Tarkastelkaamme nyt vielä hetkinen sitä tietä, jonka olemme tässä tutkimuksessa kulkeneet.
Olemme nähneet, kuinka kaikkien vallitsevain alojen mullistus, valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen, jonka kapitalismi on aiheuttanut varsinkin viimeisten sadan vuoden kuluessa, synnyttivät monien mielissä ja sydämissä kuohumistilan, mikä ilmeni uuden olojen järjestyksen ikävöimisenä, haluna vapauttaa ihmiskunta kapitalismista. Sosialistiset aatteet syntyvät. Näimme sitte, kuinka sorronalaisten luokkien, proletariatin, aluksi puhtaasti vaistomainen reaktioniliike yhtyy näihin alkujaan oleettomasti-epätodellisiin aatteisiin, ja kuinka tästä niiden liitosta syntyy nykyaikainen sosialinen liike.
Joukkoliikekö on siis kaikkien tähänastisten maailmanparantamista tarkoittavain ponnistusten tulos? liikekö, tuleminen, levoton eteenpäin tunkeminen ja eteenpäin työntäminen, aina keskeneräinen, loppumaton prosessi? Näyttää melkein, kuin se todella olisi meidän aikamme tunnusmerkki, näyttää melkein, kuin sosialismi olisi kapitalismilta saanut levottomuutensa, tyytymättömyytensä, ikuisen luomishalunsa. Ja näyttää siltä, kuin sosialismin onnistuisi ihanteellistuttaa levottomuus, vihkiä tuleva, verhota keskeneräinen korkeimmalla arvolla. Näyttää melkein, kuin erikois-sosialistisella ihanteella olisi jyrkkä dynaminen luonne.
Mutta en tahdo tässä pitemmälle seurata ajatusjuoksua, johon täten olen joutunut ja joka veisi meidät mittaamattoman kauas. Minä tahdon toistaiseksi vain herättää tämän suuren, vaikeasisältöisen kysymyksen sosialismin kulturimerkityksestä siinä toivossa, että minulle myöhemmin vielä kerran tarjoutuu tilaisuus esittää ajatukseni tältäkin puolelta. Sitävastoin tahdon näillä viime riveillä rajoittua tekemään muutamia huomautuksia siitä sosialisen liikkeen helposti käsitettävästä ilmiöstä, johon olemme tutustuneet sen eri levenemismuodoissa ja joka toistaiseksi yksinään esiintyy käytännöllisenä problemina, jos emme tahdo puhua päämäärästä; huomautuksia, jotka välittömästi johtuvat loppupäätelminä tähänastisista tutkimuksistamme ja jotka sisältävät (kuten aikaisemmin sanoin hieman epäonnistuneesti) »opetuksia», paremmin: ohjeita sen arvostelemiseen, minkä näemme tapahtuvan silmiemme edessä.
Minusta näyttää, että ensimäinen vaikutelma, joka jokaisen täytyy pakostakin saada tarkastellessaan tyynesti sosialista liikettä, on tunne siitä, että liike on välttämätön, että sitä on mahdoton torjua ja mahdoton saada olemattomaksi. Kuten vuoriston tulvapuron täytyy ukkosilman jälkeen syöksyä syvyyteen »rautaisten, muuttumattomain lakien mukaan», samoin täytyy sosialisen liikkeen virrankin paisua yli reunojensa. Meidän on ennen kaikkea käsittäminen, että suuri, maailmanhistoriallinen tapahtuma toteutuu silmiemme edessä; meidän on tietäminen, »että me kaikki ja kaikki se, mitä tässä tapahtuu ja mihin pyritään, seisomme keskellä yhtä noista suurista maailmanhistorian tapahtumista, jotka tarttuvat luonnonvoimain kaltaisella mahdillaan ihmisoloihin ja myöskin valtioihin, ja että on yhtä takaperoista kieltää nämä tapahtumat lyhytnäköisessä typeryydessä, kuin koettaa vastustaa niitä lopuksi aivan tehottomilla keinoilla» (Lorenz von Stein). Todennäköisesti on vielä nytkin ihmisiä, jotka uskovat, että sosialinen liike on muutamain agitatorien ilkeydessään keksimä teko, tai että sosialidemokratia olisi »Bismarckin toimesta suureksi kasvanut», ja muita sellaisia hullutuksia; ihmisiä, jotka siten luonnollisesti joutuvat siihen harhaluuloon, että jonkinlaiset parannus- tahi taikakeinot voisivat poistaa tuon turmiollisen myrkyn sosialisesta ruumiista. Mikä sokeus! Miten pintapuolisesti koko sosialisen historian olemus on ymmärretty ja käsitetty! Jos esityksestäni on jotakin käynyt selville, niin se toivoakseni ainakin on osottanut sosialisen liikkeen historiallisen välttämättömyyden.
