Kun tämä teos, joka ansiokkaasti valaisee aikamme sosialista kysymystä uudenaikaisen, vapaahenkisen porvarillisen taloustieteilijän kannalta, oli valmiiksi käännetty, ilmestyi siitä Saksassa tämän vuoden alussa kuudes »täydennetty ja nykyaikaan saakka ulottuva» painos. Tekijä on siinä tehnyt muutamin paikoin huomattavia muutoksia ja lisäyksiä, joita ei kuitenkaan enää voitu kaikkia ottaa käännöksessä huomioon, siitä kun oli jo 14 arkkia painettu. Useimmat muutokset koskevat kumminkin esitystä sosialisen liikkeen kehityksestä viime vuosina eri maissa ja sisältyvät siis kirjan loppuosaan, täydentäen sitä uusilla tiedoilla. Sentähden on suomennos 15:sta arkista alkaen korjattu kuudennen saksalaisen painoksen mukaiseksi.
Ellemme ota lukuun personallisten arvostelujen poistamista teoksen ensimäisen osan neljännestä luvusta sekä muutamia pienempiä sinne tänne tehtyjä lisäyksiä, eroaa kirjan uusin painos alkuosassaan aikaisemmasta pääasiallisesti siinä, että uuteen laitokseen on liitetty n. s. »revolutionärisesta syndikalismista», uudesta sosialistisesta suunnasta, joka on saanut kannattajia etenkin Ranskassa ja Italiassa. Kun tämä lisäys on teoksen ensimäisen osan viimeisenä lukuna, joten sitä ei enää voitu sovittaa asianomaiseen paikkaan suomennoksessa, teemme tässä pääpiirteissään selkoa sen sisällyksestä.
»Revolutionärisen syndikalismin» varsinainen perustaja on Georges Sorel, joka kirjotti siitä ensi kerran v. 1897. Uusi suunta arvostelee sangen ankarasti nyky sosialismia, joka on sen mielestä »rappeutunut», käynyt tylsäksi, veltoksi, sanalla sanoen »porvarillistunut». Antautuessaan valtiollis-parlamentariseen toimintaan on sosialismi menettänyt vanhan revolutionärisen voimansa ja laimennut reformiliikkeeksi. Parlamentarinen toiminta on sosialistiselle liikeelle kaiken mädätyksen lähde. Liike, joka on joutunut »parlamentarismin rämeeseen», tylsyy syndikalistien mielestä ulkonaisesti siten, että sen täytyy lieventää ohjelmansa jyrkkyyttä, hankkiakseen ehdokkaillensa mahdollisimman paljon ääniä, ja myöskin sisällisesti siten, että sen, kun se kerran on parlamentissa edustettuna, täytyy antautua sovitteluihin, siis luopua lopullisista vaatimuksistaan osittaisten parannusten hyväksi.
Syndikalistit pitävät revisionismia, reformismia, millerandilaisuutta parlamentarisen työväenliikkeen välttämättömänä ja luonnollisena seurauksena. He myöntävät, että revisionistit ovat ainakin rehellisiä ja johdonmukaisia kun taas marxilaiset ovat, samalla kun he ova pettäneet työväenasian, valheellisia ja epärehellisiä peitellessään menettelyään vallankumouksellisilla puheenparsilla.
Parlamentarismista on proletariselle liikkeelle sekin vaara, että se luo johtajaluokan, joka vierautuu vähitellen joukoista ja voi tulla työväenliikkeen viholliseksikin, koska tämä tahtoo poistaa kaiken riistämisen, josta johtajat sosialisena luokkana elävät.
Sosialismin rämettyminen ei tuota vaaraa ainoastaan työväenluokalle, jonka erityiset luokkaedu jäävät valvomatta, vaan myöskin koko ihmiskunnan kulturikehitykselle, koska se estää köyhälistön varsinaisesta »historiallisesta tehtävästään»: maailman täyttämisestä uudella hengellä, jotta se voisi vielä kerran nuortua ja parantua.
Jos mieli torjua sitä vaaraa, joka nykyjään uhkaa sosialista liikettä, on tämä liike vapautettava valtiollisesta sosialismista, ja siitä on tehtävä puhtaasti proletarisia harrastuksia edustava, puhtaasti proletarisiin muotoihin pukeutunut luokkaliike. Valtiollinen puolue on kapitalismilta lainattu taistelumuoto; ammattiyhdistys, Trade Union, syndikati, taas on puhtaasti proletarisessa hengessä syntynyt laitos. Sentähden on valtiollisesta sosialistisesta puolueesta kokonaan luovuttava ja ammattiyhdistys asetettava välittömänä, väärentämättömänä palkkatyöväestön toiminnan muotona uuden liikkeen kulmakiveksi. Ammattiyhdistys on uuden sosialistisen yhteiskunnan solu: yksityisten yhdistysten liittyminen liitoiksi, joiden keskuksena on ammattiyhdistystalo, on uuden yhteiskunnan rakennusmuoto.
