Werner Sombart

Sosialismi ja sosialinen liike

1896


Johdanto.

Mitä on sosialismi ja sosialinen liike?

Sosialismi — siinä merkityksessä, kuin sitä tässä käytämme — on nykyisen sosialisen liikkeen henkinen tulos. Sosialinen liike taas käsittää kaikki köyhälistön — erään meidän aikamme yhteiskuntaluokan — vapautumispyrinnöt. Käsittääksemme, mistä on kysymys, on siis välttämätöntä, että koetamme ensiksikin muodostaa itsellemme oikean käsityksen yhteiskuntaluokan luonteesta yleensä ja sitte erityisesti sen luokan, joka tässä on huomiomme esineenä köyhälistöluokan, proletariatin.

Yhteiskuntaluokalla käsitän niitä ryhmiä, jotka aatteensa mukaan edustavat määrättyä talousjärjestelmää, jolloin käsitän talousjärjestelmällä määrättyä, saman (tai useamman) huomattavan talousperiaatteen ohjaamaa talousjärjestystä. Talousjärjestys taas on niiden oikeus- tai tapanormien kokonaisuus, jotka kulloinkin objektivisesti järjestävät tavarain tuotannon sekä jaon, talousperiaatteet sitävastoin ovat ne motiivisarjat, jotka etupäässä määräävät taloussubjektien menettelyn. Tämä käy selvemmäksi, jos sovitamme sen nykyisyyden todellisiin oloihin.

Nykyisten yhteiskuntaluokkien samoin kuin sosialisten luokkien teorian kehto on Ranska. Täällä olivat jo suuren vallankumouksen ja vielä suuremmassa määrässä restaurationiaikakauden sekä sittemmin heinäkuun vallankumouksen tapahtumat vaikuttaneet valaisevan esimerkin tavoin ja avanneet historiankirjoittajain silmät näkemään nykyisen yhteiskunnan osia. Guizotin, Mignetin, Louis Blancin teoksista voimme jo löytää kaikki, mitä meillä vielä tänäänkin on sanomista sosialisten luokkain synnystä ja luonteesta. Heidän esityksensä on ollut esikuvana myöskin vieraskielisille teoretikoille ja aina terminologiaan saakka seuraamme me saksalaisetkin vielä tänään suuria ranskalaisia historioitsijoita ja heidän saksalaisia selittäjiänsä, joista Lorenz von Stein ja Karl Marx ovat olleet vaikuttavimmat. Tämän mukaan jakaantuu nykyinen yhteiskunta neljään sosialiseen luokkaan:

  1. Aatelikunta, parti feodal, feodaliylimystö, lyhyesti sanoen junkkerit. Tämä luokka edustaa patriarkalista kartanokuntataloutta.
  2. Petite bourgeoisie, pikkuporvaristo, jota minä kutsun käsityöläisluokaksi (laveammassa merkityksessä). Se edustaa traditionalistis-käsityömäistä talousjärjestelmää.
  3. Bourgeoisie, porvarikunta, joka on kapitalistisen talousjärjestelmän, edustaja.
  4. Proletariati, köyhälistö.

Tällä kertaa tulemme käsittelemään kumpaakin jälkimäistä, ja etupäässä viimeksimainittua luokkaa. Sentähden on meidän koetettava tutustua vielä hiukan lähemmin niiden luonteeseen.

Mutta jotta sosialisen luokan käsite tulisi täysin selväksi, on minun kuitenkin ensiksi lyhyesti selitettävä sekä näiden luokkien sukulaisuus että myöskin niiden vastakohtaisuus toisten yhteiskunnallisten ryhmien kanssa, joihin ne usein sekoitetaan. Sosialiset luokat koskettavat ammattikunta- ja varallisuusluokkia, mutta eivät suinkaan ole samoja tai samojen rajojen sisässä kuin ne. Suutari voi kuulua yhtä hyvin pikkuporvaristoon (käsityöläisenä) kuin köyhälistöönkin (palkkatyöläisenä), vieläpä porvarikuntaankin (jalkinetehtailijana). Itä-elbeläinen junkkeri voi olla yhtä rikas kuin pankkiiri, käsityöläinen voi olla yhtä köyhä kuin köyhälistöläinen, mutta siitä huolimatta he kuuluvat eri sosialisiin luokkiin. Eikä sosialiseen luokkaan kuulumista määrää myöskään ammatin tai varallisuuden yhtäläisyys. Pikkuporvarillinen seppä voi olla yhtä varakas kuin (proletarinen) koneiden kokoonpanija konetehtaassa.

