Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

 


Julkaistu: loka-marras-joulukuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 46–48, loka-marras-joulukuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 275–354. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sosialistinen aikakauslehti

N:o 46–48, loka-marras-joulukuu 1908

 

Toimitus:
Edv. Gylling
Vastaava
O. W. Kuusinen
Toimitusihteeri
Sulo WuolijokiYrjö Sirola

Sisällysluettelo:

 


Näkemiin!

Kuten Työmies-lehdessä jo aikaisemmin on mainittu, tulee tämän aikakauslehdemme julkaiseminen nyt lopetettavaksi tai ainakin toistaiseksi keskeytettäväksi. Syynä ei ole kannatuksen, vaan toimitusvoimain puute. Siitä lähtien, kun kolme vuotta sitte ryhdyimme tällaisen lehden julkaisemiseen, on tätä itsessään heikkoa valistusyritystämme itahuttavasti tukenut ja kannattanut verrattain lukuisa työläisjoukko. Sosialidemokratisen puolueemme keskuudessa on ilmeisesti tänä aikana ollut ja vuosi vuodelta kasvanut vakava tietopuolisen valistuksen harrastus, jollaisen nojassa yksin tällainen julkaisu voi menestyä.

Toimitusvoimain puute on sen sijaan alusta alkaen haitannut tehtäväämme, jonka kunnollinen täyttäminen edellyttää sekä perusteellista perehtymistä tieteelliseen sosialismiin ja sosialipolitiikan eri aloihin, että myös kaikkia näitä aloja käsittelevän uuden kirjallisuuden säännöllistä seuraamista. Siihen kaikkeen ei meillä ole ollut riittävästi aikaa, sillä käytännöllinen elämä ja puoluetoiminta on myös vaatinut osansa niin meiltä kuin muiltakin tovereilta. Lehtemme toimitustyö on täytynyt pakostakin jättää monasti paljon enemmän sivuasiaksi kuin olisi ollut suotavaa.

Kun tästä haitasta ei nähtävästi lähinnä seuraavinakaan vuosina voitaisi päästä vapaaksi, ei meidän puolestamme nyt auta muu kuin antaa tämän lehtihomman levätä jonkun verran ja odottaa aikaa parempaa. On näet mielestämme kaikin puolin tarkotuksenmukaisempaa nyt keskittää esim. puolueemme pää-äänenkannattajaan »Työmieheen» nekin pienet voimat, joita tämän aikakauslehden julkaiseminen on vaatinut. »Työmies» kyllä voi avata palstansa kaikille niille tietopuolisille selvittelyille, joita varten tämä lehti on ollut olemassa.

Toivottavasti ei sentään tämänkään lehden katoaminen puolueemme muiden taistelutorvien joukosta tule pitkäaikaiseksi. Ehkä jonkun vuoden kuluttua voi suorastaan virallinen sosialidemokratinen puolueemme ottaa tällaisen aikakauslehden jatkamisen varmoihin käsiinsä. Sillä siitä ei puolueemme keskuudessa liene eri mieliä, ettei hyvin toimitettuna tällaisesta lehdestä olisi maamme sosialidemokratiselle liikkeelle tuntuvaa hyötyä.

Kiittäen suuresti kaikkia lehtemme tähänastisia avustajia, kannattajia ja ystäviä heidän suosiostaan ja palveluksistaan, lausumme vain lopuksi sen toivomuksen, että se jyrkän luokkataistelun suunta, »marxilainen» suunta, kuten sitä myös sanotaan, jota me olemme tässä lehdessä koettaneet selittää, usein siinä ehkä erehtyen ja huonosti onnistuen, että se voittaisi yhä varmempaa jalansijaa maamme järjestyneen työväen keskuudessa.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Kansainvälisten sosialistikongressien päätöksiä.[1*]

»Kaikkien maitten köyhälistö, liittykää yhteen» kaikui Kommunistisen Manifestin loppukehotuksena. — Kului kuitenkin puolen toistakymmentä vuotta ennenkuin kapitalismin piirissä olevien maiden työväki pääsi käytännössä toteuttamaan tätä. Ranskan työväki toipui vähitellen kesäkuun teurastusten jälkeen v. 1848 ja Englannin karttaliikkeen[2*] tappioitten uuvuttamat työläiset nostivat uudelleen päätänsä, niin että päästiin tuumasta toimeen. Kuten tunnettu, luetaan Internationalen syntyyn vaikuttaviin tapauksiin Lontoon mailmannäyttely v. 1862, siellä kun Ranskasta ja Belgiasta saapuneet työväen lähetystöt joutuivat yhteyteen englantilaisten ja saksalaisten tovereittensa kanssa ja toivat kotiin uusia, elähyttäviä tuulahduksia. Toinen tapaus, joka myös sai työväen kansainvälisen mielenilmauksen luonteen, oli St. James Hallissa Lontoossa v. 1863 pidetty mielenosotuskokous Venäjää vastaan Puolan väkivaltaisen kukistuksen johdosta. Tähän tilaisuuteen oli Pariisista tullut työväen lähetystö ja ranskalaisten sekä englantilaisten työläisten veljestyminen astui hyvän askeleen eteenpäin. Oltiin selvillä työväen kansainvälisen liiton tarpeellisuudesta kapitalia ja sen hyökkäyksiä vastaan. Erittäin tunnettiin välttämättömäksi ryhtyä toimiin rikkurien tuottamista vastaan ulkomailta.

Näistä alkutoimista päästiin niin pitkälle, että 28 p. syysk. 1864 voitiin pitää St. Martinin Hallissa Internationalen perustava kokous. Ranskalaisia edusti lähetystö, joka lausui tervehdyksensä Englannin työväelle. Kohteliain sanoin vastattiin tervehdykseen ja asetettiin 50-miehinen komitea laatimaan sääntö- ja ohjelmaehdotuksia, joista sitten piti päätettämän seuraavana vuonna pidettävässä kongressissa Brysselissä. Komitealle esitti Mazzini[3*] hyväksyttäväksi italialaisen, puoliksi salaliittolaisjärjestönsä säännöt keskitettyine järjestömuotoineen. Nämä hylättiin, kun oli myös valittavana Karl Marxin ehdotukset, jotka komitea nyt omaksui ja jotka Geneven kongressi sitten hyväksyi. N. k. »inauguraalisessa adressissaan» (ohjelmaehdotuksessaan) Marx valaisten esitystään suurella numeroitten ja tosiasiain joukolla panee merkille, ettei teollisuuden ja kaupan suunnaton edistys 1848–64 ole suinkaan vähentänyt työväen kurjuutta vaan päinvastoin enentänyt. »Kumoamaton tosiasia on, ettei koneitten täydellisentyminen eikä tieteen käyttäminen teollisuus- ja maataloustuotantoon, ei liikenteen välineitten kehitys, ei uudet siirtomaat eikä siirtolaisuus, ei uusien markkinain valtaus eikä vapaakauppa, — eivät nämä kaikki yhdessäkään ole voineet poistaa työtä tekevien joukkojen kurjuutta, ja että nykyisten olojen valheellisella perustalla jokainen työn luovan voiman edistysaskel vain johtaa yhteiskunnallisten vastakohtien syventymiseen ja ristiriidan kärjistymiseen». Sitten viitataan siihen, kuinka vastavallankumoukset v:n 1848 jälkeen tuhosivat työväen järjestöt niin mantereella kuin Englannissa, mutta kuinka kuitenkin edistyksinä ovat merkittävät Englannin 10-tuntisen työpäivän laki ja osuustoimintaliike. Mutta välttämättömin taistelukeino on kumminkin valtiollisen vallan valtaus. Työväenpuolueita järjestettiin uudelleen Englantiin, Saksaan, Italiaan ja Ranskaan. Näiden keskenäiseksi veljestyttämiseksi on perustettu kansainvälinen työväenliitto. Tähän pakottaa myös se, että hallitusten ulkomainen politiikka rikollisesti tuhlaa kansain verta sotiin. Tämän raakalaisvallan, jonka pää on Pietarissa mutta kädet kaikissa Europan kabineteissa, yltiöpäisyydet pakottavat työväkeä valvomaan hallitustensa diplomaattista peliä ja tarpeen tullen estämään sen kaikilla käytettävillä keinoilla tai ainakin julkisella syytöksellä leimaamaan sekä julistamaan moraalin ja oikeuden yksinkertaisia lakeja, joitten tulisi vallita niin yksityisten kuin kansain suhteissa. — Tuontapainen on Marxin Internationalelle suunnittelema ohjelma.

1. Ei voitukaan pitää Brysselin kongressia seuraavana vuonna, vaan pidettiin neuvottelukonferenssi Lontoossa ja sitten Internationalen ensi kongressi Genevessä syyskuulla 1866. Osanottajia 60; Marx ei ollut läsnä.

Pienillä muutoksilla hyväksyttiin säännöt seuraavanlaisiksi:

»Ottaen huomioon

»että työväenluokan vapautuksen täytyy tapahtua työväenluokan itsensä kautta;

»että taistelu työväenluokan vapautukseksi ei ole taistelua luokkaoikeuksien eikä yksinoikeuksien hyväksi, vaan tasaisten oikeuksien ja velvollisuuksien ja kaiken luokkavallan poistamisen puolesta;

»että työväen taloudellinen riippuvaisuus työnvälineitten s. o. elämänlähteitten anastajista on kaikenmuotoisen orjuuden — yhteiskunnallisen kurjuuden, henkisen orjuutuksen ja valtiollisen riippuvaisuuden — perustana;

»että työväenluokan taloudellinen vapautus siis on se suuri päämäärä, jonka alaiseksi keinoksi kunkin valtiollisen liikkeen on alistuminen;

»että kaikki tähän tarkoitusperään kohdistetut yritykset ovat tähän saakka epäonnistuneet, kun on puuttunut yhteistunnetta kunkin maan eri työn haarain kesken ja veljellistä sidettä eri maiden työväenluokkain kesken;

»että työväenluokan vapautus ei ole paikallinen eikä kansallinen, vaan yhteiskunnallinen tehtävä, joka käsittää kaikki maat, missä on uusaikainen yhteiskunta olemassa, ja jonka ratkaisu riippuu edistyneempien maiden käytännöllisestä ja teoretisesta yhteistoiminnasta;

»että nykyisin Europan teollisuusmaissa uudistuva työväenluokan liike, samalla kun se herättää uusia toiveita, myös vakavasti varottaa vanhoihin erhetyksiin lankeemasta ja vaatii vielä erillisiä liikkeitä liittoutumaan;

»ensimmäinen kansainvälinen työväenkongressi julistaa, että Kansainvälinen työväenliitto (Internationale Arbeiterassociation) ja kaikki siihen kuuluvat yhdistykset ja yksilöt tunnustavat totuuden, oikeuden ja siveellisyyden keskenäisen toimintansa ja kaikkiin kanssaihmisiin suhtautumisensa perustaksi katsomatta väriin, uskontunnustukseen tai kansallisuuteen. Kongressi pitää ihmisen velvollisuutena vaatia ihmisen ja kansalaisen oikeuksia niin hyvin itselleen kuin myös jokaiselle, joka velvollisuutensa täyttää. Ei oikeuksia ilman velvollisuuksia, ei velvollisuuksia ilman oikeuksia!»

Sitten selvitettiin kuinka tämä järjestö on perustettu järjestelmällisen yhteistoiminnan keskipisteeksi niiden työväenyhdistysten kesken, jotka pyrkivät samaan päämäärään: työväenluokan turvaamiseen, edistykseen ja täydellisen vapautumiseen (Emancipation). Joka vuosi aiottiin pitää kongresseja ja valittiin pääneuvosto (Generalrath). Kongressi itse määrää seuraavan kongressipaikan, hätätilassa voi pääneuvosto sen muuttaa, mutta ei lykätä aikaa. Se saa kutsua lisäjäseniä. Pääneuvosto välittää tietoja paikallisten ryhmien kesken, tekee selkoa yhteiskuntatilasta, työväen oloista ja liikkeistä eri maissa ja tarpeen tullen antaa ohjeita käytännölliselle toiminnalle kaikissa maissa. Kussakin maassa ovat hajanaiset järjestöt koottavat yhteisten keskustoimikuntien (Centralorgane) ympärille. Kukin, joka hyväksyy periaatteet, on vaalikelpoinen. Yhdistys on vastuunalainen jäsenikseen hyväksymistään. Myös on tarkoituksena antaa veljellistä muuttoapua maasta toiseen matkustaville.

Jotkut ranskalaiset ehdottivat, että vain ruumiillisen työn tekijöitä voitaisi ottaa Internationaleen jäseniksi, mutta englantilaiset, saksalaiset ja shweitsiläiset hylkäsivät sen.

2. Väliaikainen pääneuvosto oli antanut seuraavan lausunnon kansainvälisestä yhteistoiminnasta:

a) Yleiseen katsoen sisältää tämä kysymys Kansainvälisen työväenliiton koko toiminnan, jonka tarkotuksena on liittää yhteen ja yhdistää tähän saakka hajallaan olleet työväenluokkain vapautuspyrinnöt sekä kehittää niitä yhdenmukaisiksi.

b) Liiton erikoinen tehtävä, jota eri tiloissa menestyksellä on käytetty, on nousta vastustamaan kapitalistien vehkeitä, nämät kun aina ovat valmiita työlakoissa ja suluissa käyttämään vieraitten maitten työläisiä välikappaleina tehdäkseen tyhjiksi omain maittensa työläisten vaatimukset Liiton tärkeimpiä tehtäviä on toimia niin, että eri maitten työläiset tuntisivat olevansa veljiä keskenään sekä myös vapautusarmeijan liittoutuneita osia.

Ja kolmanneksi esitti pääneuvosto suursuuntaisen suunnitelman yleisen työtilaston kokoomiseksi kaikista Europan maista ja Amerikan Yhdysvalloista.

Lakoista Ja työpäivänlyhennyksestä keskusteltaessa joutuivat englantilaiset ja ranskalaiset vastakkain. Proudhonin pikkuporvarillisella kannalla ollen ranskalaiset suunnitelivat yhteiskunnan uudistusta osuustoiminnan, vaihtopankkien y. m. kautta. He ehdottivat seuraavaa pontta hyväksyttäväksi:

»Tavarain vaihdon saattaminen keskenäisyyden perustalle, ammatillisen opetuksen uudistus, tarkkain tilastojen hankinta, työväen liian eri aloille kokoontumisen ja niiltä puuttumisen välttämisen, siinä keinot nykyisten, kaikkien huonoiksi valittamain olojen parantamiseksi, joiden täytyy tuottaa liikepulia, joiden välttäminen on mahdoton kuluttavain tuottajain ja tuottamattomain kuluttajain nykyisien suhteitten vallitessa. Toteuttamaan näitä aatteita on Kansainvälinen työväenliitto perustettu.»

3. Työajan lyhennyskysymyksessä ehdotti englantilainen valtuuskunta:

»Me pidämme työajan lyhennystä ensi ehtona, jota ilman kaikki muut parannus- ja vapautuspyrkimykset näyttäytyvät tehottomiksi. Se on välttämätön työväenluokan s. o. joka kansakunnan suuren ruumiin ruumiillisen tarmon ja terveyden uudistamiseksi. Se on yhtä tärkeä, jotta työväki saisi tilaisuutta henkiseen kehitykseen, yhdistyselämään ja yhteiskunnalliseen sekä valtiolliseen toimintaan. Tätä työajan rajottamista vaativat paraikaa Amerikan Yhdysvaltain työläiset yleiseen, ja kongressin kehotus on kohottava sen koko mailman työväenluokan yleiseksi hyväksi. — Yötyötä on sallittava vain poikkeustapauksissa sellaisissa laitoksissa tai niiden osissa, jotka lainsäädännöllä erikseen määrätään; pyrkimyksenä on kaiken yötyön poistaminen. Tämä työtuntien rajotus (kahdeksaan) tarkottaa vain täysikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia; jälkimäisiä on kaikella mahdollisella ankaruudella kiellettävä pitämästä yötyössä tai missä muussa työssä tahansa, joka loukkaa säädyllisyydentunnetta tai joissa heidän ruumiinsa voivat joutua myrkyllisten tai muuten vahingollisten vaikutusten alaisiksi».

Tätä vastaan esittävät ranskalaiset seuraavan keveän lausunnon:

»1. Ihminen on kykyjensä kehittämisessä vapaa; siksi on jokainen työnpitennys, joka sotii tätä kehittämistä vastaan, tuomittava luonnon- ja yhteiskunnan vastaisena.

»2. Tästä lähtien katsomme kahdeksantuntisen työajan päivässä riittävän kaikkien elämisen tarpeitten tyydyttämiseksi.

»3. Liiton on ryhdyttävä kaikkiin ponnistuksiin, jotta jokaisesta työskentelystä taattaisi sen vastike, määräten minimipalkan palveluksista, joita yksilö on tehnyt yhteisölle».

Tämän ehdotuksen kömpelyys on silmiinpistävä. Esimerkiksi tuo merkillinen teoreettinen väite, että kahdeksan tunnin työn tulokset riittävät elantoon! Miksei kuudenkin, tai lyhyemmän ajan? Nythän oli kysymys siitä, mitä kapitalistiselta yhteiskunnalta aluksi vaaditaan. Ja nämät ranskalaiset pikkuporvarit puhuvat alimmasta palkasta kuin jostain yhteisölle (?) suoritetun työn täydestä vastikkeesta!

4. Naisten ja lasten työkysymystä käsiteltäessä osottautuivat he myös ahdashenkisiksi. Pääneuvosto oli laatinut lausunnon, jossa se — tietenkin jyrkästi tuomiten kapitalistisen hirveän riistämistavan — oli myöntänyt naisten, nuorten ja lasten osanoton tuotantoon itsessään edistykselliseksi laatien samalla täydellisen työkasvatusohjelman. Ranskalaiset vain tahtoivat ajaa naisen takasin »kodin piiriin». — Pääneuvoston lausunnot näissä kohdin hyväksyttiin samoin kuin seuraavakin,

5. Osuustoimintaa koskeva:

»Kansainvälisen työväenliiton tehtävänä on liittää yhteen, yhdistää ja saattaa yhdenmukaisiksi työväenluokkain keskuudessa syntyneet liikkeet, mutta ei antaa niille määräyksiä eikä tunkea niille minkäänlaisia opillisia järjestelmiä. Kongressin ei sen takia olisi julistettava mitään osuustoiminnan erikoisjärjestelmää, vaan rajotuttava selittämään muutamia yleisiä periaatteita:

»a) Me myönnämme osuustoimintaliikkeen yhdeksi nykyistä, luokkavastakohdille nojaavaa, yhteiskuntaa muuttavaksi voimaksi. Sen suurena ansiona on käytännössä osottaa, että nykyoloisen, köyhdyttävän ja sortavan järjestelmän, joka alistaa työn kapitaalin alaiseksi, voi poistaa vapaitten ja yhdenvertaisten tuottajain hyvinvointia luova ja tasavaltainen liittojärjestelmä.

»b) Mutta osuustoimintaliike, rajotettuna niihin ahtaisiin kehitysmuotoihin, joita sille yksilölliset palkkatyöläiset liittoumisensa kautta voivat antaa, ei ole kykenevä omalla voimallaan mullistamaan kapitalistista yhteiskuntaa. Jotta voitaisi muuttaa yhteiskunnallinen tuotanto vapaan ja järjestyneen työn suureksi ja sopusuhtaiseksi järjestelmäksi, siihen tarvitaan yhteiskunnallisia muutoksia, muutoksia yhteiskunnan yleisissä edellytyksissä, jommoisia ei koskaan voida toteuttaa ilman yhteiskunnan järjestettyjä valtakeinoja; valtiovalta on siis otettava kapitalistien ja maanomistajien käsistä ja sitä on työväen itsensä käytettävä.

»c) Me kehotamme työläisiä paljoa enemmän ryhtymään osuuskunnalliseen tuotantoon kuin osuuskauppoihin. Nämät viimemainitut koskettavat nykyisen talousjärjestelmän pintaa, edelliset kohdistuvat sen perusteihin.

»d) Me kehotamme kaikkia osuusjärjestöjä käyttämään osan kokonaistuloistaan propagandarahastoksi, jotta niiden periaatteita opetettaisi ja saarnattaisi niin esimerkkien kuin neuvojen kautta s. o. uusien osuuskunnasten tuotantolaitosten perustamista edistämällä ja teoreettisella sekä käytännöllisellä opastuksella.

»e) Jotta estettäisi osuusjärjestöjä muuttumasta tavallisiksi porvarillisiksi yhtiöiksi, olisi kaikkien niissä toimivain työläisten, olivatpa sitten osakkaita tai eivät, saatava yhtäläisen osuutensa. Väliaikaisena toimenpiteenä olemme taipuvaiset myöntymään siihen, että osakkaat saavat alhaisen koron.»

5. Vielä hyväksyttiin lausunto ammattijärjestöistä:

»a) Niiden entisyys. Pääoma on keskittynyt yhteiskunnallinen voima, kun työläisellä on käytettävänään pelkkä yksilöllinen työvoimansa. Työn ja pääoman keskenäinen sopimus ei koskaan voi nojautua kohtuullisiin ehtoihin, kohtuullisiin sellaisen yhteiskunnan mielestä, joka panee toiselle puolen työn aineellisten edellytysten omistuksen ja vastapäiselle puolelle elävän, tuottavan toimintavoiman.

»Ainoa yhteiskunnallinen voima työläisten puolella on heidän lukumääränsä. Tätä voimaa heikentää kuitenkin epäsopu. Työläisten keskenäistä hajanaisuutta synnyttää ja pitää yllä välttämätön kilpailu heidän keskenänsä.

»Ammattiyhdistykset syntyivät alkujaan pääoman sortavaa käskijävaltaa vastaan taistelevien työläisten vapaaehtoisista pyrkimyksistä estää tuo keskenäinen kilpailu tai ainakin pitää sitä aisoissa täten vakuuttaakseen itselleen työehdot, jotka voisivat kohottaa heidät ainakin pelkkää orjantilaa ylempänä olevaan asemaan.

»Ammattiyhdistysten välitön tarkotus rajottuu näin ollen välttämättömään jokapäiväiseen taisteluun työn ja pääoman kesken, keinona pääoman alituisten mielivallan ilmauksien torjumiseksi, sanalla sanoen, rajoittuu palkka- ja työaikakysymyksiin. Tämä ammattiyhdistysten toiminta on yhtä oikeutettu kuin välttämätönkin. Sitä ei voida poistaa niin kauan kuin nykyinen järjestelmä pysyy pystyssä. Päinvastoin, se on saatava yleiseksi yhdistämällä kaikkien maitten ammattiyhdistykset.

»Toiselta puolen ovat ammattiyhdistykset tietämättään muodostaneet työväenluokan järjestöjen painopisteiksi, jommoisia keskiajan kunnat ja seurakunnat olivat porvarisluokalle. Jos ammattiyhdistykset jo ensi karkotukseltaan ovat välttämättömiä pääoman ja työn keskenäisessä taistelussa, todellisia etuvartiojoukkoja, niin ovat ne toisen tai kotuksensa puolesta vielä paljoa tärkeämmät järjestettyinä keinoina itse palkkatyöjärjestelmän ja pääomavallan poistamisessa.

»b) Niiden nykyisyys. Ammattiyhdistyksillä on ollut yksinomaan silmämääränään välitön taistelu pääomaa vastaan. Ne eivät vielä ole täysin käsittäneet voimaansa toiminnassa koko nykyistä tuotantojärjestelmää vastaan. Ne ovat siksi pysyneet erillään yleisestä yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta liikkeestä. Kuitenkin ovat ne viime aikoina, ainakin Englannissa, heränneet käsittämään suuren historiallisen tehtävänsä, kuten näkyy seuraavasta Sheffieldissä pidetyn ammattiyhdistysedustajakokouksen päätöksestä:

'Päätetään, että tämä kokous antaa täyden arvon Kansainvälisen työväenliiton pyrkimyksille yhdistää kaikkien maitten työläiset yhteiseksi veljesliitoksi ja suosittaa mitä vakavimmin täällä edustettuja yhdistyksiä rupeamaan tuon elimistön jäseniksi siinä vakaumuksessa, että se on välttämätöntä koko työväestön hyvinvoinnille'.

»c) Niiden tulevaisuus. Huolimatta siitä että ne toimivat pääoman välittömiä mielivaltaisuuksia vastaan, täytyy niiden nyttemmin oppia toimimaan tietoisesti työväenluokan järjestöjen polttopisteinä suurena tarkotuksenaan tämän täydellinen vapautuminen. Niiden täytyy tukea jokaista yhteiskunnallista ja valtiollista liikettä, joka pyrkii tähän päämäärään, ja pitää itseään koko luokan toimivina taistelijoina ja edustajina; huolellisesti valvoa huonoimmin palkattujen ammattien etuja, esim. maanviljelystyöväen, jotka eivät tähän saakka ole poikkeuksellisen epäedullisissa oloissa voineet tehdä vähintäkään järjestettyä vastarintaa; tämän täytyy ehdottomasti vetää puoleensa ulkopuolella olevain huomion ja herättää työväenluokan suuressa joukossa sen vakaumuksen, että niiden tarkotus, kaukana siitä että se olisi rajotettu, itsekäs, tarkottaa poljettujen miljoonien yleistä vapauttamista».

Sitten antoi kongressi lausunnon välillisiä veroja vastaan ja välittömien hyväksi, suositti osastojen harkittavaksi Pariisin toimikunnan ehdotusta kansainvälisten työväen luottolaitosten aikaansaamiseksi eikä ottanut päättääkseen mitään uskonnollisista kysymyksistä. Ja vielä hyväksyttiin ponsi kansain tasa-arvoisuudesta, Venäjän imperialistisen vaikutuksen poistamisesta ja Puolan uudistamisesta sosialidemokratiseksi. Militarismia (seisovaa sotaväkeä) vastaan asettui kongressi yleisen kansanasestuksen ja aseitten käyttöopetuksen puolelle.

Seuraava

II. Lausannen kongressi pidettiin 28 p. syyskuuta 1867. Kun juuri oli tulossa kansainvälisen rauhanliiton kokous, niin kongressi ilmoitti hyväksyvänsä rauhanliiton tarkotuksen, ei vastustanut vain sotien lopettamista, vaan myös vakinaisen sotaväen poistamista ja kansain vapaata liittoutumista, kuitenkin ehdolla, että työväenluokka vapautuu epävapaasta ja sorronalaisesta asemastaan ja yhteiskunnallisesta merkityksettömyydestään ja että keskenäinen luokkataistelu lopetetaan tasottamalla nykyiset vastakohdat. Siinä ero sosialistisen ja porvarillisen rauhanliikkeen välillä.

2. Kysymyksiin: Eikö valtiollisen vapauden puute ole este työväenluokan taloudellisessa vapautumisessa ja sen yhteiskunnallisten epäkohtain pääsyitä? Mitä keinoja on kiiruhtaa valtiollisen vapauden aikaansaamista? Eikö olisi vaadittava rajottamatonta yhdistymisoikeutta ja painovapautta? — hyväksyttiin vastaukseksi keskustelutta valiokunnan ehdotus:

»Katsoen siihen, että valtiollisen vapauden puute on kansain yhteiskunnallisen kasvatuksen ja köyhälistön vapautuksen este; päättää kokous 1) että yhteiskunnallinen vapautus on erottamaton valtiollisesta vapautumisesta; ja 2) että valtiollisen vapauden saavuttaminen on ensimäinen ja ehdoton välttämättömyys». — Taistelukeinoja ei juuri mainittu muuta kuin jokavuotinen juhlallinen julistus.

3. Osuustoimintaliikkeen merkityksen senaikuinen liioittelu oli herättänyt kysymyksen: »eikö osuustoimintaliikkeen vaikuttaman 'neljännen säädyn' (työväenluokan) vapautustoiminnan kautta synny vielä paljon puutteellisimmissa oloissa elävä viides sääty? Ja jos niin on laita, niin miten vaara vältetään?»

Saksankielisten osastojen keskuskomitea oli esittänyt tämän kysymyksen ja alustaja selitti, että vaikkei voidakaan puhua enää neljännestä ja viidennestä säädystä, vaan porvaristosta ja köyhälistöstä, niin erottautui kuitenkin joillakin paikoin, missä työläisosuuskunnat olivat saaneet jotain merkitystä, työläisten ylemmistö luokkansa huonompiosaisista. Tästä seurasi hajaannusta. Englantilainen, teoretisesti kehittynyt työläinen Eccarius ehdotti tällaisen ponnen: »otaksuttu vaara, jotta nykyisten työläisosuuskuntain takia syntyisi 'viides sääty', häviää sitä muka kuin uusaikaisen teollisuuden voittaessa alaa pientuotanto käy mahdottomaksi. Uusaikainen suurteollisuus tekee tyhjiksi yksilölliset ponnistukset ja tekee osuuskuntatyön kaikille välttämättömäksi». — Mutta kongressi hyväksyi seuraavan proudhonilaishenkisen lausunnon:

»a. Kongressi myöntää, että nykyisten työläisosuuskuntien pyrkimykset, jos ne säilyttäen nykyisen muotonsa yleistyisivät, aiheuttaisivat n. k. neljännen säädyn syntymisen, jättäen taakseen tuiki kurjan viidennen säädyn.

»b. Tämän vaaran torjumiseksi ajattelee kongressi, että olisi välttämätöntä saada köyhälistö vakuutetuksi siitä: että yhteiskunnan uudismuodostus (Umgestaltung) vain silloin voidaan toteuttaa perinpohjaisella (radikal) ja lopullisella tavalla, jos koetetaan keskenäisyydellä ja yleisoikeudellisuudella vaikuttaa koko yhteiskuntaan.

»c. Vielä ajattelee kokous, että työläisosuuskuntien ponnistuksia on rohkaistava, siten että osuuksien helmoista mikäli mahdollista poistettaisi kaikellaisen pääoman etuus (Vorgriff) työhön nähden ja toteutettaisi keskenäisyyden ja yhteisyyden aatetta.»

Liiton sääntöihin tehtiin lisäyksiä, joista tärkein seuraava: osastojen ei ole vain annettava apuaan edistyksen ja täydellisentymisen aatteelle julkisessa elämässä, vaan on myös ryhdyttävä alotteeseen tuotantoliittoumain ja muiden, työväenluokalle suorastaan hyödyllisten laitosten perustamiseksi.

4. Luottokysymys: miten voi työväenluokka käyttää vapautuksekseen sitä luottoa, jonka se myöntää porvaristolle?

Valiokunta, jossa pikkuporvarilliset ranskalaiset olivat enemmistönä, suositti yleisen luoton järjestämistä, kansallispankkien toimeensaamista, jotka antaisivat vapaata luottoa kaikille tuotantolaitoksille todellista takuuta vastaan ja keskenäisiä vakuutuslaitoksia. Näistä proudhonilaisista ilmalinnoista toi Eccarius kongressin tosiasiain pohjalle osottaen, kuinka nuo olivat pelkästään teoretisia kysymyksiä, mutta työväenluokalle oli tärkeätä harkita, miten voitaisi porvariston ja hallitusten haltuun uskotut rahat paremmin työväenluokan hyväksi käyttää, ehdotti seuraavat ponnet:

a. Kongressi velvottaa Kansainvälisen työväenliiton jäseniä eri maissa käyttämään vaikutusvaltaansa, että ammattijärjestöt sijottaisivat rahastonsa tuotanto-osuuskuntiin, joka on paras keino, miten ne vedetään pois porvariston ja hallitusten käsistä käytettäviksi työväenluokan vapauttamiseen.

b. Niiden järjestön, jotka eivät pidä tarkotuksen mukaisena perustaa omaan laskuunsa tuottoliikkeitä olisi käytettävä rahastonsa tuotantolaitosten aikaansaamiseksi ylipäänsä ja kaikin voimin pyrittävä vaikuttamaan, että aluksi perustettaisi luottojärjestelmiä kansakunnittain tarkotuksena auttaa kutakin osuuskuntaa, ja lopuksi luotaisi osuuskunnalleen yleispankki.

Nämät hyväksyttiin pitkän keskustelun jälkeen.