Älköön luultako, että uutta yhteiskuntaa voidaan rakentaa kapitalistisella pohjalla olevain liikeyritysten yhteiskunnallistuttamisen tietä. Jos näin menetellään, jää sekä liikeyritysten sisäinen että valtion valvonnan aiheuttama virkavalta entiselleen. Tämä poistuu ainoastaan siten, että tuotannon kannattajiksi tulevat itsenäiset ammattiyhdistykset, joiden asioihin valtion ei tarvitse sekautua. Tämä muutos ei tapahdu siten, että vallitseva talousjärjestelmä muuttuu vähitellen sosialistiseksi, kuten marxilaiset opettavat. Ainoa voima, joka voi murtaa vanhat tuotanto- ja yhteiskuntamuodot, on köyhälistön vallankumouksellinen tahto, jonka täytyy kehittyä alttiiksi uhrautumisen ja työn innoksi. Tähän perustuvat syndikalismin tulevaisuudentoiveet, ja se määrää myöskin heidän käytännöllisen politikansa. Ennen kaikkea on varominen, ettei tuo kumouksellinen tahto pääse lamautumaan. Varsinkin on ammattiyhdistyksiä estettävä »porvarillistumasta», pidettävä erillään kaikesta »ammatillisesta politikasta», avustuskassoista, sovittelulautakunnista, tariffisopimuksista j. n. e. Ei minkäänlaisia sopimuksia, ei mitään ihmisyyshoureita, vaan taistelua, vaikkapa puukko kädessä.
Paras taistelumuoto on lakko, joka ei kuitenkaan saa olla edeltäpäin valmistettu, vaan välitön kiihtyneen joukon mielenpurkaus. Siinä puhkeaa selvästi esiin köyhälistön ja porvarikunnan välinen vastakkaisuus, se synnyttää vihaa ja kasvattaa työväestössä vallankumouksen välttämättömiä edellytyksiä: solidarisuutta, uhrautuvaisuutta, innostusta. Lakko ei saa perustua ennakkolaskuihin eikä huolellisesti säästettyihin avustuksiin, vaan työntekijäin kieltäytymiskykyyn ja toisten työläisryhmien innokkaaseen, vapaaehtoiseen avustukseen. Ennen kaikkea on yleislakko omiaan kasvattamaan työväestön vallankumouksellista mieltä.
Koska valtio todennäköisesti estää työväestöä ottamasta haltuunsa tuotannon välineitä, on sen koneisto estettävä toimimasta. Siihen saa käyttää kaikkia tehokkaita keinoja. Ennen kaikkea on valtiolta riistettävä sen paras tuki, sotaväki. Sentähden on antimilitaristinen agitationi eräs syndikalismin tärkeimpiä tehtäviä.
Tällainen on syndikalismin oppi pääpiirteissään. Siinä on ilmeisesti marxilaisiakin aineksia, mutta se ei perustu yksinomaan marxilaisuuteen, kuten syndikalistit väittävät; (he sanovat, että heidän oppejansa vastustavat marxilaisuuden kohdat eivät ole Marxin laatimia, vaan Engelsin lisäyksiä). Se on lainannut myöskin paljon anarkistisia ja ammattiyhdistysmaailman aatteita, samalla kun sen syntyyn on vaikuttanut sekä Italian että Ranskan kansanluonne, joka on tottunut innostumaan valtavasti ja toimimaan nopeasti. Ja siihen on myöskin vaikuttanut ympäristön taloudellis-sosialinen kanta. Monet syndikalismin opit voivat syntyä ainoastaan sellaisessa maassa kuin Ranskassa, jossa tuotanto on pääasiallisesti pienten liikkeiden käsissä. Pikkuporvarillinen henki kehittyy sellaisissa oloissa voimakkaaksi, ja kun ei lujaa ammatillista liikettä ole, muuttaa se sosialidemokratisen valtiollisen puolueen yleiseksi »kansanpuolueeksi», joka menettää vähitellen proletarisen leimansa. Täitä kannalta katsoen on syndikalistinen liike niin muodoin vastavaikutus, reaktioni, jonka ammattiyhdistysliikkeen laiminlyöminen on synnyttänyt romanisissa maissa.
