan; sillä 56 osaa oli annettava itse isännille. Ja elleivät he tätä osuutta täydelleen suorittaneet, joutuivat he isäntien orjuuteen, he itse ja heidän lapsensa. Solon ryhtyi sen takia parannuspuuhiin, jotka olivat jotenkin jyrkkiä ja melkein vivahtivat vallankumoukseen, ainakin muutamissa suhteissa (seisakteia). Ulkomaan helpompi vilja ja siitäkin johtuva orjien käyttäminen maanviljelyksessä tekivät elämän katkeraksi pienille itsenäisille maanviljelijöille: tätenkin joutui suuri osa heidän tiloistaan velkaantumisen kautta rikkaampien suurtilallisten käsiin ja Solonin toimeenpide eli määräys pienten tilain ostamisesta vaan vissiin määrään saakka ei auttanut. Kreikan toisessakin suuressa valtiossa Spartassa olivat asiat samalla surkealla kannalla. 3:nen vuosisadan keskivaiheilla e. Kr. omisti 100 henkeä melkein kaikki maatilat, muut olivat köyhiä. Ja parin jalomielisen kuninkaan parantamisyritykset menivät tykkänään kumoon: rahapohatat tiesivät suojella etuoikeuksiaan valtion vahingoksi. Kuten teollisuudessa joutui myöskin maanviljelyksen alalla koko liike ja johto vähitellen pääoman haltuun, joka yhä enemmän kasaantui muutamien harvojen käsiin.

Roomassa oli asiain meno aivan sama. Sielläkin oli ensin vähän orjia, koska jokainen vapaa mies teki itse ruumiillista työtä ja antoi sen osan, jota ei itse ehtinyt viljenä, toiselle vuokrattavaksi: tämä klienteeli niminen väli vastasi jotenkin meidän nykyistä torpparijärjestelmää. Mutta orjat tulivat Roomassakin vähitellen yhä enemmän käytäntöön. Kartagon ynnä muiden ulkomaiden vilja polki hinnat Italiassa; kaupan vilkastuessa nouseva pääoman haltijain luokka rupesi käyttämään orjia työssään, kun näitä ei otettu joksikin aikaa sotapalvelukseen. Itsenäinen talonpoikaissääty ei voinut kestää kilpailua: sen tilat joutuivat aikojen kuluessa, kun lisäksi alituiset sodatkin harvensivat vapaitten talonpoikien lukua, rahapohattojen käsiin, jotka muodostivat nuo suuret »latifundia» nimiset maatilukset. Turhaan koetettiin lainsäädännön kautta (Licinius-Sextion laissa v. 367 e. Kr.) rajoittaa työhön otettavien orjien ja vapaitten työntekijäin suhdetta toisiinsa: orjat tulivat yhä enemmän käytäntöön. Kaikista toimenpiteistä huolimatta kutistui Italian vapaa talonpoikaisluokka aina vaan vähemmäksi ja samoin kuin Kreikassa anastastivat pääoman omistajat, joita yhä useampia vilkastunut kauppa ja teollisuus herättivät eloon, muutkin liikkeet haltuunsa, käyttäen niissäkin enimmäkseen orjien työvoimia. Puolet Afrikan rikkaasta maakunnasta kuului vihdoin kuudelle omistajalle, laajat maatilat muuttuivat laitumiksi, joilla yksittäiset paimenpojat paimensivat suuria karjalaumoja — aloilla, jotka ennen olivat elättäneet useampia itsenäisiä talonpoikaisperheitä. Ja nämä häviöön jontuneet perheet tulvasivat, kuten Kreikassakin, pääkaupunkiin hakien sieltä jotakin toimentuloa, mutta tavallisesti etupäässä lisäten sen kurjaa jä viheliäistä köyhälistöä. Turhaan koettivat muutamat jalomieliset miehet kuten Gracchot Roomassakin ehkäistä tätä asiain menoa: ehdotettiin valtion omistaman, mutta ylimysten hallussa olevan maan jakamista köyhille perheenisine viljeltäväksi tahi heidän johtamista siirtoloihin ulkopuolelle Itaaliaakin. Kaikki turhaan. Uudistajat saivat surmansa ylimystön käsistä, joka ei tahtonut luopua etuoikeuksistaan — yhtä vähän täällä kuin Kreikassa ja muuallakaan. — Tila ei muuttunut, kun keisarikunnan aikoina varsinaisten orjien käyttäminen vähentyi ja uuden sijaan vihdoin astui näennäisesti vapaita vuokraajia (coloni), jotka kuitenkin olivat maatilkkuunsa ehdottomasti kiinnitetyt: pääoma oli orjien avulla kerran päässyt valtaan, sen kirous, yhä laajeneva juopa rikkaitten ja köyhien välillä teki tehtävänsä. Ei mikään tapojen turmelus (joka yleensä vaan vallitsi ylemmissä kansankerroksissa), ei uskottomuus, ei kansallistunteen heikontuminen syösseet Kreikan ja Rooman suuria ja mahtavia kansoja turmioon; sen aikaansai köyhälistön kasvaminen kummankin kansan keskuudessa ja pääoman kohoaminen valtaavaksi mahdiksi kaikissa oloissa.