Mutta ennen kaikkea vaikeuttaa sosialisten luokkain käsittämistä se seikka että ne sekoitetaan valtiollisiin puolueisiin. Puolue ja luokka eivät suinkaan ole sama. Valtiollisen puolueen syntymisen aiheuttaa tilapäinen seikka. Sen liittää kokoon hetken historiallisesta asemasta kehittynyt johtava aate, eikä se tarvitse sitten enää useinkaan muita perusteita, kuin että se on. Alkuperäinen puoluetta muodostava aate voi olla niin hyvin kansallinen, uskonnollinen, perustuslaillinen, humaninen, kuin taloudellinenkin. Vaikka onkin myönnettävä, että sosialisten luokkain ja valtiollisten puolueiden välillä vallitsee joku määrätty sisällinen suhde, on myöskin tarkoin huomattava, että yhtä usein voi puolue muodostua olematta laisinkaan riippuva sosialisesta luokkajäsenyydestä.

On mahdollista ja usein sattunutkin, että samat valtiolliset periaatteet (esim. valtiollisten oikeuksien vaatiminen) ovat olleet yhteisiä eri sosialisille luokille (esim porvarikunnalle ja köyhälistölle); samoin määrätyt uskonnolliset käsityskannat (esim. puhdasoppisuus junkkerikunnalle ja pikkuporvaristolle, osittain ylemmällekin porvarikunnalle). Eikä myöskään ole ensinkään harvinaista, että sama valtiollinen puolue käsittää eri sosialisia luokkia: ajateltakoon keskuspuoluetta ja kansallisvapaamielisiä Saksassa 1870 luvulla tai molempia suuria puolueita Englannissa ja Amerikan Yhdysvalloissa. Ja vihdoin on myöskin tavallista, että eri valtiolliset puolueet edustavat samaa sosialista luokkaa: Saksassa taantumuksellista pikkuporvaristoa sekä keskusta että vanhoilliset, köyhälistöä (palkkatyöväestöä) edelliset ja sosialidemokratia. Myöhemmin tulemme näkemään, kuinka syvästi erilaiset suhteet erilaatuisten muodostumien, valtiollisen puolueen ja sosialisen luokan välillä ovat vaikuttaneet eri maiden sosialisen liikkeen juoksuun.

Tässä kirjassa esitetään siis »sosialista liikettä», joka täyttää meidän aikamme, niiden sosialisten luokkien vapautumispyrinnöitä, joita kutsumme proletariatiksi ja olemme kuvanneet porvarikunnan vastakohdaksi. Porvarikunta taas, kuten olemme nähneet, edustaa kapitalistista talousjärjestelmää. Kummankin sosialisen luokan luonteen voimme siis ymmärtää vasta sitten, kun tiedämme tämän meidän aikanamme vallitsevan talousjärjestelmän ominaisuudet. Tämä tieto voi luonnollisesti kohdistua ainoastaan muutamiin perusominaisuuksiin, jotka ovat kapitalistisen talousjärjestelmän tai, kuten sitä lyhyesti nimitämme, kapitalismin tunnusmerkkeinä.

Kapitalismin perustuksena on kaiken omaisuuden yksityisomistus, siis myöskin välttämättömäin tuotannonvälineitten, raaka-aineiden, työkalujen, tehdasten, kiinteän omaisuuden j. n. e. Historiallisen kehityksen tulos on, että tavarain tuotanto tapahtuu nyt »tukuttain» eli siten, että useiden työvoima yhtyy yhtenäisen johdon alaisena yhtenäiseen toimintaan: tuhannet ihmiset työskentelemään vuorikaivoksissa tai konetehtaissa, sadat kehräämään tai kutomaan suurissa laitoksissa. Sama kehitys on vaikuttanut, että nuo monet, jotka siten työskentelevät yhdessä, eivät ole samassa oikeudellisessa suhteessa tuotannonvälineihin. Päinvastoin ovat toiset niiden omistajia ja tämä tuotannonvälineiden omistus tekee heidät tuotannonjohtajiksi, joille myöskin valmiit tuotteet lankeavat. Toiset taasen — suuri joukko — ovat tykkänään osattomia tuotannonvälineitten omistukseen, koska he ovat varattomia. Tästä johtuu, että heidän täytyy elääksensä antaa ainoa omaisuutensa, työvoimansa, korvausta vastaan tuotannonvälineiden omistajain käytettäväksi. Tämä tapahtuu palkkasopimuksessa, jonka kautta varaton pelkkä työntekijä sitoutuu suorittamaan tuotannonvälineiden omistajalle ja siis tuotannon johtajalle määrätyn työn määrättyä palkansuoritusta vastaan. Kun muistamme, että kaikki tavarain valmistus perustuu elävän työn ja tuotannonvälineiden yhteisvaikutukseen, niin eroaa kapitalistinen tuotantotapa muista ensiksikin siinä, että kumpaakin tuotannon tekijää edustavat eri ryhmät, joiden täytyy yhtyä, jos mieli syntyä hyödyllistä tulosta (kun taas esim. käsiteollisuudentapaisessa järjestelmässä työntekijä on samalla tuotannonvälineiden omistaja). Edelleen eroaa kapitalistinen tuotantotapa esim. orjuuteen perustuvasta tuotantotavasta (jossa myöskin ilmenee samanlainen jakautuminen kahteen eri yhteiskuntaryhmään) siinä, että yhtyminen tapahtuu vapaan sopimuksen, »vapaan palkkavälipuheen» kautta.