Tiedon siitä, että proletaris-sosialistista liikettä ei voida torjua, pitäisi jo olla kylliksi vaikuttamaan järkevästi nykyaikaisten vallanpitäjäin käytännölliseen politikaan; sen pitäisi olla samaa kuin tieto, ettei tällaisia valtavia historiallisia tapahtumia voi väkivallalla poistaa maailmasta, ettei virran keinotekoinen tukkiminen saa sitä juoksemaan takaisin lähteeseen, vaan repimään raivokkaalla voimalla sulut ja hävittämään maakunnan. Suorastaan järjettömiltä näyttävät ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena on estää suuren kansanliikkeen vapaata valtiollista vaikutusta, toisin sanoen: viivyttää tai suorastaan taannuttaa valtiomuodon kansanvaltaistumista. Ikäänkuin höyrypaineen voima lieventyisi siitä, että ventili suljetaan.
Ja vielä enemmän: meidän täytyy käsittää sekin, että sosialinen liike on pääpiirteissään välttämättömästi sellainen, jommoisena se ilmestyy; että sen päämäärä on välttämättömästi sosialistinen, toiminnan muoto välttämättömästi luokkataistelu. Olihan eräs tärkeimpiä tämän kirjan tehtäviä osottaa nuo määrätyt olemismuodot välttämättömiksi.
Kun joudumme nyt lähimmässä tulevaisuudessa tekemisiin ainoastaan »sosialistiseen päämäärään pyrkivän liikkeen», siis luokkataistelun kanssa, niin kohdistuu käytännöllinen harrastuksemme melkein yksinomaan siihen. Sen muodostumisesta pääasiallisesti riippuu lähimpäin vuosisatojen kulturi. Mitä se tuo mukanaan? Mitä velvollisuuksia se asettaa meille?
Vastataksemme tähän täytyy meidän ennen kaikkea muodostaa itsellemme mahdollisimman selvä käsitys Luokkataistelun luonteesta, sellaisena kuin tämä taistelu on nykyaikaisen sosialisen liikkeen sisällyksenä. Ja vaikka olenkin eri paikoissa tässä kirjassa jo puhunut luokkataistelun luonteesta, näyttää minusta kuitenkin hyödylliseltä vielä yhdenjaksoisesti selittää, miten meidän on oikeastaan ymmärrettävä tämä kolkolta kajahtava sana, joka vielä nykyäänkin saa aikaan useissa ihmisissä todellista kauhua. Ennen kaikkea meidän ori poistettava ne väärät käsitykset, joita »luokkataistelu» sana vielä nykyäänkin herättää useimmissa ihmisissä.
Ensiksikin on harhaan viepää asettaa kansalaissota ja luokkataistelu merkitsemään samaa, ajatella luokkataistelu sanan yhteydessä aina verisiä katutaisteluita, katusulkuja, murhayrityksiä, dynamitia ja paloöljyä. Tämä väärä käsitys johtuu valtiollisen ja sosialisen taistelun onnettomasta toisiinsa sekottamisesta, vaikka ne eivät laisinkaan ole identisiä. Valtiollisenkaan taistelun ei tarvitse alentua kansalaissodaksi, mutta niin käy kyllä usein, niinkauan kuin maan hallitusmuoto on itsevaltainen tai puoliksi itsevaltainen. Puhtaasti perustuslaillisissa valtioissa, joissa on laajat kansanoikeudet, tai puhtaan demokratian vallitessa on valtiollinenkin kansalaissota jo menettänyt olemisoikeutensa: siellä voi ainoastaan valtiokaappaus herättää sen uudelleen eloon.
