Julkaistu: maaliskuun 7 p. 1907
Lähde: »Työläisnainen», n:o 10, maaliskuu 1907, s. 73–80. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Digitalisointi: Kansalliskirjasto, Joonas Laine
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeuden tila epäselvä.
Nyt siihen on tultu, mitä pelättiin. Maamme porvaripuolueiden »isänmaallinen suurteko» viimeisillä valtiopäivillä on nyt täysvalmiina lakiperintönä astunut kansamme noudatettavaksi. Kun luokkaeduskunta oli pakoitettu väistymään nousemaan, pyrkivän kansanedustuksen tieltä, niin eivät siinä istuvat, eduistaan vapisevat porvarit malttaneet astua »säätyinä» hautoihin vaan pystyttivät itselleen häpeäpatsaan, jonka otsakirjoituksena on kokoontumisvapauden kuristaminen. »Laki yleisistä kokouksista» on nyttemmin esittelyssä korkeimmassa paikassa hyväksytty.
Yleisiksi kokouksiksi ei sen mukaan katsota sellaisia, mihin osanottajat ovat kutsutut henkilökohtaisesti (jollaisia yläluokka valtiollisia tarkoituksiaan varten tapaa toimeenpanna) eikä vaalikokouksia. Myöskin hartaustilaisuudet, hääkulkueet ja hautasaatot ovat tämän mukaan asetuksen ulkopuolella. Samoin yhdistyksen kokoukset jäsenten keskuudessa.
Yleisiä kokouksia ovat sen sijaan taivasalla pidetyt, ainoat, joissa työväki saa voimakkaimmin lausutuksi mielipiteensä päivän kysymyksistä ja köyhälistöä kohdanneista sortohankkeista. Ja näitä vastaan ovatkin rajoitukset tähdätyt. Näistä on mainittava ennakolta vaadittu ilmoitus kaupungissa poliisikamarille tahi pormestarille ja maalla kruununvoudille tahi nimismiehelle. Se on tehtävä kuusi tuntia ennen kokousta, ja tulee poikkeus mahdolliseksi vain viranomaisen harkinnan mukaan. Vielä on tuossa laissa sellaisia pykäliä kuin:
Kokouksen osanottajat siis varokoot kantamasta asetta. Erittäin naurettavalta tuntuu tuo puheenjohtajan valitseminen ja mahtaapa poliiseille tulla taasen työtä kuunnella korvat hörössä, mitkä puheet sisältävät kehoitusta »rangaistavaan tekoon». Kapitalistien kannalta saattaa vähimmätkin työväestön itsetietoisuuden ilmaukset olla rangaistuksen arvoisia. Näin ollen alkaa urkkimisjärjestelmä ja ihanat ilmiannot.
Hajoitetuksi voi kokous tulla kuten seuraavista lain kohdista näkyy:
Lopuksi seuraa sarja sakkoja. Näitä voi saada (jos ei ole lupaa pyydetty, jos aika ja paikka eivät ole samat kuin on ilmoitettu) puheenjohtaja ja toimeenpanija kumpikin enintäin 300 mk.
Puheenjohtaja saa enintäin 200 mk. sakkoa jos ei ylläpidä järjestystä ja kiellä sopimatonta puhetta. Asetta kantanut osanottaja tahi henkilöt, jotka käskettäessä eivät hajaannu saavat sakkoa enintäin 200 mk. Ken estää poliiseja ja virkamiehiä kokouksesta saa enintäin 300:n mk. sakon. — Tässä lyhyin piirtein uuden puristuslain pahimmista kohdista esitys. On päivän selvää kenelle tämä »vapaus» maistuu karvaalta. Se on työluokalle, jonka miehet ja naiset seisovat nyt suuttuneina tuon uuden lain edessä. — Yksinpä tavanmukaiset mielenosoitusretkemme käyvät hankaliksi. Otammeko tällaista »lakia» sietääksemme? Ei! Se on muutettava. Ja muutoksen suorittavat sorretut itse. Miettikää siis ja keskustelkaa, onko porvarien laki kokoontumisvapautta.
H. P.
Kun vastustajamme ovat aikansa suuta soitettuaan maatalousohjelmastamme nähneet, että heidän vääristelynsä eivät tehoa kansaan, niin ovat he pätevimmän hyökkäyksen luulleet keksivänsä käymällä käsiksi ohjelmamme työkyvyttömyys ja vanhuuden vakuutuskohtaan. Sen toteuttaminen muka tuottaa toista sataa miljoonaa kuluja vuosittain valtiolle. Sitä summaa kauhistuen pyöristävät sitten porvarit silmänsä ja osoittelevat meitä sormin sanoen: »siinä nyt näette sosialistien tuulentupia». Tätä nähdessämme on meillä erittäin huvittava muistella, kuinka silloin kuin eräiden virkamiesten suuria eläkelaitoksia on suunniteltu ja toimeenpantu ei porvarien taholta ole nähty mitään esteitä. Ei heille myös silloin ole juolahtanut mieleen neuvoa noita herroja, että säästäisivät vanhuuden varalle jotakin suurista vuosituloistaan. Porvareista käy erittäin hyvin päinsä jopa on välttämätöntä suurituloisten vanhuuden turvaaminen tuhansien markkojen eläkkeellä, mutta kun puhutaan pienestä 350 mkan eläkkeestä työläisille, nousee tie pystyyn ja heti neuvotaan »säästäkää». — Säästää, muutoinkin nälkäpalkoista, todellakin oivallinen neuvo. —
Tästä kysymyksestä kirjoittaa I. H. Raivaajassa:
»Mutta voimme lohduttaa niitä, jotka hätäilevät Suomen valtion menevän kerrassaan vararikkoon tämmöisten »kohtuuttomien» vaatimusten takia, ettei se tule juuri niinpaljon maksamaan. Eikä aivan lähellekään tuota summaa. Sillä vaikka sitä ei vaaliohjelmassamme sanota — ja kun se ei ole mikään valmis lakiteksti, ei siinä ole voitu kaikkia rajottavia määräyksiä esittää — on luonnollisesti tarkoitus hankkia 350 markan eläke ainoastaan niille kansalaisille, joilla ei tätä tuloa ole. Järjetöntähän olisi ruveta maksamaan esim. Suomen 73,500:lle koroilla eläjälle tämmöistä, heidän mielestään vähäistä taskurahaa. Ja onhan meillä toki muitakin, jotka omaavat sanotun verran tuloja 55 vuoden ikäisenä. Tosin on mahdoton tarkalleen sanoa, minkä verran vakuutettuja tulee olemaan, mutta todenmukaisia arviolaskelmia tuon suhteen voi kuitenkin tehdä. Ja ne ovat aivan toisen näköiset kuin porvariemme pilviä tavoitelevat numerot.