Ne talousperiaatteet, jotka tulevat käytäntöön tämän talousjärjestelmän puitteissa ja ominaisuuksiensa kautta vasta lyövät leimansa nykyiseen taloudelliseen elämään, ovat voiton tavoittelu ja taloudellinen rationalismi. Huolimatta yksityisen henkilön henkilökohtaisesta päätöksestä, hän kun on vain tahdoton osa yhteiskunnallisessa koneistossa, on kaiken taloudellisen toiminnan lopputuloksena tuotannon palveluksessa olevan rahallisen omaisuuden lisääminen, tai kuten ammattinimitys kuuluu: kapitalin arvonlisääminen. Kapitalille täytyy yöt päivät kestävän, kuumeentapaisen, hellittämättömän toiminnan kerätä voittoa. Ja jotta tämä onnistuisi, on taloussubjektin — kapitalistin, juuri tuotannonvälineiden omistajan — tai hänen palkattujen apulaistensa koko mieli ja pyrinnöt suunnatut taloudellisen ja teknillisen prosessin mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi ja rationaliseksi muodostamiseen.

Sanoin, että kapitalistisen talousjärjestelmän pyrintöjä edustava sosialinen luokka on porvarikunta. Tämän muodostavat sns ensiksikin ja ennen muita johtavat taloussubjektit, kapitalistiset työnantajat, mutta heihin liittyy koko joukko muita samaa harrastavia henkilöitä meidän nykyisissä yhteiskunnissamme. Tarkoitan näillä seuraavia aineksia: 1. Kaikki taloudellisessa suhteessa itsenäisesti eläjät tai sellaiset, jotka sitä haluavat tunnustaen voittoperiaatteen, taloudellisen rationalismin ja sitä täysin vastaavan vapaataloudellisen oikeusjärjestelmän. Siis pieni osa ulkonaisesti käsityöläisinä esiintyviä henkilöitä, useita pikkukauppiaita, talonomistajia, ravintoloitsijoita, asiohsijoita, pörssikeinottelijoita j. n. e. ja talonpojista »nykyaikaiset», sanokaamme farmarit; 2. kaikki taloudellisessa suhteessa epäitsenäiset eläjät, jotka samalla ovat kapitalistisen työnantajan aseveljiä, toimivat hänen sijaisinaan ja tavallisesti myöskin ovat välittömästi osallisina liikeyrityksen taloudellisista tuloksista. Siis tantiemitirehtöörit, tantiemiprokuristit, tantiemipäälliköt suurissa liikkeissä ja muut samanlaiset. Olen laskenut, että kaikkien näiden laveammassa merkityksessä porvarikuntaan kuuluvain ainesten lukumäärä on Saksassa 214- tai 212 milj. henkilöä (katso kirjaani »Deutsche Volkswirtschaft im neunzehnten Jahrhundert», 1903 siv. 523).

Ja tämän luokan vastakohtaa, (jota ilman ei sitä voida ajatella,) kutsuin proletariatiksi, siis siksi sosialiseksi luokaksi, josta nyt etupäässä on kysymys. Jos tahdomme ymmärtää proletariatin luonnetta, täytyy meidän sitä ennen poistaa mielestämme se käsite, jonka tämä sana meissä synnyttää, ennenkuin olemme lukeneet Marxia, tarkoitan ryysyisen roistoväen käsitettä. Proletariati sanaa käytetetään päinvastoin nykyjään — ilman varsinaista yhteyttä sen alkuperäisen merkityksen kanssa — teknillisessä tarkoituksessa merkitsemään kapitalististen työnantajain palveluksessa ja palkassa olevia kansankerroksia, siis kapitalistisen talousjärjestelmän objekteja (tai heidän kaltaisiaan aineksia). Sana tässä merkityksessä on ranskalainen laina, jonka Lorenz von Stein (1842) toi saksalaiseen tieteeseen. Ketä ovat siis nämä nykyajan proletarit? Mikä on heidän asemansa tunnusmerkki? Mihinkä tähtäävät heidän vapautumispyrintönsä, joita kutsumme sosialiseksi liikkeeksi?