Niillä asioilla taasen, mitä luokkataistelun tulee suorittaa sosialisen liikkeen kehyksissä, ei ole mitään tekemistä valtiollisten mullistusten kanssa sellaisinaan. Yksin sielläkin, missä nämä saavat väkivaltaisen muodon, kuten nyt taas Venäjällä, ovat ne ainoastaan sangen löyhässä yhteydessä proletarisen luokkataistelun kanssa: niiden toimeenpanijoina ovat kokoonhaalitut kirjavat joukot; niiden tarkoitusperänä määrätty, köyhälistön ja porvarikunnan yhtä hartaasti ikävöimä hallitusmuoto.
Proletaris-sosialistinen liike tahtoo sitävastoin, kuten hyvin kyllä tiedämme, luoda uuden yhteiskuntajärjestyksen, tahtoo korvata kapitalismin sosialismilla. Ja näillä pyrinnöillä ei ole, lausuaksemme sen nimenomaan vielä kerran, odotettavissa vähintäkään apua väkivaltaiselta, politiselta vallankumoukselta. Edellyttäen, että kaikissa sivistysmaissa olisi kansanvaltainen hallitusmuoto kuten Yhdysvalloissa ja Sveitsissä, voisi silloinkin vasta proletarinen liike suorittaa sen, minkä se on ottanut tehtäväkseen: kapitalistisen talousjärjestelmän muuttamisen sosialistiseksi. Jokaiselle kai lienee selvää, etteivät väkivaltaiset, muodollis-politiset toimenpiteet hyödyttäisi tässä tapauksessa mitään. Ja siitä huolimatta jäisi luokkataistelu entiselleen. Jos erotamme tästä taistelusta kaikki satunnaiset sivuasiat, jos koetamme käsittää sen puhtaana, jollaisena se demokratisissa maissa esiintyy, niin ei se voi merkitä meidän aikanamme muuta kuin: erityisesti proletaristen etujen ajamista politikassa ja valtiollisessa sekä taloudellisessa yhteiselämässä. Jokainen sosialidemokratinen vaali, mutta myöskin jokainen proletarisen hengen täyttämä osuuskunta, jokainen oikea ammattiyhdistys on luokkataistelun muoto. Aivan samoin kuin jokainen viljanhinnan korkealla pysyttämistä tarkoittava agrarinen pyrkimys, jokainen käsityöläiskongressin päätös kykeneväisyystodistuksen käytäntöönottamisesta, jokainen kauppakamarin anomus pörssilainsäädännön uudistamisesta on luokkataistelua, kolminkerroin luokkataistelua.
Mutta jos vanhan käsityksen luokkataistelusta annetaan kaatua — ja sen täytyy välttämättömästi kaatua heti, kun päästään vapaiksi harhaanvievästä katastrofiteoriasta — niin kaatuu sen keralla myöskin luulo, että köyhälistön luokkataistelu tarkoittaisi vain valmistautumista ratkaisevaan, suureen taisteluun, että se tarkoittaisi vallankumouksellisen sotajoukon harjoittamista. Tämä kuvittelu on luonnollisesti aivan järjetön, jos luokkataistelua pidetään vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen elimellisen uudelleenmuodostumisen välikappaleena. Sillä silloin on jokainen tämän taistelun toimenpide joka silmänräpäys itsenäinen päämäärä. Ja vasta silloin päästään myöskin sille kannalle, jolta nykyhetken työn, »sosialisen reformin» merkitystä voidaan oikein arvostella. Tämä esiintyy silloin jokaisessa yksityisessä tapauksessa päämäärään johtavalla tiellä olevana pysähdyspaikkana, jota koetetaan saavuttaa, ja josta iloitaan, kun se on saavutettu. Jos sosialidemokratisissa piireissä vielä nykyään on niin paljon epäluottamusta ja vastustusta asteettaisia »reformeja» vastaan, niin perustuu tämä varmaan osaksi siihen tietoon, että useat »reformit» ovat paljasta paikkaustyötä ja pikemmin estävät kuin edistävät meidän yhteiskuntamme elimellistä uudestaanmuodostumista sosialistisessa mielessä. Mutta sangen monissa tapauksissa on kuitenkin syynä epäluulo: jos työväestön asemaa parannetaan, voisi se tulla niin »tyytyväiseksi», että se kadottaisi halun »luokkataisteluun». Minä pidän tätä arvelua epäoikeutettuna. »Työväestö» ei tule enää koskaan »tyytyväiseksi»: kuta paremmat olot sillä on, sitä enemmän se vaatii: siitä pitävät nykyaikaisen ihmisen luontaiset taipumukset huolen.