»Voimme aluksi erottaa muutamia ryhmiä, joiden toimeentulon näkee jo virallisen tilastonkin avulla taatuksi. Semmoisia ovat luonnollisesti ensi kädessä koroillaan eläjät, joita meillä, kuten edellä mainittiin, on n. 73,500. Jos otaksumme 10 % niistä saavuttavan 55 vuoden ijän, saisimme niiden luvuksi 7,350. Virkamiesten eläkkeistä on, kuten samoin jo on mainittu, hyvä huoli pidetty. Vuonna 1004 on tähän tarkoitukseen käytetty 4,500,000 markkaa ja siihen eivät vielä sisälly menot papiston eläkkeisiin. Virkamiehiä on 70,000 joten noin 7,000 niistä saavuttanee 55 vuoden ijän. Tilanomistajia on Suomessa n. 110,000, joista 11,000 55 vuoden ikäisiä. Tilallisethan osaavat aina varata syytingin talostaan, joten he eivät yleistä eläkettä kaipaa. Vaivaishoitolaisia on 80,000, joista ainakin 40,000 lienee 55 vuoden ijän saavuttanut. Yleisistä eläkekassoista on sen lisäksi maksettu eläkettä 5,400 hengelle n. 2,000,000 markkaa. Virkamiesten, koroillaan eläjien ja tilallisten lukumäärän saa sitäpaitsi kertoa kahdella, sillä useimmilla on silloin vielä vaimo elossa, jo näistä ryhmistä yksinään saamme siis suunnilleen 100,000 hengen suuruisen joukon 55 vuotiaita, jotka täytyy kokonaan erottaa luvusta. Jäljellä olisi siis enää n. 210,000 henkeä. Emme liioittele sanoessamme, että näistä korkeintaan eli n. 50,000 elää niin huonoissa oloissa, ettei omaa 350 markan vuosituloja. Näiden vanhuuden turvaamiseen menisi siis vuosittain 17,500,000 markkaa. On siis melkoinen ero olemassa tämän arviolaskun ja porvarilliselta taholta esitettyjen laskelma in välillä.
»Tämän tueksi voimme sitäpaitsi esittää numeroita todisteeksi mitenkä kalliiksi vanhuudenpa työkyvyttömyyden vakuutus on tullut niissä maissa joissa se on jo ollut käytännössä. Niinpä Austraalian valtiot ovat ilman pitempiä harkitsemisia ottaneet sen käytäntöön.
»Vaikka siellä kuten alempana osotetaan, tuloraja on työnnetty melkoista korkeammalle kuin mitä täällä sosialidemokratinen puolue on vaatinut, ei vakuutettujen luku nouse läheskään samanlaisiin määriin, miksi porvarimme sen kuvitelevat. Uudessa Seelannissa (asukasluku 000,000) oli nim. v. 1905 11,770 vakuutuksenalaista eli 1,3 %, Uudessa Etelä-Vaalesissa (asukkaita 1,334,000) 22,000 eli 1,7 % vakuutettuja ja Vicktoriassa (asukk. 1,201,005) 11,452 eli 9,9 %. Ei siis enemmin kuin 9,9 %–1,7 % koko asukasluvusta. Jos olettaisimme korkeimman yllämainitun prosenttiluvun tulevan meillä olemaan tämän vakuutuksen alaisena saisimme 48,000 vakuutettua, eli osapuilleen saman kuin ylempänä otaksuimme.
»Tässä yhteydessä kannattaa hiukan koskea muitakin puolia Austraalian vanhuusvakuutuksesta. Uusi Seelanti pani asian alulle vuoden 1898 lailla. Se takasi kaikille 55 vuotiaille eläkkeen, ellei näillä ole 6,750 mk. omaisuutta tai 1,300 mk. vuosituloja. Tuloraja on siis asetettu melkoisen korkealle. Valtio yksinään kustantaa eläkkeen. Eläkkeeseen oikeutettu saa vuosittain 450 mk. jos hänellä on vuotuista tuloa yli 850 mk. tai pääoma yli 1,250 mk., vähennetään jokaiselta 750 markan pääomalta tai 25 markan tulolta 25 mk. eläkkeestä. Muut sikäläiset valtiot ovat myöhemmin seuranneet esimerkkiä».
Näin siis asia todellisuudessa ei olekaan mikään »tuulen tupa». Porvarillisten niskoittelu on kumminkin hyvä paljastamaan heidän todellisen sisunsa. Ei siellä siis tahdotakaan sellaisia työläisten kipeimmin kaipaamia parannuksia. Ja tämä siitä syystä, että porvari valtiossa tulee rahain mennä »parempiin suihin» — jo ennestään äveriäiden herrojen eläkkeeksi.