 

* *
 * 

 

Kreikan ja Rooman suuret sivistyskansat olivat eläneet elämänsä. Uudet kansakunnat astuivat historian näyttämölle n. s. keskiajan koettaessa. Aateli ja papisto, maallinen ja hengellinen valta, kohosivat yli muiden kansankerrosten, valta ja varallisuus siirtyivät kokonaan näitten käsiin. Aateli käytti nyrkkioikeutta ja papisto uskontoa hankkiaksensa itsellensä niin suuria etuoikeuksia kuin suinkin muitten kansankerrosten kustunnuksella. Usein antantuivat nämä vapaaehtoisestikin jonkun mahtavan käskynalaisiksi vieläpä maaorjiksikin, kunhan vaan siten tältä saivat vähänkin suojaa näinä rauhattomina aikoina. Mutta vihdoin tuli tämä riippuvaisuus liian raskaaksi ja vapautus lähti keskiajan kaupungeista. Nämä olivat useimmiten syntyneet jollekin kaupan ja markkinain keskustalle siten, että mahtavien herrojen käskyläiset, jotka harjoittivat käsitöitä, näitten suostumuksella asettuivat mainituille paikoille, liittyivät yhteen yhteiskunnaksi ja rupesivat vihdoin, kun yhä useammat olivat hakeneet turvaa kaupunginmuurien sisäpuolella, menestyksellä vastustamaan noita entisiä isäntiään, sitä paremmin, jos, kuten usein tapahtui, saivat kannatusta kuninkailta, kun nämä kävivät sotaa mahtavia maallisia ja hengellisiä pohatoita vastaan. Ja näitten tähtyi nyt suoda jälellä oleville työntekijöille parempia ehtoja, ettei yhä enemmän niistä sulkeutuisi kaupunkeihin.

Keskiajan työstä on joskus sattuvasti lausuttu, että se oli »etuoikeus». Nuo itseänsä suojelevat käsityöläiset liittyivät ammattikunniksi, joihin ensin otettiin kuka tahansa, niin kauan kuin väkeä tarvittiin taistelussa maallisia ja hengellisiä herroja vastaan, mutta sitte suljettiin nämä ammattikunnat, ja pääsö niihin tuli yhä vaikeammaksi. Oppilaiksi otettiin vaan semmoisia, joilla oli erityisiä edellytyksiä, samoin kisälliksi ja mestariksi ne, jotka olivat suorittaneet varsinaisen vaikeamman opinnäytteen. Tätä näytettä tietysti eivät toiset mestarit mielellään hyväksyneet, koska vastaisessa tapauksessa uusi kilpailija heille syntyi. Kun maksut eri asteisiin olivat korkeat, sitä paitse vaan rajoitettu määrä paikkoja ja mestarien pojilla ja sukulaisilla etusia, voi hyvin käsittää, ettei pääsö elinkeinon harjoittamiseen ollut helppo, vielä vaikeampi, kun useasti koko kaupungin hallitus oli noitten mahtavien mestarien käsissä. Työmiehet eivät myöskään aina olleet tyytyväisiä mestarien omavaltaisesti säätämiin työehtoihin. Kisällit ainakin muodostivat varsinaisia kisälliyhdistyksiä, jotka alkuansa tarkoittivat jäsentensä auttamista sairauden y. m. semmoisissa tapauksissa, mutta kohta sen ohessa usein esittivät vaatimuksia työväen tilan parantamiseksi. Monasti oteltin jotenkin ankarasti, mutta se seikka, että kisälleillä kuitenkin aina oli toivo päästä mestareiksi vaikutti sen, että nämä streikit harvoin saivat niin kiihkeän luonteen kuin useasti nykyiset työlakot.

Vihdoin tämäkin itsenäisyyden järjestelmä murtui. Ihmiskunta pyrki pääsemään semmoisesta holhouksesta. Ranskan vallankumons pyyhki pois nuo ummehtuneet ammattikunnat. Työ tuli vapaaksi. Jokainen voi esteettömästi antantua mihin työhön tahansa, jos hänellä vaan siihen oli kykyä. Eivät ammattikunnat eikä valtio panneet sitä vastaan mitään esteitä. Täydellinen vapaus vallitsi — jokainen sai koettaa voimiansa; jolla näitä oli enimmin, hän pääsi pisimmän matkan eteenpäin — rajattomassa kilpailussa. Viime vuosisadan loppupuolella tehtiin useampia uusia keksintöjä, jotka muodostivat ruumiillisen työn aivan toisenlaiseksi kuin ennen: kehruukone, koneelliset kangaspuut, höyrykone mullistivat koko teollisuuden. Tuotanto lisääntyi täten äärettömästi, varsinkin kun työjako koneitten avulla kävi helpommaksi ja veturit ja höyrylaivat veivät siinä tuokiossa kaupan kautta nuo monistetut tuotteet maailman kaikkiin ääriin. Kansan varallisuus karttui suuresti, varsinkin Englannissa aineellinen edistys näytti kukoistavalta ja tuskin sopi epäillä etevän taloustieteilijän Adam Smithin väitettä, että taloudelliseen vaurastumiseen ei tarvittu juuri muuta mitään, kuin »rauhaa, kohtuullisia veroja ja hyvää oikeudenhoitoa» tahi kuuluisan valtiomiehen W. von Humbold'in vaatimuksen oikeutta että »valtio pysyköön kaukana kaikesta suoranaisesta huolenpidosta kansalaisten hyvinvoinnista; se älköön menkö askeltakaan edemmäksi kuin mitä sen turvaaminen sisällisesti ja ulkonaisesti välttämättömästi vaatii; muuten se älköön rajoittako niiden vapautta».