Tämän luokan kantajoukkona on vapaa palkkatyöväestö, siis kaikki kapitalistisissa yrityksissä toimivat henkilöt (mikäli he eivät harrastustensa puolesta kuulu edellämainittuihin porvarillisiin aineksiin). Olen koettanut laskea (katso edellämain. teoksen s. 530) kuinka paljon heitä on Saksassa, ja saanut lukumääräksi 7 miljoonaa ansiotoiminnassa työskentelevää, siis korkeintaan kolmas osa koko väestöstä. Kun siis Marx jo vuonna 1847 arveli, että: »proletarinen liike on summattoman enemmistön liike summattoman enemmistön eduksi», niin oli kai tämä siihen aikaan yksin länsi-europalaisiinkin maihin nähden »summatonta» liioittelua, ainakin jos proletariati käsitetään ahtaimmassa merkityksessään, kuten Marx tekee. Aivan toisenlaiseksi muuttuu kuva, jos noihin »todellisiin» täysirotuisiin proletareihin luetaan lukuisat puolirotuiset. Niihin kuuluu silloin kaikki »tyhjätaskut», varaton kansa, il popolino, »vähäväkiset», niihin luettuna myöskin nuo sangen vähäpätöiset, sanomme aivan proletariset eläjät »itsenäisten» maanviljelijäin ja ammatinharjoittajain joukossa, samoin alimmat virkamieskerrokset (esim. posti- ja rautatiealalla). Jos kehykset laajennetaan näin avaroiksi, niin käsittää koko »alhaisempi kansa», n. k. »työtätekevä väestö» Saksassa omaisineen tasaluvuin 35 miljoonaa henkilöä, siis jonkun verran yli kaksi kolmannesta koko asukasmäärästä. Tämäkään ei vielä tosin ole »summaton», mutta kumminkin suuri väestön enemmistö, ohimennen sanoen melkein koko se lisäys, mikä Saksan kansassa on syntynyt yhdeksännellätoista vuosisadalla. Ja muissa kapitalistisen tuotantotavan maissa lienevät suhteet melkein samat.

Köyhälistön sisimpään luonteeseen nähden tyydyn tässä ainoastaan muutamiin viittauksiin, joista näemme, mikä on tämän sosialisen luokan omituisen aseman ja sen liikkeen välinen suhde, jota se ajaa. Perusteellisemmin käsittelen tätä ainetta kirjassani »Das Proletariat», joka ilmestyy tämän kanssa melkein samaan aikaan ensimäisenä vihkona kokoelmassa »Die Gesellschaft» ja on jonkunlainen tämän kuvauksen täydennys.

Sanoin jo edellä: jos tahdotaan saada oikea käsitys nykyajan proletareista, köyhälistöstä, ei saa ajatella ryysyistä roistoväkeä. Todellakaan eivät ulkonaiset elantomuodot ole suinkaan aina huonot. Ehdoton kurjuus ei suinkaan ole köyhälistön varsinainen tunnusmerkki luokkana, vaikka sen piirissä luonnollisesti on lukemattomia nälkäänäkeviä. Monilla köyhälistöön kuuluvilla ei ole yhtä huonot olot kuin venäläisellä talonpojalla, kiinalaisella kulilla tai irlantilaisella vuokraajalla — jotka eivät suinkaan ole proletareja. Moni palkkatyöläinen Europassakin ansaitsee enemmän kuin yliopiston professori ja Amerikassa eivät tämän luokan keskitulot ole paljoa alhaisemmat preussilaisen »ylimääräisen» korkeimpia tuloja.

Kun siis näemme köyhälistön nousevan vapautuakseen asemastaan, kun näemme tämän liikkeen pohjana vihan, kateuden, kapinan tunteet, ei näiden virtausten lähteenä voi olla ehdoton kurjuus.

Pikemmin on syynä se vastakohtaisuus, minkä työntekijä huomaa oman, usein vaikean asemansa ja sen rikkauden välillä, missä useat työnantajaluokkaan kuuluvat mässäävät, joiden ylellisyyden luojana hän mielestään on. Sillä heidän palveluksessaan hän raataa. Ja tämä ristiriita vaikuttaa häneen joka päivä ei ainoastaan siten, että hän näkee tuon ylellisen rikkauden esiintyvän usein kylläkin mielettömällä tavalla (senhän näki keskiajan kurja tilusorjakin), vaan ennen kaikkea sentähden, että hän näkee joka päivä syntyvän uutta, että sen nauttijoita nousee hänen siimäinsä edessä. Tähän kohtaan on Friedrich Albert Lange täydellä syyllä pannut erityisen painon sanoessaan kerran: kateuden tunne ei koskaan katoa täydellisesti, jos köyhä elää rikkaan läheisyydessä, mutta se voi kuitenkin suuressa määrässä tylsistyä pysyvien samanlaisten suhteiden vallitessa. Vaihtuvissa oloissa ja joka kerta kun vallitseva erotus tulee silmiinpistävämmäksi, esiintyy tuo tunne eloisampana. Tämän meidän aikamme kaikkien omistussuhteiden niin sanoakseni objektivisen epävarmuuden lisäksi, jonka köyhälistö huomaa, tulee heidän kannaltaan katsoen subjektivinen epävarmuus, s. o. olemismahdollisuuden epävarmuus: se tosiasia, että hän ei tänään tiedä, voiko hän enää huomenna ansaita ylläpitonsa. Sillä taloudellisessa elämässä puhkeava ahdinko voi johtaa lavealle ulottuviin työstäerottamisiin ja saattaa siten laajat kansankerrokset leivättömiksi.

