Kirjoitettu: lokakuussa 1843; elokuussa 1844
Suomennos: © Vesa Oittinen
Lähde: Bernard Byhovski: »Ludwig Feuerbach», s. 167–184. Kansankulttuuri, Helsinki 1980.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
3. lokakuuta 1843
Kreutznach, 3. lokakuuta 1643
Kunnioitettu herra![1]
Tri Ruge on läpikulkumatkallaan joitakin kuukausia sitten tiedottanut Teille suunnitelmastamme toimittaa ranskalais-saksalaisia vuosikirjoja[2] ja samalla pyytänyt Teidän osallistumistanne siihen. Asia on nyt sovittu niin pitkälle, että Pariisi on paino- ja kustannuspaikka ja ensimmäinen kuukausivihko tulee ilmestymään marraskuun loppuun mennessä.
Ennen kuin lähden Pariisiin, mikä tapahtuu muutamien päivien sisällä, en voi olla pistäytymättä kirjeellisesti luonanne, koska minulle ei ole suotu tutustua Teihin henkilökohtaisesti.
Olette ollut ensimmäisiä kirjoittajia, jotka ovat julkilausuneet ranskalais-saksalaiscn tieteellisen allianssin välttämättömyyden. Tulette niin muodoin varmastikin olemaan myös ensimmäisiä tukemassa yritystä, jonka aikomuksena on tämän allianssin toteuttaminen. Tarkoituksena on nimittäin julkaista vastavuoroisesti saksalaisia ja ranskalaisia töitä. Parhaat pariisilaiset tekijännimet ovat vastanneet myöntävästi. Jokainen Teidän avustuksenne on meille mitä tervetullein, ja Teillä kai lienee jo jotain valmiinakin.
Luulen melkein voivani esipuheestanne »Kristinuskon olemuksen» toiseen painokseen päätellä, että työskentelette perusteellisen Schellingiä käsittelevän työn parissa tai että Teillä on ainakin paljon in petto[3] tuohon tyhjään kerskuriin nähden.[4] Näettehän: se olisi mainio debyytti.
Schelling on, kuten tiedätte, 38. liittojäsen. Koko Saksan poliisi on hänen käytettävissään, mistä itse olen voinut vakuuttua ollessani Rheinische Zeitungin toimittajana. Sensuuriohjesääntö ei nimittäin voi päästää läpi mitään pyhää Schellingiä koskevaa.
Saksassa on siis mahdotonta käydä Schellingin kimppuun muuten kuin yli 21 painoarkin laajuisissa kirjoissa, mutta 21 painoarkkia ylittävät kirjat eivät ole kansankirjoja.[5] Kappin työ on hyvin ansiokas, mutta se on liian perusteellinen ja erottaa kömpelöllä tavalla arvion tosiasioista. Sen lisäksi halutuksemme on löytänyt keinon tällaisten teosten vaikutuksen riistämiseksi. Niistä ei saa puhua. Ne sivuutetaan tai pari luvan saanutta arvostelijatahoa taittaa muutamalla halveksivalla sanalla niiltä kärjen. Suuri Schelling itse esiintyy ikään kuin hän ei tietäisi mitään näistä hyökkäyksistä ja hänen on onnistunut ohjata huomio pois Kappin työstä siten, että hän on usuttanut viranomaiset suurella melulla vanhan Pauluksen keitoksen perään.[6] Se oli diplomaattinen mestarisiirto!
Mutta ajatelkaa sen sijaan Schellingiä paljastettuna Pariisissa, ranskalaisen kirjailijamaailman edessä! Silloin hänen turhamaisuutensa ei vaikenisi, silloin Preussin hallitus kokisi mitä kirvelevimmän loukkauksen, se olisi ulkoa käsin tehty hyökkäys Schellingin suvereniteettia vastaan, ja turhamainen monarkki pitää enemmän arvossa suvereniteettiään ulospäin kuin sisäänpäin.