Mutta asialla oli toinenkin puoli. Huomattiin kohta, että tuo siunattu vapaus oli vaan sen varjokuva, että se peitti mitä suurinta itsekkäisyyttä. Voitto tuosta suuresta edistyksestä ei tullut valtiolle tahi työntekijöille, vaan suurimmaksi osaksi pääomanomistajille, jotka yhä enemmän vaan rikastuivat ja yhä enemmän tottuivat hakemaan rahaa ja arvostelemaan kaikkea rahanhimonsa kannalta. Kallisarvoisten koneitten ei sopinut seisoa käyttämättä: työaika pitennettiin; koneita hoitamaan ei tarvittu enää niin paljon työntekijöitä kuin ennen samaa tuotantomäärää varten; työmiehiä oli siis liikaa ja ne polkivat täten luonnollisesti työpalkat. Ja kun nämä eivät riittäneet, täytyi naisten ja lasten myös käydä tehdastyöhön, joka taas laski palkat vieläkin alemmaksi. Työn ostajat ottivat mielellänsä lapsia ja vaimoja työhön, sillä näillä oli vähimmät vaatimukset ja työnantajat välittivät vähän siitä, jos täten perhe-elämä turmeltui ja tuleva ja kasvava sukupolvi huonontui. Ja ne työnantajat, jotka eivät tähän mielellään suostuneet, pakoitti kilpailu siihen; muuten oli varma perikato heidän edessään. Eikä sittekään työntekijä ollut varma edes tuosta usein aivan riittämättömästäkään palkasta: työnantajien raivoisa kilpailu viskasi hyvin usein joukon heitä maantielle ja nuo aina melkein säännöllisesti uudistuvat »kriisit» (suuremmat ja yleisemmät pulat liikemaailmassa) tekivät vielä suuremmat määrät syyttömiä työntekijöitä perheineen työttömiksi. Ja kaiken tämän ohessa ei työ tullut työtekijöille sen helpommaksi kuin ennen, sillä nyt vaadittiin suurempaa tarkkaavaisuutta koneen hoidossa; työjako oli vaan tehnyt työn yksitoikkoisemmaksi ja henkisesti kuolettavammaksi. Aikaa ei ollutkaan työntekijällä henkisiin ja ylevämpiin harrastuksiin, perhettään hän näki usein vaan — nukkuessaan. Jossain määrin oli näitä epäkohtia ennenkin, mutta sivistyksen leveneminen ja itsetietoisuuden kasvaminen työntekijöissä meidän vuosisadallamme ovat aikaansaaneet sen, että työväki tuntee tämän rasituksen enemmän ja katkerammin kuin ennen. Kaksi toisistaan paijoa jyrkemmin kuin muinoin erotettua luokkaa seisoi nyt vastatusten: pääoman ja työn hedelmien nanttijat toisella puolen ja toisella köyhä työväestö, joka tuskin pääsi yhtään nauttimaan tuosta sitä kaikkialla ympäröivästä ylöllisyydestä ja taloudellisesta edistyksestä.

Merkillistä on, että tuo vapaus, joka poisti ammattikuntien orjuuden, tuotti työväelle uuden — taloudellisen orjuuden. Työntekijä ei enää ole tavallinen orja entisen käsityksen mukaan, sillä hän ei ole isäntänsä laillisen mielivallan alainen, hän ei ole maatilkkuun kiinnitetty maaorjakaan; ei hän myöskään ole ammattikuntalaitoksen orja, joka ainoastaan sen rajoituksien sisäpuolella sai työtä ja toimeentuloa; hän on vapauden valelippua kantavan pääoman ja rajattoman kilpailun, taloudellisen anarkismin orja, joka otetaan työhön, jos työnostaja niin edulliseksi katsoo, mutta yhtä helposti ja säälimättä heitetään kurjuuteen, jos se on enemmän saman työnostajan etujen mukaista ja työntekijä ei tahdo suostua edellisen nälkäpalkkoihin ja muihin kohtuuttomiin vaatimuksiin.

Jalomielinen ihminen ei voi kieltää, että riittämätön palkka synnyttää kurjuutta työmiehen perheessä, tekee hänet itsensä ja nousevan sukupolven kivuloiseksi, estää häntä nauttimasta useampia sivistyksen tuottamia etuja, kun koko aika menee jokapäiväisen leivän hankkimiseen ja lepoon, varsinkin jos työaika on luonnottoman pitkä; vieläpä kasvattaa monta juopoiksi ja rikoksentekijöiksi; että, kun miehen alhainen palkka pakoittaa vaimon ja lapset menemään tehdastyöhön, kodin hoito ja lapsien kasvatus laiminlyödään; että itsenäisyyden ja rahanhimon kehittäminen työnantajissa ei voi olla edes heille itselleen eikä yhteiskunnalle terveellistä, sillä aikaa kuin tuo riippuvaisuuden tunne työntekijöissä synnyttää matelevaisuutta ja itsenäisyyden puutetta kansan suuressa enemmistössä; että tuo rajaton kilpailu on omiansa kehittämään muitakin huonoja puolia ihmisessä, kun hän iloitsee jokaisen kilpailijan kukistumisesta ja joutumisesta häviöön.