Tämä alituinen vaihtelu herättää köyhälistön käsittämään asemansa, kasvava henkinen sivistys, johon puolestaan myöskin vaikuttaa — eikä suinkaan vähimmin — suurkaupunkien elämä, tekee heidät kykeneviksi ja halukkaiksi etsiskelemään tämän vaihtelun ja rikasten sekä köyhäin aseman välisen ristiriitaisuuden, vastakkaisuuden syitä. Ja silloin paljastuu salaisuus, jonka julkituominen vasta on varsinaisena aiheena palkkatyötäisluokan nykyiseen oppositioniliikkeeseen, se salaisuus nimittäin, että kaikkien heidän elämänsä omituisuuksien pohjana eivät ole luonnolliset, muuttumattomat suhteet, vaan erityinen sosialinen järjestysmuoto, vallitsevan talousjärjestelmän luonne. »Luontoa vastaan ei kukaan ihminen voi oikeutta käydä, mutta yhteiskuntaelämässä näyttää puute heti vääryydeltä, jota tehdään tälle tai tuolle luokalle.» (Hegel). Siten valmistuu maaperä, jossa sosialinen liike voi kehittyä, sillä nyt sillä on lähtökohta: vallitseva yhteiskuntajärjestys.

Ja samassa määrässä kuin sosialinen arvostelukyky täten hienostuu ja terottuu, tyytymättömyys ja parannusten halu herää, alkaa luonnollisesti eräs toinen seikka, joka myöskin suuressa määrässä vaikuttaa asemaan, tuntua köyhälistöstä yhä rasittavammalta: riippuvaisuus leivänantajasta. Tämä ei tosin enää ole oikeudellinen, kuten orjuuden aikana, mutta silti yhtä täydellinen. Tämä osottautuu siinä, että työntekijän toimen määrää — nälän uhalla — työnantaja, se ilmestyy siinä, että hänen on liikkeessä ehdottomasti alistuttava työnantajan komentoon, ja se pukeutuu usein keskiaikaiseen muotoon, jos tehtaan herra pitää itseänsä »oman» väkensä »patriarkkana» ja koettaa olla heidän yksityiselämansakin ohjaajana ja määrääjänä. Se tunkeutuu valtiollisten oikeuksienkin piiriin, jos kapitalistiluokka käyttää valtaansa rajoittaakseen köyhälistön osallisuutta valtiolliseen elämään joko lain tai hallinnon tietä.

Tässä ovat siis juuret, joista köyhälistön harjoittama vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän arvostelu kehittyy. Mutta meidän täytyy vielä tarkastella muita omituisia nykyisen palkkausluokan elämänehtoja voidaksemme selittää sen omituisen aatesuunnan, jonka huomaamme kaikissa köyhälistön vapautumispyrinnöissä ja joka ilmestyy toisaalta pyrintönä kommunistiseen elämänmuodostukseen, toisaalta joukkojen rakastamisena.

Joukkojen rakastaminen ja joukkojen pelkääminen on välitön seuraus jokaisen yksityisen palkkatyöläisen yhteiselämästä tuhansien samassa asemassa olevien kanssa, joita ei yhdistä mikään muu kuin yhteinen työ työnantajan palveluksessa, ja jotka ovat toistensa vierellä yhtä erotuksettomina kuin kasa hiekkajyväsiä ja muodostavat tehtaan ulkopuolella korkeintaan kansankokouksissa jonkunlaisen yhteisön. Kapitalismi viskaa suurkaupunkeihin ja teollisuuskeskuksiin yhteen kasaan joukon järjestymättömiä yksityisolennoita, jotka ovat tehneet täydellisen pesäeron entisyyden kanssa, irtautuneet kaikista vanhoista yhdyssiteistä, kotoseudusta, kylästä, suvusta, ja alkaneet uuden elämän vanhojen ihanteittensa vararikolla. Heidän ainoana tukenaan on saman kohtalon alainen toveri, joka yksilönä on yhtä vähän merkitsevä eikä myöskään vielä kuulu enemmän kuin hänkään mihinkään historialliseen yhdyskuntaan. Hän liittyy häneen, tulee hänen toverikseen, ja siten keräytyy toverijoukko, jolle on omituista ennen kaikkea, ei yksityisen ominaisuudet, ei yhteiset traditionit, vaan paljous, joukon suuruus. Ei koskaan ole historiassa niin monet niin läheisesti liittyneet yhtenäiseksi liikkeeksi, ei koskaan ole historiassa yhtenäisen joukkovaikutuksen momentti ollut niin selvästi jonkun liikkeen tunnusmerkkinä, kuin köyhälistöliikkeessä. Kaikkialla kuulemme »työväenpataljonien kumean joukkoastunnan», jolla Lassalle koetti pelottaa vastustajiansa. Ja jos tahdomme luoda itsellemme kuvan aikamme sosialisesta liikkeestä, näemme sen aina ainoastaan summattomana ihmislaineena, josta yksilöä tuskin voi selvästi erottaa, mutta joka peittää tulvallaan koko maan niin laajalta, kuin silmä kantaa, aina etäiseen näköpiirin rajaan saakka, missä viimeiset joukot tykkänään häipyvät hämärään. Sielutieteellisesti sanottuna merkitsee tämä valtavaa joukkovallantietoisuuden vahvistumista yksilössä ja kaikkien joukkosiveellisten tuntemusten edistämistä, jotka taistelussa kasvavat luokkasiveellisiksi vaatimuksiksi. Luokkaansa kuuluminen merkitsee siis köyhälistölle lopullisesti samaa kuin muinoin toisille aateliseen luokkaan, sukuun, kaupunkiin, valtioon kuuluminen on merkinnyt: ylpeästi tunnustaa hän sen: proletarius sum! (olen köyhälistöläinen).