Herra von Schellingkin on osannut saada taitavasti ranskalaisia koukkuunsa, ensin heikon eklektisen Cousinin, sitten jopa nerokkaan Lerouxin. Pierre Leroux ja hänen kaltaisensa nimittäin pitävät Schellingiä jatkuvasti sinä miehenä, joka on asettanut transsendentaalisen idealismin sijaan järkevän realismin, abstraktin ajatuksen sijaan lihaa ja verta olevan ajatuksen, ammattialana olevan filosofian sijaan maailmanfilosofian! Ranskalaisille romantikoille ja mystikoille hän huutaa: »Minä, filosofian ja teologian yhdistys!»; ranskalaisille materialisteille: »Minä, lihan ja idean yhdistys!»; ranskalaisille skeptikoille: »Minä, dogmatiikan tuhooja!»; sanalla sanoen: »Minä... Schelling!» Schelling ei ole osannut yhdistää vain filosofiaa ja teologiaa, vaan myös filosofian ja diplomatian. Hän on tehnyt filosofiasta yleisen diplomatiatieteen, diplomatiaa kaikkia varten. Hyökkäys Schellingiä vastaan on siis epäsuorasti hyökkäys meidän koko politiikkaamme, varsinkin preussilaista, vastaan. Schellingin filosofia on preussilaisia politiikkaa sub specie philosophiae.[7]
Tekisitte siis meidän yrityksellemme, mutta vielä enemmän totuudelle suuren palveluksen, jos laatisitte jo heti ensimmäiseen vihkoon Schellingin luonnehdinnan. Olette juuri siihen sopiva mies, koska Te olette Schelling päinvastaiseksi käännettynä. Tuo Schellingin rehellinen nuoruusajatus — sillä uskokaamme vastustajastamme parasta — jonka toteuttamiseen hänellä ei kuitenkaan ollut muuta keinoa kuin mielikuvitus, ei muuta energiaa kuin turhamaisuus, ei muuta kannustinta kuin oopiumi, ei muuta elintä kuin naisellisen vastaanottokyvyn ärtyvyys, ajatus, joka hänellä on jäänyt fantastiseksi nuoruuden unelmaksi, on Teillä muuttunut totuudeksi, todellisuudeksi, miehekkääksi vakavuudeksi. Schelling on näin ollen Teitä ennakoiva irvikuva, ja niin pian kuin todellisuus nousee irvikuvaa vastaan, on sen rauettava tomuksi ja sumuksi. Pidän Teitä näin ollen välttämättömänä, luonnollisena, siis Heidän Majesteetliensa Luonnon ja Historian nimittämänä Schellingin vastustajana. Teidän taistelunne häntä vastaan on filosofiaa koskevan mielikuvituksen taistelua filosofian itsensä kanssa.
Miten Teille sopinee, joka tapauksessa odotan varmuudella avustustanne. Osoitteeni on: »Herra Maeurerille, Rue Vanneau Nr. 23, à Paris, toimitettava edelleen tri Marxille». Vaimoni haluaa tuntemattomana pysytellen tervehtiä Teitä. Ette uskokaan, kuinka paljon kannattajia Teillä on kauniimman sukupuolen parissa.
Täysin teidän
Tri Marx
Luonnos I
Bruckberg, 6.–25. lokakuuta 1843
Juuri kun olin palannut takaisin sisäisten asioiden viraston kamariin siitä hajottavasta ulkoasiaindepartementista, jossa olin joutunut askartelemaan sen jälkeen kun kuluvan vuoden huhtikuussa vanhempi veljeni yllättäen kuoli,[8] ja olin jo aikeissa keskittyä olemustani ja kutsumustani vastaavaan aiheeseen — silloin sain (Teidän) arvoisan kirjeenne, mikä sisälsi kehotuksen laatia Schellingiä koskeva luonnehdinta tuohon uuteen saksalaisten ja ranskalaisten yhteisesti perustamaan aikakauskirjaan.
Olette mitä kutsuvimmalla ja henkevimmällä tavalla kehottanut minua luonnehtimaan Schellingiä. Kuvaatte minulle mitä elävimmin sen välttämättömyyden huomauttamalla, että itsenäisiä teoksia, olkoot ne niinkin perusteellisia kuin Kappin teos, tarkoituksella ja virallisesti vaietaan kuoliaiksi. Samalla selitätte minulle, että ainoa sovelias paikka, missä voisi esiintyä yhtaikaisesti sekä vapaasti että menestyksellisesti, olisi saksalaisten ja ranskalaisten yhteisesti perustama aikakausjulkaisu. Ilmoitatte minulle edelleen aivan uusia tosiasioita, kuten esimerkiksi, että olette »Rheinische Zeitungin» toimittajana saanut käskyn olla julkaisematta mitään Schellingin-vastaista ja nimitätte tämän johdosta Schellingiä 38. liittojäseneksi, lyhyesti, olette osoittanut