Jokainen kansa ja ihmiskunta kokonaisuudessaan ei voi olla kärsimättä vahinkoa siveellisyydessä ja edistyksessä tämmöisistä oloista. Olot ovat välttämättömästi muutettavat; kysymys on vaan, miten muutos on tapahtuva. Muutoksen välttämättömyydestä ollaan miltei yksimielisiä; toimeenpanotavasta on pääasiassa kaksi ehdotusta. Muutamat arvelevat, että pääoma ainakin suuremmaksi osaksi voi pysyä yksityisten hallussa ja että kilpailu voi olla olemassa yritteliäisyyttä kiihoittamassa, kuten tähänkin asti, kunhan vaan rajoituksia tehdään sekä toisessa että toisessa suhteessa. Työttömyydestä tulee yhteiskunnan tehdä loppu »tahi tekee työttömyys lopun yhteiskunnasta». Työväen pitää itseauttamisen kautta hankkia itsellensä parempi tila ja edullisemmat olot, mutta valtionkin täytyy auttaa heikompia heidän taistelussaan väkevämpiä vastaan kaikilla mahdollisilla aloilla. Toiset taas — sosialistit — arvelevat, että vika on itse järjestelmässä, että rajaton kilpailu yksityisten pääomanomistajien kesken ei milloinkaan nykyisissä oloissa voi lakata; että »kriisit» ja työttömyys ovat mahdottomia poistaa nykyisen taloudellisen järjestelmän vallitessa, että sen takia koko tämä järjestelmä on muutettuna siten, että tuotannon välikappaleet (s. o. pääasiallisesti maa ja pääoma) joutuvat valtion huostaan, joka kansan valitsemien virkalijain kautta pitää huolta niiden oikeasta hoidosta kansan yhteiseksi eikä vaan muutamien yksityisten rahapohattojen hyväksi. He väittävät, että yhteiskunta jo itsestään menee tähän suuntaan, koska käsityöläisliike ja pienempi teollisuus yhä enemmän ovat uppoamaisillaan suurempaan teollisuuteen kunnes kilpailu vihdoin on kasannut kaikki rikkaudet muutamien harvojen rahapohattojen käsiin, joita yhteiskunta ei enää voi sietää. Valaistuslaitokset, kulkuneuvot, vesijohdot y. m. suurelle yleisölle tärkeät välikappaleet otetaan yhä enemmän kunnan ja valtion huostaan. Ja he arvelevat, että kehitys voi käydä aivan rauhallisesti tätä lopputarkoitusta kohti, mitä laajemmalle yleinen äänioikeus s. o. päättämisvallan siirtäminen yleisissä asioissa muutamien etuoikeutettujen käsistä koko kansalle pääsee leviämään ja mitä paremmin kansa sisällisen kasvatuksen kautta rupeaa ymmärtämään sen hyötyä yleisen kehityksen edistämiseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Katsaus Englannin teollisuusoloihin.

(E. J. Steffenin mukaan.)

I.

Englannin voi jakaa kahteen pääosaan. Melkein koko itä- ja etelä-osassa vallitsee maanviljelys, länsi- ja pohjoisosat ovat sitä vastoin teollisuuden luvattu maa. Luonne ja harrastukset näissä molemmissa osissa ovat sangen erilaisia: edellisessä löytää kauneudellisia, tieteellisiä, ja yleensä ihanteellisia harrastuksia, jälkimäisessä puoliskossa tietävät ihmiset tuskin muusta kuin teollisuudesta, rahojen hankinnasta, politikasta ja sportista. Tässäkin toteutuu se väite, että ympäristö (milieu) ja ihmisen jokapäiväinen toiminta painavat leimansa hänen luonteeseensakin.

Englannin luonto ja englantilaisten luonne ovatkin tämän vuosisadan kuluessa suuresti muuttuneet. Kansan elinkeinot ovat nyt aivan toiset. Noin 50 vuotta sitte viljeltiin vielä Englannissa 14 miljoonaa qwarters (1 qw. — n. 300 litraa) vehnää, 4 milj. acres (1 acre — 25 hehtaaria). Mutta nyt (v. 1895) ovat vastaavat numerot 6 milj. qwarters ja 1 12 milj. acres! Väestö on kasvanut 27:sta 38:aan milj. Vehnän maahantuonti on noussut 4 miljoonasta qwart. 29 miljoonaan qwart. Vuosisatamme alussa asui melkein yhtä paljon ihmisiä maalla kuin kaupungeissa. Nyt asuu jälkimäisissä 72 % ja maalla maan 28 %. Vertaukseksi sopii mainita, että Ranskassa on 35 % kaupunkilaisia ja 65 % maalaisia. Noin 13 Englannin väestöstä asuu 24 suurkaupungissa. Maalaisväestö on melkein yhtä suuri kuin 50 vuotta sitte, kaupunkien väestö lähes 3 kertaa lukuisampi.