Ja tämä arvelu on epäoikeutettu senkin tähden, että se johtuu ilkeästä doktrinarismista. Viime kädessähän on kaikki taisteleminen järjellistä ainoastaan silloin, kun sen tarkoitusperänä on ihmiskunnan menestys. Mutta ei kumminkaan saa uhrata sukupolvia tulevain sukupolvien uneksitun onnen tähden. Nykyajankin ihmisillä on oikeutensa. Heidän elämänsä saattaminen elämisen arvoiseksi on yhtä vakava velvollisuus kuin paremman tulevaisuuden luominen. Onhan jokainen todellinen työväestön osaksi tuleva edistys kumminkin lopullisesti myöskin itsenäinen tarkoitusperä. Jokainen kärsimys, jonka lievennämme, jokainen kyynel, jonka kuivaamme, on yhtä kiitoksenarvoinen työ kuin tulevan täydellisyyden valmistaminen. Kansanjohtajan kiusallinen velvollisuus on pitää voimiensa mukaan huolta myöskin elävistä, suunnata katseensa nykyisyyteen eikä aina vain kuten hypnotisoitu katsella etäiseen päämäärään. On tosin silläkin arvonsa sen innostuksen vuoksi, joka syvissä riveissä syttyy, pyrkimisen ja taistelun vuoksi, joka varmaan sekin voi olla itsenäinen tarkoitusperä. Mutta meidän ei tulisi kuitenkaan unhottaa, että ihminen ei voi sillä elää, ja että pitää hankkia elävälle ihmiselle ihmisarvon mukainen toimeentulo ja tilaisuutta henkeviin, jalostaviin nautinnoihin.
Juuri sosialidemokratisten johtomiesten tehtävä on voimiensa mukaan edistää työtätekevän luokan aseman asteettaista parantamista kadottamatta silti koskaan lopullista päämäärää silmistään. Siten on heidän politikansa käytännöllistä joutumatta vaaraan tulla periaatteettomaksi tilapäispolitikaksi. Se on aina suurin politiko, joka osaa toimia päämääränsä tajuavana ja kumminkin käytännöllisesti. Tunnuslauseen pitäisi siis kuulua: sosialismi ja sosialinen reformi eikä: sosialismi tai sosialinen reformi.
Mitä läheisimmässä yhteydessä näiden mietteitten kanssa on eräs toinen tärkeä kysymys, joka on proletaris-sosialistisen liikkeen kannattajain ratkaistava: oikea suhde porvarillisiin puolueisiin.
Käsitys, että köyhälistön täytyy elää kaikkien muiden yhteiskunnan ainesten leppymättömänä vastustajana, johtuu minun käsittääkseni myöskin ainoastaan luokkataistelun luonteen väärinkäsittämisestä. Jos pieni lahkomainen liike asettuu tällaiselle poissulkevalle, torjuvalle kannalle, on se käsitettävissä, koska sen kannattajain täytyy pienessä piirissään ennenkaikkea panna painoa uskonsa puhtauteen, mielipiteitten vakavuuteen ja vakaumuksen lujuuteen, ja koska liikkeen alkuaikoina, ennenkuin se on vakaantunut, todella on tarjona vaara, että oman asian itsenäisyys kärsii kosketuksista toisten, suurempain, mahtavampain puolueiden kanssa.
