Julkaistu: »Pravda n:o 50, maaliskuun 1 pnä 1913».
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Vladimir Lenin, »Teokset», 13. osa, s. 573–576. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1958. Julkaistaan »Pravda»-lehden tekstin mukaan.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Pääasia Marxin opissa on proletariaatin, sosialistisen yhteiskunnan luojan, maailmanhistoriallisen tehtävän selvittäminen. Onko tapahtumain kulku koko maailmassa vahvistanut tämän opin sen jälkeen kun Marx oli sen esittänyt?
Marx esitti sen ensi kerran vuonna 1844. Vuonna 1848 ilmestynyt Marxin ja Engelsin »Kommunistisen puolueen manifesti» antaa jo eheän, järjestelmällisen, vielä nytkin laatuaan parhaan esityksen tästä opista. Maailmanhistoria on tuosta ajankohdasta lähtien jakaantunut selvästi kolmeen pääkauteen; 1) vuoden 1848 vallankumouksesta Pariisin Kommuuniin (1871); 2) Pariisin Kommuunista Venäjän vallankumoukseen (1905); 3) Venäjän vallankumouksesta eteenpäin.
Luokaamme silmäys Marxin opin kohtaloihin kullakin näistä kausista.
Ensimmäisen kauden alussa ei Marxin oppi ole suinkaan vallitseva. Se on vain yksi tavattoman monilukuisista sosialismin fraktioista ja virtauksista. Vallitsevina ovat sitä vastoin sellaiset sosialismin muodot, jotka ovat pääasiassa sukua meidän narodnikkilaisuudellemme: historiallisen liikkeen materialistisen perustan ymmärtämättömyys, kykenemättömyys kapitalistisen yhteiskunnan kunkin luokan osuuden ja merkityksen arvioimiseen, demokraattisten uudistusten porvarillisen olemuksen peitteleminen erilaisilla, muka sosialistisilla fraaseilla »kansasta», »oikeudenmukaisuudesta», »oikeudesta» yms.
Vuoden 1848 vallankumous antaa kuolettavan iskun kaikille näille äänekkäille, kirjaville, kirkuville marxilaisuutta edeltäneen sosialismin muodoille. Vallankumous näyttää kaikissa maissa yhteiskunnan eri luokat toiminnassa. Tasavaltalaisen porvariston toimeenpanema työläisten ampuminen kesäkuun päivinä 1848 Pariisissa osoittaa lopullisesti, että ainoastaan proletariaatti on olemukseltaan sosialistista. Liberaalinen porvaristo pelkää tämän luokan itsenäisyyttä sata kertaa enemmän kuin mitään taantumusta. Pelkurimaiset liberaalit matelevat taantumuksen edessä. Talonpoikaisto tyytyy feodalismin jäänteiden lakkauttamiseen ja siirtyy järjestyksen puolelle, vain silloin tällöin horjuen työväenjoukkojen ja porvarillisen liberalismin välillä. Kaikki opit ei-luokkasosialismista ja ei-luokkapolitiikasta osoittautuvat tyhjäksi loruksi.
Pariisin Kommuuni (1871) saattaa päätökseen tämän porvarillisten uudistusten kehityksen; tasavalta, s.o. se valtiojärjestyksen muoto, jossa luokkasuhteet esiintyvät kaikkein peittelemättömimmässä muodossa, saa kiittää lujittumisestaan ainoastaan proletariaatin sankaruutta.
Kaikissa muissa Euroopan maissa sekavampi ja vähemmän loppuunviety jäänyt kehitys johtaa samaan muotoutuneeseen porvarilliseen yhteiskuntaan. Ensimmäisen kauden (1848–1871), myrskyjen ja vallankumousten kauden loppupuolella marxilaisuutta edeltänyt sosialismi kuolee. Syntyy itsenäisiä proletaarisia puolueita: ensimmäinen Internationale (1864–1872) ja Saksan sosialidemokratia.
Toinen kausi (1872–1904) eroaa ensimmäisestä siinä, että se on luonteeltaan »rauhallinen», että ei ole vallankumouksia. Länsi on vienyt päätökseen porvarilliset vallankumoukset. Itä ei ollut vielä kasvanut niiden tasolle.
Länsi astuu tulevien uudistusten aikakauden »rauhallisen» valmistelun vaiheeseen. Kaikkialla muodostuu pohjaltaan proletaarisia sosialistisia puolueita, jotka opettelevat käyttämään hyväkseen porvarillista parlamentarismia, luomaan omaa päivälehdistöään, omia valistuslaitoksiaan, ammattiliittojaan ja osuusliikkeitään. Marxin oppi saa täyden voiton ja — leviää. Proletariaatin voimien keräämis- ja kokoamisprosessi, sen valmentaminen edessä oleviin taisteluihin edistyy hitaasti, mutta herkeämättä.