Tästä näkee, että Englanti tämän vuosisadan kuluessa on muuttuuut varsinaiseksi teollisuuden maaksi. Se ei enää voi läheskään tuottaa niin paljon viljaa, kun sen väestö kuluttaa: maahan runsaasti tuodun viljan sijaan antaa se ulkomaille teollisuuden tuotteita. Työjako on oikein englantilaisen tunnussana. Samassa tehtaassa tekee joka mies vaan osan jostakin kokonaisuudesta; mutta tämä ei ole kyllin: eri tehtaat ja eri kaupunkien tehtaat valmistavat eriarvoisia lajia samaa tavaraa, kukin oman lajinsa. Ja nyt väitetään, että työjako on ulotettava eri maihin siten, että joka maa valmistaa niitä tavaroita, jotka paraimmiten sille sopivat ja vaihtaa ne toisiin tarvekaluihin muista maista. Mutta tämä katsantokanta voi käydä sangen määrälliseksi, kun muutkin kansat rupeavat valmistamaan niitä tavaroita, joita joku muu kansa luulee melkein yksin voivansa maailman markkinoille lähettää sekä korkeilla tulleilla ainakin joksikin aikaa tukee oman maan tuotannon kehittämistä kysymyksessä olevalla alalla. Ja Englanti on tosiaan liian yksipuolisesti muodostunut teollisuusmaaksi. Kaikkialla muissa maissa kasvaa tehtaita niinkuin sieniä maasta ja niiden tuotteet voittavat monessa suhteessa Englannin tavarat, varsinkin on niissä usein näkyvissä suurempi kauneudenaisti. Englannin puuvillatehtaat eivät esim. enää levitä samassa määrässä kuin ennen puuvillateoksiansa Intian, Kiinan ja Japanin miljooneille asukkaille, koska nämä ovat ruvenneet itse valmistamaan pumpulikankaita. Ja merkillistä on, että teollisuuden kohoaminen muissa maissa Englannin kustannuksella hyvin usein tapahtuu Englannin ylimääräisten pääomien ja liikenevien, taitavien työnjohtajien avulla. Englantilaisten pääomanomistajain sanotaan saavan noin 3,000 milj. Smk. voittoa vieraissa maissa käytetyistä rahoistaan! Semmoiset maat kuin Venäjäkin on 20 vuodessa kohottanut tehtaittensa lukumäärän vuodesta 1861, jolloin se o1i 14,000 35,000:een.

Kaiken tämän ohessa on maanviljelys, kuten sanottu, käynyt suuresti taaksepäin ja Englannin karjanhoito on jäänyt melkein samalle kannalle kuin ennen, vaikka suuret viljavainiot ovat muuttuneet niityiksi. Ja kuitenkin ovat vielä tänä päivänäkin sekä maanviljelys että karjanhoito Englannissa erinomaisella kannalla. Pääsyy siihen, että Englanti niin nopeasti »höyryn ja sähkön aikakaudella» on muuttanut luonteensa elinkeinojen suhteen on haettava sen omituisista maanomistusoloista. Englannissa ei löydy itsenäisiä talonpoikaisia maanomistajia, vaan melkein koko maa on muutamien aatelisten perheitten käsissä — 15,000 ylimystä omistaa 57 osaa ja niistä 1,000  37 eli lähes puolet —; vähin osa hoidetaan suorastaan isännöitsijäin kautta, suurin osa on annettu vuokraajille (farmers), joilla yleensä on 12 vuoden ylössanomisaika. Tämmöisissä oloissa on tietysti vuokraajan pääharrastus vaan saada maasta niin paljon voittoa kuin suinkin. Sillä aikaa kuin nuo aateliset anastajat matkustavat maailman ympäri, metsästävät tahi puuhaavat kilpa-ajoa, koettavat vuokraajat laajentaa tiluksiansa niin paljon kuin mahdollista, jotta liike, jatkettuna suuremmassa määrässä voisi antaa enemmän voittoa ja paremmin vastustaa lannoitusaineitten valmistajien ja myllynomistajien heitä ahdistavia »renkaita» (yhteenliittymisiä). Summattomia summia saavat nuo aateliset rahapohatat maavuokrana hiili- ja metallikaivosten omistajilta. Ne, jotka lopullisesti kaiken tämän työllään ja hiellään maksavat, ovat varsinaiset työntekijät. Todistukseksi mainittakoon, että eräs kaivosyhtiö maksaa vuotuista maanvuokraa kolmelle aateliselle maanomistajalle 3 milj. Smk., mutta yhtiön työmiehet saavat vuosipalkkana vaan 1 12 milj.! Varsinkin on maalaistyöväestön tila yleensä, englantilaisiin oloihin katsoen, sangen kurja.[7*] Mutta ei ainoastaan heidän taloudellinen tila ole huono, vaan heitä pidetään sitä paitse vielä jonkunlaisessa yhteiskunnallisessa ja henkisessä orjuudessa. Ei ole sen takia yhtään kummeksittava, että paraimmat voimat ja vapautta harrastavat ainekset täällä kuten muuallakin tulvivat kaupunkeihin ja teollisuuden palvelukseen, jossa heillä ainakin on toivoa saada asemansa aikaa voittaen parannetuksi. Toinen tehdas tahi kaivos perustetaan toisensa perästä ja maanviljelys jääpi ilman riittäviä työvoimia.