Sitä tahtovat sisimmässään niin suometarlaiset kuin nuorsuomalais-perustuslaillisetkin.
Saavatko tahtonsa perille, riippuu siitä, salliiko työväki niin. Ja jos se ei salli, estää se vastustajia eduskuntaan menemästä ja vie sinne työläisten etujen puoltajia.
H. P.
Nykyaikana ovat kaikki enempi tai vähempi edistysmielisiä, vielä viime vuonna oli joka toinen meidän hyvistä porvareistammekin — sosialisteja. Tämä vuonna ne eivät sitä enää ole. Luokkarajat ovat itsestään jo alkaneet selvetä, nykyään näkyy herraskaiset aivan hyvin ymmärtävän mikä eroittaa heidät sosialisteista. Palvelijaluokassa ollaan sentään vielä hyvin tietämättömiä luokkavastakohdista, luullaan, että kyllä herrat meidän etumme valvovat, kuin me vaan ollaan uskollisia ja nöyriä. Ja kuten näkyy, onkin emännät innokkaassa parannuspuuhassa. Helsingin Emäntäliiton säännöissä toisen pykälän b) kohta jonka mukaan liitossa keskustellaan eriaineista, kuuluu: »Palvelijain velvollisuuksista ja oikeuksista, sekä paraista keinoista joilla saavutetaan molemmin puolinen luottamus emäntäin ja palkallisten välillä», d) kohta kuuluu vielä: »Perheen jäsenten ja palvelijain suhteista yleisiin kysymyksiin, osanotosta kokouksiin j. n. e.» Tämän viimeisen kohdan mukaan, ovat emännät siis jo luopuneet nimittämästä palvelijaa perheenjäseneksi, koska siinä puhutaan perheenjäsenistä ja — palvelijoista. Tähän asti on emännät koittaneet uskottaa palvelijoille, että he myös ovat perheenjäseniä.
Mainitut emännät on tämän vuoden alussa keskustelleet palvelijain ja emäntäin suhteista toisiinsa. Heilläkin on pyrkimys saada jotain parempaa aikaan, sillä suhteet kärjistyy. Mutta, ollen porvarillisen katsantokannan vankina eivät ollenkaan käsitä mikä kelpaa nykyaikana. Emännät ovatkin tarttuneet kuten hukkuva oljenkorteen pysyäkseen pinnalla. »Pakko» jota on ennenkin menestyksellä käytetty, löydettiin taas avuksi. Kas tässä emäntäin neron tuotteita: Palvelukseen otetaan vuodeksi, vähintäin puolen vuoden sitomus on sallittava, vasta alkavat palvelijat, jotka eivät ole ammattikoulua käynyt, otetaan, jos heiltä on oikeen hyvä koulutodistus ja jos emäntä tahtoo ottaa hänet, oppiin, vuosipalvelukseen, josta ensimmäinen puolivuotta ilman palkkaa ja jälkimäiseltä annettaisi — 10 mk. kuukaudessa. Samassa kokouksessa taas uudestaan muistutettiin, että emännät käyttäisi tuota, heille niin rakkaaksi käynyttä laillista oikeuttaan, vetää risti palvelijan entisen todistuksen päälle, täten tehden sen kelpaamattomaksi.
Emännät kai luulee näillä päätöksillään voivansa saada emäntien ja palkallisten välit paranemaan. Kuin vain saataisi laki, joka estäisi palvelijan muuttamasta pahastakaan paikasta, niin hän taipuu, ja antautuu ehdoitta kurjaan kohtaloonsa. Emännät eivät suuressa viisaudessaan ole tutkineet historian kulkua, eivätkä ote ottaneet sieltä löytyviä oppeja ohjeekseen mitä pakkokeinot ovat ennen auttaneet. Palkollislakia on sieltä, missä se löytyy koitettu kiristää huippuunsa, ja kumminkin huomattu, että pakkokeinot eivät auta, eivät voi estää kansaa kehittymästä, eivät ole voineet kuolettaa sen edistyspyrintöä. Katselkaamme vähän historiallista kehitystä Ruotsin lainsäädännöstä, jonka alaisia mekin olemme olleet. Suomen palkkaussääntö vuodelta 1865 on jotenkin suora jäljennös Ruotsin laista v. 1833, jota samaa lakia meidän emännät kokouksissaan sakon uhalla kehoittavat toinen toistaan seuraamaan. Ruotsissa on herra G. H:son Holmberg julaissut tutkimuksen Ruotsin palvelijan oloista, joista teen muuttamia otteita. Sen mukaan on palkollislainsäädännön synty johtunut palvelijain vaatimuksien kohonemisesta. Juhani III aikana annettiin ensimäinen erikoislaki palvelijoille, jonka mietinnössä sanottiin: »Että koska palkollisten ja käsityöläisten palkat yleensä ovat nousseet kohtuuttomiin, täytyi laatia heille laillinen taksa jonka ylitse ei sakon uhalla saanut pyytää. Ennen oli renki palvellut vuoden 5 eli 6 markalla, ja nyt ne tahtoivat 50, 60, 70 ja yksi osa sata markkaa vuodessa. Käsityöläinen, joka ennen teki työtä 1 tai 2 markasta, ottivat nyt 30 tai 40 markkaa samasta työstä». Laadittiin siis laillinen palkkausmäärä, jonka