minulle sen kunnian, että olette määritellyt minut nurinkurin käännetyksi Schellingiksi ja siis Schellingin välttämättömäksi, luonnolliseksi vastustajaksi. Olette tehnyt kaikkenne saadaksenne minunkaltaiseni niin vaikeasti ulospäinkääntyvän kirjoittajan innostumaan asiaan. Mutta siitä huolimatta en silti voi ainakaan lähiaikoina, niin todella pahoillani kuin olenkin asiasta, täyttää pyyntöänne. Kuluvan vuoden huhtikuussa sattuneen äkillisen kuolemantapauksen jälkeen olin ulkoasiaindepartementissa. Nyt, kun taas olen palannut sisäasiain kamariin, on vakava, immanentti toiminta minulle välttämätön tarve, ja minun on niin muodoin psykologisesti mahdotonta suunnata sisällystä kaipaava henkeni johonkin niin ytimettömään, turhamaiseen, ohimenevään ilmiöön kuin Schellingiin. Milloin ulkoinen välttämättömyys ei lankea yhteen sisäisen kanssa, en voi tehdä mitään enkä saa mitään aikaan. Milloin edessäni ei ole mitään kohdetta, en myöskään voi muodostaa mitään vastakohtaa.[9] Ja Schellingin luonnehdintaan ei ole mitään sisäistä välttämättömyyttä. Schellingin on maineestaan kiittäminen ainoastaan nuoruuttaan. Mitä toiset saavuttivat vasta miehen iässä taistellen ja vaivaa nähden, sen hän oli saavuttanut jo nuoruudessa, mutta juuri sen takia hän on vuodattanut tyhjiin miehuusvoimansa. Kun toiset saattavat suorituksista rikkaan elämän lopuksi sanoa sen, mitä nuoruudessa toivottiin, on heillä vanhoissa päivissään täyteläisyyttä — herra von Schelling taas voi sanoa päinvastoin: mitä vanhoilla päivilläni toivon, sitä minulla oli nuoruuden täyteläisyydessä — nimeä, kunniaa, toisten luottamusta lahjakkuuteeni, ja vielä, mikä on nimeä ja kunniaa suurempi asia — toisten luottamusta minuun. Eivät vain toiset tuomitse Schellingiä — hän on itse tuominnut itsensä, prostituoinut itsensä. Ainoa, mikä vaatii selitystä, on se, miten hän on saavuttanut tuon maineen — omaperäisen ja tuotteliaan neron maineen, kun hän kuitenkin on vain välittänyt toisten ajatuksia. Hänestä on tullut tällainen enemmän toisten kuin itsensä ansiosta, kuten hän vielä tänäänkin on vain toisten välityksellä. Hänen nykyinen roolinsa ratkaisee hänen aiemmin esittämänsä osan. Jos tiedostamme syyn siihen, kuinka hän vielä nyt voi herättää kunnioitusta, niin silloin olemme myös löytäneet syyn siihen, kuinka hän aikoinaan saattoi tehdä vaikutuksen toisiin ja antaa aiemmille saavutuksilleen sellaisen merkityksen, joka pitkälti ylitti niiden todelliset puitteet. Sillä jo tuohon aikaan hän oli vain muuttanut ajatuksen idealismin mielikuvituksen idealismiksi, myöntänyt olioille yhtä vähän todellisuutta kuin Minälle: se vain näytti muulta kuin mitä se oli, koska hän asetti määrätyn Minän sijaan epämääräisen Absoluutin ja antoi idealismille panteistisen pintasilauksen. Mutta mikä on se, joka vielä nyt tekee Schellingin näennäisen eläväksi? Onko se hän itse? Voi, avattakoon hänen luentonsa — silloin hervahdetaan heikoiksi siitä ruumiinhajusta, joka lehahtaa tuosta Duns Scotuslaisesta skolastiikasta ja Jakob Böhmeläisestä teosofistiikasta — mikä ei ole teosofiaa vaan teosofistiikkaa! Se on mitä epäpuhtainta ja siivottominta skolastisismien ja teosofismien sekasotkua, joka haisee Pietari Lombardialaisen aikakaudelta. Siinä siis piilee Schellingin voima ja merkitys. Se on hänen ulkopuolellaan — niissä, joiden tekojen motiivina ovat heidän poliittiset ja kirkolliset etupyyteensä tai paremminkin salajuonensa: näillä on käyttöä filosofin nimelle. Muussa tapauksessa Schelling olisi — omaksi edukseen — jäänyt siihen hämärään, jossa hän oli Münchenissä ollessaan,[10] ja jatkanut asioita sekoittavaa kummitteluaan korkeintaan joidenkin dosenttien alamaisissa aivoissa. Susien seurassa on ulvottava. Schelling on kuitenkin itse ollut myötävaikuttamassa siihen henkiseen rappioon, joka nyt nostaa hänet esille.