 

II.

Englannin teollisuus on ulkomaan kilpailusta huolimatta vielä sangen mahtava ja monipuolinen. Varsinkin pumpulitehtaat Manchesterissa ja sen lähitienoilla ovat suurenmoiset, niinikään villateoksien valmistaminen Leeds'issa (lue: Liids), veisten hiomot Sheffieldissa, metallitavaroitten teko Birminghamissa, uutimien ja pitsien valmsstus Nottinghamissa, jalkinetehtaat Leicesterissa, (lue: Lestör) sekä rauta- ja kivihiilikaivokset pohjoisenglannissa. Varsin merkillisiä ovat etenkin viime mainitut eli Leicesterin jalkinetehtaat ja kaivokset Pohjoisenglannissa. Näistä hiukan laveammin.

Edelliset herättävät sen takia tavallista enemmän huomiota, että ne ilmeisesti todistavat, mitenkä puuteollisuus yhä enemmän voittaa alaa käsiteollisuuden kustannuksella. Leicesterin kaupungissa ja sen läheisyydessä löytyy useampia suuria jalkinetehtaita, joissa kenkien valmistus tapahtuu täydelleen suurteollisuuden tavalla. Työjako on täydelleen vallalla. Koneet hallitsevat niinikään. Työntekijät seisovat pitkissä riveissä, alaikäiset pojat vierittävät heidän luoksensa pyörillä liikkuvia haaruja, joihin on kiinitetty jalkineita vississä valmistusasteessa. Jokainen työmies toimittaa koneensa avulla hänelle tulevan tehtävän haarun kaikissa jalkineissa, sitte kulkee tämä vieressä seisovan työmiehen luo, jolla taas on toinen tehtävä, kunnes jalkine on valmis. Eräässä tehtaassa, jossa työskentelee 1,009 miestä, 352 naista ja 365 alaikäistä, valmistetaan 30,000 kenkäparia (eri lajia) viikossa! Edut tästä uudesta järjestelmästä sanotaan olevan ne, että työ ei enää toimiteta työnantajan kodissa, vaan valoisissa lasin peittämissä, suurissa tehdashuoneissa, että työaika on rajoitettu, vaikka itse työ onkin voimaperäisempää, ja että jalkineita saadaan paljoa halvemmalla. Työn laatu kuuluu myös olevan jotenkin hyvä.

Kaivokset, varsinkin kivihiilikaivokset tarjoavat vielä omituisempia oloja, vaikka toisella tavalla. Työmiehen täytyy täällä laskeutua 300–600 metrin (1,000–2,000 jalan) syvyyteen, siellä käydä monta kilometriä usein vaan 1 12 metrin korkuisissa ja levyisissä likaisissa käytävissä, selkä aivan kyyryssä, kunnes vihdoin saapuu työpaikallensa. Täällä saa hän tehdä työtä puoleksi alastomana makaavassa asennossa kuokallaan pienen valon ääressä — hiki ja lika sekaantuvat yhteen hänen ruumiillansa. Monessa paikassa täytyy lujasti pönkittää käytävän seinämät ja katto ja — kuitenkin tapahtuu suhteellisesti usein, että työmiehet hautautuvat umpeen vierivien maakerrosten alle. Mutta tämä ei ole ainoa vaara kaivoksissa. Elleivät ilmaa puhdistavat laitokset sieltä pysy kunnossa, voi joku myrkyllinen kaasu tukehuttaa työmiehen tahi toinen valosta tuleen helposti syttyvä kaasu räjähyttää koko kaivoksen tahi suurimman osan siitä ilmaan. Vaikka työmiehen elämä teollisuuden palveluksessa on alituisen vaaran alainen, ei mikään työ kuitenkaan ole vaarallisempaa kuin työ kaivoksissa. Kun työmies laskeutuu sinne alas, täytyy hänen aina tietää, että hyvin epätietoista on, pääseekö hän siitä milloinkaan ylös. Tämä alituinen hengenvaara vaikuttaa edullisesti luonteeseen. Englannin kaivosmiehet ovat yleensä rohkeita ja pelkäämättömiä — he ryhtyvät häikäilemättömästi työlakkoihin, jos vaan heidän etujaan loukataan.