Tämä kaiken kvalitativisesti tai yksilöllisesti väritetyn eroavaisuuden sulaminen tuossa enää vain kvantitativisesti katsotussa ja arvostellussa joukossa kulkee samansuuntaisesti ja vaikuttaa samalla tavalla muillakin nykyisen teknikan kehityksen aloilla. Ainoastaan se, joka tuntee sen ominaisuudet, kykenee ymmärtämään tärkeitä proletarisen liikkeen piirteitä ja ennen kaikkea selittämään yllämainittua pyrintöä kommunistiseen elämänmuodostukseen.

Se, mitä tähän saakka on kutsuttu tuotantoprosessin »yhteiskunnallistumiseksi», siis toisaalta yhä lisäytyvä yksityisten talousliikkeitten erikoistuminen ja laajeneminen, niiden kietoutuminen jakamattomaksi kokonaisuudeksi, toisaalta taas nykyisissä suurliikkeissä harjoitettavan työn yhä kauemmas ulottuva jako ja ko-operationi, on vaikuttanut, että yksityinen tuote ei enää ole työntekijän yksilöllisen työn tulos, vaan yhteistyön luoma yhteistuote. Ennen tiesi suutari, tehtyään kenkäparin, olevansa tämän yksityisen työn synnyttäjä, mutta nykyaikaisen kenkätehtaan työntekijä, jonka suoritettavana on ainoastaan kokonaisprosessin yksityinen osa, on kadottanut yksilöllisen suhteensa yksityiseen tuotteeseen. Tuotantoprosessi on siis nyt jo itse asiassa yksityiskohdissaan kollektivinen ja siinä jäseninä oleville osatyön tekijöille ei siis kokonaistuotannon kollektivistisen järjestelyn kuvittelu ole enää outoa. Samoin tutustuvat suurkaupunkien työntekijät yhä syvemmin yhteisen, siis kommunistisen kulutuksen aatteeseen niiden ilmiöitten kautta, joita he ympärillään huomaavat.

Erityisasunto, puhtaasti yksilöllisten pyrkimysten halutuin päämäärä, menettää joukkoasunnoissa elävien köyhien silmissä yhä enemmän viehätystään. Sentähden tuntee hän viihtyvänsä yhä paremmin yleisissä huoneistoissa, joissa hän voi tyydyttää sekä henkiset että ruumiilliset tarpeensa paljoa täydellisemmin. Ammattiyhdistysten huoneistot, lukuhallit, konserttisalit, ravintolapuistot tulevat suurkaupunkien joukkojen uudeksi kodiksi. Se, mitä yleiset laitokset, yleiset puistot, torit, museot tarjoavat yhteisesti kaikille, vaikuttaa erinomaisella täydellisyydellään häneen sitä tehokkaammin kuta enemmän hänen yksilöllisen tai perhe-elämänsä viehätys vähenee, ja perhekin hajautuu kohtuuttoman pitkän päivätyön, mitä sitte yötyön tähden kodin ulkopuolella, samoin naisten työn ja lasten varhaisen ansionhankkimisen tähden. Siten joutuu köyhälistö omatta myötävaikutuksettaan siirtämään harrastustensa painopisteen yksityiselämän piiristä yhteiselämän piiriin.