ylitse ei palkollinen ja käsityöläinen saanut mennä, että sen alitse tarjottiin oli luonnollista laillista. Että taas saatiin työtä tekevä luokka siihen alistumaan keksittiin toinen vielä pirullisempi laki, jonka mukaan jokainen joka ei oimistanut maata tai ollut virassa oli pakoitettu ottamaan vuosipalvellukseen itsensä. Joka ei ottanut palvellusta, hän vietiin johonkin rangaistustyöhön. Laki myönsi tällaisille niskottelijalle 7 päivää miettimisaikaa tahtoiko ottaa palveluksen isännän määräämillä ehdoilla, tai — mennä vankilaan. Kuin aateliset kiristivät alustalaisiaan siksi ankarasti, että osa niistäkin pakeni etsimään työtä kaupunkeista, joten aatelisten suuret tilat jäivät työväettä. Sen vuoksi v. 1837 säädettin laki joka määräsi jokaisen kaupungissa olevan, jolla ei ollut vakituista työtä menemään takasin maalle ja ottamaan — vuosi palvellusta. Ruotsin kuningas Kustavi I, aateliston suuri holhooja sääsi lain, joka kielsi päivätyöläisien olamassaolon. Kaikkien täytyi ottaa vuosipalvellus, ei saanut löytyä muita, kuin tilanomistajia ja palvelijoita. Aatelisto, joiden oli ollut vaikea saada palvelijoita ja vielä vaikeampi saada niitä pysymään paikoissaan tästä laista erityisesti saivat asemansa työväestöön nähden parannettua. Kuninkas Juhani III aikana mentiin vielä pitemmälle, koska silloin asetettiin kaikki käsityöläisetkin palkollislainsäädännön alaiseksi. Kaikki suutarit, räätälit, sepät, maalarit y. m. olivat pakotetut tilanomistajilta ottamaan vuosipalvellusta, tai joutua — rangaistusvankilaan.
Tavantakaa tuli sitten uusia lakimääräyksiä. Kuningas Karlo XI aikana syntyneen lain mukaan otettiin jokainen mies joka ei ottanut vuosipalvellusta sotamieheksi. Tällaisella sotamiehellä, joka otettiin renkinpaikan hyljäämisen rangaistukseksi, ei ollut samoja okeuksia kuin muilla vapailla sotamiehillä, palkkaakin sai tällainen sotamies ainoastaan kaksikolmatta osaa siitä, mitä maksettiin muille. »Piijat» sekä lesket ynnä muut vapaat naiset, jotka eivät ottaneet palvellusta, vietiin — rangaistusvankilaan. Ei auttanut, vaikka todisti että voi elää muulla työllä kuin vuosipalvelluksella. Laki pakoitti kaikki palvelemaan niitä, jotka — omistivat maata, tai olivat virkamiehiä. 1600 ja 1700 luvulla palkollislainsaädäntö mainitsee palkollisia »roistoiksi, maankulkijoiksi, laiskureiksi, loisiksi» y. m. 1800-luvulla katoaa nuo halveksitut nimet, mutta pakkopalvellus pysyy yhä. 1752 saatiin uusi tärkeä lisäys, sen mukaan ei »piika» saanut mennä naimisiin, tai sille ei isäntä saanut antaa lupakirjaa ennenkuin hän osasi hyvin kehrätä, kutoa kaikenlaisia kankaita, osasi hoitaa karjaa, laittaa maltaita, olutta y. m. senlaista.
Saman säännön mukaan, ei saanut rengille antaa torppaa, ennenkuin hän voi toteen näyttää osaavansa tehdä kaikkia maalaistaloudessa tarvittavia töitä, niinkuin sahroja, auroja, haravia, puimakoneita y. m. tarvittavia talouskaluja. Että palkollisille ei usein ollut tilaisuus mennä naimisiin voimme tästä ymmärtää, aatelisherrat tahtoivat kai säilyttää itselleen tilaisuuden nauttia heillä palvelevien naisten onnettomasta tilasta. Puolta ei palvelijalla ollut. Suo siellä, vetelä täällä ei kuivaa kussaan. Että palkolliselta voitiin kieltää oikeuden hakukin yleisen lain kautta sovitettiin v. 1752 siihen lisäys, että asianajaja rangaistiin ankarasti, 20 taalerin sakolla ja aina kuuden vuoden sotapalveluksella, jos hän otti ajaakseen palvelijan tekemää kannetta — isäntä vastaan.
Aatelismiehellä oli v. 1671 lain mukaan oikeus, jos hän otti pojan palvelukseensa, ja pani hänen oppiin, pitää tuo poika ensin vissit vuodet oppinsa palkkioksi, ja sitten eteenpäin oli aatelismiehellä oikeus pidättää hänet palveluksessaan ja maksaa vähempi palkkaa kuin mitä hän olisi muilta saanut.
V. 1770 luvulla keksivät maatilojen omistajat keinon, miten saisi kaikkien tilanomistajien tasapuolisuuden lait täytettyä. Palvelijain muuttoaikana kokoontuivat isännät, ja vetivät arpaa mihin kunkin palkollisen oli mentävä palvelukseen seuraavaksi vuodeksi. Mihin palvelija olisi mennyt ei luonnollisesti kysytty, ja silloin ei löytynyt lain mukaan enää orjuutta Ruotsissa.