Teollisuustyö Englannissa — jossa työnjako on viimeisiin asteisiin kehitetty — tarjoo suuressa määrässä yksitoikkoisuutta. Muutamista poikkeuksista huolimatta — varsinkin taidelukkojen valmistuksessa — tekee jokainen työntekijä aina samoja osia kustakin tavarasta, hän on elävä kone kuolleen koneen vieressä ja tämäkin vaikuttaa pysyvästi kansan luonteeseen. Työmiehessä ei voi herätä mitään halua eli rakkautta työhön, se tuntuu päinvastoin aina pakkotyöltä, työntekijän henkinen puoli tympistyy ja luonteen kehitys pysähtyy. Kauneuden aisti ei myöskään pääse kehittymään ja sen puute on silmäänpistämä pohjoisenglantilaisen luonteessa. Samaan suuntaan vaikuttaa sekin seikka, että tehtaat peräti hävittävät ulkonaisenkin luonnon kauneuden: surkean näköinen on koko luonto, missä suuria tehtaita löytyy. Maa on musta ylt'ympäri, ilma savuinen ja viheriöivän metsän asemasta on vaan noita suunnattomia tehdasrakennuksia ja viheliäisiä työväenasunnoita. Viime mainitut eivät ole sen parempia, kuin että hiilikaivosmiehen, Englannin »työväenylimyksen» asunto on yksi ainoa huone (4 metrin sivulla) jossa on yksi ovi ja yksi ikkuna ja lattia maan tasalla. Takapuolella on pesutupa ja sen päällä ullakko, jossa perheen »nuori väki» makaa. Ylipäänsä työväen asunnot tekevät raskaan, painavan vaikutuksen ja näyttävät yhtä yksitoikkoisilta ja tarkoituksettomilta kuin itse työväen elämä. Ainoastaan peräänkatsojain ja työnjohtajien asunnot ovat tietysti paremmat; muuten nämä eivät tahdo käydä muusta kuin mitä ovatkin: työväestön etevimmistä miehistä, jotka johtavat työväenliikettä ja sen yhteistoimintaa ja siten vielä enemmän kehittävät alkuperäisiä luonnonlahjojansa.

Englantilainen työmies menee yleensä aikaisin — noin 20:nen ikävuoden paikoilla — naimisiin. Tämä johtuu siitä, että nuori väki jo aikaisin saapi toimeentulonsa. Hän ostaa huoneeseensa koko joukon huonekaluja, usein niin paljon, että siinä töin tuskin pääsee liikkumaan. Paremmin palkattu työväki ei myöskään syö aivan huonosti. Hiilikaivostyömiehet nauttivat päivälliseksi k:lo 12 lihaa ja putinkia, k:lo 5 juodaan teetä ja ainakin miehet syövät yhden tahi kaksi munaa. Leivoksia ei silloin tykkänään puutu. Emäntä koettaa yleensä saada ravitsevaa ruokaa perheellensä, mutta työväen vaimo ymmärtää taloudellisista askareista Englannissa yhtä vähän kuin muissa maissa. Lihaakin ostetaan vaan kerran viikossa suurempi paisti, joka arkipäivän aterioita varten lämmitetään tahi syödään kylmänä. Mutta varsinkin pukuihin kuluttaa Englannin työväki paljon rahoja, sillä »vaatteet tekevät ihmisen», kuten sanotaan. Naiset esiintyvät sunnuntaina monasti silkkiliiveissä, hienot hatut päässä ja yllänsä kaikenmoisia kultakoristeita. Nuoret tytöt ovat myös hyvin huolellisesti puetut, hameet ovat melkein komeat, hyvästä aineesta ja kaikin tavoin koristetut. Ja mitä paremmin he vaatettavat itsensä, sitä hienommaksi näkyy heidän ulkonainen käytöksensäkin muodostuvan. Työväki tekee muuten virkistyäksensä Englannissakin huvimatkoja sunnuntaina ulkoilmaan, jolloin karusellit, kasparteaatterit, keinut, pelit y. m. vaihtelevat esitelmien ja totisempien ajanviettojen kanssa. Puhujina esiintyy niissä työväenjohtajia, sosialisteja ja muita senkaltaisia, mutta joskus ei edes korkea-arvoinen piispakaan katso arvollensa alentavaiseksi pitää niissä puheita, joissa huokuu suuri myötätuntoisuus kansan syviä riviä kohtaan.