Mitä hänen philosophia secundaansa tulee, niin sen kumoaa jo sekin, että se vedetään julkisuuden valokeilaan, sillä se saattoi olla olemassa vain niin kauan kuin sitä ei ollut olemassa. Sen näkeminen ja havaitseminen tyhjäksi on akti. Tuon turhamaisen, tuon kunnianarvoisen Schellingin suuri virhe oli, ettei hän esittänyt pelkästään luentojaan, vaan keskeytti ne aina välistä huomautuksillaan, vaikka ne olivatkin hyvin terävänäköisiä, huvittavia ja oikeita. Hän on tehnyt päinvastaisen virheen kuin Leo,[11] tämä oli halunnut tehdä kahdesta kirjasta yhden, tuo taas yhdestä kaksi. Tämä ilmestys kumoaa itse itsensä. Se ei voi esittää kahta sanaa ilman että toinen kumoaisi toisen. Olisikin aivan typerää sanoa jotain sitä vastaan, sillä siinä suhtaudutaan jo ennakolta torjuvasti kaikkeen ajatuksen välttämättömyyteen ja lainmukaisuuteen, jokaiseen totuuskriteeriin, jokaiseen järjen ja järjettömyyden väliseen eroon. Sen periaate, aivan, sen ylin ja korkein olemus on pidäkkeettömän ja pohjattoman inhimillisen tai paremminkin epäinhimillisen absurdiuden olemus. Sanokaa tuolle herralle: mitä Te tässä sanotte, on mieletöntä, sopimatonta, latteata — niin hän vastaa: mielettömyys on korkein mieli, typeryys viisautta, järjettömyys on järjen superlatiivi, se on ylijärkeä, vale on totuutta — ja pahe hyvettä. Teidän pyyntönne kirjoittaa Schellingistä on todellakin siinä määrin houkutellut minua laatimaan jo velvollisuussyistäkin ajan turmiota kuvasteleva (Schellingin) luonnehdinta, että kykenin lukemaan (Schellingin) luennot läpi ja merkitsemään ylös ne vaikutelmat, jotka tässä yhteydessä koin.[12] Tulos oli kuitenkin se, mistä yllä puhuin. Sellaista teosofista temppuilua! Ruumiinavaus on tässä välttämätön. Sitä paitsi olen — tosin vain lyhyellä, kaikkialla vain peruspiirteisiin ja niiden seurauksiin rajoittuvalla tavallani — jo riittävästi luonnostellut niin sanotun positiivisen, eli kuten Paulus oikein luonnehtii, putatiivisen filosofian olemusta. Voisin vain laventaa, vain — tosin ad captum vulgi[13] — viedä loppuun, vain vahvistaa sen, mitä olen lyhyesti jo sanonut. Olennaisesti uutta en voisi tarjota. Mutta mitä kiinnostavaa voisin löytää jo jonkun sanotun uudelleenmärehtimisestä? Vain se voisi olla minusta kiinnostavaa, että todistaisin, kuinka tuo ehkä monista loukkaava rinnastus Cagliostron ja Schellingin välillä on sellainen rinnastus, jonka kohdalla ei tule ottaa huomioon vasta sen predikaatissa filosofisesti tai spekulatiivisesti ilmaistua eroavaisuutta, vaan joka on totuudenmukainen, jopa naulan kantaan osuva määritelmä Schellingistä. (Tämän voisin) todistaa. Mutta tämäkin kiinnostus väistyy syrjään korkeamman tiellä. Joka tapauksessa en voi nyt tällä hetkellä ja tässä paikassa[14] keskittyä Schellingin tapaiseen ilmiöön. Talvi on minulle pyhintä aikaa — talvella olen pohjoismaalainen, idealisti, ajattelija, kesällä realisti, etelämaalainen, lihaa, verta — ja niinpä tämä hiljainen paikkakunta on pyhitetty vain vakavalle työlle. Jos kuitenkin, kuten toivon, muutan kaupunkiin, missä elämän turhuus on silmieni edessä ainakin aistimellisina realiteetteina, voisin ottaa myös filosofisen turhuuden ad coram.[15] Ad coram? Miten epäkunnioittavaa. Niin juuri — mutta en tunne pienintäkään kunnioitusta herra von Schellingiä kohtaan.
Luonnos II
Bruckberg, 6.–25. lokakuuta 1843
Kunnioitettava herra!
Teidän pyyntönne, että laatisin Schellingiä koskevan luonnehdinnan uuteen saksalaisten ja ranskalaisten yhteisesti julkaisemaan aikakauskirjaan, on saattanut minut ankaraan kiistaan itseni kanssa. Olin juuri palannut omaan itseeni sen jälkeen kun kuluvan vuoden huhtikuussa sattunut vanhemman veljeni äkillinen kuolema oli pakottanut minut hajottaviin, täysin tapojeni vastaisiin ja minulle etäisiin roimiin, ja olin juuri aikeissa keskittyä henkeäni ja sydäntäni tyydyttävään aiheeseen, kun sain arvoisan kirjeenne. Kutsutte siinä herra von Schellingiä 38. liittojäseneksi, jonka käytettävissä olisi Saksan koko poliisi, ja esitätte todisteena sen tosiasian, että Teitä on Rheinische Zeitungin toimittajana kielletty ottamasta lehteen Schellingin-vastaisia artikkeleita. Tunnustatte Kappin Schellingiä vastaan laatiman kirjoituksen arvon ja merkityksen, mutta huomautatte kuitenkin, että nykyisin laiminlyödään tarkoituksellisesti tieteellisiä töitä ja että on käytetty diplomaattisia temppuja jotta huomio saataisiin käännettyä pois Kappin kirjasta jne. ja että soveliain paikka (Schellingin-vastaiselle artikkelille) olisi tuo uusi aikakauskirja, koska hra von Schelling on johtanut harhaan myös ranskalaisia sekä ollut eräille olevinaan tätä, eräille tuota — lyhyesti, olevinaan kaikki kaikessa.