Saavuttiko isännistö näillä ankaruuksilla tarkoitusperänsä? Tuliko suhde palvelijan ja isännän välillä paremmaksi siitä, että palvelijat ei päässeet muutamaan? ja että jokaisen köyhän oli pakko antautua vuosipalvelukseen. Ei suinkaan tätä aatelistolle niin mieluista lakia olisi muutettu, jos vaan olisi voitu ajan pitkään saada työväen luokka siihen alistumaan. Vähitellen on kehityksen tietä kumminkin päästy eteenpäin, yksi luokkakunta toisen perään on raivannut itselleen vapaampia olosuhteita ja etuja. Ei enää mitkään työnantajat uskaltaisi mennä esittämään tuonsuuntaista uudistusta kuin Helsingin emännät ovat suunnitelleet. 1823 lausui eräs herra Sinelius Ruotsin porvarissäädyssä, kuin oli ehdotettu, että tehdastyöväestö asetettaisiin palkkauslainsäädännön alaiseksi »että hän kisällinä kadottaisi kaiken kunnioituksen itseään kohtaan, jos hän olisi asetettu palkollisten kanssa samaan asemaan. Tämä lause kuvaa, miten halveksittu palkollisen asema oli.
Miten voi olla mahdollista enää nykyaikana, että palvelijoille meillä Suomessa voidaan ehdottaa vuosipalvellusta kaupungeissa. Koska kaikissa maissa, kuten Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja meillä Suomessa joissa on erikoissäädös palvelijoille, käy vahva liike sen poistamisen hyväksi. Jokaisessa maassa on palvelijat itse nousseet sitä vastustamaan järjestetyissä riveissä. Meillä on työväen puolue ottanut ohjelmaansa palkkauslainsäädännön kumoamisen, jolloin palkollinen asetettaisiin samojen lakien alaiseksi kuin muutkin kansalaiset. Tämä näin pitkälle menevä työväenpuolueen ohjelma pakoitti suomettarelaiset ja nuorsuomalaiset myöskin ottamaan ohjelmaansa »palkollislainsäädännön uudistuksen» mihin suuntaan, ei ohjelmassa sanota. Mutta vastauksen on emäntäliitto antanut »vuosipalvellus takasin kaupunkeihin».
.Sitten se toinen emäntäin ehdotus, jonka mukaan otetaan vasta uransa alkava palvelija vuodeksi — oppiin, ja jolle ei ensi puolena vuotena maksettaisi palkkaa. Tuntuuhan tuo ehdotus noin päältä katsellen aivan luonnolliselta, koska palvelijaa perheessä opetetaan tekemään niitä töitä joita hän ei osaa tullessaan palvelukseen. Mutta jos katsoo asiaa toiseltakin puolen, on siinä suuri vaara tarjolla. Ensiksikin, mikä takaus on palvelijalle, että hän oppii siinä perheessä jotakin »kunnollista» että häntä siinä perheessä opetetaan oikeata »järjestystä» että häntä ei koko aikaa käytetä sellaisiin toimiin, jotka hän oppii yhdessä viikossa. Ja sitten vielä, että häntä ei ajeta jollain tekosyyllä pois paikastaan silloin kuin palkkaa pitäisi ruvettaman maksamaan. Näitä kaikkia sietää ajatella, koska olen aivan varma, että ainakin osaksi näin tulisi käymään jos emännät saisi tuon ehdotuksensa käytäntöön. Mitä tämä vaikuttaa nuoriin palvelijoihin voitte arvata, he tulevat kaupunkiin melkeen ilman vaatteita, millä he tulevat toimeen ensi aikoina ilman palkkaa, sillä he kyllä saavat juosta pitkin kaupunkia kaikilla asioilla niin paljon että ei kenkäpari kauvan kestä. Kaikissa järjestetyissä ammateissa, verstaissa, jossa on senlaisia töitä että niitä osaa jonkun verran tehdä oppimattominkin, maksetaan heti palkkaa, joka kohonee joka vuosi, siksi kuin hän on käynyt opin lävitse. Oppiaika on tavallisesti kolme vuotta. Jos nyt ajateltaisi samaa järjestelmää palvelijoille. Oppiaikaa olisi 3 vuotta, ensi vuonna saisi palvelvelija 15 mk., seuraavana 17 mk. ja viimeisenä 20 mk. Täysin oppineena voisi pitää sitä, joka kolme vuotta on palvellut, sillä sillä aikaa olisi ehtinyt oppia sen mitä voi oppia perheessä. Alin palkka mitä voisi ajatella kolme vuotta kaupunkissa palvelleelle olisi määrättävä 25 mk. kuussa. Ainoastaan järjestetyissä oppilaitoksissa, jossa oppilasta ei käytetä sivutöihin voi mennä suoranaiseen oppiin, mutta ei perheessä, jossa tuhannet aivan yksinkertaiset työt vaativat tekijänsä, ja joita juuri palvelijat pannaan tekemään.
Työpäivän rajoituskysymys, joka monta kertaa ennenkin on ollut meillä esillä, täytyy tässä taas ottaa myöskin esiin. Joka ammatissa joka järjestetään, rajoitetaan siinä myöskin työpäivä. Meillä Suomessa on palvelijat jo ennen tästä tehneet päätöksiä, että työpäivä kaupunkeissa olisi saatava kymmentuntiseksi. Emännät vaan ei voi ymmärtää, että se käy laatuun. Siellä ei ole opittu vielä perhetöiden järjestämistä. Tähän kymmeneen työtuntiin emme suinkaan lukisi ruokatunteja ja vaatetustunteja, joita tekisimme kuten muukin työväki omalla ajallamme, mutta suoranaiset työt jotka vaatii tekoa. Ja sitten kuin työt on tehty, on vapaus oleva tosi vapautta, jonka määrääjänä ei saisi olla emäntäin oikut. Nyt tahdotaan ehdottamasti määrätä mitä sanomaa palvelija lukee, mitä hän puhuu, mihin seuraan saa kuulua y. m. s. Tämä on yksi niitä rakastettuja jäännöksiä entis ajalta laissa v. 1671. Aatelisen oikeuksista sanottiin nimenomaan että isännän oli laskettava palvelijansa kirkkoon vähintäin joka kolmas pyhä, jolloin palvelijan myös oli pakko mennä, jos hän ei mennyt, sai isäntä ajaa palvelijansa pois ilman passia ja palkkaa. Muuta vapautta ei laki myöntänyt paitsi yhden vapaaviikon muuttoaikana. Nykyään sanotaan, että palvelija on vapaa, mutta voiko sanoa että se on vapautta kuin määrätään mistä saa puhua, mitä lukea, mihin seuraan tai kokoukseen saa mennä y. m. Kirkko, tuo sama jota ennenkin laki suositteli, jossa käyneet olivat — nöyriä palvelijoita, sinne mieluummin nytkin lähetetään, mutta kokoukseen jossa selvitettäisi sosialismia, ei heidän sallita menevän.