5. Valtion merkityksestä aiheutui keskustelu, jossa ranskalaisten takapajuisuus taas ilmeni. Valiokunta ehdotti seuraavat ponnet:

a. Valtio ei ole eikä sen tule olla muuta kuin kansalaisten äänestyksellä hyväksymäin lakien tarkka toimeenpanija.

b. Kansain pyrkimysten on tarkotettava sitä, että valtio tulee kuljetus- ja liikennevälineitten omistajaksi, jotta poistuisi suurten osakeyhtiöitten mahtava monopoli, ne kun loukkaavat ihmisarvoa ja yksilöllistä vapautta pakottamalla työtä tekevät luokat mielivaltaisten lakiensa alaisiksi. Tätä tietä päästään siihen, että samalla kertaa tyydytetään niin yhteiset kuin henkilökohtaisetkin vaatimukset.

c. Me esitämme vaatimuksen, että syytetyn voi tuomita vain yleisellä äänioikeudella valittu tuomari; että kansalaistuomarien on perin pohjin tunnettava syytetyt ja että heidän on mitä perusteellisimmin tutkittava perusaiheet, jotka johtivat ihmisen rikokseen tai rikkomukseen.

d. Me vaadimme samalla, ettei ketään syytettyä tuomita oman maansa ulkopuolella, jotta, kuten jo on mainittu, voitaisi tutkia pääsyyt, jotka saattavat ihmisen poikkeamaan velvollisuudestaan; sillä koko yhteiskunnan on usein yksinään syy. Kasvatuksen puute johtaa kurjuuteen, kurjuus raakuuteen, raakuus rikokseen, rikos kuritushuoneeseen, kuritushuone vie arvonannon, mikä seikka on kuolemaa pahempi.

B-kohtaa käsiteltäessä herätti belgialainen Cesar de Paepe kysymyksen, eikö myös olisi lausuttava vaatimus maaperän ottamisesta yhteiskunnan haltuun, mutta ranskalaiset pitivät kiinni persoonallisesta omaisuudesta ehdottoman persoonallisen vapauden ehtona. Vihdoin englantilaiset ja saksalaiset yhtyivät puoltamaan maan kollektiivista (yhteis-) omistusta. Huomautettiin, että niin kauan kuin suurpääoma tekee osattomiksi teollisuus- ja maatyöväen joukot ja pitää hallussaan teollisuuden kuten maataloudenkin tuotantovälineitä, ei voi olla puhetta suurten joukkojen persoonallisesta vapaudesta ja elämännautinnosta. Lopulliseen äänestykseen ei kuitenkaan ryhdytty, kun asiasta ei ennätetty riittävästi keskustella.

6. Yleiskielestä ja oikokirjoituksesta hyväksyttiin — saksalaisten pannessa vastalauseen, koska kysymys ei ollut taloudellinen — lausunto: kongressi on sitä mieltä, että yleiskieli ja oikokirjotusuudistus olisi yleinen hyvätyö ja omiaan mahtavasti edistämään kansain yhteyttä ja veljestymistä.

III. Brysselin kongressi 6–13 p. syyskuuta 1868. Lähes 100 edustajaa. Työjärjestys: 1) Mille kannalle on työväenluokan kahden tai useamman suurvallan kesken syttyneen sodan sattuessa asetuttava varsinkin sen aikaansaajaan nähden? — 2) Lakot, vastarintajärjestöjen liittouminen ja sovinto-oikeuston asettaminen. — 3) Koneitten vaikutukset palkkaan ja työväen asemaan. — 4) Opetuskysymys. — 5) Työväen keskenäinen luotto. — 6) Maaomistus (viljelysperä ja metsät, kaivokset, kanavat, rautatiet y. m.) — 7) Työajan lyhennys tehtaissa. — 8) Työläisten rasitukset.

Seuraavat päätökset tehtiin:

»Kys. 2. a) Kongressi selittää, että lakko ei ole keino työväen täydelliseksi vapauttamiseksi, mutta se työn ja pääoman nykyisen suhteen vallitessa usein on välttämätön.

»b) On tarpeellista lakoissa noudattaa määrättyjä, järjestäymisen, hetken asemaan soveltumisen ja lainmukaisuuden asettamia sääntöjä.

»c) Lakon järjestämiseksi on tarpeen niille ammattiyhdistyksille, joilla ei vielä ole liittoja yhteistä vastarintaa, keskenäistä avustusta varten, eikä vakuutuskassoja työseisauksia varten, perustaa sellaisia laitoksia, sittemmin edistää kaikkien ammattiolojen ja maiden keskenäistä veljesiymistä, samalla kun jokaiseen vastarintaseurojen[4*] paikallisliittoon perustetaan yhteinen rahasto lakon tukemiseksi.

»d) Samalla tavoin on kansainvälisen yhdistyksen alkamaa työtä jatkettava ja kaikin voimin vaikutettava siihen, että köyhälistö joukottain liittyisi yhdistykseen.

»e) Hetken sovelluttamista ja lainmukaisuutta ratkaisemaan joka lakossa on yhteisten vastarintayhdistysten liiton asetettava toimikunta, jonka muodostavat yksityisten yhdistysten edustajat; tämän lisäksi on tarpeellista, että näitä sovinto-oikeuksia muodostettaessa annetaan riittävästi liikkumisalaa eri osastoille niiden erikoisten tapojen, tottumusten ja lainsäädännön mukaan.

»3: Ottaen huomioon, että toiselta puolen kone on kapitalistien käsissä ollut sortovallan ja riistämisen vankimpia keinoja;

»että toiselta puolen koneitten kehitys on välttämätön edellytys, jotta voisi syntyä todella yhteiskunnallinen tuotantojärjestelmä palkkatyöjärjestelmän tilalle;

»että koneet vasta sitten tulevat tuottamaan todellisia palveluksia työläisille, kun oikeampi järjestys on saatu aikaan niiden omistusoloissa;

»selittää kongressi: 1 että tuotanto vain osuustoiminnallisten laitosten ja keskenäisen luottojärjestelmän kautta voi päästä koneitten omistukseen; 2 että kuitenkin nykyoloissa vastarintayhdistyksiin järjestyneitten työläisten on uusia koneita tuotettaessa astuttava väliin, jotta ne saadaan panna tehtaissa käytäntöön vain määrättyjä takeita ja tasauksia noudattaen työläisiin nähden».

7: »Kun Geneven kongressi yksimielisesti on päättänyt, että laissa määrätty työaika on yhteiskuntaolojen lopullisen parannuksen välttämätön edellytys, on kongressi sitä mieltä, että aika on tullut, jolloin tästä päätöksestä olisi saatava käytännöllisiä seurauksia, ja että kaikkien K. T. L:n osastojen velvollisuus on ottaa tämä kysymys esille».

1. Sotahuhujen yhä kierrellessä täytyi ajatella keinoja sodan syttymisen varalta. — Mutta mitä tehdä? Ranskalaiset pitivät välttämättömänä, että sodan ja rauhan teon oikeus otetaan hallitsevain käsistä ja vaalien ja muun valtiollisen yllytyksen kautta vaikutetaan persoonalliseen hallitusmuotoon. Syvemmälle tunkeutui de Paepe osottaen, että on kaksi keinoa, a) suora sotapalveluskielto tai kieltäyminen työstä sotatarkotuksia varten, suurlakko, b) yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisu, Internationalen todellinen tarkotus. Tämä jälkimäinen vain tunkeutuu ytimiin, sillä eiväthän yksilöt, hallitsijat ole yksin sodista edesvastuussa, vaan yhteiskuntaolot, kauppasotiahan nykysodat ovat uusien markkinain valtaamiseksi ja kilpailijain tuhoamiseksi. — Eräs edustaja lausui, että »sinä päivänä kuin kaikkien maitten työläiset päättäisivät kieltäytyä sotapalveluksesta, me jo tekisimme päätöksiä monista muista asioista, eikä sodanvaaraa enää olisi». — Saksalaisilla ja ranskalaisilla oli omat pontensa, mutta kun juuri näiden kansain kesken sodanvaara uhkasi, pyydettiin näitä tovereita sopimaan yhteisistä ponsista. Täten syntyi seuraava päätös:

Ottaen huomioon, että oikeamielisyys voi yhtä hyvin järjestää valtioitten ja kansakuntain kuin kansalaistenkin keskenäiset suhteet;

että sota aina perustaa voimakkaamman vallan, ei oikeuden;

että se vain on keino saattaa kansat etuoikeutettujen luokkien tai näitä edustavain hallitusten ikeen alle;

että se vahvistaa sortovaltaa ja tukahuttaa vapauden (todisteena viime sodat Italiassa ja Saksassa);

että se pitentää tietämättömyyden ja kurjuuden aikaa, tuottaen surua ja surkeutta perheille ja turmelusta kaikkialle, mihin sotajoukkoja kokoontuu;

että kansain omaisuutta ja verta on käytetty ylläpitämään niiden omassa keskuudessa luonnontilan julmimpia vaistoja;

että työlle ja tuotannolle perustuvassa yhteisössä vallan täytyy suojata kunkin vapautta ja yhtäläistä oikeutta, että sen on oltava olkoonpa yhden ainoankin tämän yhteiskunnan hyödyllisen jäsenen vain oikeuden ja vapauden takeena;

että Europan nykyoloissa hallitukset eivät edusta työläisten oikeutettuja harrastuksia;

katsoen siihen, että jos sodan tärkeimpänä syynä todella on taloudellisen tasapainon puute, ja se siis voidaan poistaa vain yhteiskunnan uudistuksella, kuitenkin toisena syynä on se mielivalta, joka johtuu keskitetystä sortovaltiudesta;

että siis kansat saattavat vähentää sotien lukua asettuen niitä vastaan, jotka heitä yrittävät opastaa ja johtaa (sotaan);

että tämä oikeus on sotapalvelukseen miltei yksinomaan pakotetuilla työläisluokilla ja että ne yksin voivat sitä turvata;

että tähän on olemassa tehoisa laillinen ja heti toimeenpantavissa oleva keino;

että yhteiskunta ei voisi olla olemassa, jos tuotanto joksikin aikaa pysähtyisi;

että siis riittää persoonallisen ja sortovaltaisen hallitusten yritysten tyhjäksi tekemiseen, jos työtä tekevä väestö keskeyttää työn;

kohottaa kongressi kaikella tarmollaan vastalauseen sotaa vastaan. Se kehottaa kaikkia liiton osastoja, sekä myös kaikkia työväenyhdistyksiä ja liittoja, mitä lajia lienevätkin, maissaan kaikin voimin toimimaan estääkseen sodan kahden kansan kesken, se kun on pidettävä pelkkänä kansalaissotana, taisteluna veljien ja tovereitten kesken.

Etenkin suosittaa kongressi työläisille kaiken työn keskeyttämistä siinä tapauksessa, että heidän maassaan sota uhkaisi puhjeta.

Samalla kuin kongressi luottaa kaikkien maitten työläisten innostukseen ja solidaarisuuteen, toivoo se, että sen puolelta kannatus ei ole puuttuva tässä »kansain lakossa sotaa vastaan».

5 kys. Keskinäisestä luotosta väiteltiin paljon proudhonilaisten ja uudemman sosialismin edustajain kesken. Huolimatta kaikkien vastasyitten esittämisestä — olihan Marx jo 20 vuotta takaperin riittävän selvästi kumonnut Proudhonin opin — hyväksyttiin seuraava päätös:

»Katsoen siihen

»että kapitalin kokoomat korot ja voitot, missä muodossa ne lienevätkin, ovat tämänpäiväisen työn lisäämää arvoa sellaisen eduksi, joka jo on rikastunut eilisestä työstä, ja että vaikka hänellä onkin oikeus koota, hänellä ei kuitenkaan voi olla oikeutta tähän toisen kustannuksella;

»että tämän johdosta koronottaminen on alituinen epäoikeudellisuuden lähde, ja että tuotantoyhdyskunnat, jotka tämän säilyttävät, yksinkertaisesti tuovat yksityisomistuksesta yhteisomistukseen (Kollektivitet) itsekkyyden periaatteen, joka on nykyisen yhteiskunnan syöpä;

»että keskenäisyys- (Solidarität) periaatteen toteuttaminen työväen kautta on ainoa keino, joka näillä on käytettävänä taisteluun rahallista feodalivaltaa vastaan;

»lausuu kokous puoltavansa vaihtopankkien perustamista, jotka kustannushinnalla suorittavat palvelusta, joiden tarkotuksena on kansanvallan ja tasa-arvon toteuttaminen ja jotka yksinkertaistuttavat tuottajan ja kuluttajan keskinäisen välityksen, s. o. auttavat työtä pois pääomavallasta ja osottavat pääomalle sen luonnollisen ja oikeutetun osan olla työn asiamiehenä.

»Kuitenkin katsoen siihen, ettei ole mahdollista heti ratkaista niin monimutkaisen kysymyksen, kuin vaihtopankin, käytännöllistä arvoa,

»päättää kokous, pitäen kiini keskinäisen luoton teoretisesta hyväksymisestään, että Brüsselin osaston esittämä sääntöehdotus on lähetettävä kaikille osastoille siellä perusteellisesti harkittavaksi ja kypsytettäväksi ensi kongressiin mentäessä.»

6. Vaikka ranskalaiset edellisessä kysymyksessä saivat miltei täyden voiton, niin hävisivät he seuraavassa: kuinka pitkälle yhteisomistus on ulotettava, maaperäänkö saakka, vaiko vain rautateihin ja sellaisiin monopoleihin. Paepe osotti, kuinka suurtuotannon yksityisriistämisen täytyi vaihtua yhteistyöksi. 30 äänellä 4 vastaan (15 ei äänestänyt) hyväksyttiin hänen esittämänsä lausunto:

1). Vuorilouhokset, kaivokset ja rautatiet. Katsoen siihen, että työn suuret apuneuvot ovat maassa kiinni ja muodostavat merkitsevän osan luonnon ihmisille ilmaiseksi antamasta maaperästä; että nämät apuneuvot ovat koneitten ja kootun voiman käytön välttämättömiä edellytyksiä; katsoen siihen, että koneet ja yksilöitten kootut voimat nyt ovat yksinomaan kapitalistien palveluksessa, mutta että niiden tulevaisuudessa on tultava työläisille; että sen takia olisi työväenryhmien, jotka tuottavat omaan laskuunsa, käytettävä hyväkseen jokaista teollisuuden alaa, missä nämät molemmat tekijät ovat välttämättömät, ehdottaa kongressi:

a) että kivilouhimojen, kivihiilikaivosten ja muitten vuorilaitosten, sekä rautateiden hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa on kuuluttava yhteisölle, s. o. uudesti syntyneelle, oikeudellisuuden vaatimusten mukaiselle valtiolle;

b) että valtion ei ole annettava kivilouhimoita, kivihiilikaivoksia ja rautateitä kapitalistiyhtiöitten haltuun, kuten nyt tapahtuu, vaan työväenyhteisöille ja niille kaksoissopimuksen nojalla, jossa toiselta puolen valtio vaatii tuon myönnetyn alueen tieteellistä ja järkiperäistä käyttämistä, palvelusten suoritusta lähimain kulutuskustannusten mukaan sekä tietoa tuon yhteisön tuloista, niin ettei siitä koskaan voi tulla monopolia; toiselta puolen ovat vahvistetut yhteiskunnan jäsenten keskenäiset oikeudet osakkaisiin nähden.

2. Maanviljelyspohja. Ottaen huomioon, että maantuotannon vaatimukset ja siihen tarvittavain tietojen käyttäminen edellyttävät suurviljelystä, koneitten ja yhteistyön toimeenpanoa, itse taloudellinen kehitys kulkee suurtuotantoa kohti;

katsoen siihen, että siis maataloutta ja maanomistusta on käsiteltävä samalta perustalta lähtien kuin vuorilaitoksiakin;

katsoen siihen, että maan tuottava voima, kaikkien tuotteiden perusvoima, on kaikkien rikkauksien lähde — ja olematta kenenkään ihmisen tuotetta;

on kongressi sitä mieltä, että taloudellinen kehitys selittää maaperän yhteiseksi valtio-omaisuudeksi siirtämisen yhteiskunnalliseksi välttämädömyydeksi, että maaperä, kuten vuorilaitokset ja rautatiet, on annettava maanviljelystyöväen yhdistyksille ja samalla taattava kokonaisuudelle kuten yksilöillekin takeet samoin kuin vuorilaitoksiin ja rautateihinkin nähden.

3. Kanavat, maantiet ja sähkösanomataitokset. Katsoen siihen, että liikennevälineet tarvitsevat yhtenäistä johtoa ja ylläpitoa, jota ei, kuten jotkut taloustutkijat vaativat, voida jättää yksityisten haltuun;

on kongressi sitä mieltä: että liikenteen välineiden on oltava yhteiskunnan yhteistä omaisuutta.

4. Metsät. Katsoen siihen, että metsien jättäminen yksityisille johtaa metsien raiskaukseen,

että tämä raiskaus ehkäisee vesilähteiden järjestelyä ja syntymistä ja vähentää maan tuotantovoimaa, panee yleisen terveydellisen tilan vaaranalaiseksi ja vahingoittaa kansalaisten elämää;

lausuu kongressi mielipiteenään, että metsien on oltava yhteiskunnan yhteistä omaisuutta.

Karl Marxia kunnioitti kongressi hänen kirjansa Das Kapitalin äskettäisen ilmestymisen johdosta selittämällä hänen »arvaamattomaksi ansiokseen, että oli ensimäinen taloustutkija, joka oli asettanut pääoman tieteellisen analyysin alaiseksi ja osottanut sen alkuperäiset ainekset».

Brysselin kongressin edistysaskel oli siinä että erimielisyyksiä ei hämmennetty yhteen vaan esiintyivät ne selkeinä. Merkittävä on myös selvä tunnustautuminen kollektiviselle pohjalle, joka ilmeni tuotannon välineitten yhteisomistusvaatimuksena.

 

IV. Baselin kongressi 5–11 p. syysk. 1869. Osanottajia n. 80 edustaen yhdeksää maata.

Ranskalaiset pitivät yhä edelleen kiinni pikkuporvarillisesta kannastaan vastustaen yhteisomistusta ja suosittaen keskenäistä luotonjärjestelyään kaiken pahan parantajana. Valiokunnan vähemmistökin sentään saatiin periaatteessa myöntämään maanomistuksen yhteiseksi saattaminen välttämättömäksi. Eri mieltä oltiin käyttämistavasta. Vähemmistö ehdotti, että maa on annettava yksilöille tai osuuskunnille vuokralle, siis sama kanta kuin henrygeorgelaisten maareformistien, enemmistön kanta taas oli se, että maata viljelisivät solidaarisiksi järjestyneet kunnat.

Osa kongressin jäseniä vaati että Brysselissä hyväksytyt ponnet yksinkertaisesti vain vahvistettaisi, mutta enemmistö hyväksyi seuraavan lausunnon: »Kongressi selittää, että yhteiskunnalla on oikeus poistaa maaperän yksitysomistus ja muuttaa se yhteiseksi omaisuudeksi;

se selittää vielä, että tämä muutos on välttämätön.»

2. Perintöoikeuskysymys oli ohjelmassa. Pääneuvostossa oli asian alustanut Marx osottaen, kuinka perintökysymys on vain koko omaisuuskysymyksessä juriidinen erikoistapaus. Parlamentti, jolla olisi halua ja voimaa poistaa perintöoikeus, voisi yhtä hyvin ratkaista koko omistuskysymyksen, ja samalla olisi perintökysymyskin ratkaistu. Kun siis perintökysymystä käsitellään, edellytetään olevaksi yksityisomistus, yksilön oikeus siirtää anastamiaan toisten työn tuloksia maakoron, voiton tai korkojen muodossa perillisilleen. Toimenpiteet, joita ehdotetaan, tarkottavat siis väliaikaista järjestelyä. Sellaisia olisi:

a) Perintöveron laajennus askeleen yhteiskunnallista vapautusta kohti.

b) Testamentattavan perintöoikeuden rajottaminen, joka oikeus erotuksena perheperinnöstä, jota ei voi testamentata, näyttää yksityisomistuksenkin periaatteiden mielivaltaiselta laajennukselta.

Tämä ei saavuttanut enemmistöä, eikä valiokunnankaan seuraava ehdotus:

»Katsoen siihen, että perintöoikeus edistää yksilöllisen oikeuden kehitystä ja sen lisäksi maaperän sekä yleensä aineellisten hyödykkeiden jakaantumista yksilöitten eduksi ja estää maaperän siirtymistä yhteisomaisuudeksi — ja vielä katsoen siihen, että perintöoikeus, niin pieni kuin perittävä omaisuus lieneekin, aina on etuoikeus, jonka suurempi tai vähempi vaikutus joka tapauksessa on oikeudettomuutta, ja että tämä oikeus on ainainen uhka yhteiskunnallista järjestystä vastaan —

»sekä siihenkin katsoen, että perintöoikeus kaikissa asteissaan tekee mahdottomaksi valtiollisen ja taloudellisen oikeudellisuuden ja että juuri sen vaikutuksen syyksi on luettava, että yhteiskunnallinen tasa-arvo ei säily, se kun häiritsee yksilöllisyyden henkistä ja aineellista kehitystä —

»ja vihdoin viitaten siihen, että kongressi on selittänyt kannattavansa maan yhteisomistusta ja tältä kannalta katsoen perintöoikeuskin johdonmukaisesti on poistettava —

»kaikki nämät seikat huomioon ottaen on kongressin lausuttava mielipiteenään, että perintöoikeuden poistaminen on perusedellytyksiä, jotka saattavat oikeuden työhön kaikessa laajuudessaan voimaan.»

Kuten sanottu, jäi koko kysymys äänten hajaantuessa häilymään. Sen olivat herättäneet ranskalaiset edustajat yhdessä Bakuninin kanssa. Pääneuvosto oli osottanut alustuksessaan, kuinka kysymys tässä muodossaan oli »jakamiselle» perustuvaa tasa-arvo-intoilua ja yhteiskuntakysymyksen ratkaisun yritys »nostamalla hevosta hännästä».

3. Ammattijärjestöistä ja vastarintarahastoista hyväksyttiin seuraava päätös: »Kongressi selittää, että kaikkien työläisten on tarmokkaasti pyrittävä perustamaan ammattiyhdistyksiä eri aloille. —

»Niin pian kuin sellaisia järjestöjä muodostuu, on siitä ilmotettava osastoille, liittoutuneille ryhmille ja sellaisten yhdistysten keskustoimikunnille, jotka kuuluvat samaan ammattialaan, niin että voidaan ryhtyä perustamaan ammattiyhdistysten kansallisliittoja. Näiden liittojen tehtävänä on koota kaikki sitä teollisuusalaa koskevat yhteen, yhdessä neuvotella toimenpiteistä sekä toimia näiden suotuisaksi toteuttamiseksi, kunnes nykyinen palkkatyöjärjestelmä on poistettu vapaan työn tieltä. Kongressi antaa pääneuvostolle toimeksi välittää kaikkien maitten ammattiyhdistysten kansainvälistä liittoutumista.»

 

Nyt seurasivat Internationalelle vaikeat ajat. Porvaristo hallituksineen iski raivoisasti sen kimppuun ja sisällinen hajaannus syntyi. Bakunin anarkistisine joukkokuntineen käytti kaiken hirvittävän tarmonsa vastustaakseen Marxia ja johtaakseen Internationalen omille sotkuisille urilleen. Hänellä oli laaja kannatus romaanisten kansain, Italian, Espanjan ja osaksi Ranskan sekä Shweitsin työläisten kesken. Tulivat vielä sotavuodet 1870–71. Ranskan–Saksan sodan puhjetessa täyttivät Internationalen jäsenet velvollisuutensa julistautuen sotaa vastaan. Bebel ja Liebknecht saivat vankeutta valtiopäivillä vastustaessaan anastussotaa. Marx selitti pääneuvoston mainiossa julistuksessa, että toisen (Napoleon III:n) keisarivallan kuolinkellot soivat ja että sota nyt on Saksan puolelta puolustussotaa, jota ei saa muuttaa anastussodaksi. Niin kävi kumminkin. — Sitten syntyi Pariisin kommuni, jonka verinen kukistus teurastuksineen, karkotuksineen masensi toistaiseksi Ranskan työväen toiminnan. Ei voitu pitää Pariisissa aiottua kongressia, vaan kutsui pääneuvosto konferenssin Lontooseen 15–27 p. syysk. v. 1871. Sieltä lähetettiin selvittävä kiertokirje ja valmisteltiin asioita seuraavaa kongressia varten.

 

V. Haagin kongressi 2–7 p. syysk. 1872. Edustajia 64. Uusia maita Portugali, Irlanti ja Australia. Marx oli läsnä, mutta vaikka nyt piti suoritettaman päätaistelu bakunilaisten kanssa, oli Bakunin itse jäänyt tulemalta. Pääneuvoston kannattajia oli enemmistö, joka järjestyksen ja kurin aikaansaamiseksi laajensi pääneuvoston valtaa sääntöjen muutoksella. — Anarkistit pitivät suurta ääntä, mutta 38 äänellä 13 vastaan hyväksyttiin, että »valtiollisen vallan valtaus on köyhälistön ensi velvollisuus». — Bakunilaiset erotettiin.

Mutta hajalla oli sittenkin Internationale. Periytymisen peittämiseksi siirrettiin pääneuvosto Amerikaan. Uskolliset saksalaiset, englantilaiset ja amerikalaiset osastot pitivät vielä Genevessä 8–13 p. syysk. 1873 VI kongressin, mutta sitten heikkeni toiminta, kunnes pääneuvosto Philadelphian kokouksessa 15 p. heinäk. 1876 lakkautettiin ja Internationale hajosi. Sen merkitystä kuvasi Liebknecht avatessaan Uuden Internationalen ensi kongressin Pariisissa 1889 seuraavin sanoin:

»Kuten entisajan taisteluissa ja piirityksissä esitaistelijat heittivät keihäänsä kauas vihollisriveihin, yli vihollislinnain muurien innostaakseen joukkoja hyökkäämään tuon heittoaseen osottamaa tietä, niin heitti Kansainvälinen työväenliitto kansainvälisen vapautustaistelun keihään kauas edelle, keskelle kapitalismin joukkoja, sen linnoituksiin — ja köyhälistö on rynnännyt jälessä, hakeakseen tuon keihään ja hajottaakseen vihollisen sotajoukot ja vallatakseen sen linnat Internationale oli osotettuaan kaikkien maitten työläisille yhteisen päämäärän, opeteltuaan heille yhteisen toiminnan ja taistelun välttämättömyyden, täyttänyt tehtävänsä. Se ei kuollut — se siirtyi eri maitten mahtaviin työväenliikkeisiin ja elää niissä edelleen. Se elää meissä. Tämä kongressi on Kansainvälisen työväenliiton työtä.»

Tosin pidettiin kansainvälisiä neuvottelukokouksia v. 1877 Gentissä, v. 1881 Churissa ja 1886 Pariisissa. Mutta useitten tärkeitten järjestöjen poissaolon takia muodostuivat ne yksipuolisiksi ja vähemmän merkitseviksi. Niissä riideltiin anarkistien kanssa neuvoteltiin ammattiyhdistys- ja työväenlainsäädäntöasioista y. m. Ei saatu aikaan säännöllisempää vuorovaikutusta. Voidaan sanoa, että

 

Uusi Internationale

järjestyi Pariisin kongressissa 14–20 p. heinäk. 1889. Läsnä on edustajia Ranskasta, Saksasta, Englannista, Belgiasta, Itävallasta, Unkarista, Hollannista, Venäjältä, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Shweitsistä, Puolasta, Espanjasta, Rumaniasta, Portugalista, Böhmistä, Bulgariasta ja Pohjoisamerikan Yhdysvalloista, yhteensä lähes 400. Juhlapuheissa muistutetaan, että Ranskan suuresta vallankumouksesta on kulunut 100 vuotta, puheenjohtajat Vaillant, Kommunin sankari, ja Liebknecht, Marxin opetuslapsi ja Saksan mahtavan puolueen ensi miehiä, muistuttavat mieliin vanhan Internationalen ja Kommunin kunniakkaita sekä verisiä päiviä. Koko kokous on miltei yhtä ainoaa mahtavaa mielenosotusta, juhlapuheitten sarjaa, jolloin eri maiden edustajat kertoilevat kokemiaan ja saavutuksiaan. Venäläinen Plechanow sinkauttaa esille profeetalliset lauseensa, että »vallankumouksellisen liikkeen voitto Venäjällä on oleva kaikkien Europan työläisten voitto», ja että »Venäjän vallankumousliike on oleva voittoisa työväenliikkeenä». — Ilmenee eri suuntia: englantilainen Morris ('Ihannemaan'[1] runoilija) puhuu sosialismin »esteettisestä puolesta» ja idealismista, itävaltalainen tri Adler taas sukkelakäänteisessä puheessa esitti vankkaa marxilaisuutta (»olla valmiina — siinä kaikki»). Ranskalaisista on osa kokonaan poissa, »allemanistit» ovat järjestäneet eri kongressia, jonka yhteensulattamista toisen kanssa puuhataan — tuloksetta. Anarkistit tekevät häiriötä.

Viime hetkinä, keskustelutta, nuijataan ponsia läpi:

1. Seisovan sotaväen poistaminen ja yleinen kansanasestus:

»Katsoen siihen

»että seisova sotaväki eli vankka armeija hallitsevan eli omistavan luokan käsissä on vihamielinen kansanvaltaista eli tasavaltaista hallitusmuotoa vastaan, että se on militaristisen, monarkistisen herruuden ilmaus ja taantumuksellisten valtiokaappausten ja yhteiskunnallisen sorron ase;

»että seisovat sotaväet ovat hyökkäyssotain aiheena ja syynä, alituisena kansainvälisten selkkausten vaarana; ja että sen takia seisovain sotajoukkojen sekä hyökkäyspolitiikan, jonka aseita ne ovat, on poistuttava puolustuspolitiikan ja rauhallisen kansanvallan, koko kansan järjestäymisen tieltä, joka ei enää käytä aseita eikä ole varustettu ryöstöä ja vallotusta, vaan riippumattomuutensa ja vapauksiensa turvaamista varten;

»että seisova sotaväki, kuten historia osottaa, on sotien alituisena aiheena, eikä kykene puolustamaan maata toisten yhtynyttä valtaa vastaan, vaan jää tappiolle ja jättää aseettoman maan voittajan armoille, kun sen sijaan hyvin varustettu, järjestetty ja asestettu kansa on osottautuva vihollishyökkäystä vastaan voittamattomaksi;

»että seisova sotaväki on kaiken kansalaiselämän hajottaja, kun se riistää joka kansalta sen kukkean nuorison oppi- ja tutkimusaikana, suurimman työkyvyn ja toiminnan aikana ja sijottaa sen kasarmeihin turmeltumaan;

»että seisova sotaväki tekee työtä, tiedettä ja taidetta hedelmättömiksi ja ehkäisee niiden edistystä, uhaten kansalaisen, yksilön ja perheen kehitystä;

»että sitä vastoin todella kansallisen armeijan, jolloin kansakunta on asestettu — »kansa aseissa» — kansalainen voi kehittää luonnollisia kykyjään ja taipumuksiaan kansalaiselämässä ja täyttää asevelvollisuutensa kansalaisoikeutensa tarpeellisena lisäkkeenä;

»että seisova sotaväki yhäti kasvavain sotavelkain rasituksen, vaatimainsa, yhä kohoavain verojen ja lainain kautta on kurjuuden ja tuhon syitä,

»astuu kongressi inhoten vastustamaan epätoivoisesti olemuksensa puolesta taistelevain hallitusten sotasuunnitelmia;

»pitää rauhaa kaiken työväen vapautuksen ehdottomana edellytyksenä: ja vaatii seisovan sotaväen poistamista sekä yleistä kansanasestusta seuraaville perusteille:

»Kansallisarmeijaan, asestettu kansa, kuuluvat kaikki asekuntoiset kansalaiset; ne järjestyvät piirittäin, siten että joka kaupungilla sekä piirillä on pataljoonansa tai useampia — aina asukasluvun mukaan —, muodostettuina kansalaisista, jotka tuntevat toisensa, ja jotka, jos tarvitaan, kokoontuvat, asestuvat ja ovat lähtökunnossa 24 tunnin kuluessa. Kullakin on kiväärinsä ja varustuksensa kotona, kuten Shweitsissä, kansalaisvapauksien ja kansallisen turvallisuuden takeena.

»Kongressi selittää vielä, että sota, nykyisten taloudellisten olojen surullinen tuote, katoaa vasta sitte kun kapitalistinen tuotantotapa on väistynyt työn vapautuksen ja sosialismin kansainvälisen voiton tieltä.»