Historian dialektiikka on sellainen, että marxilaisuuden voitto pakottaa sen vihollisia pukeutumaan marxilaisiksi. Sisäisesti mätä liberalismi koettaa päästä elpymään sosialistisen opportunismin muodossa. Kauden, jonka kuluessa valmistellaan voimia suuriin taisteluihin, marxilaisuuden viholliset tulkitsevat näistä taisteluista luopumiseksi. Orjien aseman parantamisen taistelua varten palkkaorjuutta vastaan he selittävät siinä mielessä, että orjat myykööt kolikosta oikeutensa vapauteen. He saarnaavat raukkamaisesti »yhteiskunnallista rauhaa» (so. rauhaa orjanomistuksen kanssa), luopumista luokkataistelusta jne. Heillä on hyvin paljon kannattajia sosialististen parlamentaarikkojen, erilaisten työväenliikkeen virkamiesten ja »myötämielisen» sivistyneistön keskuudessa.
Opportunistit eivät olleet ehtineet kyllikseen kehua »yhteiskunnallista rauhaa» ja sitä, että myrskyt eivät ole välttämättömiä »demokratian» vallitessa, kun avautui uusi valtavien maailmanmyrskyjen pesäke Aasiassa. Venäjän vallankumouksen jälkeen seurasi Turkin, Persian ja Kiinan vallankumous. Elämme nyt juuri näiden myrskyjen ja niiden Eurooppaan kohdistuvan »takaisinheijastumisen» aikakautta. Olkoot Kiinan suuren tasavallan, jota vastaan kaikenlaiset »sivistyneet» hyeenat hiovat nyt hampaitaan, kohtalot millaiset tahansa, mutta mitkään voimat maailmassa eivät voi palauttaa vanhaa maaorjuutta Aasiassa, eivät saa pyyhkäistyksi pois maan päältä kansanjoukkojen sankarillista demokratismia aasialaisissa ja puoliaasialaisissa maissa.
Eräitä ihmisiä, jotka eivät seuraa tarkkaavaisesti joukkotaistelun valmistelun ja kehityksen ehtoja, on kapitalisminvastaisen ratkaisevan taistelun pitkällinen lykkäytyminen Euroopassa saattanut epätoivon ja anarkismin valtaan. Me näemme nyt, kuinka lyhytnäköistä ja raukkamaista anarkistinen epätoivo on.
Ei epätoivoa, vaan reippautta on ammennettava siitä tosiasiasta, että kahdeksansataamiljoonainen Aasia on tullut mukaan taisteluun samojen eurooppalaisten ihanteiden puolesta.
Aasian vallankumoukset ovat näyttäneet meille sen samaisen liberaalien selkärangattomuuden ja halpamaisuuden, sen samaisen demokraattisten joukkojen itsenäisyyden erittäin suuren merkityksen, proletariaatin samaisen selvän pesäeron ylipäänsä kaikesta porvaristosta. Se, joka Euroopan ja Aasian kokemuksen jälkeen puhuu ei-luokkapolitiikasta ja ei-luokkasosialismista, ansaitsee yksinkertaisesti tulla suljetuksi häkkiin ja asetetuksi näytteille jonkin australialaisen kengurun rinnalle.
Aasian jälkeen alkoi myös Eurooppa liikehtiä — vaikkakaan ei aasialaisesti. Vuosien 1872–1904 »rauhallinen» kausi on siirtynyt peruuttamattomasti ikuisuuteen. Elinkustannusten kalleus ja trustien harjoittama sorto kärjistävät ennen kuulumattomasti taloudellista taistelua, joka on saanut hievahtamaan paikoiltaan jopa liberalismin eniten turmelemat Englannin työläiset. Silmiemme nähden kypsyy poliittinen kriisi kaikkein »kivenkovimmassa» porvariston ja junkkerien maassa, Saksassa. Hurja asevarustelu ja imperialismin politiikka tekevät nykyisestä Euroopasta sellaisen »sosiaalisen rauhan», joka muistuttaa parhaiten ruutitynnyriä. Mutta kaikkien porvarillisten puolueiden hajoaminen ja proletariaatin kypsyminen edistyy herkeämättä.
Marxilaisuuden ilmaantumisen jälkeen on kukin maailmanhistorian kolmesta suuresta aikakaudesta tuonut marxilaisuudelle uutta vahvistusta ja uusia voittoja. Mutta vielä suuremman voiton marxilaisuudelle proletariaatin oppina tuo edessä oleva historian aikakausi.
V. I.