Minun on mahdotonta askarrella pysyvästi ja vakavasti ytimettömien ilmiöiden kanssa, paitsi jos humoristinen mieliala valtaa minut — tuo ainoa ytimettömille asioille sopiva mieliala, asioille, jotka näyttävät joltain olematta sitä, miltä ne näyttävät — vain silloin voin saada jotain aikaiseksi. Jos jossakin asiassa on objektiivinen ristiriita, muuntuu vastustajan puhekin ristiriitaiseksi.
Bruckberg, 25. lokakuuta 1843
Kunnioitettava herra!
Olette niin hienolla ja painostavalla tavalla esittänyt minulle Schellingin uuden luonnehdinnan välttämättömyyden, ennen kaikkea ranskalaisiin nähden, että olen sydämestäni pahoillani, kun minun täytyy vastata teille: en ainakaan nyt voi toimittaa Teille sellaista. Päättelette eräästä huomautuksesta Kristinuskon olemuksen esipuheessa, että työskentelisin Schellingiä koskevan kirjoituksen parissa. Tarkoitin sillä kuitenkin Kappin kirjoitusta ja jätin mainitsematta hänen nimensä vain koska en tiennyt, halusiko hän paljastua kirjoituksen tekijäksi. Tämän vuoden huhtikuusta alkaen, kun olin kirjoittanut sanotun esipuheen ja äkillinen kuolema oli tempaissut vanhemman veljeni pois, minun on ollut pakko esittää vainajan edustajaa, juristia — rooli, johon en aiemmin ollut lainkaan tottunut — eikä kirjailijaa tai filosofia. Juuri kun olin palannut itseeni ja aikeissa valmistautua vakavaan kirjalliseen työhön, sain arvoisan kirjeenne. Se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että huolimatta kaipuustani sisintä kutsumustani vastaavaan toimintaan olin halukas seuraamaan kehotustanne ja ottaa ad coram turhamaisuuden filosofi. Tässä halussa otin tosiaan käteeni lukupöydälläni jo pitkään katselematta olleet Pauluksen toimittamat ja huomautuksilla varustamat [Schellingin] Berliinin-luennot ja sain itseni käymään tuon absurdin teosofistiikan non plus ultran[16] alusta loppuun läpi. Mutta kun sitten tartuin kynään, kariutui hyvä tahto sisäisen pakotteen puuttumiseen, ja vaikka miten yrittäisin, niin mikä ei minusta tunnu sisäiseltä välttämättömyydeltä, sitä en voi tehdä kirjallisen työn kohteeksi. Schellingin luonnehtiminen, ts. paljastaminen, on sen jälkeen mitä Kapp ja muut ovat saaneet äskettäin aikaan — minusta puhumattakaan, joka jo Stahlin arvostelussani[17] olen sijoittanut hänen viimeisen apokalyptisen temppunsa asiaankuuluvaan valaistukseen — vain pelkkä poliittinen, ei tieteellinen välttämättömyys. Sanotte itse osuvasti: apokalyptinen temppuilu on preussilaista politiikkaa sub specie philosophiae, ja kutsutte tuota teosofistista huijaria 38. liittojäseneksi sekä todistatte sen eräällä sangen hupaisalla tosiasialla. Olemme siis tekemisissä filosofin kanssa, joka näyttelee meille filosofian mahdin sijasta poliisin mahtia, totuuden voiman sijasta valheen ja petoksen voimaa. Mutta sellainen ristiriitainen, vastenmielinen subjekti vaatii adekvaattiseksi käsittelykseen myös adekvaattisia mielenvireyttä. Yleensä on psykologisesti hyvin vaikeata ryhtyä arvostelemaan asiaa, jonka tietää (ilman sitäkin) ehdottoman paikkansapitäväksi ja on jo sekä suorasti että epäsuorasti todistettu, siis asiaa jota ei enää pidä pelkkänä objektina. Samalla yhdyn Teihin siinä, että Schellingin voimaperäisen luonnehdinnan uusiminen on ulkoinen, poliittinen välttämättömyys, enkä jätä tätä asiaa huomiotta. Mutta tähän mennessä se ei ollut minulle mahdollista. Kehotuksenne kiinnitti huomioni täysin valmistelematta tuollaiseen mauvais subject'iin.[18] Ja nyt jo on periculum in mora.[19] Luonnehdinnan sijaan kiirehdin nyt tällä tyhjällä kirjeellä — — —
Pariisi, 11. elokuuta 1844
Rue Vanneau. 38.