Voidaksemme täysin ymmärtää nykyistä sosialista liikettä, on meidän vielä tutustuttava vallitseviin oloihin, joissa liike tapahtuu. Tässäkin täytyy rajoittua pariin huomautukseen. Meidän aikamme tunnusmerkkinä on ennen kaikkea virkeys, jommoista en voi kuvitella vallinneen millään edellisellä aikakaudella. Nykyisessä yhteiskunnassa virtaa elämänvirta, jollaista ei mikään edellinen aika ole tuntenut, ja sen kautta on yhteiskunnan yksityisten jäsenten keskinen luoksepääsö ja ajatustenvaihto käynyt niin nopeaksi, ettei sellaista olisi ennen osattu ajatellakkaan. Tämän ovat vaikuttaneet uudet kapitalismin meille hankkimat kulkuneuvot. Nykyään voidaan muutamassa hetkessä hankkia sananlennättimen, telefonin, sanomalehtien avulla tietoja yli suuren maan, nykyisillä kulkuneuvoilla voidaan viskata suuria väkijoukkoja paikasta toiseen, ja nämä mahdollisuudet ovat synnyttäneet suurten joukkojen yhteenliittymistään, kaikkialla-läsnäolon tunteen, jommoista ei millään edellisellä aikakaudella ole tunnettu. Etenkin on näin käynyt nykyajan suurkaupungeissa. Suuret joukkoliikkeet ovat siten käyneet tavattoman helpoiksi. Ja samoin on joukkojen keskuudessa kehittynyt se, mitä olemme tottuneet kutsumaan sivistykseksi: tieto ja tiedon kanssa vaatimukset.

Tämän virkeyden kanssa on mitä läheisimmässä yhteydessä se, mitä voidaan kutsua aikamme hermostumiseksi, hätäileminen, epävakaisuus, kaikkien elämänmuotojen epävarmuus. Taloudellisten olojen omituisuuden kautta on tämä levottomuuden ja hätäilemisen piirre tunkeutunut ei ainoastaan taloudellisen elämän eri aloille, vaan yleensä kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin. Vapaan kilpailun aikakausi ilmestyy kaikilla aloilla: jokainen pyrkii toisensa edelle, ei kukaan ole tyytyväinen oloonsa. Kaunis, mietiskelevä levollisuus on tiessään.

Ja vihdoin yksi seikka vielä. Sitä voitaisiin kutsua kumouksellisuudeksi, revolutionarismiksi, jolla tarkoitan sitä tosiasiaa, ettei mikään muu kuin meidän aikamme ole koskaan kokenut sellaista täydellistä kaikkien olevien muotojen uudelleen järjestelyä. Kaikki on joutunut uudistusten pyörteeseen: taloudellinen elämä, tiede, taide, siveys, uskonto; kaikki käsitteet ovat sellaisessa käymistilassa, että meidät lopuksi pakotetaan siihen harhaluuloon, ettei enää yleensä olekkaan mitään pysyväistä. Ja tämä on ehkä eräs kaikkein tärkeimpiä momentteja nykyisten sosialisten pyrintöjen selittämisessä. Se selittää kaksi seikkaa: ensiksi tuon repivän vallitsevat olojen arvostelun, joka ei enää jätä mitään hyvään valoon, joka heittää kaiken vanhan uskon romukoppaan, astuen uuden kanssa markkinoille. Tämä arvosteleva hengensuunta oli muodostunut jo porvarikunnassa, etupäässä valtiollisiin, siveellisiin, uskonnollisiin ja taiteellisiin oloihin nähden: köyhälistö kasvaa samassa hengessä, joka nyt tunkeutuu myöskin taloudellisten ja yhteiskunnallisten laitosten aralle alalle.

Tämä vallankumouksellinen mieli synnyttää myöskin haaveellisen uskon, että joku mieluinen tulevaisuuden tila on saavutettavissa. Kun niin moni seikka on muuttunut, kun sellaiset ihmeet, joita ei kukaan olisi uskaltanut koskaan uskoa, toteutuvat leikkien silmäimme edessä, niin miksikä ei vielä enemmän? Miksi ei kaikki, mitä toivotaan? Siten antaa kumouksellinen nykyisyys ravintoa tulevaisuuden sosialisille haaveiluille. Edison ja Siemens ovat Bellamyn ja Bebelin henkiset isät.