2. Kansainvälinen työväensuojelus-lainsäädäntä:

»Siinä vakaumuksessa, että työn ja ihmiskunnan vapautus voi syntyä vain luokkana kansainvälisesti järjestyneen köyhälistön kautta, joka taistelee itselleen valtiollisen vallan pannakseen toimeen kapitalismin pakkoluovutuksen ja tuotantovälineitten yhteiskunnan haltuun ottamisen:

»Katsoen siihen:

»että kapitalistinen tuotantotapa nopeasti kehittyessään vähitellen käsittää kaikki uusaikaisen kulturin maat;

»että tämä kapitalistisen tuotantotavan kehitys merkitsee kasvavaa työn riistämistä;

»että yhä yltyvä riistäminen aiheuttaa työväenluokan valtiollista sortoa, taloudellista orjuutusta ja ruumiillista kuten siveellistäkin huonontumista;

»että tähän katsoen kaikkien maitten työläisten velvollisuus on kaikin käytettävissä olevin keinoin taistella tätä yhteiskuntajärjestelmää vastaan, joka sortaa heitä ja yleensä uhkaa kaikkea ihmiskunnan vapaata kehitystä; että ennen kaikkea on tehtävä tehoisaa vastarintaa nykyisen talousjärjestelmän tuhoisia vaikutuksia vastaan

»päättää kongressi:

»Tehoisa työväensuojeluslainsäädäntö on ehdottoman välttämätön kaikissa maissa, joissa vallitsee kapitalistinen tuotantotapa. Tämän lainsäädännön perusteeksi vaatii kongressi:

»a) enintään 8-tuntinen työpäivä;

»b) lasten työ on kiellettävä alle 14 ikäisiltä ja nuorten työaika määrättävä 6 tunniksi kummallekin sukupuolelle;

»c) yötyö kieltävä paitsi sellaisilla teollisuusaloilla, joiden laatu vaatii keskeytymätöntä työtä;

»d) naisten työ kiellettävä kaikilla teollisuusaloilla, joiden työtapa vaikuttaa erikoisen vahingollisesti naisten ruumiinrakennukseen;

»e) yötyö kokonaan kiellettävä naisilta ja nuorilta alle 18 vuoden;

»f) keskeymätön 36 tunnin loma-aika viikossa kaikille työläisille:

»g) sellaiset teollisuudet ja työtavat kiellettävät, jotka ovat ilmeisesti työläisten terveydelle vahingolliset;

»h) trukki-järjestelmä kiellettävää;

»i) kiellettävä palkan maksaminen elintarpeitten muodossa sekä isännistön kaupat (ja kapakat y. m.);

»k) välikädet (hiostusjärjestelmä) kiellettävät;

»l) yksityiset työnvälitystoimistot kiellettävät;

»m) kaikkia työpajoja ja teollisuuslaitoksia sekä kotityötä on valvottava valtion palkkaamain ammatintarkastajain kautta, joista vähintäin puolet on työväen valittava.

»Kongressi katsoo, että kaikki nämät yhteiskuntaolojen terveydelle välttämättömät toimenpiteet on saatava aikaan kansainvälisten lakien ja sopimusten kautta, ja kehottaa kaikkien maitten köyhälistöläisiä vaikuttamaan hallituksiinsa tässä tarkotuksessa. Jos tämmöisiä lakeja ja sopimuksia saadaan aikaan, niin on, jotta tehoisasti saataisi voimaan, niiden noudattamista ja toimeenpanoa valvottava.

»Kongressi katsoo vielä, että työmiesten velvollisuus on ottaa työläisnaiset riveihinsä samanarvoisina, ja vaatii periaatteessa: samasta työstä sama palkka molempia sukupuolia oleville työläisille kansallisuuksille eroa tekemättä.

»Köyhälistön täydellisen vapautuksen saavuttamiseksi pitää kongressi ihan välttämättömänä, että työläiset kaikkialla järjestyvät ja vaatii tämän takia rajottamatonta, täysin vapaata yhdistymis- ja kokoontumisvapautta.»

3. Työväensuojeluslakien aikaasaanmiskeinoista päätettiin:

»Pariisin kansainvälinen työväenkongressi kehottaa kaikkien maitten työväenjärjestöjä ja sosialistisia puolueita heti ryhtymään toimeen ja käyttämään kaikkia keinoja (kokouksia, sanomalehtiä, anomuksia, mielenosotuksia y. m.) vaikuttaakseen hallituksiinsa ja saadaksensa nämät:

»a) lähettämään edustajia Shweitsin hallituksen ehdotuksesta Bernissä pidettäväksi aiottuun hallitusten kansainväliseen neuvottelukokoukseen;

»b) tässä kokouksessa kannattamaan Pariisin kansainvälisen kongressin päätöksiä.

»Kaikissa maissa, joissa sosialisteja on kunnan, maakunnan tai maan eduskunnissa, on heidän kunnallisneuvoskuntain julkipanoissa ja eduskuntain lakiesityksissä pyrittävä toteuttamaan Pariisin kongressin päätöksiä.

»Kaikissa vaaleissa, niin eduskuntiin kuin kunnallisneuvostoihin on sosialististen edustajien esitettävä nämät päätökset ohjelmakseen ja niitä puolustettava.»

Sitten valittiin 5-henkinen toimeenpaneva valiokunta toimittamaan Bernin konferenssin tietoon nämät työväen vaatimukset, julkaisemaan kansainvälistä lehteä »Kahdeksan-tunnin työpäivä» ja kutsumaan kokoon seuraavan kongressin.

4. Vapunvietosta hyväksyttiin päätös:

»On järjestettävä määräaikana suuri kansainvälinen mielenosotus, jolloin samaan aikaan kaikissa maissa ja kaikissa kaupungeissa työläiset esittävät vallanpitäjille vaatimuksen, että työpäivä on määrättävä 8-tuntiseksi ja toteutettava muutkin Pariisin kansainvälisen kongressin päätökset.

»Katsoen siihen, että amerikalainen työväenliitto jouluk. 1888 St. Louisissa pitämässään kongressissa on päättänyt toukokuun 1 p:ää vietettäväksi, hyväksytään tämä kansainväliseksi mielenosotuspäiväksi.

»Eri kansakuntain työläiset panevat mielenosotuksen toimeen sillä tavalla, jonka kunkin maan olot heille määräävät.»

5. Menettelytavasta esitti lopussa eräs amerikalainen ponnen, joka ilman muuta hyväksyttiin:

»Ottaen sen huomioon, mitä kaikkien maitten edustajain selostukset tässä kongressissa ovat osottaneet, että nimittäin yksinkertaisen työn taloudellinen järjestäytynen (Trade unionit y. m.) ei riitä työväenluokan vapauttamiseksi, samalla kun yllytys työpäivän lyhentämiseksi, naisten ja lasten työn rajottamiseksi, ja työväensuojeluslakien hyväksi on osottautunut keinoksi työläisten luokkatietoisuuden herättämisessä, joka on välttämätön edellytys työväenluokan vapauttamiselle sen itsensä kautta;

»ottaen huomioon, että valtiollinen valta vallitsevien luokkien hallussa sallii heidän pitää yllä yksityistyönantajain ja kapitalistisen tuotantotavan riistämisjärjestetmää;

»ottaen huomioon, että tämä valtiollinen valta ehkäisee teollisuuden silmälläpitoa valtion toimesta ja valtion silmälläpitoa kansan kautta;

»päättää Pariisin kansainvälinen kongressi:

»a) kaikissa maissa, joissa köyhälistöllä on äänioikeus, on heidän astuttava sosialistisen puolueen riveihin, ja, hyljäten kompromissit kaikkien muitten valtiollisten puolueitten kanssa, vaalilippunsa avulla, kukin valtiojärjestyksensä perustalla pyrittävä valtaamaan valtiollinen valta;

»b) kaikissa maissa, joissa köyhälistöltä on kielletty valtiollinen valta ja perustuslailliset oikeudet, on näiden kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettava taistella itselleen äänioikeus;

»c) kuristusvallan käyttäminen vallitsevan luokan puolelta tarkotuksella estää yhteiskunnan rauhallista kehitystä osuuskunnalliseksi, teollisuus- ja sosiaaliseksi järjestöksi, olisi rikos ihmisyyttä vastaan, ja aiheuttaisi tämä hyökkääjäin epäinhimillisyys ansaitun rangaistuksen elämänsä ja vapautensa edestä taistelevain ihmisten puolelta.»

Kongressin osanottajat kävivät myös Père Lachaisen hautuumaalla seppelöimässä sen muurin, jonka juurella viimeisten taistelevain kommunilaisten asema oli ollut toukokuulla 1871, ja johon heidät oli teurastettu. Puheita pitivät pitivät kommunin sankari Vaillant, Cipriani, Lonquet ja Liebknecht y. m. Vielä pidettiin suuri veljestymisjuhla.

Samaan aikaan pidetyssä possibilistikongressissa tehtiin myös päätöksiä työväensuojeluksesta, kasvatuskysymyksestä, työnantajain vastuunalaisuudesta tapaturmissa, valtion ja kuntain avustuksella perustetuista työpajoista, paikkakunnittain määrättävästä vähimmästä palkasta ja vaadittiin kaikista maista poistettavaksi lait, jotka olivat tähdätyt työväen kansainvälistä järjestäymistä vastaan.

 

II. Brysselin kongressi pidettiin 16–23 p. elok. 1891. Edustajia n. 350. Eri maitten sosialististen puolueitten ja ryhmäin selostukset, jotka Pariisissa olivat nielleet niin paljon aikaa, jaettiin nyt painettuina edustajille. Paljon aikaa kului kuitenkin kysymykseen, sallitaanko anarkistien ottaa osaa kongressiin. Lopuksi saatiin päätettyä, että valtiollisen taistelun hyväksyminen taloudellisen ohella on ehdoton edellytys kokoukseen pääsylle. Siten olivat anarkistit erotetut joukosta.

1. Työväensuojeluksesta päätettiin:

»Kongressi, joka asettuu luokkataistelun perustalle ja on vakuutettu siitä, että työväenluokan vapautus ei ole mahdollinen ilman luokkavallan poistamista, selittää:

»Sitten Pariisin kansainvälisen kongressin v. 1889 eri maissa säädetyt työväensuojeluslait ja asetukset eivät mitenkään vastaa työväenluokan oikeutettuja vaatimuksia. Etenkin on asiain käsittely Berlinin kansainvälisessä työväensuojeluskonferensissa, jonka kokoontuminen johtui Pariisin kongressin painostuksesta ja jota niin muodoin on pidettävä myönnytyksenä työväenluokan kasvavalle vallalle, osottanut, että hallitukset eivät halua välttämättömiä reformeja.

»Päinvastoin on asiain käsittely Berlinin työväensuojeluskonferenssissa ollut tekosyynä siihen osaaottaneilla hallituksilla, ne kun viitaten noihin päätöksiin ja työväensuojeluslainsäädännön puutteellisuuteen muissa kilpailevissa maissa ovat laiminlyöneet kaiken työväensuojeluslainsäädännön, joka menettelytapa ilmaisee heidän tarkoiksensa olleen epäpuhtaita ja on siis mitä kovimmin tuomittava.

»Sen ohella panee kongressi merkille, että nykyistä, jo itsessään riittämätöntä työväensuojeluslainsäädäntöä sovelletaan ja valvotaan puutteellisesti.

»Kongressi kehottaa sen takia kaikkien maitten työväenluokkia tarmokkaalla kiihotuksella ja kaikilla eri maitten työväenluokista tarkotuksenmukaisiksi näyttävillä keinoilla toimimaan Pariisin kongressin päätösten hyväksi myöskin vaikkakaan tästä kiihotuksesta ei läheskään olisi muuta tulosta, kuin todistaa eri maitten työväenluokille, että vallitsevat ja riistävät luokat ovat vihamieliset kaikkea tehoisaa työväensuojeluslainsäädäntöä vastaan.

»Edelleen kehottaa kongressi:

»Katsoen siihen, että kansainväliselle sosialistiselle työväenliikkeelle on yhtenäinen johto välttämätön, etenkin mitä tulee työväensuojeluslainsäädäntöön, työväenjärjestöjä ja puolueita:

»a) joka maassa järjestämään vakinaisia tutkimuslaitoksia työolojen ja työväenluokan tilan valaisemiseksi;

»b) keskenään antamaan toisilleen tietoja, jotka ovat välttämättömät työväensuojeluslainsäädännön yhtenäistyttämiseksi.

»Lopuksi kehottaa kongressi koko maanpiirin työläisiä kokoomaan voimansa kapitalistipuolueitten valtaa vastaan ja kaikkialla, missä heillä on valtiolliset oikeudet, käyttämään niitä vapautuakseen palkkaorjuudesta.»

2. Lakot, ammattiyhdistykset Ja yhdistymisoikeas.

»Nykyisissä taloudellisissa oloissa ja vallitsevien luokkien pyrkiessä yhä syvemmälle polkemaan työläisten valtiollisia oikeuksia ja taloudellista tilaa, ovat lakot ja boikottaus työväenluokan välttämättömiä aseita ensiksikin torjuttaessa vastustajain heidän valtiolliseksi ja taloudelliseksi vahingoittamisekseen kohdistamia pyrkimyksiä ja toiseksi mahdollisuuden mukaan parannettaessa heidän yhteiskunnallista ja valtiollista asemaansa porvarillisen yhteiskunnan puitteissa.

»Mutta kun lakot ja boikottaus ovat kaksiteräisiä aseita, jotka, käytettyinä väärässä paikassa ja sopimattomaan aikaan, voivat enemmän vahingoittaa kuin edistää työväenluokan etuja, kehottaa kongressi työläisiä huolellisesti punnitsemaan olosuhteet, joitten vallitessa ryhtyvät käyttämään näitä aseita. Etenkin pitää kongressi pakottavan välttämättömänä, että työväenluokka järjestyy ammatillisesti näitä taisteluita varten, niin että sekä lukumääränsä voimalla kuin myös aineellisiin varoihin nojautuen voi saavuttaa tarkoitetut tulokset.

»Tältä katsantokannalta lähtien kehottaa kongressi kaikkia työläisiä voimakkaasti tukemaan ammattijärjestöjä; ja samalla kongressi panee vastalauseen kaikkia hallitusten ja työnantajaluokkain pyrkimyksiä vastaan, jotka tarkottavat jotenkin rajottaa työväen yhdistymisoikeutta. Tämän oikeuden varmistamiseksi vaatii kongressi kaikkien lakien poistamista, jotka asettavat minkäkinlaisia esteitä järjestäymiselle, ja rangaistuksia niille, jotka ehkäisevät työväkeä käyttämästä yhdistymisoikeuttaan.

»Ja kun, niin toivottava kuin olisikin kansainvälisen työväestön voimien keskusjärjestö, tämän toimeensaamiseksi nyt on kaikellaisia esteitä ja vaikeuksia, päättää kongressi antaakseen eri maitten työläisten solidaarisuudelle yhteisen välineen, että joka maahan, mihin mahdollista, on järjestettävä kansallisia työväensihteeristöjä, jotta niin pian kuin joltain taholta syntyy ristiriita pääoman ja työn kesken, tästä ilmoitettaisi eri kansallisuuksien työläisille, niin että voisivat ryhtyä toimenpiteisiin.»

3. Militarismista ja sen vastustamistavoista syntyi kiihkeä riita. Valiokunnan puolesta ehdottivat Liebknecht ja Vaillant seuraavat ponnet:

»Ottaen huomioon, että militarismi, joka painaa Europaa, on välttämätön seuraus pysyvästä — avoimesta tai peitetystä — sotatilasta, jonka yhteiskuntaan synnyttää ihmisten riistämiselle toisten ihmisten toimesta nojautuva järjestelmä ja sen luoma luokkataistelu,

»selittää kongressi, että kaikki pyrkimykset militarismin poistamiseksi ja kansainvälisen rauhan toteuttamiseksi, ovat tehottomat — kuinka jalot niiden tarkotukset lienevätkin —, jos ne eivät tähtää pahan taloudellisiin syihin;

»että ainoastaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän toimeenpano, joka poistaa ihmisten riistämisen ihmisten kautta, voi lopettaa militarismin ja tuottaa rauhan kansojen keskeen;

»että siis kaikkien velvollisuus, jotka tahtovat lopettaa sodat, on liittyä kansainväliseen sosialidemokratiaan, joka on ainoa todellinen ja periaatteellinen rauhanpuolue.

»Katsoen Europan yhä uhkaavammaksi käyvään tilaan ja vallitsevien luokkien yltiöisänmaallisiin kiihotuksiin, kehottaa kongressi kaikkien maitten työläisiä yhäti ja tarmokkaasti panemaan vastalauseensa kaikkia sotapyrkimyksiä ja niitä palvelevia liittoja vastaan ja vaikuttamaan siihen suuntaan, että köyhälistön kansainvälisen järjestäymisen kautta sosialismin voitto toteutuisi.

»Kongressi selittää, että tämä on ainoa keino torjua mailmansodan hirvittävä romahdus, jonka aavistamattoman tuhoisat vaikutukset työväenluokka ensi kädessä saisi kantaa;

»ja että sellaisesta romahduksesta vastuunalaisuus ihmiskunnan ja historian edessä tulee yksinomaan vallitsevien luokkien kannettavaksi.»

Kun tämä oli luettu, nousi hollantilainen Nieuwenhuis ja väitti sen olevan sellaisen fraasikokoelman, että jos sosialistinen-sana vaihdettiin sanaan kristillinen, niin voisi sen paavi tai pelastusarmeija yhtä hyvin hyväksyä. Ehdotti seuraavan ponnen:

»Kongressi,

»ottaen huomioon, että kansalliset eroavaisuudet eivät koskaan vastaa köyhälistön, vaan sen sortajain etuja;

»ottaen huomioon että kaikki nykyaikaiset sodat syntyvät yksinomaan kapitalistiluokkien toimesta heidän omaksi edukseen ja ovat keinoja heidän käsissään johtaa toisaalle vallankumousliikkeen voimaa ja vahvistamalla mitä hävyttömintä riistämistä varmistaa porvariston valtaa;

»ottaen huomioon, ettei yksikään hallitus voi puolustautua, että se muka on pakotettu (provoseerattu) sotaan, koska sota on ilmaus kapitalismin kansainvälisestä tahdosta;

»päättää Brysselin kansainvälinen sosialistikongressi että kaikkien maitten sosialistien on jokaiseen sodanjulistukseen vastattava kehottamalla kansaa yleiseen lakkoon.»

Tähän vastaa Liebknecht m. m.: »Jos fraasien lateleminen merkitsee sellaisten väitteiden tekemistä, joita ei voi pitää, niin oli koko Nienwenhuisin puhe pelkkää fraasia samoin kuin hänen suosittamansa mailmanlakko ja vallankumous. Joka on todella vallankumouksellinen, se ei sitä sano. Vallankumous on asia, jolla ei koreilla; silloin toimitaan, ei puhuta. Jätetään fraasit sivuun. Hankitaan valtaa; sitten kyllä tiedetään, miten sitä valtaa käytetään.»

Nienwenhuisin ponnen puolesta äänestivät englantilaisten enemmistö, ranskalaiset ja hollantilaiset. Muitten kaikkien äänillä hyväksytään valiokunnan ehdotus.

4. Juutalaiskysymyksestä hyväksyttiin seuraava lausunto:

»Katsoen siihen, että kaikkien maitten sosialististen ja työväenpuolueiden periaatteissa ja ohjelmassa jo vanhastaan on selvästi lausuttu, etteivät ne tunnusta mitään kansallisuuksien tai rotujen vastakkaisuuksia eikä taistelua, vaan käyvät ne kaikkien maiiten ja rotujen köyhälistön luokkataistelua kaikkien maitten ja rotujen kapitalistiluokkia vastaan, ja että juutalaisrotuisille ja -kielisille proletaareille ei ole muuta vapautuskeinoa kuin liittyminen asianomaisten maitten työväenjärjestöihin, —

»pitää kongressi paheksuen anti- ja philoseemiläisiä (juutalais-vihollisia ja -ystävälliskiihkoisia) kiihotuksia, jotka ovat pelkästään kapitalistiluokkain ja valtiollisen taantumuksen temppuilemista tarkoituksena hajottaa työväkeä ja saattaa sosialistista liikettä pois tolaltaan, amerikalaisten juutalaistovereitten ehdottamaa lausuntoa tarpeettomana ja siirtyy päiväjärjestykseen.»

Brysselin kongressi oli marxilaiselle sosialismille täydellinen voitto. Ilmaistiin oltavan luokkataistelun pohjalla ja kehotettiin työväkeä yhdistämään voimansa kapitalistisia puolueita vastaan ja hankkimaan valtiolliset oikeudet vallatakseen valtiollisen vallan.

 

III. Zürichin kongressi 6–12 p. elok. 1893. Englantilaiset yrittivät ensin jäädä pois ja puuhasivat Lontooseen kansainvälistä kongressia 8-tunnin työpäivän kysymystä varten, mutta lopuksi yhdyttiin kumminkin. Zürichin kongressiin pantiin seuraavat pääsyehdot: 1) »Kongressiin pääsevät kaikki työväen ammattijärjestöt sekä sosialistiset puolueet ja yhdistykset, jotka tunnustavat työväen järjestäymisen ja valtiollisen toiminnan välttämättömyyden, 2) Kukin kansakunta tarkastaa itse siihen kuuluvain valtakirjat, laatii luettelon hyväksytyistä sekä niistä edustajista, joitten suhteen on epäilystä olemassa, ja antaa sen sekä valtakirjat valmistavalle toimikunnalle painettavaksi ja toimitettavaksi kongressin toimistolle; 3) Riidanalaisissa kohdin ratkaisee kongressin toimikunta, ja jos siitä vedotaan, kongressi itse; 4) Hyväksytyt edustajat saavat nimellään merkityn kortin.»

Edustajia oli 440 seuraavista maista: Australia, Belgia, Brasilia, Bulgaria, Espanja, Hollanti, Isobritannia ja Irlanti, Italia, Itävalta, Norja, Puola, Ranska, Rumania, Saksa, Shweitsi, Serbia, Tanska, Unkari, Venäjä ja Yhdysvallat. — Työjärjestyksestä mainittakoon, että puheajaksi määrättiin alustajille 20 min. ja puhujille 10 min. Käännökset suoritetaan englannin, ranskan ja saksan kielille. Äänestykset yleensä toimitetaan edustajittain, periaatteellisissa kysymyksissä kansakunnittain. Puheenjohtajat Singer ja ranskalainen Agyriades. Kongressin aikana pidettiin mahtava ulkoilmamielenosotus.

1. Osanottoehdoista, joilla luultiin saatavan anarkistit ulkopuolelle, syntyi keskustelu. Varsinkin anarkistisen saksalaisen »Sozialist» lehden toimittaja Landauer, hollantilainen Cornelissen y. m. vaativat pois tuota »valtiollisen toiminnan» hyväksymisehtoa. Bebel lausui m. m.: »Kantamme on kokemuksen määräämä. Anarkisteista erottavat meidät periaatteelliset vastakohdat; kantamme ovat niin eroovat, että kaikki keskustelu on tarpeeton». Huomautti, että anarkistien mukaanottaminen vie vain hedelmättömään riitaan ja ajanhukkaan. Pitäkööt oman kongressinsa. Joskin ollaan hollantilaisten kanssa eri mieliä parlamentarismista, niin ollaan kuitenkin samalla perustalla, joten heitä ei suljeta pois. Äänestyksessä hyväksyttiin pääsyehdot, mutta hollantilaiset selittivät, etteivät sanat »valtiollinen toiminta» sulje anarkisteja pois.

Bebel, Kautsky, Adler, Liebkneckt y. m. olivat ehdottaneet seuraavan täydennyksen: »Valtiollisella toiminnalla on ymmärrettävä sitä, että työväenpuolueet voimiensa mukaan käyttävät valtiollisia oikeuksia ja lainsäädäntökoneistoa tai koettavat vallottaa niitä köyhälistön etujen ajamiseksi ja valtiollisen vallan valtaamiseksi». Tämäkin hyväksytään, jolloin anarkistit panevat toimeen sellaisen metelin, että heidät täytyy kuljettaa pois. He jättävät kirjallisen vastalauseen. Kun vielä oli sekaannusta ja väärinkäsitystä Bebelin y. m. lisäyksen merkityksestä, antavat he uuden, täydentävän lausunnon, jossa selittävät, ettei heidän lisäystään ole käsitettävä ahdashenkisesti, sen tarkotus oli vain päästä erilleen henkilöistä, joitten kanssa yhteistyö on mahdoton.

2. Kahdeksantonnin työpäivästä keskusteltaessa valiokunnassa olivat ranskalaiset vaatineet sellaista päätöstä, että jolleivät hallitukset vuoden kuluessa toteuta vaatimusta kansainvälisen konferenssin kokoonkutsumisesta (kts. ponsi), niin syntyy suurlakko. Tämä samoin kuin heidän vaatimuksensa, että otettaisi myös kysymykset urakkatyön poistamisesta ja minimipalkasta, oli hyljätty. Päätös hyväksyttiin seuraavana:

Kongressi lausuu:

»Kahdeksantunnin työpäivä on työväenluokan lopullisen pääomanikeestä vapautuksen tärkeimpiä edellytyksiä ja tärkeimpiä toimenpiteitä sen aseman parantamiseksi.

»Kahdeksantunnin työpäivän kautta vähenee työttömyys, lisääntyy työkuntoisuus, kohoaa palkka ja työtä tekevän kansan ostokyky.

»Kahdeksantunnin työpäivä kohottaa kapitalismin tuhoamaa perhe-elämää ja tekee mahdolliseksi paremman huolehtimisen lapsista.

»Kahdeksantunnin työpäivän kautta kohoaa kansan terveys, voima, äly ja siveys.

»Kahdeksantunnin työpäivän kautta saa työväenluokka aikaa ammatilliseen ja valtiolliseen järjestäymiseen ja toimintaan; valtiollisia oikeuksia ja vapauksia voidaan vasta sitten käyttää hyödyllisesti ja tehokkaasti kansan yhteiskunnalliseen vapauttamiseen.

»Taistelua kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi on käytävä kaikissa maissa, sillä vain sen kansainvälinen lainsäädännöllinen toteuttaminen varmentaa sen säilymisen ja siunauksellisen vaikutuksen.

»Keinoina kahdeksantuntisen työpäivän toteuttamiseksi suosittaa kongressi

»työväenluokan ammatillista ja valtiollista järjestäymistä kansallisella ja kansainvälisellä perustalla ja yllytystä sekä kiihotusta kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi näiden järjestöjen toimesta.

»Yllytystä kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi on toimitettava lentokirjasten, esitelmien, sosialistisen sanomalehdistön, mielenosotusten, kokousten ja valtiollisten yhdistysten kautta, parlamenteissa, kaikellaisissa valtion ja kuntain eduskunnissa ja laitoksissa. Sosialistisessa sannmalehdistössä on vakinaisen otsikon 'Kahdeksantuntinen työpäivä' alla kerrottava kaikki tosiseikat ja pyrkimykset sen hyväksi ja valtiollisissa edustuslaitoksissa on työväenedustajain tuon tuostakin tehtävä ehdotuksia työpäivän lyhentämiseksi, varsinkin valtion ja kuntain töissä.

»Kansallisten parlamenttien sosialististen edustajain on neuvoteltava yhteisestä menettelystä lainsäädännöllisen kahdeksantunnin työpäivän toteuttamiseksi kansainvälisesti ja saatava kaikkien teollisuusmaitten hallitukset kutsumaan kokoon kansainvälinen konferenssi.

»Työväen ammattijärjestöjen on valtiollisen toiminnan ulkopuolella käytävä vapaata taistelua työnantajia vastaan ja sen kautta valmistettava tietä kahdeksantuntisen työpäivän lainsäädäntötietä toteuttamiselle koko työväenluokan hyväksi.»

3. Sosialidemokratian kanta sodan sattuessa. Alustaja Plechanoff esittää valiokunnassa esille tuodut kaksi vastakkaista pontta. Hollantilaisten kuului:

»Kongressi päättää kehottaa kansainvälistä työväenpuoluetta olemaan valmiina vastaamaan hallituksen sodanjulistukseen heti yleisellä työlakolla, ja kaikkialla, missä työläisillä voi olla vaikutusta sotaan, ja asianomaisissa maissa vastaamaan sodanjulistukseen kieltäymällä sotapalveluksesta.»

Tätä vastassa oli saksalaisten ponsi:

»Työväen suhde sotaan on Brysselin kongressin militarismia koskevan päätöksen kautta tarkalleen määritelty. Kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian on kaikissa maissa kaikin voimin vastustettava vallitsevien luokkien kiihko-isänmaallisia haluja, yhä vankemmaksi vahvistettava kaikkien maitten työläisten solidaariteetin sidettä ja herkeämättä toimittava kapitalismin kukistamiseksi, joka jakaa ihmiskunnan kahteen vihamieliseen leiriin ja kiihottaa kansoja toisiaan vastaan. Luokkavallan poistuessa katoaa sotakin. Kapitalismin kukistus on mailmanrauha.»

Alustaja selittää valiokunnan hyväksyneen saksalaisen ponnen, koska »yleinen lakko ei ole toimeenpantavissa nykyisen yhteiskunnan perustalla, sillä köyhälistöltä puuttuvat sen välineet. Jos oltaisi siinä asemassa, että voitaisi panna toimeen yleinen lakko, niin silloin olisi köyhälistön käsissä taloudellinen valta ja silloin olisi suurlakko myös naurettava. — Sotilaslakkokysymys voi herätä vain sellaisessa maassa, jossa ei ole militarismia siinä määrässä kuin esim. Ranskassa ja Saksassa. Näissä maissa mielenosottajat yhdellä iskulla tuhottaisi ja muutenkin vaikutus olisi päinvastainen. Sotilaslakko riisuisi aseet Europan kulturikansoilta ja jättäisi ne Venäjän kasakoille alttiiksi. Hollantilaisten ehdotus on täten taantumuksellinen.»

Hollantilaisten ehdotusta puolustaa Nieuwenhuis johdattaen muistiin v. 1868 pidetyn Brysselin kokouksen päätöstä, jossa suositttiin yleislakkoa. Onko edistytty? Mitä auttaa alituiseen »panna vastalauseita»? Sosialististakin kiihko-isänmaallisuutta löytyy. Saksan puolue on vajonnut tavalliseksi kansanpuolueeksi. Jos suurlakko synnyttää kansalaissodan, on se ainakin sotaa vihollisten kesken, sotaa perivihollista, kapitalismia vastaan.

Liebknecht torjuu syytökset, ettei muka Saksan puolue ole teossa vastustanut militarismia, luettelee tosiasioita ja selittää, kuinka sotilaslakon kautta militarismille annettaisi yhä uusia uhreja ja heitettäisi koko sosialistinen liike alttiiksi. Mutta kun laitetaan niin, että sotilaiksi menijöistä on yhä suurempi osa sosialisteja, ei kapitalismille lopuksi ole militarismista turvaa.

Hollantilaiset esittivät nvt pontensa tällaisina:

»Katsoen siihen, että kansalliset vastakohdat eivät koskaan ole köyhälistölle edulliset, vaan kyllä sen sortajille;

»katsoen siilien, että nykyajan sodat yksinomaan syntyvät kapitalistiluokkain toimesta niiden eduksi, ovat näitten käsissä keinona murskata vallankumouksellisen liikkeen voimat ja vahvistaa porvarisvaltaa pitämällä yllä mitä häpeällisintä riistämistä;

»katsoen siihen, ettei mikään hallitus voi puolustautua sillä, että se on pakotettu sotaan, koska sota on kapitalismia kansainvälisen tahdon tuote —

»selittää Zürichin kansainvälinen sosialistinen työväenkongressi, että asianomaisten maitten sosialististen työläisten on hallitusten sodanjulistukseen vastattava asevelvollisen reservin palveluksesta kieltäymisellä (sotilaslakolla), yleisellä lakolla, etenkin niillä teollisuusaloilla, jotka koskevat sotaa, ja vetoamalla naisiin, että nämät pidättäisivät miehiään ja poikiaan.»

Keskustelussa vielä Adler muistuttaa sitä, kuinka sosialidemokratian tulee pysyä todellisuuden pohjalla eikä uskotella työväelle keinojen käyttöä, jotka toden tullen pettäisivät. Belgialaisten puolesta ehdottaa Volders ponnen:

»Työväenluokan edustajain velvollisuus on kaikissa lakiasäätävissä kokouksissa kieltää sotilasvarat, panna vastalauseensa militarismia vastaan ja vaalia aseitten riisumista.»

Päätöstä tehtäessä äänestävät hollantilaisen ponnen puolesta Australia, Hollanti, Ranska ja Norja, muut 14 kansakuntaa vastaan. Belgialaisten ehdotus hyväksytään ja lopuksi sen lisäksi saksalaisten ponsi 14 äänellä. Amerika äänestää myös sitä vastaan.

4. Vapunvietosta ehdottaa valiokunta:

a) »Kongressi uudistaa Brysselin kongressin päätöksen, joka kuuluu: 'Säilyttääkseen toukokuun ensi päivälle määrätyn taloudellisen luonteen: kahdeksantunnin työpäivän ja luokkataistelun julistamisen, päättää kongressi: Toukokuun ensi päivä on kaikkien maitten työläisten yhteinen juhlapäivä, jolloin työläisten on julistettava vaatimustensa yhteisyyttä ja solidaarisuuttaan. — Tämä päivä on oleva lepopäivä, jolleivät joittenkin maitten olot tee sitä mahdottomaksi.'