Kunnioitettu herra!
Koska juuri sattuu sopiva tilaisuus, otan vapauden lähettää Teille erään artikkelini, jossa luonnostellaan muutamia kriittisen oikeusfilosofiani — jonka olen jo kertaalleen tehnyt, mutta sitten muokannut uudestaan ollakseni yleistajuinen — aineksia.[20] En pidä tätä artikkelia missään erityisessä arvossa, mutta olen iloinen saadessani tilaisuuden vakuuttaa tuntevani Teitä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja — sallikaa tämä sana — rakkautta. Teidän »Tulevaisuuden filosofianne», samoin kuin »Uskon olemus» ovat joka tapauksessa suppeasta koostaan huolimatta painavampia kuin koko nykyinen saksalainen kirjallisuus yhteensä.
Olette — en tiedä, tarkoituksellako — antanut näissä kirjoituksissa sosialismille filosofisen perustan, ja kommunistit ovatkin ymmärtäneet nämä työt heti tällä tavalla. Ihmisen ykseys ihmisen kanssa, joka perustuu ihmisten väliselle reaaliselle eroavaisuudelle, ihmissuvun käsite vedettynä alas abstraktion taivaista todellisen maan päälle, mitä muuta se olisi kuin yhteiskunnan käsite?
Teidän »Kristinuskon olemuksestanne» valmistellaan kahta käännöstä, toinen englanniksi, toinen ranskaksi, ja ne ovat jo melkein painovalmiita. Ensimmäinen tulee ilmestymään Manchesterissa (Engels on valvonut sitä), toinen Pariisissa (ranskalainen tri Guerrier ja saksalainen kommunisti Ewerbeck ovat kääntäneet sen erään ranskalaisen tyylitaiturin avulla).[21]
Tällä hetkellä ranskalaiset tulevat heti käymään kirjan kimppuun, sillä kumpikin osapuoli — papit sekä voltairelaiset ja materialistit — etsiskelevät vierasta apua. On merkillinen ilmiö, kuinka, päinvastoin kuin 18. vuosisadalla, uskonnollisuus on siirtynyt keskisäädyn ja hallitsevan luokan pariin, epäuskonnollisuus sitä vastoin — siis ihmiseksi itsensä tuntevan ihmisen epäuskonnollisuus — on siirtynyt ranskalaisen proletariaatin keskuuteen. Teidän täytyisi seurata ranskalaisten työläisten kokousta, jotta voisitte uskoa siihen neitseelliseen tuoreuteen, siihen aateliin, joka puhkeaa esiin näiden loppuun saakka raataneiden ihmisten parista. Englantilainenkin proletaari edistyy jättiläismäisesti, mutta häneltä puuttuu ranskalaisen kulttuuriluonne. En kuitenkaan saa unohtaa saksalaisten käsityöläisten teoreettisten ansioiden korostamista Sveitsissä, Lontoossa ja Pariisissa. Saksalainen käsityöläinen on vain vielä liiaksi käsityöläinen.
Joka tapauksessa historia valmistelee näiden meidän sivilisoituneen yhteiskuntamme »barbaarien» joukossa ihmisen emansipaation käytännöllistä osatekijää.
Ranskalaisen luonteen vastakkaisuus meihin saksalaisiin nähden ei koskaan ole astunut niin jyrkkänä vastaani kuin eräässä fourieristisessa kirjoituksessa, joka alkaa sanoilla:
»Ihminen koostuu täysin intohimoistaan». »Oletteko milloinkaan tavanneet ihmistä, joka on ajatellut ajatellakseen, muistanut muistaakseen, kuvitellut kuvitellakseen, tahtonut tahtoakseen? Onko teille itsellenne koskaan käynyt niin? ... Ei, ilmeisestikään ei!» Luonnon ja yhteiskunnan tärkein liikuttaja on näin ollen maaginen, intohimoinen, reflektoimaton vetovoima, ja »jokainen olento, ihminen, kasvi, eläin tai maapallo kokonaisuutena on saanut tietyn määrän voimaa, joka vastaa sen tehtävää maailmanjärjestyksessä». Siitä seuraa: »vetovoimat ovat verrannollisessa suhteessa kohtaloihin».[22]
Eikö kaikista näistä lauseista näe, että ranskalainen ikään kuin tarkoituksella asettaisi intohimonsa saksalaisen ajattelun actus purusta[23] vastaan? Ei ajatella ajattelun vuoksi jne.