Mutta nämä epäilykset katoavat liikkeen vahvistuessa, ja sosialistisen liikkeen tulisi sivistysmaissa tuntea jo olevansa siksi voimakas, että se omaa itsenäisyyttään vahingoittamatta voisi tehdä sopimuksia toisten ryhmien kanssa niin paljon kuin hetken edut kulloinkin vaativat. Että tämä sopimuksien teko sangen hyvin soveltuu luokkataistelun luonteeseen ja »päämääräntietoisuuteen», osottavat ne useat liitot, joita proletariset puolueet yksityisissä maissa ovat hyvällä menestyksellä tehneet porvarillisten puolueitten kanssa. Luonnollisesti täytyy ensin vapautua »suuren päivän», »köyhälistön diktaturin», »väkivaltaisen kumouksen» aatteista ja muista vanhemmista, kunnianarvoisista» mutta silti yhtä harhaanjohtavista ajatuskuvista, ennenkuin saavutetaan avoin mieli ajoittaiseen yhteistyöhön ei-sosialistien kanssa. Täytyy myöskin kyetä oikein arvostelemaan oman liikkeen merkitys ja voimat. Tässä on huomattava seuraavaa:
Samoinkuin toiselta puolen puolueen sovintoontaipumaton kanta on heikkouden merkki, koska luullaan, että oman vakaumuksen täytyy joutua vaaraan jokaisessa kompromississa vastustajan kanssa, samoin johtuu sellainen torjuva menettely helposti siitä, että omat voimat arvostellaan liian suuriksi. Minusta näyttää, että ennen kaikkia Saksa sairastaa sitä tautia. Se suuri äänimäärä, jonka sosialidemokratia saa valtiopäivävaaleissa, on johtanut sen harhaan; se on synnyttänyt puolueessa luulottelun sen omasta merkityksestä valtioelämässä, joka luulottelu käy paljon yli todellisen valta-aseman. Numerojen mukaan ei tietysti voi määrätä jonkun liikkeen voimaa. Ja olisi tykkänään väärin olettaa, että sosialismin merkitys yksityisissä maissa olisi suhteellinen vaaleissa annettujen äänten lukuun, joten sen merkitys olisi suurin Saksassa. Minä uskon päinvastoin: sen asema on harvoissa sivistysmaissa heikompi kuin Saksassa, huolimatta sen kolmesta miljonasta sosialidemokratisesta äänestä. Sen on Jaurès tuonut esiin kaunopuheisin sanoin Amsterdamissa, kun hän lausui:
»Se mikä tällä hetkellä painaa Europaa ja koko maailmaa, mikä ehkäisee rauhan varmentumista, valtiollisen vapauden turvaamista, sosialismin ja työväenluokan edistymistä, mikä rasittaa Europan ja maailman valtiollista ja sosialista kehitystä, ei ole luulotellut kompromissit, uhkarohkeat yritykset Ranskan sosialistien aholta, jotka ovat liittyneet demokratian kanssa pelastaakseen maailman vapauden, edistyksen ja rauhan, vaan se on Saksan sosialidemokratian valtiollinen heikkous. (Suurta levottomuutta).
»Odotettiin teiltä, sosialistinen maailma odotti teiltä, tuolta Dresdenin kongressilta, joka pidettiin kolmen miljonan äänen voiton jälkeen, että määräisitte politikan. Te olette lehdissänne huutaneet: Meidän on valtakunta! Meidän on maailma! Ei, valtakunta ei ole vielä teidän, te ette ole edes niin voimakkaita, että voisitte luvata pääkaupungissanne kansainväliselle sosialidemokratialle vierasoikeuden.»
Tämä Saksan sosialidemokratian heikkous johtuu suureksi osaksi siitä, että saksalaiset sosialistit ylvästelevät omilla voimillaan, haluavat suurilla sanoilla peittää todellisen merkityksettömyytensä eivätkä osaa yhdistää vastustajain voimia omiinsa ajaakseen määrättyjä vaatimuksia voittoon. Mutta kaikissa maissa (Australia ehkä poikkeuksena) on sosialismi nykyään ja läheisessä tulevaisuudessa ainoastaan pienen vähemmistön uskontunnustus. Tämä pitäisi varsinkin johtajain aina tietää.