»b) Kongressi päättää seuraavan lisäyksen: Kunkin maan sosialidemokratian velvollisuus on pyrkiä saamaan toimeen työstä poissa pysymisen toukokuun ensi päivänä ja tukea jokaista yksityisten paikkakuntain ja yksityisten järjestöjen tätä tarkoittavaa pyrkimystä.

»c) Kongressi päättää vielä: Toukokuun ensi päivän julistus kahdeksantunnin työpäivän hyväksi on samalla oleva työväenluokan varma tahdon ilmaus yhteiskunnallisen vallankumouksen kautta poistaa luokkaeroavaisuudet ja niin astua ainoata tietä, joka johtaa rauhaan jokaisen kansan keskuudessa ja kansainväliseen rauhaan.»

Alustuksessaan Adler selittää itävaltalaisten vaativan entistä päätöstä terotettavaksi. Vapun vapaana pitäminen vie kyllä uhreja, sen ovat itse kokeneet, mutta saksalaisten laimea kanta on heikentänyt heidänkin maassaan vappumielenosotusten voimaa. Bebel vastaa kertoillen kaikista niistä vaikeuksista, joita heillä on, ja kuinka puolueelle tulisi liian kalliiksi suorittaa boikottausten ja tuomioiden kulut. Valtion työläisten on myös mahdoton tehdä lakkoa. Sanat »yhteiskunnallinen vallankumous» tekisivät myös koko Vapun vieton useissa Saksan valtioissa laittomaksi. Saksalaiset kyllä, niin hän vakuuttaa, tulevat alkamaan taistelun, joka on oleva kovempi kuin muualla, mutta he tahtovat valita päivän itse. Englantilaiset ilmottavat toukokuun ensi sunnuntaina saavansa suurimman määrän väkeä liikkeelle.

Päätettäessä hyväksytään yksimielisesti kohdat a ja c, kun tässä sana »vallankumous» on vaihdettu sanaksi »uudistus» (Umgestaltung). Kohta b hyväksytään myös saksalaisten (paitsi 8), tanskalaisten, bulgarialaisten ja venäläisten ääniä vastaan. Saksalaiset panevat vastalauseen selittäen, että kohdan englantilainen sanamuoto on lievempi kuin saksalaisen, joten he olisivat voineet sen hyväksyä noilla toisilla kielillä.

5. Työläisnaisten suojeluksesta ehdotti valiokunta:

»Katsoen siihen,

»että porvarillinen naisliike vastustaa kaikkea erikoista työläisnaisten suojeluslainsäädäntöä vahingollisena naisen vapaudelle ja hänen yhdenvertaisuudelleen mieheen nähden;

»että se siten toiselta puolen jättää huomioon ottamatta nykyisen yhteiskuntamme luonteen, joka perustuu työväenluokan — niin naisten kuin miesten — riistämiselle kapitalistiluokan hyväksi;

»ja toiselta puolen jättää huomioonottamatta sukupuolten eroavaisuudesta johtuvan naisen erikoisen tehtävän, nimittäin hänen yhteiskunnan tulevaisuudelle niin tärkeän tehtävänsä lasten äitinä;

»selittää Zürichin kansainvälinen kongressi: kaikkien maitten työväenedustajain velvollisuus on tarmolla pyrkiä työläisnaisten lainsäädännölliseksi suojaksi toteuttamaan seuraavia seikkoja:.

»a. Kahdeksantunnin pisin työpäivä naisille ja kuustuntineu alle 16-vuotisille tytöille;

»b. keskeymätön 36 tunnin viikkolepo;

»c. yötyö kiellettävä;

»d. naisten työ kiellettävä kaikissa terveydelle vaarallisissa liikkeissä;

»e. raskaitten naisten työ kiellettävä kaksi viikkoa ennen ja neljä viikkoa jälkeen synnytyksen;

»f. naispuolisia ammatintarkastajia asetettava riittävästi kaikille teollisuusaloille, joilla naisia työskentelee;

»g. nämät määräykset ovat sovellettavat kaikkiin naisiin, jotka työskentelevät tehtaissa, verstaissa, kaupoissa, kotiteollisuudessa tai ansiotöissä.»

Tämä hyväksyttiin ja sen lisäksi lausunto: »samasta työstä sama palkka». Useat vastustivat palkkakysymyksen esille ottamista tässä yhteydessä, se kun ei ole lainsäädäntökysymys.

6. Sosialidemokratian valtiollinen taktiikka. Valiokunnan ehdotus oli seuraava:

»Katsoen siihen, että valtiollinen toiminta on vain yksi keino köyhälistön taloudellisen vapauttamisen saavuttamiseksi, selittää kongressi viitaten Brysselin kongressin luokkataistelua koskeviin päätöksiin:

»a) että kaikkien maitten työläisten kansallinen ja kansainvälinen järjestäytyminen ammattiyhdistyksiin ja muihin järjestöihin riistämisen vastustamiseksi on ehdottomasti välttämätön ;

»b) että valtiollinen toiminta on välttämätön niin agitationitarkotuksessa ja sosialismin periaatteitten pontevaksi julistamiseksi kuin myös polttavan tarpeellisten uudistusten aikaansaamiseksi.

»Sen takia kehottaa kongressi kaikkien maitten työläisiä taistelemaan itselleen ja käyttämään valtiollisia oikeuksia, jotka osottautuvat välttämättömiksi, kun on mitä painokkaimmin ja tehoisimmin valvottava työläisten vaatimuksia lakia säätävissä ja hallinnollisissa laitoksissa ja vallattava valtiolliset valtakeinot sekä muutettava ne pääoman herruuden välineistä köyhälistön vapautuksen välineiksi;

»c) taloudellisen ja valtiollisen taistelun muodot ja lajit ovat jätettävät yksityisille kansallisuuksille valittaviksi heidän maansa erikoisten olojen mukaan. Kongressi selittää sentään välttämättömäksi, että näissä taisteluissa pidetään etualalla sosialistisen liikkeen vallankumouksellinen päämäärä, nykyisen yhteiskunnan täydellinen taloudellinen, valtiollinen ja siveellinen uudistus. Missään tapauksessa ei valtiollinen toiminta saa olla sellaisten sovittelujen ja liittoumisen puolustuksena, jotka vahingoittavat periaatteitamme tai itsenäisyyttämme.

»Katsoen siihen, etteivät nykyisessä yhteiskunnassa edustuslaitokset tarkasti kuvastele edustettavien ajatuksia ja vaatimuksia, ja katsoen siihenkin, että miltei useimmissa maissa vallitsevat vaalipiirijärjestelmät enemmistövaaleineen vielä lisäävät tätä epäsuhdetta kansan tahdon ja sen edustajain äänestysten kesken, selittää kongressi kansanvallan täydeksi toteuttamiseksi edustusjärjestelmään innolla kannattavansa kansan lakien ehdottamis- ja vahvistamisoikeutta (initiatiivi ja referendum) sekä suhteellisia vaaleja.»

Alustaja Vandervelde huomautti, että eivät parlamenttarismin puoltajat (anarkisteja ja muita arvostelijoita vastaan) kiellä sitä turmeltumisen vaaraa, mikä on luonnottomissa sovitteluissa, jopa ilmenee periaatteellisena petturuutenakin. Mutta tämä vaara ei ole itsessään parlamenttarismissa vaan siinä, että parlamentit ovat porvariston käsissä. Vaaroja vastassa on takeita, vaaditaan näet työväen edustajilta, etteivät saa missään tapauksessa tehdä liittoja, joitten kautta köyhälistön luokkaluonne jätettäisiin huomaamatta.

Hollantilaisten puolelta tuotiin esille parlamenttarismin vaaroja: vaaliliitot, hetken etujen tavottelu y. m., joskin myönnettiin vaalien ja yleisen äänioikeuden suuri, eritoten agitatorinen merkitys. He ehdottivat vastaponnen:

»Kongressi

»katsoen siihen, että, jos hallitukset ryhtyvät työväen reformien kautta panemaan toimeen pieniä parannuksia työväenluokan asemassa, he voivat tehdä tämän vain sillä ehdolla, että nämät parannukset tulevat toimeen heidän silmälläpitonsa alaisina;

»katsoen siihen, että tuollaiset parannukset johtavat työn hallituksen-alaiseen säännöittelemiseen ja työväen esivallalliseen holhoukseen, lyhyesti: valtiososialismiin, joka säilyttää luonteensa, vaikkakin hallitusmiehet valittaisi yleisillä vaaleilla;

»katsoen vihdoin siihen, ettei pysyvä parannus ole mahdollinen työtä tekevien luokkien asemassa tuotannonvälineitten yksityisomaisuuden perustalla; selittää:

»että kaikkien maitten työläisten tehtävänä on oleva työsopimuksia tehdessään puolustaa kyseessä olevain työläisten itsemääräämis- ja itsehallinto-oikeutta ja siten takoa työväen sortamiseksi aijotut aseet työväen vapautuksen aseiksi;

»selittää vielä, että työväen asemassa tapahtuvia parannuksia on työväen nykyisessä yhteiskunnassa tervehdittävä tervetulleiksi vain parannuksina heidän taisteluasemassaan ja vain paremman järjestäymisen keinoina sekä keinoina omistavien luokkien omaisuuden pakkoluovutuksen helpottamiseksi.»

Keskustelussa Liebknecht selitti, että oikeastaan ei ole periaatteellista riitaisuutta enää. Valtiososialismikysymykseen ei puututa, koska se on liian vähän valmistettu. Selittää saksalaisten olevan parhaiten selvillä parlamentista. »Taktiikka ei ole periaatteen vaan käytännön kysymys. Ei ole vallankumouksellista eikä taantumuksellista taktiikkaa, vaan taktiikkaa (menettelytapaa) vallankumouksellisten tai taantumuksellisten päämäärien saavuttamiseksi. Olojen mukaan muodostuu taktiikka. Jos yhtenä päivänä olosuhteet muuttuisivat 24 kertaa, niin muuttaisimme menettelytapaa 24 kertaa. Vastustajan aseman mukaan suuntautuu taktiikkamme. Jos Saksassa olisivat venäläiset olot, ei meille jäisi muuta kuin nihilistien taktiikka.» Selittää hollantilaisille, jotka tahtovat hyväksyä parlamentin vain vastalauseiden paikkana. Se on nyt porvariston ase, voimakeino. Emme me voita vihollista halveksimalla hänen asettaan; se on häneltä riistettävä. — Huomauttaa, että joittenkin englantilaisten »johtajien» turmeltuminen parlamentissa johtui syistä, jotka eivät Saksassa olisi mahdolliset. Kun työväki itse pitää tarkasti silmällä edustajiaan, on pettänyt edustaja samalla valtiollisesti kuollut — Taistelun kiihkossa saattaa sattua pieniä virheitä, askel oikeaan tai vasempaan, mutta kunhan marssijärjestys on oikea, ei hätää.

Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyi kongressi hollantilaisten pidättyessä äänestämästä valiokunnan ponnet.

7. Maatalouskysymyksestä hyväksyttiin keskustelutta seuraava päätös:

»Kongressi lausuu periaatteessa olevansa maaperän yhteisomistuksen kannalla.

»Kongressi selittää kaikkien maitten sosialidemokratien tärkeimpiin tehtäviin kuuluvan teollisuustyöväen ohella järjestää maataloustyöväki ja vetää se yleisen sosialismin taisteluriveihin.

»Kongressi päättää, että kaikkien kansallisuuksien on ensi kongressille esitettävä selostus eri maitten maalaisagitationin edistyksestä ja maatalousoloista. Selostuksissa on etenkin kerrottava, mikä kanta, mitkä keinot ja mitkä agitationitavat sosialistien mielestä ovat sopivimmat heidän maansa oloissa, köyhälistölle, pientilallisille, maanvuokraajille j. n. e.

»Kongressi päättää, että maatalouskysymys on ratkaisevan merkityksensä takia ja koska sitä ei tähänastisissa kongresseissa ole riittävästi käsitelty, otettava ensi sijoille ensi kongressissa.»

8. Ammattijärjestöjen kansallinen ja kansainvälinen järjestely. — Valiokunta ehdotti seuraavat ponnet:

»Ottaen varteen ja hyväksyen Brysselin kongressissa 1891 tehdyn lakkoja ja boikottausta koskevan päätöksen, päättää Zürichin kansainvälinen sosialistinen työväenkongressi:

»Vain työväen järjestäyminen voi saattaa työväenluokan taistelun taloudellisella alalla yhtenäiseksi ja tehoisaksi. Kaikkien luokkatietoisten työläisten velvollisuus on liittyä järjestöönsä. Valtiollisen työväenpuolueen ja työväen lehtien velvollisuus on kaikin voimin edistää työväen järjestäymistä ammatillisella alalla; ammattijärjestöt tulevat olemaan tulevan yhteiskuntajärjestelmän pylväitä ja on niiden muodostaminen sen takia työväenluokan valtiollisen vallan valtauksen ohella ehdottomasti välttämätön.

»Kapitalistiluokan yhdistyneet ponnistukset polkea työväen elinehtoja pakottavat mitä suurimpaan voimain kokoamiseen ammatillisella alalla, huolehtimaan kaikkien ammattialain ja maitten kaikkien työläisten yhteenkuuluvaisuudesta ja etujen yhteydestä katsomatta uskontoon ja kansanrotuun, sekä tarmokkaasti avustamaan toisiaan kaikissa taisteluissa kapitalismia vastaan.

»Kongressi suosittaa tämän tarkotuksen saavuttamiseksi:

»a) Kansallisten liittojen muodostamista samoille ammattialoille;

»kansainvälisiä sopimuksia keskenäistä avunantoa varten;

»yksityisille työaloille kansallisia työväensihteeristöjä, joihin kaikki liitot oltavat osaa; näitten velvollisuus on vaihtaa keskenään kaikki työväenliikettä, lakkoja ja sulkuja koskevat merkitsevät tiedot ja yksityisten ammattiyhdistysten vuosikertomukset;

»työnvälityksen yhtenäisen järjestyksen aikaansaamiseksi on kaikkien paikkakuntain ammattijärjestöjen vaadittava kuntia perustamaan työn pörssejä, joitten johto on kokonaan ja yksinomaan annettava asianomaisen kaupungin järjestyneille ammattiyhdistyksille.

»b) Mitä etenkin tulee Amerikaan ja Australiaan:

»Katsoen siihen, että kapitalismin kehitys näissä kaukaisissa maissa on joutunut asteelle, jolloin työväestön pelkästään taloudellinen järjestäyminen tulee aivan riittämättömäksi, jollei sitä kiireimmiten täydennä valtiollinen toiminta kansainvälisen sosialistisen liikkeen perustalla;

»vielä katsoen siihen, että näiden maiden merkitys yhä kasvaa taloudellisessa mailmassa, ja että ne kosmopoliittisen (yleismailmallisen) merkityksensä takia tulevat tärkeiksi tekijöiksi europalaisen köyhälistön elämisehtoja määrättäessä ja yhteiskunnallisen vallankumouksen edistyksessä;

»vaatii kongressi painolla, että Amerikan ja Australian työväenjärjestöt sekä ryhtyvät yllä esitetyllä perustalla yhteistoimiin vastaavien europalaisten järjestöjen kanssa, että myös nimenomaan erkanevat valtiollisista porvarispuolueista ja muodostavat suuria sosialistisia työväenpuolueita, täten astuen europalaisten veljiensä kanssa toimintaan työväenluokkain vapauttamiseksi.

»c) Italialainen toimikunta, katsoen siihen epäterveelliseen vaikutukseen, joka maahan tulleilla järjestymättömillä työläisillä on työväenjärjestöihin, ne kun polkevat palkkoja, estävät lakkoja ja monasti antavat aihetta kiihkeihin yhteentörmäyksiin — kehottaa kaikkia sosialistisia puolueita ja liittoja niissä maissa, joissa tällaista 'epälojaalista kilpailua' ilmenee, levittämään sosialistisia aatteita maahan muuttaneitten keskuuteen ja tarjoaa omasta puolestaan italialaisten sosialistien käytettävissä olevaa apua antaen tietoja italialaisesta siirtolaisuudesta ja levitettäviksi tarkotuksenmukaisia siirtolaistenkielisiä lentokirjasia sekä pääpaikkoihin järjestettyä valistustoimintaa. Kongressi, käsittäen yllä esitettyjen seikkojen yleisen merkityksen, päättää:

»on välttämätöntä, että maissa, joissa siirtyneitten, ammattijärjestöihin kuulumattomien työläisten kilpailusta johtuvat epäkohdat tulevat tuntuviksi, sosialistiset puolueet ja työväenliitot toimivat levittäen valistusta köyhälistön järjestäymisen ja kansainvälisen yhteenkuuluvaisuuden välttämättömyydestä.

»Näiden kansain sosialistiset puolueet ja ammattiliitot kääntyvät saadakseen tietoja ja apua suoraan tai kansallisten työväensihteeristöjen välityksellä, missä semmoisia on, siirtolaisuutta koskevain maitten asianomaisten liittojen ja puolueitten keskustoimikuntain puoleen.»

Kohdat b ja c hyväksyttiin keskustelutta. Kohta a oli etenkin Saksan valtioitten erilaisten yhdistyslakien ahdasmielisyyden takia tehty niin heikkoon kansainväliseen liittymiseen velvottavaksi, mutta se herättikin vastustusta. Äänestyksessä puolusti sitä 6 kansakuntaa, Saksa, Itävalta, Tanska, Shveitsi, Unkari ja Puola. Ruotsi ja Venäjä eivät äänestäneet Muut 12 puolustivat seuraavia, vankempaa kansainvälistä liittoumista vaativia ponsia:

»Samalla kuin kongressi edelleen hyväksyy Brysselissä tehdyt ammattiyhdistyksiä koskevat päätökset ja painolla huomauttaa työväenluokkien velvollisuutta järjestyä ammatillisesti, selittää se, että teollisuus-, maatalous- ja merityöväen on

»perustettava ammattiyhdistyksiä puolustaakseen ammatillisia etujaan, turvatakseen palkkojaan ja voidakseen tehdä vastarintaa kapitalistiselle riistämiselle;

»yhdistettävä, missä mahdollista on, koko maata käsittäviksi liitoiksi saman ammatin yhdistykset, joiden edut ovat yhteiset;

»muodostettava kokomaaliittojen keskenäisen neuvottelun kautta ne järjestettyjen ammattien kansainväliseksi liitoksi, jotta eri maiden järjestöt yhtyisivät vankaksi liittoumaksi;

»järjestettävä, missä mahdollista on, kaikkien ammattien yhdistykset piireittäin, kansallisuuksittain ja kansainvälisesti, niin että kaikkien järjestöjen työläiset palkkataisteluissa jo toimisivat suljetuin rivein ja keskenäisten sopimusten perustalla;

»oltava maasta maahan keskenäisessä yhteistoiminnassa Brysselin kongressin päättämien työväensihteeristöjen kautta, joiden toiminta on vakiinnutettava, ja jos on tarpeellista, kansainvälisten, tehtäväänsä tottuneiden maaliittojen työväensihteeristöjen kautta välitettävä kaikki yksityisiä järjestöjä erityisesti koskevat tiedot;

»perustettava työväen alotteesta tai julkisten valtain toimesta työväenpörssejä, missä sellaisia ei ole, jotta työläiset helpommin löytäisivät työtä ja myös helpommin voisivat kuulua ammattijärjestöihin;

»pidettävä joka ammattia varten kansainvälisiä kongresseja, joissa voidaan käsitellä eri ammattien omia kysymyksiä;

»ryhmitettävä kaikkien järjestöjen työläiset, tekemättä roduille ja ammateille eroa, vankaksi joukoksi, jotta sillä olisi riittävästi voimaa valtiolliseen toimintaan taistelussaan kapitalismia vastaan köyhälistön täydelliseksi vapautukseksi.»

Valiokunnasta valmistuivat seuraavat ponnet, joita ei ennätetty käsitellä:

Mailmanlakosta:

»Katsoen siihen, että lakkoja menestyksellä voidaan tehdä vain määrätyissä oloissa ja määrättyjä tarkotuksia varten, joita ei kuitenkaan edeltäpäin voi määritellä;

»katsoen siihen, että mailmanlakko jo eri maitten erilaisen taloudellisen kehityksen takia on mahdoton panna käytäntöön, ja taas sinä hetkenä, jolloin sen voisi panna käytäntöön, ei enää ole tarpeen;

»vielä katsoen siihen, että yhteen maahankin rajottuva yleinen lakko,

»vaikka se rauhallisesti pantaisikin toimeen, olisi tulokseton, koska nälkä ensi sijassa kohtaisi lakkolaisia ja pakottaisi nämät antautumaan — väkivaltaisen lakon taas vallassa olevat luokat armotta masentaisivat —

»selittää kongressi:

»että nykyisissä sosialipolitisissa oloissa suurlakko parhaassa tapauksessa menestyisi yksityisillä teollisuusaloilla;

»ja vielä, että joukkolakot olosuhteitten mukaan voivat olla mitä tuhoisin ase niin taloudellisessa kuin valtiollisessakin taistelussa, kuitenkin ase, jonka tehokas käyttäminen edellyttää työväenluokan vankkaa ammatillista ja valtiollista järjestäymistä.

»Kongressi kehottaa sen takia kaikkien maitten sosialistisia puolueita kaikella tavalla edistämään näitä järjestöjä ja siirtyy mailmanlakkoa koskevasta kysymyksestä päiväjärjestykseen.»

Sosialidemokratian kansainvälisestä järjestäymisestä oli valmiina seuraavat ehdotukset:

»Katsoen siihen, että olisi toivottavaa kaikkien sosialidemokratien kansainvälinen järjestyminen yhteisellä nimellä, jonka nykyisin kuitenkin ehkäisevät ne yhdistymisvapauden rajotukset, joita eri maiden taantumukselliset lait asettavat,

»hyväksyy kongressi kansainvälisen vallankumouksellisen sosialidemokratian jäseniksi kaikki järjestöt, yhdistykset ja puolueet, jotka tunnustavat luokkataistelun ja tuotannonvälineitten yhteiskunnalle saattamisen välttämättömyyden ja toimivat kansainvälisten työväenkongressien päätösten perustalla.

»Kongressi kehottaa kaikkia puolueen jäseniä ja kaikkia työväenjärjestöjen — ammatillisten ja valtiollisten — jäseniä mitä innokkaimmin toimimaan kaikkien yhdistymisvapautta rajottavien lakien poistamiseksi.

»Kongressi lausuu toivomuksen, että kaikkien maitten sosialidemokratisten puolueitten ohjelman ensi osa, joka lausuu taloudellisen olojen mullistuksen välttämättömäksi, olisi samallainen kaikilla, ja että toinen osa, joka sisältää käytännölliset keinot, olisi sovellettu kunkin maan taloudellisia ja valtiollisia oloja vastaavaksi.»

Kuten sanottu, jäivät nämä käsittelemättä.

Kongressin loppu muodostui erityisen juhlalliseksi sen kautta, että sinne oli saapunut, terveenä ja reippaana, ijäkäs Fr. Engels, joka innokkaiden kunnianosotusten jälkeen piti englannin, ranskan ja saksan kielillä seuraavan puheen:

»Tätä odottamattoman loistavaa vastaanottoa, jonka olette minulle valmistaneet ja jonka voin vastaanottaa vain syvällä liikutuksella, en ota vastaan omalle persoonalleni, vaan sen suuren miehen (Marx'in) työtoverina, jonka kuva riippuu tuolla. Juuri on kulunut 50 vuotta siitä kuin Marx ja minä yhdyimme liikkeeseen; julkaisimme näet ensimäiset sosialistiset kirjotukset 'saksalais-ranskalaisissa vuosikirjoissa'. Pienestä lahkosta on sosialismi sitten kasvanut mahtavaksi puolueeksi, joka panee koko virallisen mailman vapisemaan. Marx on kuollut, mutta jos hän vielä eläisi, ei olisi toista miestä Europassa eikä Amerikassa, joka niin oikeutetulla ylpeydellä voisi katsella elämäntyötään. Toinenkin vuosimuiston päivä on nyt. 1873 oli Internationalen viimeinen kongressi. Kaksi asiaa siellä toimitettiin. Erottiin ehdottomasti anarkisteista. Oliko tämä tarpeeton päätös vai eikö? — Pariisin, Brysselin kongressien ja nyt teidän täällä on täytynyt tehdä samoin. Toiseksi lopetettiin Internationalen toiminta sen vanhassa muodossa. Sinä aikana oli taantumuksen raivo, kunniakkaan kommunin verestä juopuneena, korkeimmillaan. Internationalen toiminnan jatkaminen olisi vain vienyt uhreja enemmän kuin tulokset olisivat kestäneet; se siirsi asemansa Amerikaan, s. o. vetäytyi pois näyttämöltä. Eri maitten köyhälistöjen toimeksi jäi omiin muotoihin järjestäytyminen. Niin on tapahtunutkin ja nyt on Internationale paljoa voimakkaampi kuin ennen. Tällä tavalla on jatkettava, yhteisellä perustalla toimittava. Meidän täytyy sallia keskustelua, jottemme tulisi lahkoksi, mutta yhteinen perusta on säilytettävä. Tämä irrallisempi liittouma, vapaaehtoinen yhdessä pysyttäytyminen, jota kongressit tukevat, on riittävä viemään meidät voittoon, jota mikään mailman mahti ei voi meiltä riistää. Erityisesti iloitsen siitä, että englantilaiset näin suurilukuisina ovat edustetut, hehän ovat opettajiamme järjestäymisessä; mutta kuinka paljon olemmekin heiltä oppineet, niin on heidän täytynyt täällä havaita monenlaista, josta vielä voivat oppia. — Matkustin Saksan kautta ja kuulin monen valittavan sitä, että sosialistilaki oli kumottu. Taistelu poliisia vastaan oli ollut paljon hauskempi. Sellaisista taistelijoista ei minkäänlainen poliisi eikä mikään mailman hallitus saa urakkaa! — Eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!»

IV. Lontoon kongressi (»sosialistinen työväen ja ammattiyhdistysten kongressi») pidettiin 27 p. heinäk.— 1 p. elok. 1896 komeassa Queens Hallissa, jossa lauluja säestettiin uruilla ja tilaa oli 2,000 kuuntelijalle. — Avauspuheissa lausuttiin muistosanoja edellisenä vuonna sattuneen Fr. Engelsin kuoleman johdosta. — Ranskalaisten hajalliset puolueet ja järjestöt eivät tahtoneet oikein sopia valtakirjain tarkastuksesta. — Paljon aikaa kului anarkistien mellakoimisen takia ja vasta suurella vaivalla saatiin heistä suurin osa poistetuksi. Myöhemmin lähti Nieuwenhuiskin. — Edustajia oli Englannista, Ranskasta, Saksasta, Belgiasta, Amerikasta, Shweitsistä, Rumaniasta, Bulgariasta, Venäjältä, Puolasta, Itävallasta, Böhmistä, Tanskasta, Ruotsista, Italiasta, Espanjasta, Hollannista. Puheenjohtajina istuivat Singer, Keir Hardie, Hyndman, Vandervelde, Ferri, Vaillant, Sigg, Van Kol, Adler ja Plechanow.

1. Agraarikysymys oli ensin esillä. Valiokunnan enemmistö ehdotti ponnet, jotka pienillä korjauksilla hyväksyttiin näin kuuluviksi:

»Ne epäkohdat, joita kapitalismi ja kapitalistinen riistäminen maatalousalalla yhä yltyvässä määrässä tuottavat maan viljelijöille kuten koko yhteiskunnalle, voidaan lopullisesti ja täysin poistaa vain yhteiskunnassa, jossa maaperä muiden tuotannonvälineitten mukana on muutettu yhteisomaisuudeksi, jota yhteiskunta viljelyttää järkiperäisimmin yhteiseksi hyväksi.

»Maanomistusolot ja maalaisväestön ryhmäin eroavaisuudet eri maissa ovat kuitenkin siksi moninaiset, että ei ole mahdollista osottaa yhtä kaikkien maitten työväenpuolueita sitovaa sääntöä niiksi keinoiksi, jotka johtavat tähän päämäärään, ja katsoen maalaisväestön ryhmiin, joiden harrastus asiaan on herätettävä.

»Sitä vastoin on jokaisen työväenpuolueen ensi ja tärkein agraaripoliittinen tehtävä järjestää maalaisköyhälistö luokkataisteluun riistäjiään vastaan.

»Näistä perusteista lähtien jättää kongressi kunkin kansallisosaston asiaksi yhteisen päämäärän saavuttamiseksi valita menettelytapa ja keinot, jotka parhaiten vastaavat kunkin maan erikoisluonnetta.

»Kongressi pitää toivottavana, että jos eri maissa työväenpuolueet ovat asettaneet tai asettavat valiokuntia maatalouskysymystä tutkimaan, nämät valiokunnat avustaisivat toistensa töitä osottamalla ja vaihtamalla aineksia y. m.»

Alustuksessaan kuvaili Vandervelde eri maitten maatalousoloja seuraavasti: »Englantilaiset tuntevat maatalouskysymyksen ainoastaan laajan, yksiin käsiin kokoontuneen suuromistuksen muodossa; belgialaisten ja ranskalaisten on otettava huomioon laajoja pienomistusaloja, pikkutalon poikia ja vuokraajia, jotka ovat kiinni turpeessaan tai, puhuaksemme Marxin sanoilla, ovat näkinkenkäin tavoin kuoreensa kasvaneet; Venäjällä on vielä kommunistisen yhteisomistuksen jätteitä; joka paikassa ovat maanviljelys- ja omistusolot erilaiset taloudellisen ja historiallisen kehityksen mukaan. Agraarikysymys on vasta syntymässä, emme siis voi sitovia ohjeita antaa. — Valiokunnan mielestä on tehtävämme ensi sijassa valistustyö maalaisköyhälistöläisten, näitten yhteiskunnan todellisten kuormajuhtien, proletariaatin orjuutetuimman osan herättämiseksi. — Sosialismin voiton edellytys on kaupunkilais- ja maalaisköyhälistön yhteenliittyminen. Vallanpitäjien viime turvana ovat yhteisomistusta vastustavat talonpoikaiskallot, talonpojanpojat ne sotamiehinä muodostavat kapitalistisen riistämisen rintavarustuksen. Meidän on toimittava niin, että sotilastakinkin alla maalaisproletaarin sydän sykkii riistämisen alaisten teollisuustovereitten kanssa yhteisille eduille.»

Valiokunnan brittiläinen vähemmistö lausui olevansa valiokunnan kanssa yhtä mieltä, paitsi viime kohdissa, ja ilmotti ehdottaneensa seuraavan lausunnon:

a) »Paitsi sitä, että maalaistyöväkeä suorastaan riistävät maanomistajat ja kapitalistit, painaa eri maitten maalaistyöläisiä vielä erityisesti se seikka, että heidän työnsä tuotteiden ylijäämän jakoa muitten kansalaisten keskuuteen vaikeuttaa se seikka, että rautatiet, kuten muutkin kulkuneuvot ja markkinapaikat, ovat kapitatistisen yksityisomistuksen käsissä, ja ne esteet, jotka ovat maan taloudellisen käyttämisen tiellä, voidaan poistaa vain saattamalla yhteiskunnan haltuun nuo mainitut kulkuneuvot ja vaihdon välineet.

»b) Kun kapitalistisen järjestelmän kehitys monissa maissa on johtanut maatyön tuntuvaan sivuuttamiseen, on kongressi sitä mieltä, että aika on tullut, jolloin tämä työ on järjestettävä parhaiten, sitä varten sopivimpain virallisten toimitsijain kautta.»

Myös oli ollut puhe maatalousopetuksen järjestämisestä kaikkiin kouluihin ja yleensä riittävästä teknillisestä maatalousopetuksesta, mutta oli ne jätetty huomioonottamatta. — Keskustelussa huomautti Schoenlanck, että vaikka tahdommekin kaikkien kulku- ja kuljetusneuvojen valtiolle ottamista, ei ole suuria toivottava niiden ottamisesta nykyisen luokkavaltion haltuun. Sehän on Bismarckin ohjelma valtiovallan vahvistamiseksi. Valtion haltuun ottaminen ei suinkaan ole sama kuin kansanvaltaistuttaminen. — Myös osaavat Saksan aatelisjunkkarit tuottaa työttömiä maalle — riistettäviksi ja palkkoja polkemaan; sitä nimitetään myös maatyön edistämiseksi. Ei ymmärtänyt, oliko nyt niin tarpeellista opettaa maanviljelystä teollisuusköyhälistölle.

2. Valtiollisesta toiminnasta hyväksyttiin seuraava lausunto:

»a) Kongressi pitää valtiollisena toimintana kaikkia järjestetyn taistelun muotoja, joiden tarkotuksena on valtiollisen vallan valtaaminen työväenluokalle ja valtion sekä kunnan lainsäädäntö- sekä hallintolaitosten käyttäminen työväenluokan vapauttamiseksi.