Kuinka vaikeata saksalaisen on päästä irti päinvastaisesta yksipuolisuudesta, siitä on monivuotinen — nyt tosin minusta enemmän vieraantunut — ystäväni Bruno Bauer antanut uuden näytteen kriittisessä berliiniläisessä »Literaturzeitungissaan».[24] En tiedä, oletteko lukenut sen. Siinä on paljon kätkettyä polemiikkia Teitä vastaan.
Tämän Literaturzeitungin luonne voidaan tiivistää seuraavaan: »kritiikki» muutetaan transsendentiksi olennoksi. Nuo berliiniläiset eivät pidä itseään ihmisinä, jotka kritisoivat, vaan kriitikkoina, jotka sen ohella sattuvat onnettomuudekseen olemaan ihmisiä. He tunnustavat näin ollen vain yhden todellisen tarpeen, teoreettisen kritiikin tarpeen. Sellaisia ihmisiä kuin Proudhonia siis syytetään siitä, että nämä ottavat lähtökohdakseen »käytännöllisen» »tarpeen». Tämä kritiikki päätyy siis ikävään ja ylpeilevään spiritualismiin. Tajuntaa tai itsetajuntaa pidetään ainoana inhimillisenä kvaliteettina. Rakkaus esim. kiistetään, koska rakastettu siinä on muka vain »kohteena». A bas kohde![25] Tuo kritiikki pitää itseään näin ollen historian ainoana aktiivisena elementtinä. Sitä vastassa seisoo koko ihmiskunta joukkona, kitkaana massana, jolla on arvoa vain siinä että se muodostaa hengen vastakohdan. Suurimpana rikoksena pidetään siis sitä, että kriitikolla on tunnetta tai intohimoa, hänen täytyy olla ironinen jääkylmä viisas. Bauer julistaa näin ollen sananmukaisesti: »Älköön kriitikko osallistuko yhteiskunnan iloihin tai suruihin: älköön hän tunteko ystävyyttä eikä rakkautta, vihaa eikä nurjamielisyyttä: istukoon hän yksinäisyyden valtaistuimella, jossa hänen huuliltaan kaikuu vain useasti kuultava olympolaisten jumalien nauru maailman nurinkurisuudelle.» Bauerin Literaturzeitungin sävy on näin ollen intohimottoman halveksunnan sävy, ja hän menettelee näin sitäkin helpommin, kun hän viskaisee Teidän ja yleensäkin ajan tarjoamat tulokset toisten päähän. Hän etsiskelee vain ristiriitoja ja tähän puuhaan tyytyen hän vetäytyy pois mutisten halveksivasti: »Hm!» Hän selittää, ettei kritiikki anna mitään, siihen se on liian spirituellia. Niin, hän jopa lausuu julki seuraavan toiveen: »Se aika ei enää liene kaukana, jolloin koko rappeutuva ihmiskunta kokoontuu yhteen kritiikkiä vastaan — ja kritiikki merkitsee häntä ja kumpp. —: kritiikki jakaa silloin tämän joukon eri ryhmiin ja antaa niille kaikille testimonium paupertatiksen.[26]» Näyttää siltä, että Bauer on kilpailunhalusta taistellut Kristusta vastaan.[27]» Aion julkaista pienen vihkosen tätä kritiikin harhautumista vastaan.[28] Pitäisin mitä suurimmassa arvossa sitä, että ilmoittaisitte etukäteen oman näkemyksenne, ja yleensäkin pikainen elonmerkki Teiltä ilahduttaisi minua.
Täkäläiset saksalaiset käsityöläiset, ts. heidän kommunistinen osansa, useat sadat, ovat tänä kesänä kuunnelleet salaisten johtajiensa kaksi kertaa viikossa pitämiä luentoja Teidän »Kristinuskon olemuksestanne» ja ovat osoittautuneet merkillepantavan vastaanottavaisiksi. Vorwärts-lehden numeron 64 jatkoartikkelissa ilmestynyt lyhyt ote erään saksalaisen naishenkilön kirjeestä on otettu vaimoni kirjeestä ja painettu ilman kirjoittajan tietoa: hän on Trierissä vierailemassa äitinsä luona. Toivotan parasta vointia.