Ja vielä on minun tuotava esiin eräs seikka, josta minun nähdäkseni liian usein ja taaskin väärin syytetään luokkataistelua: ihmisten viha kaikkia vieraaseen luokkaan kuuluvia kohtaan. Minun mielestäni ei olisi, tunteen kuten siveydenkin kannalta, unhotettava sosialisen taistelun tuottaman hajaannuksen ohella yleisinhimillisyyden yhdistävää voimaa.
Tunteen kannalta: Sillä pohjaltaan ovat keskenään taistelevat ihmiset kuitenkin ihmisiä, joille jumala ja maailma, syntyminen ja kuolema, nuoruus ja vanhuus, rakkaus ja ystävyys, Uskollisuus ja petos, terveys ja sairaus merkitsevät samoja viimeisiä ja korkeimpia arvoja, joiden linnalla koko sosialinen järjestys katoaa vähäpätöiseksi varjoksi.
Katso, me vihaamme, taistelo meillä on mielen ja aatteen,
mutta sun kuten mun pian on jo harmaja haps.
Käy hyvin laatuun kunnioittaa jopa rakastaakin vastustajaansa ihmisenä. Kuka ei olisi sitä personallisesti kokenut?
Ja siveelliseltä kannalta: Eiko juuri sen luokan, joka tahtoo jälleen saattaa arvoon vanhat humanistiset ihanteet, tulisi pitää inhimillisyyttä johtotähtenään kaikissa sosialisissa taisteluissa? Eikö tämä anna ajatuksen aihetta? Tahdotaanko sydämen pohjasta vihata omia kansalaistovereita snhen saakka, kunnes saavutetaan »valta valtiossa», jolloin sitte tämä viha yhdellä iskulla käännettäisiin rakkaudeksi? Innostutaan suuren ihmisyhdyskunnan aatteesta; tahdotaanko kuitenkin sulkea kolme neljäsosaa näistä ihmisistä oman sydämen ulkopuolelle ainoastaan sentähden että he sattumalta edustavat toisia valtiollisia periaatteita tai että heillä on toiset taloudelliset harrastukset? Se olisi tosiaankin omituista humanismia. Mutta älköön luultako että tämä katkera ja riitainen, yrmeä ja sapekas luonne, joka nykyään on juurtunut monien (ei suinkaan kaikkien) maiden sosialisteihin, seuraisi luokkataistelun luonteesta; älköön myöskään luultako, että se, joka tässä suhteessa ottaa kolkuttaakseen omiatuntoja (riistän jo ennakolta arvostelijoilta vastaväitteet, joita arvaan heidän tuovan esiin) tahtoisi vääntää työväestön käsistä luokkataistelun aseen ja saarnata palautumista »totiseen sosialismiin», »josta jo Marx» j. n. e. kuten noiden arvostelujen kaava edelleen kuuluu.
Mutta jos asetutaan tuolle korkeammalle, humaniselle katsantokannalle, niin syntyy itsestään vaatimus, että sosialisessakin taistelussa on käytettävä säädyllistä aseita eikä myrkyllisiä nuolia. Kuinka usein tätä vastaan rikotaankaan kummallakin puolella! Kuinka kernaasti syytetään vastustajaa, että hänen menettelynsä johtuu epärehellisyydestä tai joistakin muista huonoista vaikuttimista. Kuinka vastenmielinen, kuinka loukkaava, kuinka raaka on liiankin usein yksin ajatustenvaihdon ulkonainen sävy. Täytyykö näin olla? Onko tämä välttämätöntä, jos mieli tarmokkaasti puolustaa omaa katsantokantaa? Luullaanko menetettävän jotakin, jos oletetaan, että toisessakin leirissä totuuden harrastus ja rehellisyys ovat toimintatavan ohjaavina periaatteina? Minä en ainakaan usko sitä. Juuri sen, joka on periaatteellisesti asettunut taistelun pohjalle, joka historiasta näkee, että yhä uudistuva taistelu on kaikkien tapahtumain sisimpänä aiheena, juuri hänen pitäisi voida taistella tätä taistelua rehellisesti ja myöntää, että vastustajan vaikuttimet ovat yhtä puhtaat kuin hänen omansakin.