»b) Kongressi selittää, että tärkein keino työläisten vapauttamiseksi ihmisinä ja kansalaisina ja kansainvälisen sosialistisen tasavallan toteuttamiseksi on valtiollisen vallan valtaus, ja kehottaa kaikkien maitten työläisiä liittoutumaan ja porvarillisista puolueista riippumattomina vaatimaan:

»yleistä äänioikeutta kaikille täysikäisille;

»yhtäläistä äänioikeutta jokaiselle täysikäiselle;

»jälkivaaleja;[5*]

»kansan lainsäädäntö-aloteoikeutta ja kansanäänestystä valtiossa ja kunnassa.

»c) Kongressi selittää kannattavansa kaikkien kansain täyttä itsemääräämisoikeutta ja lausuu myötätuntonsa jokaisen maan työläisille, jotka paraikaa kärsivät militaristisen, kansallisen tai muun sortovaltiuden alaisina, se kutsuu kaikkien näitten maitten työläisiä liittymään koko mailman luokkatietoisten työläisten riveihin näiden mukana taistelemaan kansainvälistä kapitalismia vastaan ja kansainvälisen sosialidemokratian tarkoitusperäin toteuttamiseksi.

»d) Kongressi selittää, että naisen vapautus on erottamaton työväenluokan vapautuksesta ja kutsuu sen takia kaikkien maitten naisia taistelemaan rinnakkain työmiesten kanssa ja järjestäytymään valtiollisesti näitten kanssa yhdessä.

»e) Kongressi selittää: mitä tahansa uskonnollisia tai sivistyksellisiä tekosyitä esitettäneekin siirtomaapolitiikan puolustukseksi, sen tarkotuksena on aina ja ainoastaan kapitalistisen riistämisalueen laajentaminen yksinomaan kapitalistiluokan eduksi.»

Joku anarkisti lausui, ettei hän enää tahtonut tietää mitään parlamenttarismista eikä valtiollisesta taistelusta, voitto saavutetaan, kun lakataan maksamasta — vuokraa! — Pääpuhujat Jaurès, Bebel ja Ferri osottivat, kuinka välttämätön valtiollinen taistelu on työväen taloudellisessa vapautustaistelussa ja miten valistavasti vaalit vaikuttavat. Siksi porvarilliset hallituksineen pyrkivätkin pitämään pitkiä vaalien väliaikoja. Englantilaisia kehotettiin vapautumaan porvarispuolueitten talutusnuorasta.

3. »Kasvatusta ja ruumiillista kehitystä käsittelemään valittu valiokunta lausuu sen vakaumuksen, että tämä kysymys on merkitykseltään mitä tärkein sosialistiselle liikkeelle ja koko mailman köyhälistön edistykselle ja vapautukselle. Vallitseva kapitalistiselle riistämiselle perustuva talousjärjestys ehkäisee suurten kansanjoukkojen lasten ruumiillista kehitystä, riistää niiltä sen terveellisen loma-ajan, joka on sopusuhtaisen kehityksen edellytys ja vaikuttaa sen, että heidän on mahdoton hankkia itselleen sivistystä ja tietoja, jotka ovat koko ihmissuvun yhteinen perintö. Vallitsevissa oloissa ponnistelevat köyhälistöläisvanhemmat turhaan hankkiakseen lapsilleen riittävää ravintoa ja sivistyksen mahdollisuuksia, jota ilman ei terve perhe-elämä eikä hyvin jäljestetty yhteiskunta ole mahdollisia.

»Vielä: kapitalistisen liikkeenharjottajan pyrkimys vaihtaa täyskasvuisten työt lasten ja nuorten töihin uhkaa vakavasti paraitenkin järjestyneiden työläisten elämää, samalla kuin lasten ja nuorten työvoimain käyttö vaikuttaa palkkain alentumista eikä niin muodoin tuota noille perheillekään mitään aineellista etua. Ja vihdoin kun yhteiskunnan tuleva hyvinvointi riippuu enempien tieteellisten totuuksien keksimisestä, etenkin sellaisten, jotka vaikuttavat taloudelliseen, teolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, niin kuuluu kaikkien maitten sosialistien etuihin kaikella tarmolla toimia sen puolesta, että yleisillä varoilla edistetään tieteellisiä tutkimuksia.

»Valiokunta ehdottaa siis kongressin hyväksyttäviksi seuraavat vaatimukset:

»a) Kongressi tunnustaa kyllä kasvatusasioissa yksilöllisen työn arvon, mutta selittää kunkin maan virallisten laitosten tärkeäksi velvollisuudeksi laatia täydellinen opetus- ja kasvatusjärjestelmä, joka on kansanvaltaisen tarkastuksen alainen ja käsittää kaikki sivistyslaitokset, lastentarhasta yliopistoon saakka (ruumiillisen, tieteellisen, taiteellisen, teknillisen [käsityöopetus] kehityksen). Sivistyslaitokset ovat ehdottomasti maksuttomat, ja yhteiskunta avustaa oppilaitten elatuskuluja, niin että laitoksiin on kaikilla sen jäsenillä tilaisuus tulla.

»b) Oppilaat syövät yhden aterian päivässä yhteisesti, kuten kouluruokaloissa, ja ilman että erotusta tehdään rikkaitten ja köyhäin välillä. Tarkotuksenmukaiset laitokset pitävät paraita järjestelmiä noudattaen huolta siitä, että orvot ja puutteessa olevat lapset saavat täydellisen elatuksen ja kasvatuksen.

»c) Alin ikäraja, jolloin lasten ei enää tarvitse nauttia täyttä opetusta ja jolloin laki sallii heidän työskennellä tehtaissa ja kotiteollisuudessa, on asteetkin, mutta niin pian kuin mahdollista, kaikissa maissa kohotettava 16 vuoteen.

»d) 18 vuotta nuorempien henkilöitten käyttäminen epäterveellisissä tai vaarallisissa ammateissa yötyössä on poikkeuksetta laissa kiellettävä.

»e) Jotta kaikinpuolinen kehitys olisi mahdollinen ja rajotettaisi nuorten työvoimien epäoikeudellinen riistäminen kapitalistien hyväksi, ei kukaan työnantaja saa käyttää nuoria henkilöitä alle 18 vuoden tehtaissa tai kotiteollisuudessa enemmän kuin 24 tuntia viikossa (puolet aikaa) ja jatkokouluissa käynti on oleva pakollinen.

»f) Lasten työn lainsäädännöllinen suojelus on kaikkia teollisuusmaita varten säädettävä yhdellaiseksi kansainvälisten sopimusten perustalla. Kongressi panee merkille, että eri hallitukset eivät ole täyttäneet Berlinin konferenssin v. 1891 kautta annettuja juhlallisia lupauksia, ja että etenkin Englannin hallitus vielä sallii lasten työtä 11 ikävuodesta saakka.

»g) Lasten todella tehokkaan suojeluksen ja tuloksekkaan kehittämisen aikaansaamiseksi on ehdottoman välttämätöntä, että kotona tehty työ on aivan yhtä tarkkaan laissa järjestetty ja tarkastuksen alainen kuin tehdastyökin. Kongressi vaatii, että työnantajat, jotka työväen kodeissa teettävät työtä päästäkseen täyttämästä työväensuojeluslakien määräyksiä, ovat olevat yhtä vastuunalaiset terveydellisistä ja muista ehdoista, joiden alaisena työtä teetetään, kuin jos sitä tehtäisi heidän tehtaissaan.»

Hyväksyttiin, paitsi kohta b. — Lisäksi hyväksyttiin ehdotus, että opetusvaliokunnan työ jatkuu edelleen haarautuen eri maihin ja on sen tehtävänä levittää opetusta koskevia lentokirjasia, koettaen varsinkin saada naisia innostumaan asiaan.

4. Järjestäymiskysymys. Valiokunta ei suosita kansainvälistä lehteä. Se ehdottaa:

»Kongressi päättää kokeeksi asettaa pysyvän kansainvälisen toimiston sekä vastuunalaisen sihteerin; olinpaikkana tähän sopivin Europan maa. Tämä kongressi nimittää pienen toimikunnan valmistamaan ensi kokousta varten tästä ehdotusta. Tämä toimikunta on oikeutettu toimimaan väliaikaisena toimistona. Jokaisella kansakunnalla, jolla ei ole siinä edustajaa, on oikeus lähettää siihen edustaja ensi kongressiin asti.

»Kongressi tunnustaa, että kansainvälisten taloudellisten tietojen vaihtaminen on yhä välttämättömämpi. Se kehottaa kaikkia kansakuntia käyttämään koko vaikutusvoimansa, jotta saataisi toimeen Brysselin ja Zürichin kongressien päätökset kansainvälisen tiedonantotoimiston järjestämisestä.

»Katsoen Amerikaan siirtymisen suureen määrään, joka tekee pääomalle mahdolliseksi palkkain pienennyksen ja työväen vastarinnan masentamisen, ja vielä katsoen siihen, että useat siirtolaiset ennen kuuluivat maansa työväenliikkeeseen, mutta Amerikassa (enimmäkseen tietämättömyydestä) eivät liity liikkeeseen ja siten menevät hukkaan kansainväliseltä liikkeeltä, kehottaa kongressi ryhtymään toimiin, jotta Europan satamissa ja siirtolaisaluksilla jaettaisi selostuksia Amerikan työväenliikkeestä; myös on annettava ohjeita sosialistisille agitaattoreille, miten he paraiten voisivat järjestää maamiehensä Amerikassa.»

Hyväksyttiin. Toimikunnan paikaksi hyväksyttiin 15 äänellä Lontoo 5 vastaan, jotka puolustivat Shweitsiä.

5. Sotilaskysymyksessä ehdotti valiokunta seuraavan ponnen:

»Sotien pääsyitä kapitalistisessa yhteiskunnassa eivät ole uskonnolliset eikä kansalliset, vaan eri maitten omistavien luokkien taloudelliset vastakohdat. Kuten he yhäti työn tantereilla uhraavat työväen elämää ja terveyttä, eivät he myöskään häikäile antaessaan heidän verensä virrata hankkiakseen uusien menekkipaikkojen vallotuksella uutta liikevoittoa.

»Kaikkien maitten työväenluokan tehtävänä on astua taisteluun tätä sota- kuten kaikkea muutakin väkivaltaa vastaan, jota omistava luokka harjottaa sitä vastaan.

»Tätä tarkotusta varten täytyy sen hankkia itselleen valtiollinen valta voidakseen poistaa kapitalistisen tuotantotavan ja kieltää hallituksilta, näiltä kapitalistiluokan kätyreiltä, samaan aikaan kaikissa maissa varat, joilla pidetään yllä nykyistä tilaa.

»Nykyaikainen militarismi, jonka hyväksi kansoja jo rauhan aikana nyljetään, ja jonka kulut pääasiassa sälytetään työväenluokan niskoille, ei yksistään ole lisäämässä sotaisten yhteentörmäysten vaaraa kansojen kesken, vaan sen tarkotuksena on myöskin vallitsevien luokkien tahdon mukaan olla välineenä kaikkien maitten työväenluokan yhä törkeämmässä sortamisessa. Siksipä kaikuukin tehottomana huuto: 'aseet pois!' kuten kaikki muutkin vetoamiset kapitalistiluokan ihmisyystuntoon.

»Vain työväenluokalla voi olla vakava tahto ja vain se voi hankkia itselleen vallan luoda mailman rauha.

»Siksipä vaatii se:

»a) Seisovien sotajoukkojen samanaikaista poistamista kaikista valtioista ja kansanasestuksen toteuttamista.

»b) Sovinto-oikeuksien järjestämistä ratkaisemaan rauhallisesti kansain keskinäisiä riitaisuuksia.

»c) Ratkaisuvaltaa sodassa ja rauhassa suorastaan kansan käsiin siinä tapauksessa, että hallitukset eivät hyväksy sovinto-oikeuden ratkaisua,

»ja panee se vastalauseen salaisten valtiosopimusten solmiamista vastaan.

»Näiden, kuten jokaisen työväenluokan hyväksi kohotetun vaatimuksen toteutuminen voidaan kuitenkin vain silloin saavuttaa, kun työväenluokka saavuttaa ratkaisevan vaikutuksen lainsäädäntöön ja liittyen kansainväliseen sosialismiin luo kansojen todellisen veljeyden.»

Kannatusta saavutti myös ehdotus, että olisi vain yksi kansainvälinen sovinto-oikeus.

6. Työväenluokan talouspolitiikasta hyväksytään seuraava lausunto:

a) »Kongressi selittää, että kaikkien kansakuntain työläisten on pyrittävä saattamaan tuotannon, kuljetuksen ja jaon välineet koko yhteiskunnan haltuun ja tuotannon järjestely koko yhteiskunnan kansanvaltaisen kontrollin alaiseksi siten vapauttaakseen työväenluokan ja sorretun kansan ylipäänsä pääoman vallasta.

»Kongressi on vielä sitä mieltä, että kansallinen ja kansainvälinen agitatsioni tässä tarkotuksessa osottautuu päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi katsoen kansallisten ja kansainvälisten kartellien ja renkaiden kasvamiseen, joitten takana suuret kapitalistiset järjestöt ovat ja jotka pyrkivät poistamaan vapaata kilpailua. Paloöljy, langat, jotkut mineraalit, suuret rautatehtaat tulevat monopooliksi kapitalistiryhmille, jotka pyrkivät mielensä mukaan määräämään hinnat ja palkat. Tällaisia kapitalistisia jättiläisjärjestöjä vastaan ei voida menestyksellä taistella yksinäisten ammattikuntien tai eristetyn valtiollisen toiminnan kautta. Työväen laajempi järjestäytyminen on välttämätön, jos mieli astua näitä suuria liittoumia vastaan. Kongressi kehottaa sen takia niitä maita, joissa työväenpuolueet järjestelmällisesti käyvät trustien ja kartellien kimppuun, järjestämään kansainvälisen asioimisten pitämään silmällä näit-len kapitalististen liittoumien toimintaa ja toimimaan kansallisen ja kansainvälisen lainsäädännön kautta näiden liikkeiden yhteiskunnallistuttamiseksi.

»Sen sijaan että yhä kasvava rikkauden tuottaminen palvelisi yhteistä hyvää, onkin se kansallisten ja kansainvälisten liikepulien syynä. Työläiset heittää kadulle taloudellisten olojen väkivalta, jota he eivät tähän saakka ole voineet järjestää. Kaikissa sivistyneissä maissa myönnetään, että tästä sekasorron järjestelmästä on tehtävä loppu tuotannon yhteiskunnallistuttamisen kautta. Suuret hiilikaivokset, suuret rautatehtaat, kemialliset laitokset, rautatiet, ovat jo joutuneet sille kehitysasteelle, jolloin niitten yhteiskunnan haltuun ottamisen tiellä ei ole enää mitään taloudellisia vaikeuksia.

»Kongressi kehottaa sen takia koko mailman työläisiä keskeymättä toimimaan maissaan tuotannon ottamiseksi yhteiskunnan, kansan tai kunnan, haltuun ja opastukseksi kertomaan toisilleen niistä askeleista, joihin ovat ryhtyneet, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman yhdenmukainen kansainvälinen menettelytapa.»

»b) Työväen ammattikunnallinen taistelu on välttämätön pääoman taloudellista ylivaltaa vastustettaessa ja työväen asemaa siten parannettaessa nykyisin. Ilman ammattiyhdistyksiä ei ole mitään siedettäviä palkkoja eikä lyhennettyä työaikaa. Mutta tämä taistelu vaan lieventää, ei poista riistämistä.

»Työläisten riistäminen voi loppua vain silloin, kun yhteiskunta itse on ottanut haltuunsa tuotannon välineet, mukaan luettuina maaperä ja kulkuneuvot. Tämä vaatii ehdottomana edellytyksenä lainsäädännöllisiä, järjestelmällisiä toimenpiteitä. Voidaksensa toteuttaa nämät täydellisesti täytyy työväenluokan olla ratkaisevana valtiollisena valtana. Mutta se tulee valtiolliseksi vallaksi vain siinä määrässä kuin se on järjestynyt Ammattijärjestöt tekevät työväenluokan valtiolliseksi vallaksi jo sen kautta, että ne järjestävät työväkeä.

»Työväenluokan järjestäyminen on vaillinainen ja riittämätön, jos se on pelkästään valtiollinen. Mutta ammatillinen taistelu vaatii myös työväenluokan valtiollista toimintaa. Mitä työläiset saavuttavat vapaassa taistelussaan riistäjiään vastaan, se heidän on usein valtiollisen vallan kautta lainsäädännöllisesti varmistettava saadakseen sen pysyväksi. Toisissa tapauksissa tekee lainsäädännöllisellä alalla saavutettu ennätys ammatillisen ristiriidan tarpeettomaksi. Työväenluokan kansainvälinen yhteisvaikutus etenkin ammatillisessa taistelussa kuin myöskin työväensuojeluslainsäädännön alalla tulee sitäkin välttämättömämmäksi mitä enemmän kapitalististen mailmanmarkkinain taloudellinen yhtenäisyys ja samalla kansallisten teollisuuksien ristiriidat kehittyvät. Lähintä aikaa varten on köyhälistön kansainvälinen menettelytapa välttämätön seuraaviin suuntiin:

»Tullit, kulutusverot ja vientimaksut ovat poistettavat.

»Kansainvälinen työväensuojeluslainsäädäntö on saatava aikaan. Samalla kun kongressi uudistaa Pariisin kongressin päätökset viimemainitussa suhteen, kehottaa se kohdistamaan lähimmän agitatsionin pääasiassa seuraavaan: 8-tuntisen lainsäädännöllisen normaalityöpäivän aikaansaamiseen;

»hiostusjärjestelmän poistamiseen ja kotityössä toimivien työläisten suojelemiseen;

»täyden vapaan yhdistymis- ja kokoontumisvapauden hankkimiseen molemmille sukupuolille.

»Näiden aikaansaamiseksi on ammatillisen ja valtiollisen toiminnan yhteisvaikutus välttämätön.

»Sen takia selittää kongressi yhtyen samanlaisiin Brysselin ja Zürichin kongressien päätöksiin työväen ammatillisen järjestymisen välttämättömäksi työväenluokan vapaustaistelussa ja pitää ammattialallaan oleviin ammattiyhdistyksiin kuulumista kaikkien työläisten velvollisuutena, jotka pyrkivät vapauttamaan työtä kapitalismin ikeestä.

»Ammatillisten järjestöjen tulee, saadakseen aikaan tehoisan toiminnan, yhtyä liittoihin, jotka ulottuvat koko maan alueelle, ja on kaikkinainen voimien hajottaminen erikoisjärjestöihin hyljättävä. Valtiollisen katsantokannan ei pitäisi olla minään erottavana perusteena taloudellisessa taistelussa, mutta köyhälistön luokkataistelun olemuksesta johtuva velvollisuus on työväenjärjestöillä kehittää jäsenistänsä sosialidemokrateja. On pidettävä ammattijärjestöjen velvollisuutena ottaa mukaan niillä ammattialoilla toimivat naiset ja pyrkiä hankkimaan miehille ja naisille samaa palkkaa samasta työstä.

»Taistelussa paremman palkan ja parempien työehtojen hankkimiseksi on ammattijärjestöjen valvottava työväensuojeluslakien noudattamista ja pyrittävä poistamaan terveydelle vaaralliset tuotantotavat ja hiostus- sekä trucki-järjestelmä.

»Kongressi pitää lakkoa ja boikottausta välttämättömänä keinona ammattijärjestöjen tarkotuksen saavuttamiseksi, mutta ei pidä kansainvälistä suurlakkoa mahdollisena.

»Lähinnä välttämätön on työväenjoukkojen ammatillinen järjestäyminen, koskapa järjestäymisen laajuudesta riippuu lakkojen ulottuminen koko teollisuusalalle tai koko maahan.

»Jotta yhtenäinen kansainvälinen ammatillinen toiminta kävisi mahdolliseksi, on joka maahan asetettava ammatillinen keskustoimikunta. Näiden toimikuntain on mahdollisuuden mukaan laadittava tilastoja työmarkkinoista ja vaihdettava näitä samoin kuin säännöllisiä toimintakertomuksia sekä ilmotettava toisilleen kaikki maassa tapahtuvat tärkeät tapahtumat.

»Etenkin on kaikkien maitten ammattijärjestöjen pidettävä velvollisuutenaan huolehtia siitä, että muista maista tulevat työläiset saadaan maajärjestöjen jäseniksi, ja että nämät työläiset eivät työskentele pienemmillä palkoilla kuin kotimaiset.

»Lakoissa, suluissa ja boikottauksessa on kaikkien maitten ammattijärjestöjen velvollisuus auttaa toisiaan voimiensa mukaan.»

»e) »Vappujuhlan viettämisen suhteen yhtyy kongressi aikaisempien kongressien päätöksiin; se pitää Vappujuhlaa tehoisana mielenosoituksena 8-tuntisen työpäivän hyväksi ja työstä poissaoloa mielenosoituksen tehoisim-pana muotona.»

Lisäksi hyväksyttiin vielä ehdotukset, että synnyttäjät on kiellettävä tehdastyöstä 6 viikkoa ennen ja jälkeen synnyttämisen; silloin on yhteiskunnan heidät elätettävä; työttömille on valtion ja kunnan säällisellä palkalla annettava työtä; kongressi vastustaa maahanmuuttoa rajoittavia lakeja (juutalaisten ehdotus); naiset on otettava ammatillisiin järjestöihin miesten kanssa samanarvoisina, niin myös oppilaat, joiden yhteiskunnallisesta ja teknillisestä kehityksestä ammattiyhdistysten on huolehdittava.

7. »Kongressi pitää rajottamatonta omantunnon-, puheen- ja painovapautta sekä yhdistymis- ja mielenosotusoikeutta kaikkien maitten kaikille työläisille ja kaikille kansanryhmille välttämättöminä valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamiseksi.»

8. »Kongressi velvottaa kaikkien maitten työläiset mitä tarmokkaimmin pyrkimään hankkimaan amnestiaa valtiollisille vangeille ja lausuu vihaavansa sitä poliisiholhousjärjestelmää, joka usein ilmaisee tarkotuksensa olevan sortaa köyhälistön liikettä ja kehottaa työläisiä kaikin mahdollisin keinoin estämään moista menettelyä.»

9. »Työläisten ja työnantajain suhteet (työnvälitys) eivät saa muodostua keinottelun tai kaupan välineiksi vaan yhteisedun laitoksina on ne työläisten itsensä järjestettävä omaksi hyödykseen.

»Ottaen vielä huomioon sen, että yksityishenkilöitten omistamat työnvälitystoimistot aiheuttavat suuria epäkohtia ja vaarallista turmelusta, vaatii toimisto, että nämä ovat lakkautettavat olemasta vapaan kilpakiistan esineinä ja että niitten tilalle on asetettava kunnallisviranomaisten toimistoja tai etlä ne joka tapauksessa ovat olevat ammattijärjestöjen kontrollin alaisia.

»10. Kongressin toimisto saa tehtäväkseen laatia kutsumukset seuraavaan kongressiin ja kutsua sinne yksinomaan:

»a) Kaikkien ryhmien edustajat, jotka pyrkivät muuttamaan kapitalistisen omistus- ja tuotantojärjestyksen sosialistiseksi omistus- ja tuotantojärjestykseksi ja pitävät osanottoa lainsäädäntöön ja parlamenttaarista toimintaa välttämättömänä keinona tämän tarkotuksen saavuttamiseksi.

»b) Kaikki ammatilliset järjestöt, jotka vaikka eivät sellaisenaan otakaan osaa valtiolliseen taisteluun, kuitenkin hyväksyvät valtiollisen ja parlamenttaarisen toiminnan. Anarkisteilla ei ole pääsyä kokoukseen.

»Valtakirjain tarkastus on oleva kansallisryhmäin tehtävänä, kuitenkin voidaan vedota erikoiseen tarkastustoimikuntaan, joka on kokoonpantu kaikkien kansallisryhmien edustajista. Niitten kansallisuuksien valtakirjat, joista on vähemmän kuin viisi edustajaa, tarkastaa tarkastustoimikunta kuten myöskin riidanalaiset valtakirjat.»

V. Pariisin kongressi 23–27 p. syysk. 1900. Lontoon kongressi oli kyllä päättänyt, että 1899 on pidettävä kansainvälinen kongressi Saksassa, mutta tämän maan ahtaat olot tekivät sen mahdottomaksi. Puoluetoimikunta silloin — Lontoon kongressin ohjeitten mukaan — kääntyi ranskalaisten tovereitten puoleen ja nämät valmistivat Pariisin kongressin.

Ranskalaisten keskinäinen erimielisyys saattoi alussa hieman häiriötä aikaan ja tervehdyspuheissa kehotettiin heitä sopimaan. Kokoukseen oli saapunut tervehdys japanilaiselta Katayamalta ja Siperian perukoille karkotetuilta vallankumouksellisilta. Englantilaisella Hyndmanilla oli austraalialaisten valtakirja. Uusia edustettuja maita oli Argentina ja Norja. Irlannilla oli omia edustajia. — Vanhoista taistelijoista oli nyt poissa Vilhelm Liebknecht, jonka muistoa kunnioitettiin. Kuolleista mainittiin vielä venäläinen Lawroff ja Marxin tytär Tussy (Eleonora Marx-Aveling), joka oli paljon puuhannut Internationalen asioissa. — Tervehdyspuheissa voivat italialaiset, itävaltalaiset, hollantilaiset y. m. kertoa rohkaisevista voitoista. Varsinkin oli merkittävä se, että sosialistiset puolueet eri maissa järjestyvät yhä eheämmiksi luokkapuoluerintamiksi. Unkarissa oli kumminkin Vappujuhlissa ammuttu 19 ja haavotettu 57 työläistä ja monia vangittu ja sakotettu. — Puhetta kokouksessa johti Singer ja vierellä istui kunniapuheenjohtajia eri maista.

1. Kansainvälisten kongressien päätösten toimeenpano ja keskinäinen tietojen välitys oli ensi kysymys, jonka alusti hollantilainen Van Kol. Päätettiin muodostaa pysyvä keskustoimisto, jossa jokaisesta kongresseihin osaaottavasta maasta on edustaja, ja jonka keskustoimisto palkattuine sihteereineen on Brysselissä. Sinne päätettiin myös, Pariisissa niinä päivinä pidetyn sosialististen ylioppilasten kansainvälisen kokouksen mukaan, muodostaa kansainvälinen kirjasto ja arkisto sosialistista kirjallisuutta ja puolueitten tiedonantoja varten.

2. Työpäivänlyhennyksestä hyväksyttiin seuraava laki: »Kongressi selittää, samoin kuin aikaisemmatkin kongressit, että työajan lyhennyksen edelleen, sellaisena kuin sen Pariisin kansainvälinen työväenkongressi v. 1889 päätti, täytyy olla kaikkien työläisten keskeymättömäin pyrkimysten esineenä; ja selittää edelleen, että jokapäiväisen työn aika on määrättävä lain kautta toistaiseksi korkeintaan 8 tunniksi kaikkien maitten ja ammattien työläisille; ja kehottaa työväenjärjestöjä ponnistelemaan valtiollisen ja lainsäädännöllisen toiminnan liittyessä ammatilliseen, niin että tämä reformi vähitellen toteutuisi.»

3. Alimmasta palkasta oli valiokunnassa riidelty. Englantilaiset tahtoivat, että alin palkka määrättäisi laissa, jota saksalaiset pitivät mahdottomana. Yhdyttiin kumminkin seuraavaan ponteen, jonka kongressi hyväksyi:

»Kongressi selittää, että palkkaminimin määrääminen on mahdollinen vasta silloin, kun se tapahtuu vankkojen ammattiyhdistysten kautta, ja että sen joka tapauksessa on sopeuduttava siihen, mikä elämiseen on tarpeen mitä laajimmalta perustalta katsoen; — kongressi velvottaa työläisiä pyrkimään toteuttamaan tätä uudistusta sekä harkitsemaan sen toteuttamiseksi keinoja, jotka vastaavat kunkin seudun yhtä hyvin taloudellista ja teollista kuin valtiollista ja hallinnollista tilaa; — kongressi kehottaa tämän päämäärän saavuttamiseksi vaikuttamaan valtiovaltaan ja virallisiin hallintolaitoksiin, jotka voivat toteuttaa minimipalkkajärjestelmän, niin että ne yhteiskunnan töissä suorastaan maksavat alimman palkkamäärän tai velvottavat työnteettäjät, joille näitä töitä teetettäviksi annetaan, sen suorittamaan.»

Keskustelussa lausui saksalainen Malkenbuhr: »Yleensä katsoen emme me sosialidemokrateina vaadi vähintäin elämismahdollisuuksia yksin niille, jotka tekevät työtä, vaan jokaiselle ihmiselle, vaikka hän on jäänyt työttömäksikin. Tämä kysymys ei oikeastaan kuulu kansainvälisille, vaan kansallisille kongresseille ja vielä enemmän ammattiyhdistyksille.»

4. Vapunvietosta vaativat jotkut terotettuja määräyksiä, mutta selittäen, että ammatilliset järjestöt eivät ole vielä kyllin voimakkaat, hyväksyi enemmistö seuraavaa: »Pariisin kansainvälinen kongressi 1900 yhtyy toukokuun ensi päivän viettoon nähden edellisten kongressien päätöksiin; pitää Vappujuhlaa tehoisana mielenosotuksena 8-tunnin työpäivän hyväksi ja työstä poissaoloa sen tehokkaimpana muotona.»

5. Työn vapautuksen välttämättömät edellytykset: a) köyhälistön järjestäyminen ja toiminta luokkapuolueena; b) porvariston valtiollisesta ja taloudellisesta vallasta kukistaminen; c) tuotannon välineitten saattaminen yhteiskunnan haltuun. Itävaltalainen Ellenbogen huomautti kysymystä valiokunnan puolesta alustaessaan, että tällainen periaatteellinen julistus on tarpeellinen varsinkin siksi, että siinä viitataan käytännöllisiin taistelukeinoihin, joista on oltava selvillä, sosialidemokratia ei saa roikkua ilmassa. Työväenluokan vapautusta emme voi odottaa äkillisten keikausten tuovan, se on sen elimellisen kehityksen tulos, jonka näemme päivä päivältä etenevän. Sosialidemokratian on kasvatettava köyhälistö porvarisvallan lopullisen kukistumishetken varalta, niin että se suurena, vapaana ja määrästään tietoisena on valmiina. Valiokunnan ponsi kuului:

»Uuden ajan köyhälistö on välttämätön tulos kapitalistisesta tuotantotavasta, joka tarvitsee riiston alaiseksi sopivaa, siis taloudellisesti ja valtiollisesti orjuutettua työväenjoukkoa. Sen kohoaminen ja vapautus voivat olla seurauksena vain vastarintaa tekemällä nykyistä talousjärjestelmää vastaan, joka omain sisäisten lakiensa vaikutuksesta johtaa työnvälineitten yhteiskunnallistuttamiseen, ja köyhälistön on sen takia astuttava työväenluokkana kapitalistiluokkaa vastaan. Sosialidemokratian, joka on ottanut muodostaakseen köyhälistön luokkataisteluarmeijaksi, on ennen kaikkea vakavalla ja väsymättömällä työllä kasvatettava työväestö tietoiseksi luokkaedustaan ja voimastaan luokkana, ja käyttämään kaikkia kansan oikeudentunnetta vastaavia keinoja, mitä valtiollinen ja yhteiskunnallinen asema milloinkin heidän käsiinsä antaa, sikäli kuin ne ovat edullisia tämän päämäärän toteuttamiseksi.

»Näiden keinojen joukossa osottaa kongressi etenkin valtiolliseen toimintaan, yleiseen äänioikeuteen ja työväenluokan järjestymiseen valtiollisiksi, ammatillisiksi ja osuuskunnallisiksi ryhmiksi, valistusyhdislyksiksi, vapaiksi apukassarenkaiksi y. m. s. ja kehottaa kaikkien maitten sosialisteja vaikuttamaan, että nämät eri järjestömuodot, jotka samalla ovat kasvatuksen ja taistelun välineitä, kävisivät niin paljon kuin mahdollista käsi kädessä keskenään, niin että tämän kautta työväenluokan voima yhä enenisi ja tämä tulisi kykeneväksi suorittamaan porvariston valtiollisen ja taloudelliaen pakkoluovutuksen ja tuotannon yhteiskunnallistuttamisen.»

Tämä hyväksyttiin sekä lisäykseksi seuraava ponsi:

»Kaikkien maitten sosialistien velvollisuus on vaatia, että heidän maassaan ulkomaalaiset saavat saman yhdistymisoikeuden kuin kotimaisiltakin on ja kaikin käytettävissä olevin keinoin sitä puolustaa.»