Palvelijat! nouskaa itsenäisesti toimimaan, poistakaa tuo vanhentunut palkkauslainsäädäntö, koska toisissa maissa voidaan tulla toimeen ilman erikoislainsäädäntöä palvelijoille, voidaan myöskin Suomessa. Palvelijat, järjestykää, kirjoittakaa itsenne ammattiyhdistyksenne jäseneksi, sillä ainoastaan järjestynein rivin voimme voittaa vastukset, esteet murtaa.
Kuulee usein sosialismin vastustajain puolustavan vanhoillisia mielipiteitään niin ontoilla väitteillä, ettei niihin oikeastaan maksaisi kajota. Mutta kun on vielä sellaisia työluokan naisia jotka uskovat kaikkea, mitä heille vastustajat syöttävät itse vähääkään ajattelematta, niin lienee paikallaan noita syytteitä vähän käsitellä.
Yksi tuollainen turhanpäiväinen väite on: »yhteiskunta on hyvä, ei siinä ole mitään vikaa, siinä vaan täytyy osata elää». Jos kysytään mitä he tarkoittavat tuolla »osata elää», niin saa vastaukseksi, että täytyy osata pitää puoliaan, katsoa aina vaan omaa etuaan. Tietysti tällä tarkoitetaan omaa yksityistä etua. Siis tulisi katsoa aina vaan omaa parastaan, sysätä toiset syrjään, sortaa, pettää, nylkeä. Ja kuitenkin tunnustetaan sellaiset teot vääryydeksi. Jos kerran nykyisissä oloissa ei voi elää vähänkään varakkaampana muutoin kuin harjoittamalla vääryyttä, niin silloinhan olot ovat ihan nurjat. Silloinhan niissä täytyy tehdä muutoksia.
Samoin myös puolustetaan yllä uudelleen yksityisten omistusoikeutta tuotantovälineisiin ja sanotaan: »herrathan ne työn antavat. Jos ei olisi herroja, keltä työläinen työtä saisi.» Ei siis näytetä voitavan ymmärtää, että jos herrat eivät työtä teettäisi, ei ilman työtä kumminkaan tultaisi toimeen, ja täytyisi silloin yhteiskunnan antaa työtä, kuten jo eräillä työaloilla on järjestetty. Ei näytä aina osattavan huomata nimenomaan työn nykyisestä järjestyksestä johtuvia epäkohtia. Niitä on kumminkin lukemattomia. Työntekijä, joka on ollut työttömänä, joutuu useinkin työnteettäjäin mielivallasta riippuvaksi sentähden vaan, että hän on työtönnä. Hän on hakenut työtä, onnistumatta sitä saamaan. Viimeinkin hän pääsee työhön, mutta hänelle luvataan mitättömän pieni palkka. Hänen täytyy siihen tyytyä, kun hänellä ei muuta neuvoa ole. Työnteettäjän olisi kuitenkin täytynyt se työ teettää, vaikka ei olisikaan sattunut tuota halpaa työvoimaa, ja hänen olisi täytynyt maksaa toiselle samalla tavalla tehdystä työstä täysi palkka. Mutta hän on osannut käyttää hyväkseen toisen hätää. Sen rahan jonka hän on tuolla tavalla säästänyt, käyttää hän usein turhuuteen ja ylellisyyteen. Sen sijaan työntekijä, jolla ei luonnollisesti ole mitään säästössä, saa kärsiä puutetta.
Mutta huomautappas siinä olevasta räikeästä ristiriidasta, niin saat vastaukseksi, että »rikkaalla on valta käyttää rikkauttaan niinkuin tahtoo; sillä hänen omansahan se on».
Mutta sosialismi opettaa, että se ei ole oikeudenmukaisesti hänen omansa, sillä hän ei ole sitä tehnyt; vaan työntekijäin, sillä työntekijät luovat rikkauden.
Ei pääoman omistaja saa mitään aikaan ilman työntekijöitä. Kyllä maatilanomistajain ladot saavat tyhjinä seistä, jos et hänellä ole työväkeä niityillään ja pelloillaan. Ei laivanomistajan laiva liikahda, jos ei siinä ole kaikki laivaväki paikoillaan. Ei tehtaanomistaja saa raaka-aineitaan muuttumaan valmiiksi tuotteiksi, jos ei hänellä ole työntekijöitä. Ilman työntekijöitä ei olisi raaka-aineitakaan, sillä työväki ne käytettävään kuntoon valmistaa. Metallikin, josta rahat tehdään, on työmiesten maasta kaivama. Ajatelkaapa niitä asioita, niin käsitätte kenelle kuuluu pääoma.