Teidän Karl Marx
[1] Tässä suomennettuna julkaistu Marxin ja Feuerbachin välinen kirjeenvaihto käsittää kaikki säilyneet ja tiedossa olevat kirjeet — yhden Feuerbachin ja kaksi Marxin kirjettä. Ainoasta Feuerbachin Marxille lähettämästä kirjeestä on säilynyt vain alkuosa. Sen lisäksi Feuerbachin jäämistöstä on tavattu kaksi luonnosta tähän kirjeeseen, jotka kumpikin julkaistaan. Samaan aihepiiriin liittyy vielä lyhyt Schellingiä käsittelevä muistiinpanokatkelma (ks. alempana alaviitettä [12]); jota ei ole otettu tähän mukaan. Suomennos perustuu uuden MEGA:n tekstiin: ks. Marx–Engels Gesamtausgabe, III. Abt. Bd. I, s. 58–60, 63–65, 413–420 sekä vastaavat kohdat selityskohdassa. Toim.
[2] Kyseessä on Marxin ja Arnold Rugen yhteinen yritys, Deutsch-Französische Jahrbücher, jota ilmestyi Pariisissa 1844 vain yksi kaksoisvihko. Toim.
[3] — (ital.) mielessä, aikomuksena. Toim.
[4] Kristinuskon olemuksen toisen painoksen esipuheen lopussa oli huomautus, jossa viitattiin pian ilmestyvään Schellingiä koskevaan kirjoitukseen (ks. Sämmtliche Werke, Bd. VII, s. 22; Werke, Suhrkamp, Bd. 5, s. 414. Kolmannessa painoksessa, siis jo 1849 ilmestyneessä Sämmtliche Werken VII niteessä, Feuerbaeh nimeää Kappin sen tekijäksi). Toim. Toim.
[5] Yli 21 painoarkin laajuiset kirjat olivat sensuurivapaita. Toim.
[6] Heidelbergiläinen teologi Paulus, vanha Schellingin vastustaja, oli antanut kirjoittaa ylös tämän Berliinin-luennot ja julkaisi ne sitten kommentaareilla varustettuna. Schelling nosti oikeusjutun ja vaati korvausta. Toim.
[7] — (lat.) filosofian kannalta, filosofiassa ilmaisten. Toim.
[8] Tarkoitetaan Feuerbachin vanhempaa veljeä Eduard Augustia, joka kuoli 25. huhtikuuta 1843. Feuerbach käytti paljon aikaa hänen jäämistönsä selvittelyyn. Toim.
[9] Toim.
[10] Ennen Berliiniin siirtymistään Schelling toimi pitkän aikaa (1806–1820 sekä 1827–1841) Münchenissä, jossa hänellä oli korkeita asemia tiede- ja taideakatemiassa sekä professuuri yliopistossa. Toim.
[11] Todennäköisesti viittaus Heinrich Leo -nimiseen oikeistolais-konservatiiviseen kirjoittajaan (1799–1878). Toim.
[12] Feuerbachin jäämistöstä on tavattu lyhyt Schellingiä käsittelevä muistiinpanokatkelma, joka ilmeisesti on se sama Marxin pyynnön tuloksena syntynyt luonnos, mistä tässä puhutaan. Se on julkaistu osittain Karl Grünin Feuerbach-teoksessa (Bd. I, s. 403–406) sekä kokonaan uuden MEGA:n selitysosastossa (MEGA, III Abt. Bd. 1. Apparat-Band. s. 797–800). Toim.
[13] — (lat.) yleistajuisesti. Toim.
[14] Bruckbergin linnassa lähellä Bambergia. Toim.
[15] — (lat.) ottaa puheeksi, ottaa esille. Toim.
[16] — (lat.) viimeinen piste, jota pidemmälle ei pääse. Toim.
[17] Kyseessä on Feuerbachin jo 1835 laatima arvostelu F. J. Stahlin oikeusfilosofiasta. Toim.
[18] — (ransk.) kehnoon ihmiseen. Toim.
[19] — (lat.) vaarallista viivytellä. Toim.
[20] Kyseessä on Marxin artikkeli »Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Johdanto». Toim.
[21] Feuerbachin Kristinuskon olemuksen mainittu ranskalainen käännös ilmestyi 1850, englantilaista ei ilmeisesti saatu toteutetuksi. Toim.
[22] Sitaatit ovat teoksesta Édouard de Pompery, Exposition de la science sociale, constituée par C. Fourier, 2. painos, Paris 1840. Toim.
[23] — (lat.) puhdas akti, puhdas toiminta. Toim.
[24] Allgemeine Literatur-Zeitung, Bruno Bauerin julkaisema lehti, joka ilmestyi Charlottenburgissa vuosien 1843 ja 1844 aikana. Marx viittaa tässä kirjeessään lähinnä huhti- ja toukokuun 1844 numeroihin. Toim.
[25] — (ransk.) Alas kohde! Toim.
[26] — (lat.) köyhyystodistuksen. Toim.
[27] Viittaus Bauerin uskontokriittisiin töihin. Toim.
[28] Kyseessä on Marxin ja Engelsin ensimmäisen yhteisen työn, »Pyhän perheen», suunnitelma.Toim.