6. Valtiollisen vallan valtaus ja liitot porvarillisten puolueitten kanssa. Valiokunta ehdotti vaaliliitoista Guesden pontta, jonka ranskalainen työväenpuolue äsken oli hyväksynyt. Se hyväksyjiinkin:

»Vaaliliitot porvarillisten puolueitten kanssa eivät saa olla pysyviä, sillä silloin loukkaavat ne puolueen pääperiaatetta, luokkataistelua. Vain poikkeustapauksissa ja rajotetuksi ajaksi on yhteinen marssi porvarispuolueitten kanssa sallittu.»

Sosialistin meno porvarilliseen hallitukseen oli Ranskassa polttava, siellä kun Millerand-kysymys oli pirstonut puoluetta hajalle. Valiokunnassa oli Kautsky laatinut seuraavat ponnet:

»Valtiollisen vallan valtaaminen köyhälistön kautta ei nykyajan kansanvaltaisessa valtiossa voi tapahtua vain käden kääntämällä, vaan voi se olla ainoastaan loppupäätöksenä pitkästä ja vaivaloisesta työstä, jonka kautta köyhälistö saadaan valtiollisesti ja taloudellisesti jäijestymään sekä ruumiillisesti ja siveellisesti uudestisyntymään ja asteettain vallotetaan vaalisijoja sekä kuntain valtuustoissa että lakiasäätävissä eduskunnissa.

»Mutta hallitusvallan valtaaminen ei voi siellä, missä se on keskitetty, tapahtua palottain. Yksityisen sosialistin porvarilliseen ministeristöön menoa ei ole pidettävä valtiollisen vallan vallottamisen säännöllisenä alkuna, vaan voi se aina olla vain tilapäisenä ja poikkeuksellisena hätäkeinona ahdinkotilassa.

»Onko joissain erikoistapauksissa sellainen ahdinkotila olemassa, se on taktiikkakysymys eikä koske periaatteita. Se ei ole (kansainvälisen) kokouksen ratkaistava. Mutta joka tapauksessa voi tuo vaarallinen koe ainoastaan silloin olla hyödyksi, jos siihen suostuu suljettu puoluejärjestö ja jos sosialistiministeri on sekä pysyy puolueensa valtuutettuna toimitsijana.

»Jos sosialistiministeri tulee riippumattomaksi puolueestaan, jos hän lakkaa olemasta puolueensa valtuutettuna toimitsijana, silloin muuttuu hänen ministeristöön menonsa köyhälistön vahvistamiskeinosta sen heikontamiskeinoksi, valtiomahdin valloittamisen edistämiskeinosta sen hidastuttamiskeinoksi.

»Kokous selittää, että sosialistin täytyy jättää porvarillinen ministeristö jos järjestynyt puolue selittää, että se on osottanut puolueellisuutta pääoman ja työn välisessä taistelussa.»

Syntyi kiihkeä keskustelu, jossa Ferri, Guesde y. m. puolustivat jyrkempää menettelyä, ehdottaen seuraavan ponnen:

»Viides kansainvälinen kongressi Pariisissa selittää, että valtiollisen vallan valtaaminen köyhälistön käsiin, tapahtuipa se sitten rauhallisella tai väkivaltaisella tavalla, merkitsee kapitalistiluokan valtiollista pakkoluovutusta.

»Se sallii sen takia köyhälistön osanottoa porvarishallitukseen vain siinä muodossa, että luokkataistelupohjalla vallotetaan paikkoja omin voimin ja kieltää sosialistien osanoton porvarilliseen hallitukseen, jota vastaan sosialistien on pysyttävä taipumattoman vastarinnan kannalla.»

29 äänellä 9 vastaan hyväksytään Kautskyn ponsi.

7. Siirtomaapolitiikasta hyväksytään seuraava ehdotus:

»Katsoen siihen että kapitalismin kehitys välttämättömyydellä johtaa siirtomaitten valtaukseen, tämä on syynä hallitusten välisiin ristiriitoihin;

»että imperialismi, mailmanvaltapolitiikka, joka on välttämätön seuraus siitä, synnyttää kaikissa maissa yltiöisänmaallisuutta ja yhä suurempia menoja militarismiin;

»katsoen siihen, ettei porvariston siirtomaapolitiikalla ole muuta tarkotusta kuin kohottaa kapitalistiluokan voittoa ja pitää yllä kapitalistista järjestelmää, samalla kun se raiskaa kaiken arvon luojan, köyhälistön omaisuutta ja verta ja harjottaa lukemattomia rikoksia ja julmuuksia asevoimalla vallotettujen siirtomaitten alkuasukkaita kohtaan, selittää kongressi:

»että järjestynyt köyhälistö käyttää kaikki käytettävänä olevat voimat taistellakseen kapitalistisen siirtomaaomistuksen laajentamista vastaan, tuomitsee porvarisluokan siirtomaapolitiikan ja ruoskii kaikissa tilaisuuksissa ja kaikella voimalla vääryyksiä ja julmuuksia, joita harjoitetaan maan kaikissa osissa, mitkä ovat joutuneet kunniattoman ja häikäilemättömän kapitalismin ryöstöhimon alaisiksi.

»Siksi suosittaa kongressi erikoisesti seuraavia toimenpiteitä:

»Sosialististen puolueitten on kaikkialla mitä tarkimmin tutustuttava siirtomaakysymykseen;

»tehtävä kaikki siellä, missä taloudelliset olot sen sallivat, sosialististen puolueitten muodostamiseksi siirtomaissa, niin että nuo puolueet pysyvät yhteistoiminnassa emämaan kanssa ja

»eri siirtomaitten sosialististen puolueitten kesken on saatava aikaan yhteistoimintaa ja lähempää liittoumista.»

8. Kansainvälinen rauha, militarismi ja seisovat sotajoukot. Hyväksytty lausunto kuuluu:

»Ottaen huomioon Pariisin 1889, Brüsselin 1891 ja Lontoon 1896 kansainvälisten sosialistikongressien päätökset, jotka tuomitsevat militarismin kapitalistisen järjestyksen tuhoisimpina ilmiöinä ja vaativat kansainvälisten sovinto-oikeuksien asettamista sekä sodan ja rauhan ratkaisua kansan käsiin sekä katsoen siihen, että sitten viimeisten kansainvälisten kongressien tapahtuneet seikat ovat tuoneet julki, kuinka paljon köyhälistön tähänastiset valtiolliset saavutukset, samoin kuin koko nykyisen yhteiskunnan rauhallinen ja säännöllinen kehitys, ovat uhatut militarismin kautta etenkin sen uusimmassa muodossa, mailmanpolitiikassa,

»ja katsoen lopuksi siihen, että tämä vallotusten ja siirtomaaryöstön politiikka, kuten Kiinan ryöstöretki osottaa, päästävät liikkeelle kansainvälistä kateutta ja riitaisuuksia, jotka uhkaavat muuttaa sodan pysyväksi tilaksi, jonka taloudelliset, valtiolliset ja siveelliset kulungit köyhälistö yksin saa kantaa,

»selittää kongressi:

a) että on tarpeellista työväenpuolueen joka maassa kaksinkertaisella voimalla ja tarmolla esiintyä militarismia ja siirtomaapolitiikkaa vastaan;

»b) että ennen kaikkea on ehdottoman välttämätöntä vastata porvariston ja hallitusten sodan ikuistamiseksi solmiamaan mailmanpoliittiseen liittoon kaikkien maitten köyhälistön liitolla rauhan ikuistuttamiseksi, s. o. enemmän tai vähemmän platoonisten kansainvälisen solidariteetin hyväksi valtiollisella alalla pidettyjen mielenosotusten sijaan ryhdyttävä tarmokkaaseen kansainväliseen toimintaan, yhteiseen taisteluun militarismia ja mailmanpolitiikkaa vastaan.

»Käytännöllisinä keinoina päättää kongressi:

»a) että sosialististen puolueitten on kaikkialla ryhdyttävä kasvattamaan ja järjestämään nuorisoa militarismin vastustamistarkotuksessa ja tässä toimittava mitä suurimmalla innolla;

»b) että sosialististen edustajain kaikissa parlamenteissa on ehdottomana velvollisuutena äänestää kaikkia militarismiin, marinismiin (laivastopolitiikkaan) ja siirtomaaretkikuntiin tarkotettuja menoeriä vastaan,

»c) että vakinaiselle kansainväliselle sosialistiselle toimikunnalle annetaan toimeksi kaikissa tarkotuksenmukaisissa tilaisuuksissa, jotka ovat kansainvälistä luonnetta, saada aikaan kaikissa maissa samaan aikaan ja samantapainen vastalauseliike militarismia vastaan.

»Kongressi panee vastalauseensa n. k. rauhankonferensseja vastaan, semmoisia kuin Haagin, jotka nykyisessä yhteiskunnassa ovat vain harhaan johtamiseksi ja pettämiseksi pannut toimeen, kuten viimeinen Transvaalin sota jälleen on osottanut.»

9. Merimiesten järjestäymisestä päätettiin:

»Poistettava yksityiset paikanvälittäjät ja paikanvälitystoimistoja järjestettävä kaikkiin satamiin työväenjärjestöjen silmälläpidon alaisina.

»Järjestettävä asianmukaisia asunto- ja merimieshuoneita työväen järjestöjen silmälläpidon alaisina.

»Järjestettävä erikoisia oikeusistuimia, joissa merityöläisiä on oleva aputuomareina, ja joiden on ratkaistava riitaisuuksia, jotka ovat syntyneet matkan kestäessä; meriupseerien rankaisuvaltaa merimiehiä kohtaan on vähennettävä.

»On määrättävä pisin sallittu työpäivä ja määriteltävä ylityö ja sen maksaminen. Pyhä- ja juhlapäivinä saa suorittaa vain välttämättömiä töitä.

»Riittävä elinkorko on säädettävä loukkaantuneiden ja invaliidien turvaksi; täysi eläke kuolemantapauksessa jälkeenjääneille.

»Minimipalkka määrättävä.

»Lain kautta varmennettava tapaturman estämismääräykset, etenkin on laadittava kaikkia laivoja varten kantavuusmäärä, ja määriteltävä miehistön luku, kyky ja kielitaito käskyjen ymmärtämiseksi.

»Lain kautta on saatava kunnollinen kohtelu, hyvä ruoka, hyvä asunto ja hyvät terveydelliset olot laivalla.

»Poistettava merilaeista kaikki erikoiset poikkeusmääräykset.

»On asetettava tarkastajia riittävä määrä ja näille oikeus estää laiva lähtemästä jos lain määräyksiä vain jotenkin on loukattu.»

10. Kuljetus- (transportti-) työväelle vaaditaan:

Riittävä korvaus tapaturmasta; ei mitään apumaksua työväen puolelta, ei mitään poikkeuksia työnantajille, oli laiva tokassa tai satamassa, vaan täysi korvaus kaikista tapaturmista.

Työolojen riittävä tarkastus.

Palkanmaksu ei saa tapahtua ravintoloissa.

Työväen toimesta on järjestettävä työnvälitystoimistoja kaikkiin satamiin.

Määrättävä maksimaalityöpäivä ja minimipalkka kaikille kuljetustyöläisille; yö- ja sunnuntaityöstä on palkka korotettava.

11. Yleinen äänioikeus ja välitön kansanlainsäädäntö. Päätös:

»Yleinen, yhtäläinen, välitön ja salainen äänioikeus kaikkiin lakiasäätäviin ja hallinnollisiin laitoksiin on sosialismin järkähtämätön tarkotusperä, jonka saavuttaminen on tehoisa keino valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa vapautustyössä.

»Kongressi kehottaa kaikkia kansoja, joilla joko ei ole ollenkaan parlamenttaarista edustusta tai on etuoikeuksille rakennettu sellainen, käymään taistelua yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden puolesta, kunnes se on täydelleen saavutettu. Kongressi pitää tätä äänioikeustaistelua, kuten itsensä äänioikeuden käyttämistä, mitä parhaana keinona kansan kasvattamiseksi julkiseen elämään.

»Kongressi lausuu vakaumuksen, että naisilla on sama oikeus valtiollisiin oikeuksiin kuin miehilläkin ja vaatii tätä äänioikeutta molemmille sukupuolille.

»Kongressi selittää, että niitten maitten työväen, joilla jo on yleinen äänioikeus, on kehitettävä tätä äänioikeutta suhteellisen edustusjärjestelmän perustalle.

»Samalla vaatii kongressi kansanvallan johdonmukaiseksi toteuttamiseksi pyrkimistä välittömään kansanlainsäädäntöön, niin että kansan lain-aloteoikeus samoin kuin kansanäänestys pannaan toimeen.

»Kongressi selittää kaikki nämät vaatimukset kansan välttämättömiksi kasvatusvälineiksi, jotta se tulisi älyllisesti ja siveellisesti kykeneväksi käymään luokkataistelua yhteiskunnalliseksi vapautuksekseen kootuin voimin ja yhtenäisellä ponnella ja valmistautuisi ottamaan käsiinsä valtiollisen vallan voidakseen sitten käydä sosialistisen yhteiskunnan järjestelmälliseen toteuttamiseen.»

12. Sosialistiset kunnallisvaatimukset:

»Katsoen siihen, että 'kunnallissosialismilla' ei ole ymmärrettävä mitään erikoista sosialismia, vaan että se on kansanvaltaisen sosialismin yleisten periaatteitten sovelluttamista erikoiselle poliittisen toiminnan alalle;

»katsoen siihen, että tämän toiminnan kautta saavutettuja reformeja on pidettävä vain väliasemina sosialistisen yhteiskunnan toteuttamisen tiellä, täytyy sosialistien olla toimessa kaikilla kunnallishallinnon aloilla;

»ja vielä katsoen siihen, että täysin itsehallinnollinen kunta ei yksistään ole hedelmällinen toimiala taloudellisissa kysymyksissä, vaan myös mainio sosialistien tukiasema porvarillisen valtion keskusvaltaa vastaan;

»selittää Pariisin kansainvälinen kongressi 1900:

»että täysin tunnustaen yleisen valtiollisen toiminnan merkityksen, kaikkien maitten sosialistien velvollisuus on panna huomiota kunnallishallinnoissa toimimisen tärkeydelle, sitä edistää ja olla mukana. Tämän velvollisuuden täyttämiseksi on sosialistien pyrittävä saamaan kunnan haltuun yleisiä liikevälineitä, kylpylaitoksia, sairashuoneita y. m. ja tehtävä niistä mallilaitoksia sekä yhteisen hyvän edistämiseksi että näillä aloilla toimivien hyödyksi. Pienten kuntien on näitten tehtävien täyttämiseksi muodostettava liittoja. Maissa, joiden valtiolliset olot eivät salli kuntain tällaista toimintaa, on sosialistien velvollisuus tehdä kaikkensa vallottaaksensa sen määrän valtiollisia vapauksia, mikä on välttämätön näitten vaatimusten toteuttamiseksi.

»Kongressi suosittaa kunnallisille sosialistiedustajille, että ne kansainvälisen sihteeristön kautta a) keskenään antaisivat tietoja kaikista kunnallisalalla aikaansaaduista reformeista, joilla on ollut siveellisiä ja taloudellisia tuloksia, b) jäljestäisivät kansallisia toimistoja, jotka pitävät luetteloa kaikista huomattavista ilmiöistä kunnallistoiminnan alalla sekä kokoovat asianomaisia asiakirjoja tehden siten mahdolliseksi eri kysymysten tutkimisen; c) jotta kävisi mahdolliseksi suullisesti keskustella näistä kysymyksistä ja saavutetuista kokemuksista, antaa kongressi kansainvälisen sihteeristön toimeksi koettaa kutsua kokoon sosialististen kunnallisedustajain kansainvälinen neuvottelukokous.»

13. Trusteista hyväksyttiin seuraavat ponnet:

»Trustit (kartellit) ovat liikkeenharjoittajain taloudellisia liittoumia suuremman liikevoiton hankkimiseksi. Ne ovat välttämättömiä vapaan kilpailun seurauksia sellaisen talousjärjestelmän vallitessa, jonka tarkotuksena ei ole tuotanto, vaan kapitalistien yksityinen voitto. Kun tuotannonvälineitten lisääntyminen tekee suuremman tavaramäärän tuottamisen mahdolliseksi, kuin mitä tuotannon välineitten omistajat voivat myydä, muuttuu vapaa kilpailu voitonsaannin viholliseksi ja tulee välttämättömäksi poistaa vapaan kilpailun järjestelmä ja asettaa sen tilalle tuottajien yhtynyt toiminta. Trustit ovat siis luonnollisen kehityksen tuote.

»Mikäli trustit tekevät tuotantoa ja tavarain jakoa tehoisammaksi ja taloudellisemmaksi, alentavat tuottamis-, kuljetus-, myynti-, välikauppa- ja reklaamikuluja, edustavat ne ylempää tuotantomuotoa. Mutta toiselta puolen on niillä pyrkimys korottaa hintoja, jos liittoutuneitten liikkeenharjoittajien etu sitä vaatii, estää tavarain halpenemista, vaikka se olisi mahdollinen tuotannon edistyksen kautta, ja on niillä, joskaan ei suoranainen pyrkimys, kuitenkin säännöllinen vaikutus työläisten sorron kasvamiseen, samalla kun ne asettavat työläisten järjestöjä ja järjestäymispyrkimystä vastaan työnantajain vankan ja yhtenäisen järjestön.

»Etenkin ovat sellaiset renkaat jotka eivät, kuten trustit ja kartellit, merkitse ylempää tuotantomuotoa, vaan yksinomaan ovat tarkotetut tekemään kalliimmiksi tärkeimpiä kulutusesineitä, mitä vahingollisimpia koko väestölle ja täytyy niitä mitä ankarimmin tuomita.

»Samalla kun kansainvälinen sosialistikongressi huomauttaa työväenluokalle trustivaarasta, ei se kuitenkaan voi suosittaa yrittämään lainsäädännön kautta trustien kieltämistä. Koska trustit juuri ovat luonnollinen tulos kapitalistisesta tnotantotavasta, voivat lait korkeintaan muuttaa trustien muotoa, mutta ei koskaan rajottaa niiden toimintaa tehoisasti. Mutta sosialidemokratialla ei ole mitään syytä vastustaa lakeja, jotka pyrkivät pakottamaan trusteja julkaisemaan sääntönsä ja tili- sekä toimintakertomuksensa.

»Ainoa mahdollinen pelastus trustien luomasta asemasta on kuitenkin se, että kaikkien teollisuuksien tuotanto otetaan valtion haltuun, ja sittemmin järjestetään kansainväliseksi sellaisten teollisuuksien tuotanto, jotka kansainvälisten trustien kautta ovat saavuttaneet korkeimman kehitysasteen.

»Köyhälistön täytyy siis täydentää valtiollisia ja taloudellisia luokkajärjestöjään sekä vahvistaa niitä osuuskunnallisella toiminnalla valmistaakseen ja edistääkseen sen ajan tuloa, jolloin käy mahdolliseksi pakkoluovuttaa suurten trustien kautta järjestetyt suuret teollisuuden haarat ja siten muuttaa kapitalistinen tuotanto yhteiskunnalliseksi.

14. Suurlakosta hyväksyttiin 27 äänellä seuraava valiokunnan enemmistön ehdotus:

»Kongressi uudistaa, yhtyen Pariisin ja Zürichin kansainvälisten kongressien suurlakosta tekemiin päätöksiin, Lontoon kongressin v. 1896 päätöksen.» (Se toistetaan.)

Vähemmistön ehdotus kuului:

»Katsoen siihen, että suurlakko ilmenee vallankumouksellisena toimintamuotona, joka parhaiten soveltuu niihin taisteluehtoihin, joihin kapitalistinen yhteiskunta on työväenluokan pakottanut, lausuu kongressi köyhälistön pakottavaksi velvollisuudeksi, ettei mitään vapautuskeinoa laiminlyödä, jonka käyttö on mahdollinen, ja kehottaa samalla koko mailman työväkeä järjestymään suurlakkoa varten, olkoonpa että tämä järjestö heidän käsissään on yksinkertainen keino, vipusin, jolla voidaan harjottaa kapitalistista yhteiskuntaa vastaan painostusta, joka on välttämätön tarpeellisten valtiollisten ja taloudellisten uudistusten toteuttamiseksi, tai olkoon, että olot järjestyvät niin suotuisiksi, että suurlakkoa voidaan käyttää yhteiskunnallisen vallankumouksen hyödyksi.»

V. Amsterdamin kongressi 14–20 p. elok. 1904. — Puheenjohtajan kummallakin puolen istuvat Venäjän ja Japanin edustajat, Plechanoff ja Katayama, jotka — sodan juuri riehuessa heidän valtioittensa välillä — ojentavat veljen käden toisilleen kaiken mailman köyhälistön edustajien edessä ja tulkitsevat kotimaittensa työväenluokkain tunteita. Juhlallinen hetki. Hyväksytään seuraava lausunto:

»Katsoen siihen, että kaikkien maitten työväen ja sosialistien keskinäinen vuorovaikutus ja yhteinen toiminta ovat parhaana mailmanrauhan takeena, lähettää kongressi tänä hetkenä, jona tsaarivaltaa uhkaa samaan aikaan sota ja vallankumous, veljellisen tervehdyksensä Venäjän ja Japanin köyhälistölle, jotka kapitalismin ja hallitusten rikosten takia uhrataan, murhataan. Kongressi kehottaa kaikkien maitten sosialisteja ja työläisiä olemaan rauhan turvana ja kaikin voimin vastustamaan sodan leviämistä».

Tervehdys lähetetään myös Coloradon (Amerika) sulussa oleville kaivostyöläisille, joitten kimppuun on käyty sotilas- ja poliisivallalla.

1. Sosialipolitiikasta ja työväenvakuutuksesta hyväksyttiin seuraava valiokunnan ehdotus:

»Katsoen siihen

»että työläiset kapitalistisessa yhteiskunnassa säännöllisesti saavat vain niin niukkaa palkkaa, että tämä tuskin riittää välttämättömien elintarpeiden tyydytykseen silloin kuin heillä on työtä niin että he vajoavat puutteeseen ja kurjuuteen, jos he ovat estetyt käyttämästä työvoimaansa, tapahtuipa tämä sitten sairauden, tapaturman, työkyvyttömyyden, ijän tai työttömyyden takia, — työläisnaiset vielä raskauden ja äitiyden takia,

»ja vielä katsoen siihen,

»että kullakin ihmisellä on oikeus olemassaoloon ja yhteiskunnan etu vaatii työvoimain säilyttämistä, täytyy luoda laitoksia, jotka estävät työläisten hätää ja tämän tuottamaa heidän työvoimainsa rappeutumista.

»Kapitalistisessa yhteiskunnassa voidaan tämä parhaiten saavuttaa tehoisan työväensuojeluslainsäädännön kautta. Kaikkien maitten työläisten on vaadittava laitoksia, joitten kautta sairaus, tapaturmat ja työkyvyttömyys tulevat mahdollisimmassa määrin estetyiksi, ja heille pakoiltavien vakuutuslakien kautta taataan oikeus riittäviin elämismahdollisuuksiin ja lääkäriapuun, jos he sairauden, tapaturman, työkyvyttömyyden, ijän, raskauden, äiteyden tai työttömyyden kautta ovat estetyt käyttämästä työvoimaansa.

»Vakuutuskulut on ensi sijassa vanhuuden, työkyvyttömyyden, leskien ja orpojen vakuutuksessa hankittavat välittömillä, asteettain ylenevillä omaisuus-, tulo- ja perintöveroilla. Missä niin ei ole laita, ovat vakuutusmaksut, vaikkakin työnantaja ne suorittaa, aina osa työpalkasta. Siksi on työväen velvollisuus tasottaa tätä palkan menetystä vahvistamalla ammatillisia järjestäjään.

»Työväen täytyy vaatia, että vakuutuslaitokset asetetaan vakuutettujen itsehallinnon alaisiksi ja että kaikkien kansakuntien niin kotimaiset kuin ulkomaiset työläiset ovat samojen määräysten alaiset.»

Keskustelussa alustaja osotti kuinka hirveä on työn uhrien joukko, Saksassakin v. 1902 n. 34 miljoonaa tapaturmaa, joista n. 10,000 kuolema seurauksena (tähän ovat mukaan luetut nekin, jotka eivät ole vakuutusvelvollisia). Varteenotettavana seikkana huomattakoon, että Bismarck kytki aina pienen reformin suureen kaappaukseen. Tarjoten vanhuudenvakuutusta yritti tupakkamonopolia y. m. — Amerikalainen Hilquit hyökkäsi ponsia vastaan, pitäen niitä pikkuporvarillisina. — Ne hyväksyttiin suurella enemmistöllä.

2. Intialaisista epäkohdista hyväksyttiin seuraava lauselma:

»Kongressi lausuu, että sivistysmaiden asukkailla on oikeus asettua maihin, joiden väestö on alemmalla kehityskannalla, mutta tuomitsee mitä ankarimmin nykyisen kapitalistisen siirtomaajärjestelmän ja kehoittaa kaikkien maitten sosialisteja sitä kukistamaan. Tämän järjestelmän tuloksia voi joka päivä havaita tarkastettaessa Europan sivistysmaiden kuten Ranskan, Englannin, Saksan, Belgian ja Hollannin, y. m. maiden puolelta Afrikan, Aasian alkuasukasten keskuudessa harjoitedua sortoa. Englannilla on ollut suurin menestys vieraitten kansojen alistamisessa, mutta seuraukset Brittiläisessä Intiassa ovatkin sitä suuremmat ja kauheammat.

»Koko sivistyneen mailman työväen edustajain kokous on Englannin ja Intian työväen edustajilta kuullut, että Intiassa ja muuallakin Englanti aina on ottanut kansalta ansiolähteet, niitä riistää ja varastaa tuodaen siten mitä suurinta köyhyyttä, kurjuutta ja nälänhätiä enemmälle kuin 20 miljoonalle intialaisten alueiden ihmiselle. Se vaatii siksi Ison-Britannian työläisiä pakottamaan hallitustaan luopumaan nykyisestä häikäilemädömästä ja sen mainetta halventavasta siirtolaisjärjestelmästä ja panemaan toimeen Intian itsehallinnon Englannin ylivaltiuden alaisena.»

Englantilaisten nylkemisiä valaisi Dadabhai Navrosi, 80 vuotias vanhus joka 55 vuotta on taistellut kansansa vapauden puolesta.

3. Trusteista ja työttömyydestä ehdottaa valiokunta:

»Amsterdamin kansainvälinen sosialistikongressi selittää, ettei ole todistettu työttömyyden vähentyneen liikkeenharjoittajain liittojen kautta, vaan että näillä pikemmin kapitalistista tuontantoa hallitessaan on valta suurentaa työttömyyttä voittonsa eduksi.

»Kongressi uudistaa Pariisin päätökset v. 1900 selittäen, kuinka täysin tuloksetonta on koettaa lainsäädännön kautta rajoittaa työnantajaliittojen syntymistä tai kasvamista;

»ja kehottaa kaikkien maitten työläisiä käyttämään järjestönsä voimat sosialistisen talousjärjestelmän saavuttamiseksi.»

Ponsi palautetaan valiokuntaan, joka tuo seuraavat ponnet jotka hyväksyttiin:

»Täydessä kehitysasteessaan merkitsevät trustit kilpailun poistamista tuotannon herrojen kesken. Ne ovat kehittyneet riippumattomien kapitalistien höllemmistä sopimuksista jättiläissuuriksi ja vankasti järjestetyiksi, kansallisiksi, jopa kansainvälisiksi työnantajaliitoiksi, jotka usein ottavat monopolikseen koko teollisuuden. Ne ovat välttämätön seuraus kilpailusta kapitalivoiton palveluksessa olevalle palkkatyöväelle nojautuvassa talousjärjestelmässä.

»Näissä liitoissa yhtyvät kaikkien maitten ja kaikkien teollisuuksien suurkapitalistit nopeasti kiinteäksi yhteydeksi yhteisten etujen perustalla. Täten käy ristiriita kapitalisti- ja työväenluokkain kesken yhä ritikeämmäksi. Tuotanto järjestyy, kilpailutuhlaus vältetään ja työn tuottavaisuus lisääntyy. Mutta kaikki voitto tulee kapitalistien hyväksi ja työväen riistäminen kiristyy.

»Katsoen tähän tosiasiaan ja moniin kokemuksiin, joiden mukaan trustienvastainen lainsäädäntö nykyisen talousjärjestyksemme kehyksissä on osottautunut tehottomaksi, uudistaa kansainvälinen sosialistinen Amsterdamin kongressi Pariisin päätöksen v. 1900 ja vahvistaa sen seuraavllla selityksillä:

»a. Sosialististen puolueitten on kaikissa maissa pysyttävä erillään kaikesta osanotosta lainsäädäntöyrityksiin, jotka koettavat estää työnantajaliittojen syntymistä tai ehkäistä niiden kasvamista, koska tuollaiset yritykset aina ovat tehottomia, usein taantumuksellisia.

»b. Sosialististen puolueitten pyrkimykset ovat kohdistettavat tuotannonvälineitten yhteiskunnallistuttamiseen ja niiden käyttöön yleiseksi hyväksi eikä voiton nostamiseksi. Sen tavan, millä tämä yhteiskunnallistuttaminen tulee voimaan, kuten sen järjestyksenkin määrää se voima, mikä meillä on hallussamme.

»c. Sitä kasvavaa vaaraa vastaan, joka kapitalistien vallan vahvistamisen kautta uhkaa heidän taloudellista järjestöään, on koko mailman työväen asetettava järjestetty voimansa, joka on heidän ainoa aseensa kapitalismin kukistamiseksi ja sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi.»

4. Siirtomaakysymyksestä ehdottaa valiokunta seuraavan ponnen:

»Katsoen siihen, että yhä kasvavan siirtomaa-alueen kapitalistinen riistäminen tulee yhä suuremmaksi ja säännöttömämmäksi, hävittää siirtomaiden luonnollista rikkautta ja heittää alkuasukaskansat mitä raskaimman ja usein verisimmän sorron alaisiksi, joka riistäminen köyhälistölle tuo vain sen kurjuuden pahenemista, uudistaa kongressi Pariisin kongressin päätökset v. 1900 siirtomaakysymyksestä ja imperialistisesta politiikasta ja selittää, että eri maitten sosialististen puolueitten ja parlamenttiryhmäin velvollisuus on a. vastustaa ehdottomasti kaikkia imperialistisia ja suojelustulli- (protektionistisiä) ehdotuksia, jokaista siirtomaavalloitusretkeä sekä kaikkia sotilasmenoja siirtomaihin; b. vastustaa kaikkia monopoleja ja suuria maan luovutuksia sekä pitää tarkasti silmällä, ettei suurten kapitalistien luokka saa ottaa haltuunsa siirtomaitten rikkauksia, c. tuoda häikäilemättä julki kaikki kauhistavat väkivaltaisuudet, joiden uhreja alkuasukkaat ovat, vaatia mitä voimakkaimpia suojaustoimenpiteitä sotilasraakamaisuutta ja kapitalistista riistämistä vastaan ja erikoisesti pitää silmällä, ettei heiltä riistetä omaisuutta petoksella eikä väkivallalla; d. ehdottaa ja kannattaa alkuasukasten tilan parantamiseksi tehtyjä ehdotuksia, kuten yleishyödyllisiä töitä, terveyshoidollisia toimenpiteitä, koulujen järjestämistä y. m. On myös toimittava lähetyssaarnaajien vahingollisen vaikutuksen murtamiseksi, e. vaatia alkuasukkaille niin suurta vapauden ja itsenäisyyden määrää, kuin heidän kehityksensä voi kestää pitäen silmällä, että siirtomaitten täydellinen vapautus on pyrintöjen päämäärä, f. ulkopolitiikan johto on saatettava parlamenttaarisen kontrollin alaiseksi, se kun parlamenttaarisen järjestelmän luonnollisen kehityksen takia pyrkii vetäytymään enemmän ja enemmän salaisten rahavaltaisten ryhmäkuntien vaikutuksen alaiseksi».

Hyväksyttiin.