Kun tuo on kerran selvillä, niin voi kumota myöskin väitteen, että »yhteiskunta ei pysyisi pystyssä ilman yksityisiä pääoman omistajia». Edellä olevat esimerkithän juuri osoittavat senkin, että yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä ilman työtä.
Olga.
Ei kenellekään ole sivistyksen omistaminen tärkeämpää kuin alaluokalle. Henkiset aseet ovat alaluokan omistamina heille pätevin keino katkomaan niitä kahleita, joissa kapitalismi heitä pitää. Mutta valitettavasti on köyhälistön vaikea, usein mahdoton voittaa itselleen sivistyksen aarteita. Sen vuoksi nousee köyhälistö tätä vääryyttä vastaan. Kuinka suuri alaluokan herännyt valistuksen tarve on, käykin ilmi siinä korkeampaa sivistystä kaipaavassa huudossa, joka on kaikkien köyhälistön puhujien suusta kaikunut. He tuntevat sen katkerasti, että vaillinainen kansakoulusivistys ei ole heille suonut viisauden runsaampia aarteita, suurempaa ja syvempää persoonallista kehitystä, mitä tarvitsisivat proletariaattisen vapaustaistelun palveluksessa. Toiseksi, tuskin on yhtään tyoläisäitiä, joka ei ajattelisi, että hänen täytyy uskoa lapsensa samaan puutteelliseen ja epätäydelliseen kansakouluun, jonka puutoksista hän itse on kärsinyt. (Vilkasta suosionosotusta.)
Kansakoulukysymys on siis tärkeä kohta, johon meidän agitationimme työläisnaisten keskuudessa tähtää. Tässä voimme, tosiasioihin nojaten, asettaa työläisnaisten silmäin eteen kapitalistisen järjestelmän rikoksia. Ei tässä ole kysymyksessä ainoastaan synneistä, jotka johtuvat kapitalistisesta järjestelmästä, ei, mutta myöskin erityisistä teko- ja laiminlyömissynneistä, joiden kautta porvarillinen yhteiskunta päävikaa vielä pahentaa, juuri koulukysymys on omiaan osoittamaan sosialistisen maailmankatsomuksen, sosialistisen toiminnan etevämmyyttä, tehdäkseen jokaiselle selväksi, että sosialistinen maailman proletariaatti on astunut historian näyttämölle, ei ainoastaan leipäkysymystä, vaan paljon enemmän sivistyskysymystä sisimmässä ytimessään ratkaistakseen yhteiseksi parhaaksi. (Vilkasta suosionosotusta.)
Edelleen olemme sitä mieltä, että tulevain puoluepäiväin tulee antaa koulukysymykselle tällainen asema, sen jälkeen kun sitä on pohdittu sanomalehdissä ja kokouksissa. Tätä ei ainoastaan meidän pienohjelmaamme vastaavana, mutta myöskin koko meidän katsantokantamme perustuksella. Tämänpäiväisen keskustelun kautta tahdomme tovereitamme kiihoittaa ja varustaa ottamaan osaa tulevaan taisteluun.
Kansakoulukysymys on kansallinen kasvatuskysymys. (Vilkasta suosiota.) Tämä on jo perusteltu kasvatustieteen selityksessä. Kuta enemmän kasvatusoppi on syventynyt koulukysymyksen probleemien koko ryhmään, sitä enemmän on se huomannut, että ei ole kysymys määrätyn tietomäärän päähän pänttäämisestä, varman taitavuuden saavuttamisesta, pelkästään aivovoimistelusta koulusta, vaan kasvatuslaitoksesta, jonka tulee vaikuttaa koko ihmiseen ja saattaa kaikin puolin hänen olentonsa kehitykseen, kukoistukseen ja kypsyyteen. Toiselta puolen tekee koko taloudellinen ja sosiaalinen kehitys vanhemmat yhä enemmän kykenemättömiksi yksistään kotona lapsiaan kasvattamaan ja myöskin syvemmin heidän kehitykseensä vaikuttamaan. Tämä ei koske ainoastaan köyhdytettyjä joukkoja, mutta myös kansan porvarillisia kerroksia. Proletariaatissa näyttävät mainitut seikat kärjistyneen, kun siinä kasvatuksen puute ilmenee terävimmissä, huomatuimmissa muodoissa. Mutta historiallisessa kehityksessä on taipumusta yleensä vanhempain osaa lastenkasvatuksessa supistamaan ja jättämään yhteiskunnallisille laitoksille laveampaa, suurenevaa osaa siinä. Kuitenkin, jos vanhempain täytyisi tänään olla alasimena ja huomenna voisivat olla vasarana; heidän osansa kasvatuksessa supistuu; koska myöskin paremmassa asemassa olevissa luokissa olemuksen taistelu, kapitalistisen armottoman, säälimättömän järjestyksen tähden, imee yksityisen voimain suurimman ja parhaimman osan. Lasten kasvatukselle jää siitä ainoastaan muruja, joita elämän kapitalistinen koneisto pöydältä pudottaa. Siksipä onkin koulukysymys käytännössä samoin kuin tieteessä tullut kasvatuskysymykseksi.