Täten on meillä käsissämme ainekset, joista meidän aikamme »sosialismi ja sosialinen liike» on pantu kokoon. Tutustuimme sen lähtökohtaan: se oli kapitalistinen talousjärjestelmä porvarikunnan ja proletariatin, taloudellisten tapahtumain subjektin ja objektin välisine luokkasuhteineen, joissa tyytymättömyyden ja uudistushalun, joukkotahdon herätyksen ja vapautumisen siemenet uinuvat. Me tutustuimme tämän joukkotahdon kannattajaan proletariatiin, vallitsevan talousjärjestelmän objektiin — ynnä sen elämisehtoihin ja koetimme näiden nojalla selittää sekä kapinoitsemisen olevia oloja vastaan että myöskin proletarisen liikkeen ottaman suunnan: kommunistisesti järjestetyn talous- ja yhteiskuntajärjestelmän ihanteen, jossa suuren joukon yhdenmukaiset edut otetaan huomioon. Mikäli proletariati aatteensa mukaan edustaa tätä historiallisesti vielä syntymätöntä, siis ainoastaan ihanteellista tulevaisuuden taloutta, jota tahdomme yksinkertaisuuden vuoksi toistaiseksi kutsua sosialistiseksi, sikäli se vasta saavuttaa luonteensa itsenäisenä sosialisena luokkana siinä merkityksessä, jossa minä tätä sanaa käytän.

»Sosialismi ja sosialinen liike» on siis vain tuon tulevan, köyhälistön etujen mukaisen uuden yhteiskuntajärjestyksen toteuttaminen — tai sen toteuttamisyritys.

Sosialismi ottaa sen toteuttaakseen ajatusten maailmassa, sosialinen liike todellisuuden mailmassa.

Kaikki tietopuoliset puuhat, kuten pyrintöjen päämäärän osottaminen eteenpäin pyrkivälle köyhälistölle, sen taisteluun kutsuminen, taistelun järjestäminen, päämäärään johtavan tien näyttäminen, muodostavat yhteensä sen, mitä me nimitämme nykyaikaiseksi sosialismiksi. Ja kaikki näiden aatteiden »käytännölliset» toteuttamisyritykset muodostavat sen, mitä nimitämme »nykyajan sosialiseksi liikkeeksi». Sosialismi ja sosialinen liike ovat siis saman ilmiön eri puolia, ne suhtautuvat toisiinsa kuten ajatus tekoon, henki ruumiiseen.

Tämän esityksen tehtävänä on seurata tuon kaksoisolennon kehitystä alusta alkaen ja tuoda esiin tämän kehityskulun säännönmukaisuudet, sen niin kutsutut lait. Kiihkottomasti, ottamatta sisällisesti osaa siihen, mitä näemme tapahtuvan silmäimme edessä. Kuten kasvintutkija tutkii kukkaa, lääketieteen teoretiko sairauden kulkua: »mieltäkiinnittävänä tapahtumana».

Tehtävämme tarkka rajoittelu suojelee meitä sekottamasta esitykseen kaikenlaisia hyödyttömiä sivuseikkoja. Tämän pääasiaan rajoittumisen suhteen on kirjani uusi painos edellisten kaltainen. Tutkimuksemme piiriin ei siis kuulu kaikki, mitä joskus on esiintynyt »sosialistisena teoriana», eipä suinkaan edes kaikki meidän aikamme sosialistiset teoriat. Päinvastoin ainoastaan ne, joilla on ollut jonkunlainen käytännöllinen merkitys, toisin sanoen jotka ovat vaikuttaneet jotakin siihen sosialiseen uudistusprosessiin, jonka kehitystä, seuraamme. Me emme siis ryhdy arvostelemaan Rodbertusta enemmän kuin Karl Marxia tai Dühringiä tai tuhansia muita.

Samoin ei meidän myöskään tarvitse välittää kaikista niistä käytännöllistä luonnetta olevista pyrinnöistä, joita nykyjään koetetaan toteuttaa »sosialisina» pyrintöinä. Minua on moitittu siitä, että olen sulkenut pois niin monta näitä pyrintöjä ja liikkeitä. Minun olisi esim. pitänyt käsitellä myöskin maareformi-liikettä. Ei. Sitä minun ei ole tarvinnut tehdä, jos tahdon saada tämän kirjoituksen yhtenäiselle ohjelmalle perustuvan tutkimuksen luonteiseksi. Yhtä vähän kuin minun tarvitsee tässä yhteydessä käsitellä rokotuksen vastustajain tai järkiperäisen ravitsemistavan puolustajain tai orjakaupan hävittäjäin tai asuntoolojen uudistajain taikka jonkun muun reformiryhmän pyrintöjä. Tähän kuuluu päinvastoin etupäässä vain kaikki ne pyrinnöt, joiden julkisena ja ainoana kannattajana on köyhälistöluokka, proletariati. Eivätkä nämäkään kaikki. Vaan ainoastaan sikäli, kuin ne tarkoittavat edistää kapitalistisen yhteiskunnan muuttumista sosialistiseksi. Muut proletariset liikkeet, joiden tarkoitus on parantaa työtätekevän luokan asemaa vallitsevan talousjärjestelmän kehyksissä, tulevat huomioonotetuiksi ainoastaan sikäli, kuin niillä on yhteyttä tämän suuren sosialisen liikkeen kanssa joko siten, että ne ehkäisevät sitä, tai siten, että ne tukevat sitä.

Tämä kaikki käy tarkemmin selville itse esityksestä.