Vai miten? Eikö sosialinen taistelu ole hänen katsantokantansa mukaan yhtä välttämätön kuin ukonilma helteisessä ilmakehässä? Ken pitää tätä taistelua ainoastaan keinotekoisena kelvottomain ihmisten synnyttämänä tekona, hän kyllä voinee ajatella, että tuo konnankurisuus, tuo häijy ja vallaton yhteiskunnallisen rauhanhäiritseminen johtuu taistelun alkuunpanijain epärehellisistä, ilkeistä vaikuttimista. Mutta ken taas on käsittänyt, että tämä taistelu johtuu välttämättömästi itse yhteiskunnallisen elämän muodoista, että se on ainoastaan ristiriitaisuus kahden katsantokannan välillä, jotka kumpikin ovat muodostuneet ja joiden on täytynyt muodostua samalla tavalla objektivisten seikkojen yhtymisestä, ken on tämän käsittänyt ja ymmärtää samalla, että näitä en katsantokantoja vastaavat erilaiset maailman- ja elämänkäsitykset ovat nekin erilaisten elämänehtojen välttämättömiä tuloksia — ken on ottanut huomioon kaiken tämän, hänen ainakin pitäisi tulla vakuutetuksi siitä, että vastustaja seisoo paikallaan juuri samoista syistä kuin hän itse, että ei personallinen ilkeys vaan kohtalon välttämätön pakko on saanut hänet asemaan, jossa heistä täytyi tulla vastustajia. Silloin olisi hänen minun luullakseni helppo kunnioittaa vastustajaakin ihmisenä, jota hän ei tahdo tuomita väärin eikä pilkata, vaan jonka kanssa hän on päättänyt taistella avonaisesti ja rehellisesti. Voimmeko me ylistää kansainsotia koskevaa Geneven sopimusta edistyvän kulturin hedelmäksi ja samalla sisäisissä oloissamme hyökätä toistemme kimppuun kuin raakalaiset epärehellisin asein, vähintäkään kunnioittamatta vastustajaamme ja mistään lukua pitämättä?
Tässä suhteessa voi englantilainen kehitys olla esikuvanamme. Se osottaa meille, miten sosialisessa elämässä on säädyllisesti taisteltava. Minä toivon, että tuo jalompi taistelun muoto saavuttaa tunnustuksen mannermaallakin, yksin siitäkin syystä, että se välttämättömästi johtuu itse luokkataistelun sisällyksen syvemmästä käsittämisestä.
Juuri me saksalaiset olemme tässä suhteessa kaikkien kansojen jälessä. Täällä vaikuttaa taaskin Marxin henki epäterveellisesti köyhälistön piireissä. Viheliäisinkin sosialistinen kynäsankari, joka jostakin Galizian pimeiltä periltä on sukeltanut esiin, on Marxilta oppinut ainakin hävyttömän kirjoitustavan, vaikkapa hän muuten ei Marxista mitään tietäisikään. Ja samaa käy sanominen porvarillistenkin lehtien kehnoimmista kynäilijöistä: missä ikänä on kysymys sosialidemokratiasta, on halpamaisinkin menettelytapa kyllin hyvä.
Tämän johdosta tahdon johdattaa mieleen Lassallen sanat:
»Totuus ja rehellisyys vastustajaakin kohtaan — ennen kaikkea tulee työväestön painaa se syvästi mieleensä — on miehen ensimäinen velvollisuus.»
Silloin — mutta myöskin ainoastaan silloin — kun näitä ihmisyyden ja siveyden käskyjä seurataan, kun jalot tunteet lopulta kuitenkin voittavat vihan alhaiset intohimot, ei luokkataistelu ole kulturin ja sivistyksen hävittäjä, vaan siitä voi tulla sen luoja. Silloin — mutta myöskin ainoastaan silloin — toteutuvat sanat: »πολεμοζ πατηρ παντωυ»: taistelu on kaiken isä, siis myöskin hyvien asiain.