5. Suurlakosta ehdottaa valiokunta hyväksyttäväksi seuraavan hollantilaisten ponnen:

»Katsoen siihen, että suurlakon menestymisen välttämätön edellytys on vankka työväen järjestäytyminen ja vapaaehtoinen kuri, pitää kongressi ehdotonta yleislakkoa siinä mielessä, että kaikki työ seisoisi toimeenpanemattomana, koskapa se tekisi mahdottomaksi kaiken, siis myös työväen olemassaolon. Katsoen vielä siihen, että työväenluokan vapautus ei voi olla seurauksena sellaisesta äkillisestä voimainponnistuksesta, mutta että voi olla mahdollista, että lakko, joka ulottuu yli koko yksityisen, talouselämälle tärkeän liikkeenhaaran tai käsittää suuren joukon liikkeitä, voi olla äärimmäinen keino tärkeiden yhteiskunnallisten uudistusten toteuttamiseksi tai taantumuksellisten, työväenoikeuksia uhkaavain pyrkimysten vastustamiseksi, varottaa kongressi työläisiä anarkistien harjottaman, suurlakkoa ajavan kiihotuksen johdosta laskemasta takapajulle tärkeätä jokapäiväistä pikkutaisteluaan ammatillisen, valtiollisen ja osuuskunnaiden toiminnan aloilla ja kehottaa heitä vahvistamaan yhteyttään ja voimaansa luokkataistelussa kehittämällä järjestöjään, koska jos valtiollisella tarkotuksella tehty lakko kerran osottautuisi tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, sen menestys riippuu siitä.»

Syntyy kiihkeä väittely. Ranskalaisen Allemanen kannattajien ehdotus kuului:

»Katsoen taloudellisten ja valtiollisten tosiasiain puolueettomaan tutkimukseen, niitä kun eri maitten köyhälistö on viimeisten 10 vuoden aikana oppinut tuntemaan kapitalistisen riistämisen eri muotoina;

»katsoen siihen, että eri kansakuntain sosialistiset järjestöt ovat johtuneet pitämään yleislakon asetta tehokkaimpana keinona työväen vaatimusten voitolle viemiseksi sekä valtiollisten oikeuksien varmistamiseksi;

katsoen siihen että esimerkit osottavat kuinka ankarain pulien aikana työväki äkkiä johtuu ajattelemaan suurlakkoa tehoisimpana ja mahtavimpina keinona, mikä sen käytettävissä on:

»kehottaa vallankumouksellinen sosialistinen työväenpuolue Amsterdamin kansainvälistä kongressia vaatimaan kaikkia kongressissa edustettuja kansallisuuksia tutkimaan kansainvälisen suurlakon järkevää ja suunnitelmallista järjestämistä, joka tosin ei ole ainoa yhteiskunnallisen vallankumouksen keino, mutta kuitenkin vapautuksen ase, niin ettei kellään tietoisella sosialistilla ole oikeutta halveksia ja väheksiä yleislakkoa.»

Ranskalaisen Guesden kannattajani ponsi kuului:

»Amsterdamin kansainvälinen sosialistinen kongressi v. 1904, katsoen siihen, että yleinen työnseisaus eli lakko on ainoa keino, jonka kapitalistinen laillisuus on palkkajärjestelmän puitteissa jättänyt köyhälistölle sen elämismahdollisuuden tai sen arvon puolustamiseksi,

»katsoen siihen, että jos mitä sokeimmankin silmien eteen asettaa luokkaetujen vastakkaisuudet, jotka ovat kapitalistiselle järjestelmälle ominaisia, lakko, joka herättää työläisissä luokkavaiston, on sopivin keino johtamaan heitä luokkatietoisuuteen, joka voi ja jonka tulee tehdä heistä sosialisteja,

»muistuttaa kansainvälinen sosialistinen puolue jäsenilleen, että heidän velvollisuutensa on kehottaa asianomaisia ammattiyhdistyksiä julistaumaan solidaarisiksi lakkolaistovereittensa kanssa ja kaikin voimin toimimaan heidän luokkavaatimustensa voitoksi.

»Katsoen toiselta puolen siihen, että enemmän tai vähemmän laajalle ulottuvaa tai yleistä työseisausta voi seurata vallankumouksellinen purkaus, jos työväenjärjestöt ja olosuhteet sitä edistävät, kun sitävastoin siellä, missä köyhälistöllä ei ole valtiollisen toiminnan keinoja tai missä heiltä uhataan ne viedä, työläisten voi olla pakko yhtyä täydelliseen työseisaukseen vallottaaksensa tai säilyttääksensä valtiollisen toiminnan välineet,

»selittää kansainvälinen sosialistinen puolue olevansa valmis sellaisissa tapauksissa tekemään velvollisuutensa ottamatta edesvastuuta mistään sellaisista yhteentörmäyksistä, jotka vetäytyvät pois sen vaikutuksen alaisuudesta;

»ja selittää voimakkaammalla ponnella kuin koskaan ennen, että tuotannon välineitten yhteiskunnallistuttaminen riippuu valtiollisen vallan valtauksesta köyhälistölle,

»että kaikkien tietoisten työläisten on yhdyttävä vallankumoukselliseen sosialismiin, joka yksin on kykenevä riistämään kapitalistiluokalta sen valtiollisen valta-aseman ja takaamaan kaikille hyvinvoinnin ja vapauden.»

Keskustelussa valaistaan asiaa monilta puolin, tehdään hyökkäilyjä parlamentarismia vastaan, mutta toiselta puolen taas osotetaan suurlakon merkityksen ja mahdollisuuden liiottelemisen vaarat.

Valiokunnan ehdotus hyväksyttiin 36 äänellä 4 vastaan; Shveitsi ja Japani äänestävät vastaan; Ranska ja venäläiset sosialistikumoukselliset pidättyvät äänestämästä.

Kansainvälisistä menettelytapaohjeista käytiin kongressin päätaistelu. Pohjana oli Saksan sosialidemokratien Dresdenin puoluepäivillä v. 1903 hyväksytty ponsi, joka kuului:

»Kongressi tuomitsee mitä ehdottomimmin revisionistiset pyrkimykset, jotka tarkoittavat tähänastisen koetellun ja voitokkaan, luokkataistelulle nojautuvan menettelytapamme muuttamista siinä mielessä, että vastustajaimme voittamisen kautta valtiollisen vallan valtaamiseen pyrkimyksemme tilalle tulisi nykyiseen olojen tilaan mukautumista harrastava politiikka.

»Tällaisien revisionistisen menettelytavan seurauksena olisi se, että puolueesta, joka toimii mahdollisimman nopeasti muuttamaan olevan porvarillisen sosialistiseksi yhteiskuntajärjestykseksi, tulisi puolue, joka tyytyy porvarillisen yhteiskunnan reformeeraamiseen.

»Siksi on kongressi vasten näitä revisionistisia pyrkimyksiä vakuutettu siitä, että luokkavastakohdat eivät heikkene, vaan yhä kärjistyivät, ja selittää:

»a. että puolue ei ota edesvastuuta kapitalistiselle tuotantotavalle nojautuvasta valtiollisista ja taloudellisista oloista, ja että se sen takia kieltäytyy myöntämästä mitään varoja, joiden takotuksena on pitää vallitsevaa luokkaa hallituksessa;

»b. että sosialidemokratia, Kautskyn laatiman ponnen mukaan Pariisin kansainvälisessä sosialistikongressissa v. 1900, ei voi pyrkiä saamaan osallisuutta hallitusvaltaan porvarillisessa yhteiskunnassa.

»Kongressi tuomitsee vielä jokaisen vallitsevan luokkavastakohtien himmentämispyrkimyksen, jonka tarkotus on helpottaa porvarillisiin puolueisiin lähenemistä.

»Kongressi odottaa, että sosialidemokratiset eduskuntaryhmät käyttävät suurempaa valtaansa, jonka ne ovat saaneet jäsenlukunsa ja edustajien takana olevain valitsijajoukkojen lisääntymisen kautta, edelleen kuten ennenkin sosialidemokratian päämäärän selvittämiseen ja ohjelmamme periaatteiden mukaan mitä voimakkaimmin ja painokkaimmin työväenluokan etujen valtiollisen vapauden ja yhtäläisten oikeuksien laajentamiseen ja varmistamiseen sekä tarmokkaampaan taisteluun militarismia, marinismia, siirtomaa- ja mailmanvaltapolitiikkaa sekä kaikkinaista vääryyttä, sortoa ja riistämistä vastaan, kuin mikä tähän asti on ollut mahdollista, ja tarmolla toimivat yhteiskunnallisen lainsäädännön kehittämiseksi sekä työväenluokan valtiollisten ja sivistyksellisten tehtävien toteuttamiseksi.»

Tätä vastaan olivat Vandervelde ja Adler valiokunnassa ehdottaneet seuraavat muutosehdotukset Dresdenin ponsien ensi osaston tilalle:

»Kongressi selittää, että on ehdottoman välttämätöntä horjumatta pitää kiinni sosialismin koetellusta, voitokkaasta, luokkataistelulle nojautuvasta menettelytavasta ja ettei mitenkään valtiollisen vallan valtausta vastustajaanne voittamisen kautta tarkottavan taistelun tilalle saa tulla nykyistä järjestystä lähentelevä politiikka.

»Toisen kohdan alku kuuluu:

»'Tällaisesta myönnytysmenettelystä olisi seurauksena' j. n. e.

»Kolmannesta ponnesta olisi poistettava sanat: 'vasten näitä revisionistisia pyrkimykstä.'

»b-osaston tilalle seuraava ponsi:

»'Katsoen hallitusvaltaan osanoton vaaroihin ja sietämättömyyteen porvarillisessa yhteiskunnassa uudistaa ja vahvistaa kongressi Kautskyn ehdottaman v:n 1900 kansainvälisen kongressin päätöksen.'

Nämät muutosehdotukset hylkäsi valiokunta 24 äänellä 16 vastaan. Yksimielisesti hyväksyttiin seuraava puolueen yhtenäisyyttä koskeva ehdotus:

»Kongressi selittää:

»Jotta työväenluokka olisi täysissä voimissaan taistellessaan kapitalismia vastaan, on välttämätöntä, etsä joka maassa on vain yksi sosialistinen puolue, kuten on yksi köyhälistökin. Siksi on kaikkien tovereitten ja kaikkien sosialististen järjestöjen pakottava velvollisuus kaikin voimin pyrkiä tällaiseen puolueen yhtenäisyyteen kansainvälisten kongressien määräämien periaatteiden perustalla, yhtenäisyyteen, joka on välttämätön köyhälistön edun kannalta, jonka edessä ollaan edesvastuussa riitaisuuksien tuhoisien seurausten edelleen jatkumisesta.

»Tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat kansainvälinen sosialistitoimisto kuten kaikkien niiden maitten puolueet, joissa yhtenäisyys vallitsee, valmiit auliisti antamaan avustustaan.»

Keskustelu oli pitkä ja osaksi kiihkeäkin. Puheenvuoroja käyttivät Vandervelde, Jaurès, Bebel, Adler, Ferri, Vaillant, Anseele y. m. Huomattavimmat olivat Jaurèsin ja Bebelin pitkät lausunnot.

Äänestyksessä annetaan Adler–Vandervelden ehdotuksen puolesta 21 ääntä (Englanti, Austraalia, Kanada, Etelä-Afrikka, Belgia, Itävalta, Argentina, Tanska, Hollanti, Ruotsi, Sveitsi, Rumania Norja ja Puola). Sitä vastaan myös 21 ääntä (Saksa, Bulgaria, Böhmi, Espanja, Amerika, Unkari, Italia, Japani ja Venäjä sekä Ranskan, Norjan ja Puolan toinen ääni (kaikilla 2 ääntä). Muutosehdotukset katsotaan hyljätyiksi. Dresdenin päätös hyväksytään sitten 25 äänellä 5 vastaan 12 ollessa äänestämättä.

7. Siirtolaisuus, maahan ja maasta muutto. Valiokunnan ehdotus:

»Kongressi selittää, että maasta muuttava työläinen on kapitalistisen vallan uhri, se kun pakottaa hänet jättämään isänmaansa vaivalla säilyttääkseen elämänsä tai pitääkseen vapautensa. Kongressi ei kiellä niitä vaaroja, joita muille on huonosti palkattujen, mukautuvien ja työhaluisten ainesten maahan muutosta, niitä kun tunnottomat kapitalistit houkuttelevat tarjoutumaan työhön alemmalla palkalla kuin oman maan työläiset tai asettaakseen ne lakonrikkureiksi ja aiheuttaen paikotellen verisiä yhteentörmäyksiä eri maitten työläisten kesken. Kongressi tuomitsee kuitenkin kaikki lainsäädäntötoimenpiteet, jotka tarkottavat siirtolaisuuden estämistä tai vieraiden työläisten pois maasta sulkemista tai huonosti kohtelemista. Se selittää vielä, että kaikissa näissä tapauksissa tarvitaan agitatsionia, joka levittää valistusta työnantajien petollisilla kuvitteluilla houkuttelemien työläisten keskuuteen; se on vakuutettu, että tämän sosialistiselta ja ammattiyhdistystaholta harjoitetun agitationin vaikutuksesta maahan tulleet työläiset jonkun ajan kuluttua asettuvat maan omain ja järjestyneiden työläisten puolelle ja vaativat samaa palkkaa kuin nämätkin, ja se tuomitsee niiden takapajulla olevain työväenjärjestöjen lyhytnäköisen politiikan, jotka kieltävät maahan tulleilta pääsyn riveihinsä.

»Kongressi selittää sitä paitsi, että on hyödyllistä, jos sosialistiset edustajat parlamenteissa vaativat hallituksia ankaran ja tehoisan tarkastuksen kautta torjumaan niitä lukuisia epäkohtia, joita kaikenlainen palkanpolkijain maahankuljetus tuottaa, ja että sosialististen edustajain on samaan aikaan vaadittava lainsäädännön uudistusta, jonka mukaan siirtolaiset lyhyessä ajassa saavat valtiolliset ja kansalaisoikeudet ja saavat takaisin nämät oikeutensa, kun palaavat kotiinsa, kuin myöskin että eri maat keskenäisillä sopimuksilla takaavat nämät oikeudet siirtolaisille.

»Kongressi kehottaa lopuksi kaikkien maitten sosialistisia puolueita ja ammattijärjestöjä vielä tarmokkaammin kuin tähän saakka siirtolaisten keskuudessa harjoittamaan agitatsionia työväen järjestymiseksi ja kansainvälisen solidaarisuuden osotukseksi.»

Hollantilaiset, amerikalaiset ja austraalialaiset esittivät seuraavan vastaponnen:

»Täysin myöntäen oleviksi ne vaarat, jotka johtuvat vieraiden työläisten maahan tulosta, tämä kun voi aiheuttaa palkkain alentamista, lakonrikkurien saantia jopa väliin verisiä yhteentörmäyksiäkin työläisten kesken, selittää kongressi:

»että sosialistisen ja ammattiyhdistysagitationin vaikutuksesta maahan muuttaneet työläiset jonkun ajan kuluttua asettuvat maan omain työläisten puolelle ja vaativat samaa palkkaa kuin nämätkin.

»Kongressi tuomitsee siksi jokaisen lainsäädäntötoimenpiteen, joka kieltää kurjuuden siirtolaisuuteen pakottamain työläisten maahantulon tai sitä ehkäisee.

»Kongressi, ottaen vielä huomioon, että kapitalistit usein tuovat kehityksessä jälellä olevain rotujen työläisiä (kuten kiinalaisia, neekereitä y. m.) masentaakseen oman maan työläisiä huokean työn tarjonnan kautta, ja että nämät, jotka ovat nöyriä riistämisen esineitä, elävät vain huonosti peitetyssä orjuudessa, päättää että sosialidemokratien on kaikin voimin taisteltava tämän keinon käyttämistä vastaan, joka tarkottaa työväen järjestöjen tuhoamista ja sosialismin toteuttamisen ehkäisemistä.»

Valiokunnan ehdotus hyväksyttiin ja lausuttiin paheksuminen (esim. Englannin) ammatilliselle järjestöille, jotka kovin vaikeuttivat vierasten työläisten pääsyä joukkoonsa.

8. Vapunvietosta päätettiin:

»Lähtien siitä, että työväen mielenosotuksilla toukokuun 1 p.nä on tarkotuksena samana määrättynä päivänä kaikissa uusaikaisen työväenliikkeen maissa yhteisesti julistaa työväestön vaatimuksia, etenkin työväensuojelusta, kahdeksantunnin työpäivää, työväen luokkavaatimuksia ja mailmanrauhaa ja samalla kaikkien maitten työläisten liikkeen ja vaatimusten yhtenäisyytä,

»ja vielä katsoen siihen, että mielenosotusten yhtenäisyyttä ei vtelä ole saavutettu koska erinäisissä maissa ei pidetä mielenosotuksia toukokuun ensi päivänä vaan sen ensi sunnuntaina,

»päättää kongressi: Yhtyen Pariisin 1889, Brysselin 1891, Zürichin 1893 ja Parisin 1900 kansainvälisten kongressien päätöksiin kehottaa Amsterdamin kansainvälinen kongressi mitä painokkaimmin kaikkien maitten sosialidemokratisia puoluejärjestöjä ja ammattiyhdistyksiä joka vuosi panemaan toimeen mielenosotuksia toukokuun 1 päivänä lain säätämän kahdeksantuntisen työpäivän, köyhälistön luokkavaatimusten ja mailmanrauhan hyväksi.

»Tehokkain on toukokuun ensi päivän mielenosotus työstä poissa olon muodossa.

»Kongressi pitää siksi kaikkien maitten kaikkien köyhälistöjärjestöjen velvollisuutena pyrkiä työstä poissa oloon toukokuun 1 päivänä ja kaikkialla, missä työväen etuja vahingoittamatta käy päinsä, aikaansaamaan työn seisauttaminen.»

VI. Stuttgartin kongressi pidettiin 18–24 p. elokuuta 1907. Läsnä edustajia m. m. Suomesta (Valpas ja Hilja Pärssinen), Etelä-Afrikasta, Australiasta; yhteensä n. 886.

Tästä kongressista on täydellinen selostus Sosialistisen Aikakaulehden vuosikerrassa 1907,[2] joten sitä ei tässä tarvita.

Lopuksi muutamia G. Jaeckh'in lauseita vanhan ja uuden Internationalen merkityksestä:

»Vanhan Internationalen ajoista on kansainvälisyyden käsite muuttunut. Silloin ilmeni sen olemus ja toiminta kansainvälisen köyhälistön mahdollisimman vankkana keskityksenä, niin että missä vain taloudellinen luokkataistelu leimahti, heti voitiin asettaa koko työväenluokan järjestetty voima sotajalalle. Kun nyt on muodostunut uusaikaisia porvarillisia kansallisvaltioita, on työväenluokan taistelu jokapaikassa muuttunut lähinnä näiden rajain sisällä tapahtuvaksi taisteluksi ja tapahtuu sen takia välttämättömästi vaalitaisteluiden, parlamenttaaristen taisteluiden muodossa. Tätä historiallista lakia on täytynyt noudattaa Belgian, Italian ja Espanjan vastahakoistenkin työväenliikkeiden. Uusi Internationale on siksi enemmän sisäisesti eheiden kansallisten puolueiden irtaimempi liittouma, kun sen sijaan vanhan Internationalen salainen voima oli sen vankasti keskitetyssä toiminnassa. Uuden Internationalen johtava ajatus on valtiollinen toiminta, kun vanha Internationale kohdisti voimansa pääasiassa taloudelliseen luokkataisteluun.»

»Mutta tämäkin valtiollisen puolueen ylempi muoto on vain historiallinen aste, järjestäymiskoulu yleensä. Köyhälistö tietää, että sen viimeisiä taisteluita ei käydä parlamentaarisella pohjalla, kuten porvarillinen kansallisvaltio ei myöskään ole porvariston korkein vallanpitomuoto. Vain köyhälistön järjestäyminen luokkana voi tuoda ratkaisun, voiton. Mutta köyhälistö on luokkana kansainvälinen, ei vain vanhan Internationalen mielessä, alkuperäisen taloudellisen vastakkaisuuden perustalla, eikä myöskään uuden Internationalen tavoin yksipuolisesti valtiollisen toiminnan kannalta katsoen, joka asettaa painopisteen kansalliseen järjestöön, vaan kolmannella, korkeammalla asteella, jossa valtiollinen ja taloudellinen toiminta yhtyvät kansainväliseksi liikkeeksi. Tällä asteella järjestyy porvaristokin luokkana viimeisen kerran, ei ole enää mitään porvarispolitiikan kysymystä ilman kansainvälistä yhtymäkohtaa. — — Parlamentaarisuuden olemuksen on täytynyt muuttua. Kansaneduskunnat ovat lakanneet olemasta porvariston valta-asemia hallituksia vastaan. Hallitukset ovat vapautuneet parlamenttien tulo- ja menoarviotarkastuksista välillisten verojen itsetoimivan koneiston kautta eikä porvaristolla ole enää niin suurta syytä pitää yllä entistä parlamenttaarisuuttaan. Niin on tämäkin porvarillinen laitos muuttunut luokkavaltion koneeksi, ja luokkavaltio on kansainvälinen.» — —

»Me purjehdimme täysin purjein kolmanteen, viimeiseen kehitysasteeseen, kansainvälisten trustien ja kartellien aikaan, joita vastaan kansainväliset ammattijärjestöt varustautuvat. Imperialismin, porvariston raudotetun nyrkin mailmanpolitiikkaa vastaan on köyhälistö asettava rauhan ja kulturin mailmanpolitiikan. Tämä porvarisvallan viimeinen aste on päättyvä sen ennustuksen toteutumiseen, jonka Inauguraaliadressi varovasti lausui toivomuksena: »työtä tekevän luokan on otettava käsiinsä kansainvälinen valtiotaito, valvottava hallitusten diplomaattisia temppuja ja tarpeen tullen vastustettava niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla.» Tämä on oleva kulturin voitto raakalaisvallasta, rauhan voitto militarismista ja marinismista (sotataivain varustelusta), työn ja vapauden kommunin voitto riistämisen, sorron ja palkkaorjuuden luokkavaltiosta. Internationale ei ole vain entisyyden muisto, ei vain nykyisyyden ennätys vaan myös tulevaisuuden tehtävä; siinä täyttyy työväenliikkeen lopputarkoitus: kansain vastakkaisuuden poistaminen luokkavastakohtain poistumisen kautta

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Vastavallankumouksen yhteiskunnallinen politikka.

(Stolypinin ministeristön toiminta maakysymyksen alalla).

Vuosien 1905–1906 talonpoikaisliike työnsi maakysymyksen Venäjällä etualalle. Tämä liike osotti, että maakysymys oli kehittynyt maapulaksi, ja että tämän kysymyksen ratkaiseminen oli käynyt valtakunnalliseksi, sattuvammin sanoen historialliseksi välttämättömyydeksi, välttämättömäksi ehdoksi, jos tahdottiin palauttaa kansalaisten välinen rauha maahan. Viime vuosiin saakka oli maakysymys kysymys talonpoikain tarpeista, jonka maan hallitus ja hallitsevat luokat saattoivat pukea milloin mihinkin muotoon ja »ratkaista» tavalla tai toisella. Kumousliikkeen aikana mainittu kysymys kävi talonpoikaiskysymykseksi tämän sanan oikeassa merkityksessä, sillä talonpojat asettivat silloin itse tämän kysymyksen päiväjärjestykseen ja ryhtyivät omin voiminsa sitä ratkaisemaan.

Yhtenä talonpoikaistaloudessa Venäjällä vallitsevan pulan pääsyynä on maan vähyys. Talonpoikain maan puute on alkuisin jo »suurten uudistusten ajoilta», vuodelta 1861. Kun talonpojat »vapautettiin» maaorjuudesta, niin heille ei annettu riittävästi maata, jottei suurtilallisten talous jäisi ilman työkäsiä. Talonpojille annettiin huonoimmat maat, kun sitävastoin suurtilallisille leikattiin paraimmat. Talonpoikain saamia maita verotettiin ylensuurilla lunastusmaksuilla, sillä maan hintaan oli laskettu myöskin maksu vapautetuista talonpoikain »sieluista». Yhteensä anastettiin talonpojilta 2 % siitä maasta, joka heille kuului maaorjuuden aikana.[6*] »Sielujensa» »vapauttamisesta» maaorjat maksoivat suurtilallisille 219 milj. ruplaa eli 25 % koko lunastussummasta.

Talonpoikain vapauttamisesta on kulunut lähes puoli vuosisataa. Mitä on Venäjän hallitus tänä aikana tehnyt talonpoikain hyväksi? — Ei niin mitään. Mitä se on tehnyt talonpoikain vahingoksi? — Hyvinkin paljon. Talonpoikain omistaman maa-alan laajentamiseksi perustettiin hallituksen toimesta v. 1882 talonpoikaispankki. Koska mainitulla pankilla on ollut niin suuri osa esiteltävänä Stolypinin ministeristön maapolitikassa, aijomme alempana yksityiskohtaisemmin tarkastaa sen toimintaa. Huomautamme tässä vain sivumennen, että talonpoikaispankki ei toimintansa laajuuden ja luonteen puolesta mitenkään kyennyt taistelemaan talonpoikain maan puutetta vastaan. Venäjän hallituksen suunnaton menoarvio (2,5 miljardia ruplaa) painaa koko painollaan työtätekevää kansaa, se tahtoo sanoa etupäässä talonpoikia. Talonpoikain sääty- ja kunnallinen itsehallinto on siinä määrin turmeltu, että se ei ole muuta kuin pelkkä maapäällikköjen ja muitten viranomaisten määräysten toimeenpaneva laitos. Talonpojan henkilöä painaa hallinnollinen ies. Hallitus on kaikin tavoin jarruttanut kansanvalistusta. Niin kutsuttujen kirkkokoulujen tarkoituksena, joita kuuluisa Pobjedenostsev ja Kumppanit ensiksi perustivat, ei ollut kansan opettaminen, vaan vaikuttaa kansanjoukkoihin kasvattamalla niitä hyvään kuriin, kunnioittamaan uskontoa, esivaltaa ja vierasta omaisuutta. Maakylään päästettiin ainoastaan kirjoja, jotka olivat kirjotetut lapsia tai heikkomielisiä varten.

Talonpoikien kustannuksella on luotu Venäjän kaupunkien teollisuus, joka on niellyt miljardeja kansan rahoja ja joka tähän asti on tarvinnut ja edelleenkin tarvitsee valtion suojelusta. Siitä huolimatta on kaupunkilaisteollisuus liian heikosti kehittynyt voidakseen niellä maalaisväcstön lisäyksen. Tästä on ollut seurauksena se, että talonpoikain maan tarve on viimeisinä vuosikymmeninä kärjisty mistään kärjistynyt. Tilastollisten tietojen mukaan on talonpoikain omistaman maan määrä vähentynyt 45 vuoden kuluessa henkeä kohti 4,83 desjatinasta 3,10 d:aan, eli 36 %:lla.[7*] Samalla tulee ottaa huomioon, että ei ole vähimmässäkään määrässä yritetty kohottaa talonpoikaistalouden tuottavaisuutta. Kuluneiden 55 vuoden kuluessa on maatalousteknikka kehittynyt ylen heikosti. Maan väheneminen 36 %:illa on sentähden aiheuttanut vastaavan vähennyksen viljasadossa, pysyväisen ja jatkuvasti toistuvan leivän puutteen ja nälän. Kuvaavata on, että suurtilallisten mailla on sato 50 % suurempi kuin talonpoikain, sillä edellisillä on sitä, mitä puuttuu jälkimäisiltä, — nimittäin tietoa, itsetoimintaa ja rahaa.

Kansan köyhtymisen kanssa rinnan kasvoi talonpojan henkilöllisyys, kasvoivat hänen sekä aineelliset että henkiset vaatimuksensa, kasvoi hänen herkkyytensä niin aineelliseen puutteeseen kuin siveellisiin nöyrytyksiin nähden. Kansan elämässä kasvoi kasvamistaan mahtava sisäinen ristiriita, joka kypsyi vuosi vuodelta.

Neljäkymmentäviisi vuotta, — lähes puolen vuosisataa —, Venäjän hallitus laimiinlöi kansan edut. Talonpoikaisliike ja maan koko taloudellisen elämän rappeutuminen tekivät mahdottomaksi noudattaa tälläistä politikkaa edelleenkin.

 

* *
 * 

 

Nykyhetkellä, näitä rivejä kirjotettaissa, on talonpoikaisliike täydellisesti asettunut. Taantumuspuolueitten keskuudessa on syntynyt sellainen mielipide, että maakylien »rauhoittuminen» johtuu siitä, että hallituksen maaohjelmaa on menestyksellä pantu täytäntöön. Viimeisten kahden vuoden kuluessa, — vakuuttavat mainitut puolueet, — talonpoikaispankki on auttanut maanpuutteesta kärsivää talonpoikaisväestöä, ja liike maaseudulla on lakannut syystä siitä, että kipein maan tarve kipeimmin sitä tarvitsevassa osassa talonpoikaisväestöä on lakannut. Mitä sitten hallitus on tehnyt maakysymyksen ratkaisemiseksi? Voivatko toimenpiteet, joihin hallitus on ryhtynyt maakysymyksen alalla, tyydyttää talonpoikaisväestöä? Seuraava esitys on vastausta näihin kysymyksiin.

 

* *
 * 

 

Venäjän hallituksen maaohjelman määrittelivät I:ssä valt. duumassa hrat Stishinskij ja Gurko. Stishinskij lausui I:en val. duuman maaliskuun 19 p:n v. 1906 istunnossa näin: »Talonpoikaisväestön varallisuuden parantamiseksi täytyy keksiä muita keinoja (kuin suurtilallisten maitten pakkoluovutus, kuten I:n valt. duuma vaati. A. M.) nimittäin on parannettava maankäyttötapoja, jotka ovat vallalla talonpoikain hallussa jo nykyään olevilla mailla, on lisättävä talonpoikain omistamain maitten alaa suunnitelman mukaisesti ostamalla yksityisten omistamia maita talonpoikaispankin avulla, on oikealla tavalla järjestettävä ja laajalti otettava käytäntöön siirtolaisuus». — Ei hävittämällä maanomistusta, — lausui samassa istunnossa ministerinapulainen Gurko —, vaan kiinnittämällä kunkin talonpojan yksityiseksi omaisuudeksi jakomaat, jotka nykyään ovat talonpoikain hallussa, kas siinä on se keino, jolla valt. duuma saa kansalta kiitokset. — Vuoden kuluttua esitti tämän ohjelman uudestaan II:ssa valt. duumassa ministerineuvoston puheenjohtaja. Ohjelman ytimenä on hra Stolypinin sanojen mukaan »vankan yksilökohtaisen omaisuuden» luominen ja »maanpuutteessa olevien talonpoikain auttaminen». Tavasta, jolla hallitus aikoi käytännössä maaohjelmansa toteuttaa, lausui Stolypin seuraavaan tapaan: »valtio ostaisi kaupaksi tarjottuja yksityisten omistamia maita, jotka sitten kaikkine tiluksineen ja talouksineen muodostaisivat valtion maavaraston; syystä, että maita tarjotaan joukottain kaupaksi, eivät niitten hinnat kohoaisi. Näistä maavarastoista saisivat sitten maata mitä edullisimmilla ehdoilla ne maanpuutteessa olevat talonpojat, jotka maata tarvitsevat ja jotka todellakin tekevät maatyötä, ja lisäksi ne talonpojat, joitten on välttämätöntä parantaa nykyistä maankäyttötapaa». Maaohjelmansa vastakohdaksi hallitus asettaa »maitten jakelemisen ilman mitään järjestystä ja kapinan rauhottamisen almuilla», (kapina ministerineuvoston puheenjohtajan sanojen mukaan kukistetaan väkivoimalla). Yllämainitun tehtävän onnellisesta suorittamisesta, — lausui P. A. Stolypin, riippuu ei ainoastaan maalaisväestön taloudellinen tila vaan myöskin (sillä maalaisväestön tila ei tietystikään olisi pahastikaan hallitusherrojen mielentilaa häirinnyt. A. M.) laillisuuden ja toisen omaisuuden kunnioituksen pohjalla tapahtuva yhteiskunnallisten käsitteitten juurtuminen sen tietoisuuteen.

Kuten ylläolevasta nähdään, on talonpoikaispankilla varsin tärkeä osa esiteltävänä hallituksen maaohjelmassa. On sentähden syytä tehdä hiukan tarkemmin selkoa tämän pankin toimintatavasta.