Työpäivä on viime aikoina Englannissa suuresti lyhentynyt vaikuttamatta mitään vahinkoa työnantajille. Koneitten parantuminen on päinvastoin tehnyt tuotannon kahdenkertaiseksi lisäämättä kuitenkaan työntekijäin lukumäärää ja kun palkat vaan hiukan ovat kohonneet, on etu jäänyt työnantajien puolelle; voitto olisi ollut hyvinkin suuri, ellei kilpailu muutamilla aloilla ulkomaan kanssa olisi ollut niin ankara. Palkat ovat kyllä kovien ponnistusten perästä, kuten sanoin, jossain määrin kohonneet — 25 Smk. viikkopalkka pidetään kuitenkin elantokustannuksiin katsoen englannissa nykyään alhaisena; korkein määrä, mihin täysikasvuinen mies voi tulla, on noin 40–45 Smk. viikossa, jos hän nimittäin on kaivosmies. Naiset ansaitsevat englannissakin vaan puolet miehen palkasta; nuori väki niinikään. Naisten ja nuoremman väen paljoa alhaisemmat palkat ovatkin vaikuttaneet sen, että näitä on yhä enemmän ruvettu käyttämään teollisuuden palveluksessa. Täten voi kokonainen perhe, jossa on isä, äiti ja kolme suurempaa lasta englantilaisessa puuvillatehtaassa ansaita viikossa 75–90 Smk., joka tosiaan ei ole 5 hengenkään perheelle aivan vähän. Mutta silloin täytyykin kaikkien perheen vähänkin vanhempien jäsenten (paitse pienten lasten) olla suuremman osan päivästä tehtaan työssä. Ja yhä enemmän tulvivat naidut vaimot ja suuremmat lapset teollisuuden palvelukseen. Alhaisilla palkoillaan polkevat he miesten työansion: hurja kilpailu maailman markkinoilla vetää vaan useampia naisia ja lapsia tehtaisiin ja miehet saavat sen sijaan astua työttömiksi sen ulkopuolelle. Pääasia on työnantajille, että saavat työvoimia niin halvalla kuin mahdollista. Muutamin paikoin on sen takia ruvettu vastustamaan naisten työtä sen sijaan, että naisten ja nuoren väen pitäisi järjestettyjen ammattiyhdistysten kautta vaatia korkeampia palkkoja työstään. Mutta vielä pahempaa aikaansaapi Englannissakin varsinainen »lokakilpailu». Yhä enemmän rupeavat tehtailijat käyttämään huonompia aineksia, joille he petoksella koettavat antaa paremman ulkomuodon. Lanka on huonompaa, mutta liima peittää huonouden, teräsholvihin ei käytetä puhdasta terästä, vaan vanhoja ratakiskoja — silloin voi myydä tavarat halvemmalla. Yleisö on tähän asiain tilaan myöskin syypää, koska se silloinkin kuin se voisi maksaa enemmän, ennen ostaa helpompaa ja huonoa tavaraa kuin hyvää ja kalliimpaa. Ja kuitenkin on tämä todistettavasti huonoa säästäväisyyttä.

Englannin teollisuus on tähän saakka ollut määräävänä maailman markkinoilla. Se on vieläkin, kuten ylempänä huomautettiin, sangen korkealla kannalla. Mutta Englannin täytyy jo nyt katsoa itsellensä uusia kauppa-aloja muissa maanosissa. Ja kun ei semmoisia enää löydy, on sangen mahdollista, että Englanninkin pitää astua alas korkeasta asemastaan teollisuuden alalla ja taas ruveta viljelemään viljavainioitaan suuremmassa määrässä kuin tähän asti, sillä ruoasta kuitenkin jokaisen ihmisen täytyy elää. Melkein varmalta näyttää, että parannukseen on ryhdyttävä siten, että valtio ottaa huostaansa viljeltävän maan, jotta suurempi joukko ihmisiä siitä voisi saada elatuksensa. Siihen suuntaan tehdään nyt jo paljon työtä »iloisessa Englannissakin».

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kolmanteen vihkoon tulevat seuraavat kirjoitukset:

Ensimmäinen kansanvälinen kokous työväen suojelemiseksi, Yleinen äänioikeus ja Norjan työväestö, Englannin raittiusravintolat, Ravintoyhdistysten perustamisesta ja kaupan hoidosta, Yhteiskunnallinen muutos, Työväen sivistyspyrinnöt, Sopivimmista ja halvimmista ravintoaineista, Työväenaatteen edistäjiä.

Tämä vihko ilmestyy ainoastaan sillä ehdolla, että toista vihkoa menee kaupaksi ainakin 2,000 kapp.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Verrattakoon tähän vanhoillisen englantilaisen valtiomiehen Disraelin lausunto eräässä puheessa v. 1877: »kansan terveys on todella se perustus, johon kaikki sen onni ja kaikki sen voima valtiona perustuu. Minä neuvon että kaikin tavoin tuettaisiin nykyistä liikettä kansan sisällisen tilan parantamiseksi parantamalla asuntoja, joissa se elää».

[2*] Mihin sietämättömään työnantajasta riippuvaiseen asemaan työmies saattaa tulla, kun hän asuu tämän vieläpä mallikelpoisesti rakentamissa asunnoissa, näyttää selvällä tavalla n. k. Pullmankaupunki Chikagon lähistössä.

[3*] Myöskin Preussin nykyinen raha-asiain ministeri Miquel on innokkaasti puolustanut »Reichswohngesetziä».

[4*] Väitetään, että talon omistaminen vaikuttaa — kasvattavasti! Miten?
Jos asuntojen kautta tahtoo vaikuttaa kasvattavasti, täytyy menetellä niinkuin Ocatvia Hill y. m., jotka kuitenkin ainoastaan vuokraavat tiloja työmiehille. Muut syyt ovat vielä vähemmin merkitseviä kuin yllämainittu.

[5*] Tämä aiheutui epäilemättä siitä menettelystä, joka tuli työläisnaisten yhdistysten osaksi Berliinin »naispäivillä» v. 1894.

[6*] Kreikassa kukoistikin jotenkin suuri tehdasliike, joka monasti antoi yli 20 % puhdasta voittoa.

[7*] Palkat ovat nyt hiukan kohoamaan päin. Tämän vuoden alussa nousi se paikoittain 1 shillingillä (= 1:25) viikossa.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Tässä julkaistussa tekstissä fraktuuralla painetun lähdeteoksen w:t on muutettu v:iksi. Muutoin kieliasu on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.

[2] Kaksi edellistä lukua (30,6 ja 25) ovat lähdetekstissä promillelukuja, vaikka todennäköisesti toisen tulisi olla prosenttiluku. MIA huom.