Kansakoulukysymys kuuluu yhdessä kasvatuskysymyksen kanssa koko kansalle, tahi tulisi sen kumminkin niin olla. Meidän sosialidemokratien tulisi aivan oikein tämä kysymys siten käsittää, sillä me seisomme yhteiskunnallisella ja luonnontieteellisellä pohjalla sekä materialistisen historiankäsityksen ja darwinistisen teorian perustalla. Niinkuin emme pidä yhteiskuntaelimistöä minkään luovan tahdon tuotantona, emme katsele yhteiskuntalaitoksia jonain lujana pysyväisyytenä, ikuisesti muuttumattomana, niinkuin käsitämme ne siemenenä, kasvavana, kypsyvänä, kuihtuvana ja häviävänä: juuri niin käsitämme myöskin ihmisten elämän kehityksen virrassa, kehityksen vaikutuksen alaisena. Ei luojan eikä sallimuksen ennakolta määräävä tahto päätä siitä, mitä yksityisistä henkilöistä tulee, minkä päämäärän heidän kehityksensä saavuttaa. Perinnäisyys ja ympäristö sen määräävät. Jokainen tuo maailmaan tullessaan jonkun määrän ruumiillisia, henkisiä ja siveellisiä taipumuksia mukanaan. Kuinka ne kehittyvät, siihen on suurin vaikutus ympäristöllä, lähimaailmalla, jossa ihminen kasvaa ja toimii. Yhteinen ympäristö hankkii jokaiselle ihmiselle varmat kehitysmahdollisuudet.
Käsitämme lapsen muodostuvaksi, kehityskykyiseksi olennoksi, pehmeäksi ääneksi, jota voidaan muokata, muovailla, muodostaa. Tiedämme, että muodostaessa, kasvattaessa, perittyjä taipumuksia ja ominaisuuksia ratkaisevan painava sana mukana vaikuttaa, ja että kasvatuksen ei tule alkaa ainoastaan äsken syntyneestä, mutta paljon ennemmin kuin uusi elämä syntyy. Tämän esitelmän nimessä on kuitenkin mahdotonta tässä suhteessa esiintyviin kysymyksiin ja velvollisuuksiin kajota. Kysymyksessä on ainoastaan kehityksen ehdot, joita koulun tulee tarjota yhteisen kansan kaikille lapsille. Käsitämme siis koulun tehtävän kuten suuri kasvattaja Amos Comenius, joka siltä vaati: »yleinen sivistys kaikille, jotka ovat ihmisinä syntyneet, kaikelle, mikä on ihmisellistä. Koulukysymys on osa suuresta kasvatuskysymyksestä joka sisältää sen jota yhteinen aineellinen ja henkis-siveellinen ympäristö tietoisesti ja tarkoituksellisesti, huomioon ottaen asianomaisen kehityslain, sillä tavoin muodostaa, että se tekee mahdolliseksi lapsen ruumiillisten, henkisten ja siveellisten voimain korkeimman ja sopusuhtaisen kehityksen. Mihin tarkoitukseen? Me vastaamme siihen Rikhard Wagnerin kanssa, että sen tarkoituksena tulee olla »vahva ihminen, kaunis ihminen, sellainen ihminen, kuten sitä Schiller haaveksivaisessa innostuksessaan (an der Weltwerde der Emanzipation der kontinentalen Bourgeoisie) on katsellut ja kuolemattomassa runossaan 'Taiteilija' ylistänyt:
Kuinka kauniisti, oi ihminen,
palmuoksinesi,
sa olet vuossadan vaiheilla
jalossa, ylevässä ihmisyydessä,
erinomainen sielu, henkevä,
lempeä totuus, teoista
rikkaassa hiljaisuudessa,
sä ajan kypsin poika.»
Kotityön suojelusta koskevaa lakiesitystä valmistetaan Englannissa ja tulee sen alahuoneen jäsen Charles Dilke esittämään sosialidemokratein kannattamana. Siinä vaaditaan asetettavaksi palkkalautakuntia, joiden on määrättävä alin palkka, ennen kaikkea miesten ja naisten vaateteollisuudessa ja liinaompelussa, siis niillä työaloilla, joilla vallitsee suurin palkan polkeminen ja työnkysyntä. Alin palkka voidaan määrätä joko kappaletyön tahi tunnin mukaan, pitäen silmällä paikallisia olosuhteita, työn tuottavaisuutta ja työläisten elantokustannuksia. Palkkalautakunnissa tulee olla yhtä monta työnantajain ja sama määrä työntekijäin edustajia. Puheenjohtajan määrää lautakunta itse tahi sisäasiainministeri. Alimman palkan noudattamisen valvominen jätetään ammattitarkastajalle. Palkkalautakunta valitaan vähintään 2:ksi, enintään 5:ksi vuodeksi. Esityksessä kosketellaan myös sellaisten työläisten asemaa, jotka kivuloisuuden tahi muun syyn vuoksi eivät ole työkykyisiä.
— Haltioissaan on työm.-vaimo Aleksandra Simola, jonka perustuslailliset ovat ottaneet agitaattorikseen työläisnaisia sotkeakseen: Kehuu »Naisten äänessä» kuinka savon ukot ihmettelivät, että Helsingistä oikein »rouvas-immeiset» lähtee liikkeelle. Kehuu kuinka hänellä on kunnia »kiertää» professori Homénin kanssa savon saloja. — Kuuluu saaneen yllin kyllin syödä oikein juhlapäivällisillä ja -illallisilla, jotka viimemainitut kestivät yöllä klo 4:n, ja sanoo Sandra Simola kesken syömistä »uupuneensa».
Tehtaanhoitajat häntä ovat »länpöisesti vastaan ottaneet» — ei puhu miten työväki »Kuomureessä» rouvaa kuljettivat ja Minna Canthin turkeissa, että hän osasi »henkevästi puhua», kuten luulottelee tehneensä. —
Kun »ääni kävi käheäksi ja painoksiin» niin apteekkari ja lääkäri »yhdistetyin neuvoin» hoitelivat! Mahtoi se entisestä työmiehen vaimossa tuntua suurenmoiselta. Oo sinä Simolan Sandra korkealle olet ylennetty, kun saat kulkea porvarein palkkakätyrinä. Sela!