Arvostellessaan syndikalistista liikettä on Sombart sitä mieltä, että se vaikuttaa samoin kuin revisionismikin erittäin virkistävästi sosialistiseen aatemaailmaan. Sellaisena sillä on suuri historiallinen merkitys. On aina hyvä, että lahkoja syntyy valtiokirkon ohelle. Ne saavat joukkoja liikkeelle, luovat uusia aatteita ja avaavat uusia näköaloja. Syndikalismi valaisee aikamme kulturin epäkohtia syvemmältä kuin mikään muu sosialistinen oppi. Missä varsinkin vanhoillismarxilaiset näkevät jo ratkaisun, siinä näkee syndikaiismi vasta tehtävän. Niinpä esim. paljastaessaan kansanvallan heikkouden ja kansan yllyttäjistä johtuvat vaarat sekä valtiollisen keskittämisen ja virkavaltaistuttamisen hävittävät voimat, ja osottaessaan, että nämä epäkohdat eivät poistu, vaikka tuotannonvälineet olisivat jo aikoja sitte joutuneet yhteiskunnan huostaan.
Mutta nämä epäkohdat eivät myöskään poistu siten, että keskittämisen ja virkavallan sijaan asetetaan itsenäisiä työläisryhmiä, mikä on syndikalistien ratkaisu. Mikä työläisryhmä voisi sellaisenaan ottaa haltuunsa Pohjoisamerikan rautatiet, Pittsburgin tai Essenin suuret teräsvalimot tai jonkun maan kanavat ja hoitaa ne siten, että hierarkinen työnjako lakkaisi, kuten syndikalistit vaativat ja kuten täytyisikin käydä, ennenkuin työntekijät olisivat täysin vapaat?
Syndikalistit arvostelevat myöskin sangen ankarasti vanhoja sosialistisia yhteiskunnallisen kehityksen teorioja. Lain muutos ei heidän mielestään riitä luomaan uutta yhteiskuntaa, vaan siihen tarvitaan »taloudellisia, psykologisia, siveellisiä ja valtiollisia voimia, joiden tulee kehittyä köyhälistössä». Sen tulee kasvaa uhrautuvaksi ja kehittyä täydelliseksi ammattiyhdistyksissä, joissa »muodostuu uusilla perusteilla kyky ja teknillis-politinen tottumus tuotannon johtamiseen».
Ammattiyhdistykset ovat tosin erinomaisia työväestön harjoituskouluja ja välttämättömiä tekijöitä nykyisessä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Ne kasvattavat yksilössä itsehillitsemisen ja alistumisen vapaaehtoisiksi avuiksi, luovat järjestämistyöhön kykeneviä henkilöitä, joita tulevaisuuden kansanvalta tarvitsee, sekä herättävät valtiollisen ja taloudellisen elämän ymmärtämistä. Mutta mahdotonta on, sanoo Sombart, otaksua, että ne kasvattaisivat itsenäisiä tuotannon johtajia, että esim. satamatyömies oppisi ammattiyhdistyksessään valtamerihöyrylaivayhtiön liikkeen johtoa. Eiväthän ammattiyhdistykset ole missään tekemisessä tuotantoprosessin kanssa. Osuuskuntaiiikkeet ehkä kelpaisivat tässä suhteessa sosialismin kouluksi, mutta eivät ammattiyhdistykset. Ja syndikalistit hylkäävät kaiken osuustoiminnan.
Kuten mainittu, pitävät syndikalistit yleislakkoa erittäin tehokkaana uuden yhteiskunnan toteuttamiskeinona. Otaksukaamme, sanoo Sombart, että onnistunut yleislakko on saattanut tuotannonvälineet työväestön käsiin. Silloin täytyy uuden tuotantotavan subjektivisten ja objektivisten edellytysten olla valmiiksi toteutettuina. Mutta niin ei voi olla, jos ei työntekijäin kasvatukseen uutta tuotantotapaa varten käytetä muita keinoja kuin ammattiyhdistyksiä. Köyhälistö ei siis kykenisi käyttämään voittoansa hyödykseen.
Syndikalismin aatemaailmassa on siis vielä suuria aukkoja. Se ei ole vielä uusi sosialinen teoria. Kun syndikalistit ylpeillen sanovat puhdistavansa Marxin teorian, on se Sombartin mielestä kaunis todistus heidän kunnioituksestaan Marxia kohtaan ja ehkä taktilliselta kannalta tarpeellinenkin, mutta se vahingoittaa auttamattomasti heidän teoriansa kehittymiskykyä. Hänen mielestään on luotava uusi arvo-oppi, täytettävä köyhälistön aatemaailma uusilla ihanteilla ja rakennettava sosialinen maailmankäsitys kokonaan uudelle pohjalle. Syndikalistisessa kirjallisuudessa on siihen paljon hyviä aineksia, mutta pääasiallinen työ on vielä suorittamatta.
Albergassa, heinäkuussa 1908.
J. K. Kari.