Talonpoikaispankki perustettiin v. 1882. Vuoteen 1905 tämän pankin avulla oli hankittu talonpojille vain 7,260 tuh.[8*] desjatinaa maata, eli 5,5 % siitä maasta, minkä talonpojat olivat saaneet haltuunsa maata jaettaissa. Kielteisenä puolena pankin toiminnassa ovat monimutkaiset muodollisuudet lainoja myönneltäissä, joista muodollisuuksista lukutaidottoman tai heikkolukuisen talonpojan on mahdotonta saada täyttä selvää, lainoista otettu suuri korko ja niin kutsuttu lisämaksujärjestelmä: pankki maksaa asioimistuttavilleen 75–90 % siitä arvosta, joksi pantiksi otettavat maat arvostellaan, mutta kun tämä arvosteltu arvo on paljoa alempi kuin maan myyntihinta, saavat talonpojat maksaa omista varoistaan suuria lisämaksuja pankin antaman lainan lisäksi. Tämä seikka vaikuttaa mitä turmiollisimmalla tavalla pankin toimintaan, sillä lisämaksujen takia, käy pankin antama apu kerrassaan mahdottomaksi kaikista enimmän maata tarvitseville talonpojille, kun sitävastoin vain varakkaat talonpojat tavallisesti käyttävät pankkia hyväkseen. Maakauppasopimusten mukaan, jotka ovat tapahtuneet pankin välityksellä tekivät lainat ja lisämaksut desjatinaa kohti

 

Vuosina Laina Lisämaksu
1883–1890 35,5 r. 8,0 r.
1891–1895 31,5 r. 15,6 r.
1896–1900 60,5 r. 15,2 r.
1901 70,0 r. 21,2 r.
1902 80,1 27,5 r.
1903 81,2 r. 27,1 r.
1904 81,3 r.      30,6 r.[9*]

 

Mitä korkeammat lisämaksut ovat, sitä vaikeammaksi käy vähämaisille ja maattomille talonpojille kilpailla maan ostossa varakkaampien talonpoikain kanssa. Lisämaksujärjestelmä niinmuodoin myötävaikuttaa siihen, että maat siirtyvät varakkaampien talonpoikain käsiin. Pankin »yleiskatsauksen» mukaan ainoastaan 37 % kaikista pankin avulla ostetuista maista, joutuu enimmän maata tarvitsevain, eli maattomain ja vähävaraisten talonpoikain käsiin.

Pitäen toiminnassaan silmällä aatelismaanomistajain etuja on pankki myötävaikuttanut maan hinnan kohoamiseen. Maanomistustilastosta saadaan seuraava kuva maan hintojen vaihtelusta maanhinta desjatiinalta:

 

V. 1863-72 17,4 ruplaa   V. 1891-95 41,0 ruplaa
V. 1873–82 20,7 ruplaa   V. 1896–98 50,5 ruplaa
V. 1883–90 35,0 ruplaa  

 

Järjestämällä toiselta puolen luoton ostajille, talonpojille ja ostaen toiselta puolen itse paljon maita, pankki on lisännyt maitten hintoja. Samalla tavalla on maitten hintojen kohoamista edistänyt myöskin Aatelispankki, jonka hallitus perusti v. 1885. Tämä pankki antoi aatelisille lainoja hyvin edullisilla ehdoilla ja aatelisten etujen tukemiseksi hallitus vähensi maitten tarjontaa markkinoilla, jotenka maitten hinta kohosi. Pääasiallisena ja suurimpana syynä maitten hinnan kohoamiseen on kumminkin maan puute, joka lakkaamatta kasvaa talonpoikain keskuudessa.

Kokoonpanoltaan on talonpoikaispankki vallan virkavaltainen laitos. Pankin maanosto- ja myyntitoimiin nähden ei yhteiskunnalla ole vähintäkään valvontaoikeutta. Väärinkäytökset ovatkin sentähden käyneet pankin toiminnassa tavallisiksi ilmiöiksi. Näitten väärinkäytösten seuraukset lankeavat koko painollaan vähämaisten talonpoikain niskoille, senkautta että viimeksimainitut eivät saa tarvitsemaansa maata tahi saavat maksaa liian suuria hintoja, sekä valtiorahaston kannettaviksi eli niinmuodoin lopullisesti verojen maksajain niskoille, se tahtoo sanoen taaskin samojen talonpoikain niskoille.

3 p:nä marraskuuta v. 1905 julaistiin ukaasi (käskykirje), jonka mukaan talonpoikaispankin tuli ostaa yksityisten omistamia tiluksia ja muodostaa niistä »valtion maavarasto». Ukaasi julaistiin talonpoikaisliikkeen ollessa hyvin voimakkaana, koska »hallitus huolehti» sitä, että »vähämaisen maalaisväestön tarpeet viipymättä tyydytettäisiin» ja se esitti päätehtäväksi »vähämaisten talonpoikain omistaman maa-alan suurentamisen». Käskykirjeen julkaisemisesta lähtien tulee tilojen ostaminen talonpoikaispankin päätehtäväksi.

Pankin maanostotoimintaa ohjaa talonpoikaisliikkeen kulku. Pankille tarjottujen maatilojen lukumäärä lisääntyi tai väheni sitä mukaan, kuin liike kaupungissa kohosi tai laskeutui. Peläten maaoloissa tapahtuvaa kumousta, aateliset suurtilalliset nopeasti koittivat päästä irti tiluksistaan. Niinpä vuoden 1905 loppu ja v:n 1906 alkupuolella talonpoikaisliikkeen olle voimakkaimmillaan, tarjottiin pankille keskimäärin kuukausittain 700 tuh. desjatinaa ostettavaksi. Sitävastoin v:n 1907 alkupuolella, jolloin talonpoikaisliike lopullisesti asettui, eivät tarjoukset keskimäärin kuukautta kohti tehneet puoltakaan mainitusta lukumäärästä, se tahtoo sanoa tarjottiin vain 259 tuh. desjatinaa.

Talonpoikaispankin toiminnastaan julkaisemia tietoja lähemmin tarkastamalla huomataan, että koko sen toiminnan pääasiallisena sisällyksenä on viime vuosina ollut auttaa aatelisia pääsemään irti huonotuloisista maatiloista, joilla on noudatettu vanhanaikaista talouden hoitotapaa. Ja kumminkin pankki maksoi näistä maatiloista suurtilallisille korkeita hintoja. Pankin maista maksamat hinnat olivat v. 1906 melkolailla korkeammat, niin verrattuna vuosien 1901–1905, kuin myöskin vuoden 1905 hintoihin. Viisivuotiskautena 1901–1905 pankki maksoi ostaessaan maita desjatinasta keskimäärin 88 rpl., vuonna 1905 95 r., mutta vuonna 1906 113 ruplaa.

Tarkastettaissa hintoja, joita pankki maksoi eri säätyihin kuuluville henkilöille heidän maistaan, huomataan hyvin kuvaavia seikkoja: talonpojille se maksoi 64 rpl. desjatinasta, pikkuporvareille 113 r., kauppiaille 118 r., aatelisille 121 r., eli siis hinnat kohoovat säännönmukaisesti riippuen maatilan myyjän säätyasemasta.

Pankki otti niinmuodoin siipiensä suojaan aateliston edut, koska hallitus oli monenmonituisesti lausunut ajatuksen, että on välttämätöntä sitä auttaa »näin raskaina aikoina». Mutta tämä »auttaminen» merkitsi samaa kuin kansan rahoja säästämättä ostaa aatelisherrain maatiloja, maksaa aatelistolle olosuhteitten mukaan mahdollisen korkeita hintoja myydystä maasta. Ja itsestään selvää on, että kuta korkeampia hintoja pankki maksoi aatelisherroille, sitä kalliimmasta oli sen myytävä maat talonpojille.

Täydennykseksi marraskuun 3 p:n ukaasiin talonpoikaispankin toiminnan laajentamisesta julaistiin 4 p:nä maaliskuuta v. 1906 uusi ukaasi niin kutsuttujen maanjärjestelykomiteain perustamisesta »auttamaan talonpoikaispankkia sen ostaessa ja myydessä maita niitä tarvitseville talonpojille». Nämät komiteat muodostettiin korkeimmista virkamiehistä, semstvojen ja talonpoikain edustajista, samalla kuin suuri enemmistö näissä komiteoissa oli aatelistolla ja virkaherroilla. Maanjärjestelykomiteain ja talonpoikaispankin toiminnan yhdistämiseksi perustettiin 5 väliaikaista talonpoikaispankin neuvoston osastoa. Jo vuoden 1906:n loppupuolelta alkaen tapahtuivat talonpoikaispankin maanostot ja niitten myynti talonpojille noitten maanjärjestelykomiteain välityksellä. 2,360 desjatinaa käsittävästä maavarastosta, joka oli maanjärjestelykomiteain käytettävänä 1 p:ään heinäkuuta v. 1907, talonpojille myytiin 1 p:ään lokakuuta samaa vuotta 628 tuh. desjatinaa. Mitä tulee maata ostaneitten talonpoikain taloudelliseen tilaan, niin 16 kuvernementissä ostajat kuuluvat vähämaisiin talonpoikiin, mutta 18 kuvernementissä varakkaisiin talonpoikiin, jotenka pankki entiseen tapaansa auttaa etupäässä varakkaitten talonpoikain omistamia maita lisääntymään.

 

*

 

Lopputulokseksi talonpoikaispankin ja maanjärjestelykomiteain toiminnasta saadaan, että nykyhetkeen saakka on valtion vähämaisille talonpojille antama apu ollut vallan mitätöntä. 3 p:stä marraskuuta v. 1905 1 p:ään lokakuuta v. 1908 talonpojat ovat ostaneet pankin avulla (pankin avustaman lainan avulla) 2,529,319 desjatinaa ja pankin omistamista maista 645,287 desj. eli yhteensä 3,714,606 desjatinaa. Talonpoikain omistamain maitten ala kasvoi vuosittain keskimäärin 3 p:ään marraskuuta v. >905 — viisivuotiskautena 1899–1904 — 848 tuhannella desjatinalla, jotenka siis talonpoikain hankkimain maitten keskimäärä viimeisten kolmen vuoden aikana, jolloin Stolypinin ministeristö tarmonsa takaa »ratkaisi» maakysymystä, on vain vallan mitättömässä määrässä (vähän yli 100 tuh. desjatinalla) kohonnut yli sen tavallisen määrän, jonka talonpojat ostivat jo ennen tätä aikaa, ennen v. 1905. Niinmuodoin on kumousliike, mitä tulee talonpoikain maaomaisuuden lisääntymiseen, mennyt ohitse miltei jälkeä jättämättä.

Toisena perusaineksena hallituksen maapolitikassa on ollut kyläkuntalaitoksen hävittäminen. Tätä tarkotusta varten julaistiin 9 p:nä marraskuuta v. 1906 ukaasi, joka sisälsi pääasiallisesti seuraavaa:

Talonpoikain n. k. nadjelumaista[10*] maksamat lunastusmaksut lakkautetaan 1:stä tammikuuta v. 1907. »Siitä ajasta alkaen —, lausutaan ukaasissa — mainitut maat vapautetaan lunastusmaksuvelasta johtuvista rajotuksista, ja talonpojat saavat oikeuden vapaasti erota kyläkunnasta, samalla kun yksityisten talonisäntäin omaisuudeksi vahvistetaan ne maaosuudet, jotka kyläkunnan jakomaista joutuvat heidän personallisesti hallittavakseen». Päätöksen kyläkunnasta eroamisesta tekee kyläkunta. Jos kyläkunta ei kuukauden sisällä, siitä päivästä kun erosta on ilmoitettu, tee päätöstä erota haluavan talonisännän kyläkunnasta eroamisesta, niin marraskuun 9 p:n ukaasi jättää maapäällikölle oikeuden erottaa talonisännän kyläkunnasta ja määrätä kuinka paljon ja minkälaista maata hänelle on annettava j. n. e.

Kysymys kyläkunnan yhteisestä maanomistuksesta on Venäjän maakysymyksen ydinkysymyksiä. Tämä kysymys oli tärkeimpiä jo v. 1861, kun maaorjuuden lakkauttamista pohdittiin. Talonpoikaisolot piti silloin järjestää uusille periaatteille, sillä nadjelumaihin nähden oli määrättävä joko kyläkunnan yhteinen tai yksityisomistusoikeus voimaan. V. 1861:n uudistus ei helpottanut talonpoikaisväestön oikeudellista ja taloudellista asemaa, vaan ainoastaan muutti »tavan, jolla aatelisto ja valtio tätä luokkaa riistävät». V. 1861:n lain nojalla talonpojat asetettiin jo maaorjuuden aikana olleen n. k. »mir»-laitoksen (kyläkunnan) ikeen alle. Tämä »mir» sai nyt tärkeimmät oikeudet siitä suurtilallisten vallasta, joka nyt lakkautettiin: oikeuden tuomita, oikeuden määrätä ruumiillisia rangaistuksia, oikeuden karkottaa Siperiaan ilman tuomioistuimen päätöstä, oikeuden lähettää jäsenensä pakkotyöhön. Itseään »miriä» piti koossa yhteistakuu valtionverojen maksamisesta, jotenka sen oli pakko käyttää oikeuksiaan entisten orjaherrain ankaruudella. Jotta maksut kultakin talolta tulisivat säännöllisesti maksetuiksi, sai »mir» oikeuden (siellä missä kyläkunnan yhteinen omistus oli vallalla) panna toimeen muutoksia maaosuuksissa, jotka kukin talo oli saanut viljeltäväkseen, jakamalla uudestaan peltomaita. »Mirin» taloudellisen holhouksen alta voitiin vapautua v. 1861:n lain mukaan ainoastaan maksamalla lunastusmaksut ennen määräaikaa, jolloin talonpoika, joka näin oli tehnyt, saattoi vaatia lunastamansa maaosuuden vahvistamista hänelle yksityisomaisuudeksi. Niinmuodoin kyläkunnan yhteinen maanomistus oli laitos, joka ajoi valtion raha-asiallisia ja politillisia tarkotuksia; se liitti yhteen yhteiskunnallisessa suhteessa erilaiset ainekset, jotta niitä voitaisiin paremmin poliiseilla hallita ja riistää valtionrahaston hyväksi. Hyvin ymmärrettävissä on sentähden, miksi Pobjedonostsev, Plehve ja muut rajattoman yksinvallan apostolit niin hartaasti saarnasivat yhteisen maanomistuksen loukkaamattomuutta. Mutta annappas olla, kun alkoikin vapautusliike. Talonpoikaisliike lähti vyörymään mahtavana aaltona laajoilla alueilla. Hallitus ryhtyi kiireesti toimenpiteisiin maakysymyksen alalla. Se muutti jyrkästi kantansa kyläkunnan yhteismaakysymyksessä, ryhtyen hävittämään yhteisen maanomistuksen. Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä syyt saivat Stolypinin ministeristön julkaisemaan marraskuun 9 p:n ukaasin v. 1906?

Kumousliikkeen aikana talonpojat useimmiten esiintyivät »mirittäin», kyläkunnittain. Ja samalla kumouksellinen talonpoikaisväestö esitti vaatimuksia »kaikesta maasta»: sosialistikumoukselliset esittivät vaatimuksenaan maan sosialiseeraamisen, se tahtoo sanoa yksityisen omistusoikeuden hävittämisen maahan nähden; sosialidemokratit taas vaativat suurtilallisten maitten pakkoluovutusta ilman korvausta talonpoikain hyväksi. Vastatessaan tulella ja miekalla mainittuihin vaatimuksiin, oli hallituksen samalla pakko panna toimeen vastaavia »yhteiskunnallisia uudistuksia». Ukaasin piti ennen kaikkea saada hajaannus aikaan kyläkunnissa, jotka olivat niin yksimielisinä esiintyneet kumousliikkeen aikana. Kun talonpojat saavat erota kyläkunnasta, syntyy varmasti erimielisyyttä talonpoikain keskuudessa maita jaetuissa, niin miettivät ukaasin laatijat. Ja vastapainoksi »sosialistien haaveille» maan yksityisomistuksen hävittämisestä, sekä talonpoikaisväestön »järjettömille käsitteille» maan omistamisesta kyläkunnittain, piti ukaasin lujittaa ajatusta yksityisomaisuudesta.

Ukaasi jättää maakylissä entiset maaorjuuden aikuiset olot ja järjestyksen ennalleen, mutta antaa jokaiselle, joka haluaa, oikeuden erota kyläkunnasta. Enimmän se kumminkin yllyttää eroamaan talonpoikia, joilla on hallussaan useampia maaosuuksia eli miehen osuuksia, sillä se antaa näille oikeuden vahvistaa omaisuudekseen kaiken sen maan, joka on pysyväisesti heidän käytettävänään. Tällä tavoin ukaasi koittaa luoda kerroksen »vankkoja talonpoikia», johon voitaisiin nojata taistelussa köyhien talonpoikain vaatimuksia vastaan suurtilallisten ja valtion maitten pakkoluovutuksesta.

Kun maa-asiat niin suunnattoman laajassa maassa kuin Venäjällä, ovat ylen erilaiset eri osissa maata, niin on ukaasin merkityskin eri Venäjän osissa erilainen: toisissa osissa, lännessä ja luoteessa, on kyläkuntaomistus täydellisesti jo käynyt vanhanaikaiseksi ja vain jarruttaa talouden hoitoa — täällä ovatkin talonpojat jo kauvan ennen marraskuun 9 p.n ukaasin julkaisemista alkaneet siirtyä itsenäisiksi pikkutilallisiksi; toisissa Venäjän osissa sitävastoin — esim. idässä — kyläkuntaomistus on vallan välttämätön talouden hoidolle. Hallitus ei ole vähääkään välittänyt näistä erilaisuuksista, vaan pyrkii tekemään lopun kyläkuntaomistuksesta aito virkavaltaisella tavalla. Niin muodoin samaten kuin kyläkuntaomistus pakkoluonteellaan tähän asti on vaikuttanut talonpoikaan persoonana ja jarruttanut taloudellista itsetoimintaa vastaan, samaten nyt toimeenpantu kyläkuntaomistuksen täydellinen hävittäminen on välttämättömästi kärjistävä jo ilmankin kurjistuneen talonpoikaistalouden entistä kurjemmaksi.

 


 

Niinmuodoin Stolypinin ministeristön maapolitiikan päätekijät — ta-lonpoikaispankki ja ukaasi marraskuun 9 p:ltä v. 1906 vaikuttavat kumpikin samaan suuntaan. Talonpoikaispankki lujittaa varakkaan talonpoikaisväestön asemaa ja marraskuun 9 p:n ukaasi julistamalla yksityisen maanomistuksen niissä osissa Venäjää, jossa kyläkunnan omistus on ollut voimassa, kiiruhtaa nadjelumaitten kerääntymistä »vankkain» talonpoikain käsiin. Turhaa on siitä puhuakaan, että tämä ministeristön toiminta on jyrkässä ristiriidassa niitten vaatimusten kanssa, jotka kumoukselliset talonpojat vuosina 1905–1906 esittivät.

Stolypinin ministeristö »ratkaisi» maakysymystä lisäksi vielä koittamalla edistää talonpoikain siirtolaisuutta »vapaille maille», ja julkasemalla muutamia lakeja talonpoikaisoikeuden alalla. Näitten toimenpiteitten käytännölliset tulokset ovat kuitenkin vallan mitättömät. Niinpä on hallitus antanut esimerkiksi talonpojille oikeuden siirtyä toiseen kyläkuntaan ilman entisen kyläkunnan suostumusta; virkamiehille oikeuden saada jäädä talonpoikaiskyläkuntain jäseniksi. Nämä »uudistukset» antavat muitten säätyjen etuoikeuksia yksityisille talonpojille ja niillä on merkitystä ainoastaan varakkaille talonpojille. Monimiljonainen talonpoikaisväestö sitävastoin on jäänyt edelleenkin kaikkein köyhimmäksi ja oikeudettomimmaksi Venäjän säädyksi.

Stolypinin vastakumouksellisen ministeristön maapolitikka ei ratkaise maakysymystä, vaan päinvastoin kärjistää sen äärimmäisyyteen.

A. Morosoff.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Pääoma ja työ 20:nnen vuosisadan alussa.

(Suomennos. Loppuluku viime vuonna saksaksi ilmestyneestä kirjasesta »Kapitalistinen tuotanto ja proletariaatti».)

Kun pääoma on saanut muutettua Europan ja Amerikan kansat palkkatyöväeksi, pystyttää se nyt herravaltansa Aasiaan ja Afrikkaan. Se sortaa Itä-Aasian ja Itä-lntian talonpoikaisjoukot köyhälistöksi, riistää elinlähteet Afrikan alkuasukas väestöltä ja muuttaa neekerit palkkaorjiksi. Se nostattaa kaikkialla uusia tuotantovoimia, synnyttää teollisuuksia, valloittaa koko maailman ja saattaa koko ihmiskunnan vihollisekseen. Se mättää tuotantoa tuotannon niskaan ja luo puutteessa olevia kansanlaumoja. Kapitalistien rikkaus kasvaa, puutetta kärsivä köyhälistöjoukko kasvaa ja juopa omistavan ja omistamattoman luokan välillä kasvaa.

Rikkauden ja köyhyyden välinen erotus, jonka kapitalistinen tuotanto yhä uudelleen synnyttää ja joka käy sitä suuremmaksi, mitä enemmän rikkautta kasaantuu ja mitä enemmän uusia tuotantovoimia herää eloon, ilmenee kapitalistisilla maailmanmarkkinoilla alati palaavassa tavarain tarjonnan ja kysynnän vastakohdassa. Niin paljon kuin kapitalistiluokka anastaa työväeltä, se määrä, vähennettynä sen personallisen kulutuksen nielemällä osalla, on sillä jälellä. Menekin puute tavaramarkkinoilla on vain toisella nimellä sama asia kuin työväen elintarpeiden puute. Kun pääoma valittaa vähäistä tavarain menekkiä, niin syyttää se itseään työväen riistämisestä.

Syynä siihen, että kasaantuu myymättömiä tavarajoukkoja työläisten kärsiessä välttämättömimpäinkin puutetta, on se, että ne rikkaudet, joita yhteiskunnallinen työ luo, eivät kuulu koko yhteiskunnalle, vaan yksin sen mitättömän pienelle osalle, kapitalistiluokalle. Osa voi kyllä saattaa kokonaisuuden häviöön, mutta osa ei voi kokonaisuutta korvata. Työläiset luovat itse sen rikkauden, jota vailla he ovat, sen puutteen, joka heitä painaa, ja valmistaessaan liiallisen määrän tuotteita, saattavat he itsensä liiallisiksi, tarpeettomiksi. Liian paljon tavaroita ja liian paljon ihmisiä — kapitalistista liikatuotantoa ja kapitalistista liikaväestöä!

Alati uudistuva ja lisääntyvä liikatuotanto pakottaa pääomaa yhä laajentamaan tuotantoa. Ulkomaiden markkinoita tarkottavan tuotannon (vientituotannon) ohella ja myös sen yhteydessä kehittyy sen johdosta eräitten tuotannonvälineitten, raudan ja koneitten tuotanto. Siitä syntyy sellainen yhteiskunnallinen jäsennys, sellainen työntekijäin ja pääoman jakaantuminen tuotannossa, että se tekee tuotannon jatkuvan laajentamisen välttämättömäksi laiksi. Kapitalistiluokka, joka pidättää yhteiskunnalta yhteiskunnallisen tuotannon määräämisen, joutuu itsekkin kapitalistisen kehityksen synnyttämäin, sokeasti vallitsevain lakien orjaksi. Noitten kapitalististen kohtalonmahtien ajamana, niitten aikaansaaman hurjan kilpailun pakosta, rientää teollisuus yli koko maanpiirin, mullistaa olot kaikkialla ja luo aina uudelleen ja uudelleen yhä suurempaa liikatuotantoa, samalla kun sen sisäisessä kehityksessä, aivan kuin tulivuorisella maaperällä, tapahtuu jatkuvasti kukistumisia ja uusia muodostumisia. Maailmanmarkkinain tilan laajeneminen on rajotettu, mutta se ei vielä ole minään esteenä kapitalistiselle tuotannonkehitykselle. Vaikkapa pääoma saisi liitettyä koko maailman yhdeksi ainoaksi tehtaaksi, niin se hävittäisi tämän tehtaan rakentaakseen sen vielä isommaksi — ja uudelleen voisi sen hävittää ja pystyyn rakentaa. Itsestään ei kapitalistinen kehitys koskaan lopu.

Niin kauan kun maailma ei vielä ole kaikkialla muuttunut yhtälailla kapitalistiseksi, käy pääoman liikunta niistä maista, joissa teollisuus on enimmän kehittynyttä ja kapitalistinen liikatuotanto suurin, vähemmän kehittyneisiin maihin.

Työmiehelle koetetaan selittää, että tuollainen maailmain mullistaminen on välttämätöntä, jotta turvattaisi se muutaman pennin tuntipalkka, minkä armias kapitalisti hänelle suo säilyttääkseen häntä hengessä. Mutta todellisuudessa pidetään siirtomaita sitä varten, että päästäisiin irti työläisten luomista arvoista, joita näille ei suoda.

Pääoma käyttää hyväkseen teollisuusmaitten taloudellista etevämmyyttä anastaakseen taloudellisesti kehittymättömissä maissa kansanjoukoilta näiden omaisuuden, ja toiselta puolen se taas käyttää hyväkseen näitten kansanjoukkojen kurjuutta polkeakseen teollisuusmaissa työpalkkoja. Amerikassa ja Europassa pelättyä keltaista vaaraa vastaa valkoinen vaara Itä-Aasiassa. Ei mitkään aasialaisen siirtolaisuuden kiellot voi auttaa niin kauan kun pääoma esteettä tunkeutuu Aasiaan.

Paitsi että kapitalistiseen tuotantoon sisältyy liikatuotannon periaatteellinen ristiriita, revitään tuo tuotanto valtioiden väkivallan avulla eri osiin, jotka ovat toisiaan vastaan sotajalalla, jonka ohella jokaisella teollisuusvaltiolla on pyrkimyksenä saada koko maailma alueekseen. Niin kasvaa maailmanmarkkinoilla valtioitten välinen kilpailu ja taistelu. Jokainen valtio väjyy tilaisuutta liittääkseen toisen maakuntia omain tullirajainsa sisäpuolelle sekä pakottaakseen niiden asukkaat oman vero- ja sotilasjärjestelmänsä alaisiksi. Vielä katkerampi on taistelu siirtomaista. Ne etualueet, joita teollisuusvaltiot hankkivat itselleen, eivät merkitse mitään muuta kuin riistämisoikeutta, jonka ne anastavat ja jota sitten kansain on verellään puolustettava alkuasukkaita ja toisiaan vastaan.

Palkkatyöväen riistämisen ehdot, jotka kapitalistinen kehitys luo, näyttävät kapitalistiluokasta olevan kilpailun lakeja. Alhaiset työpalkat ja korkeat voitot, joita pääoma Aasiassa ajaa takaa, palaavat taas maailmanmarkkinoille halpoina tavarainhintoina ja korkeana korkokantana. Näitä sitte kapitalistit Europassa ja Aasiassa osottavat työväelle poikiessaan työpalkkoja.

Työläistä riistetään nelin kerroin. Häntä riistää:

liikkeenharjottaja, jolle hän myö työvoimansa;

talonomistaja, jolle hän maksaa vuokraa;

maanomistaja joka leipäpalasta, jonka hän syö;

valtio kulutusveroilla ja tulleilla.

Kaikista näistä lähteistä virtaa raha kokoon pankkeihin ja niistä uudelleen johdetaan riistämisvirtaan korkoja kasvamaan — siitä tulee pääomaa. Rahalaitokset, esiintyköötpä sitte pankkeina, säästökassoina tai vakuutuslaitoksina, vetävät rahaa puoleensa kaikkien laskuista, tyhjentävät yhtä lailla tehtailijan kassan kuin torieukon kukkaronkin ja keskittävät itseensä koko maailman pääoman. Ja tämän keskityksen etunenässä ovat pankkikonsortsiot eli -renkaat.

Kuten pankkirenkaat keskittävät rahapääoman, niin luovat teollisuuskartellit ja kauppakartellit maailman teollisuuden ja kaupan keskityksen. Laivanvarustajain kartellit keskittävät maailman kulkuliikkeen.

Kaikki nämä kapitalistiset keskitykset ovat omaisuuden ja pääoman kasaantumisen keskittymistä.

Pankit, noudattaen käsiinsä kasaantuvan rahapääoman painoa, ovat jo aikoja sitte jättäneet pelkän välittäjäntehtävänsä ja harjottavat itsenäisesti teollisuutta ja kauppaa. Kartelleilla on taas pääomansa pankeissa ja hankkivat haltuunsa pankkien osakkeita. Siten myös pankit ruokkivat kartelleja. Sillä tavoin noiden kapitalististen maailmanlaitosten liiketoiminta sattuu yhteen, ja ne yhtyvät monin kerroin toisiinsa. Tuo pyrkimys johtaa kapitalististen maailmankeskustain muodostumiseen, jotka hallitsevat tuotantoa, kauppaa, kulkuliikettä ja rahaliikettä. Sen kautta, samoin kuin valtiolainain kautta, jotka yhtälailla viilaavat kokoon niiden kassoihin, saavuttavat ne myös herravallan valtioiden yli.

Pankit ja kartellit ovat samalla keinoja, joitten avulla pienet kapitalistit alistetaan suurten valtaan. Pankkisaatavain, säästökassakirjain, vakuutuskirjain ja muiden arvopaperien monilla omistajilla ei ole juuri hituistakaan vaikutusta noiden laitosten liiketoimintaan — he ovat vain rahansa niihin työntäessään saattaneet elämänsä enemmän tai vähemmän riippuvaksi kapitalistisista saalistusyrityksistä. Pienet osakkeenomistajat eivät merkitse mitään, kun suuret määräävät asiat. Suurten taas täytyy taipua toisten vielä suurempain mukaan. Suurimmilla on ratkaiseva vaikutus silloinkin, vaikka he eivät omistakkaan ehdottomasti suurempaa pääomamäärää, koska heidän osansa kuitenkin on tarpeeksi suuri, jotta kykenevät tekemään tyhjäksi koko hankkeen. Lopuksi kapitalistiset keskustat, jotka hallitsevat maailmaa, joutuvat muutamain yksityisten henkilöiden valtaan, jotka ovat kahmineet omakseen suurimman pääomamäärän. Miljardöörit ovat maailman hallitsijat.

Täten saavuttaa porvaristo luokkaherruutensa huipun. Ensi päivästä alkaen, ryhdyttyään taisteluun hallitsevaa aatelistoa vastaan, pyrki porvaristo samalla tämän kaltaiseksi. Porvarillista nousukasta naurettiin ja pilkattiin, mutta silti siedettiin, koska hänen taskussaan oli suuri kukkaro; mitä enemmän aatelisto velkaantui, sitä enemmän se suopui porvariston ystävyyteen ja nai porvariston tyttäriä. Sitte kukisti porvaristo työväen avulla aateliston valtiollisen herruuden ja avasi tien vapaaksi kapitalistiselle maailmanmullistukselle. Nyt koetti aatelisto sopeutua uusiin oloihin ja oppi harjottamaan liikettä. Se on jo kaikkialla muuttunut kapitalistisen maailman mukaiseksi, ja missä sillä yhä vieläkin on etuoikeutettu asema valtiossa, on se tästäkin tehnyt liikehomman. Täysin johdonmukaisesti tämän kehityksen kanssa yhtyvät nyt kapitalistiluokan huiput ruhtinaallisiin sukuihin ja nytkin, kuten ennen nousukasporvaristo alempaan aatelistoon, niinhyvin liikehommissa kuin avioliitoissakin. Siten syntyy uusi ylimystö. Pörssiruhtinaat ja sukuruhtinaat »jumalan armosta» solmivat keskenään liiton ja vahvistivat sen veren siteillä. Heidän päämääränään on — hallita maailmaa ja saattaa koko ihmiskunta alamaisikseen.

Nämä maailman kuninkaat eivät tunne mitään isänmaata eikä mitään herravaltansa valtiollisia tai kansallisia rajoja. Syntyy orjavaltakunta, joka käsittää koko maailman.

Pääoman palkkaorjilla ei tosin ole kahleita jaloissa, mutta ei heitä hyödytä karkuun lähtö, sillä kaikkialla, minne saapuvatkaan, tapaavat he samallaisen herravallan ja samallaisen herran.

Kokonainen maailmanjärjestys on painamassa köyhälistön hartioilla. Perimmäiseltä pohjaltaan ei se ensinkään riipu kapitalistien persoonista, vaan kapitalistisesta tuotannosta, jonka lakien vallasta kapitalistiluokka ei pääse. Sen vuoksi vie jokainen yritys saattaa työväki sovintoon kapitalistiluokan kanssa, vaikkapa tuollainen yritys olisi hyvissäkin tarkotuksessa tehty, vain siihen, että työväki kukistuu kapitalistisen tuotannon vallan alle.

Kapitalistisen tuotannon lakeja vastaan asettaa työväki luokkaetunsa. Jokainen yritys saada se siitä luopumaan on petosta ja kavallusta.

Mutta pääoma ulottaa omain sisäisten taistelujensa sekamelskan työväenkin sekaan ja sitäpaitsi koettaa vielä lisäksi synnyttää sen keskuudessa etujen ristiriitaisuuksia johdattamalla toisia työväenkerroksia taistelemaan toisiaan vastaan.

Silmiinpistävin tällaisista pääoman sekotusyrityksistä on lakonrikkuritoimen edistäminen. Eikö lakonrikkurilla ole etua siitä palkasta, jonka hän saa? Mutta kuitenkin hänestä tulee sekä luokkansa että itsensäkin kavaltaja. Siitä saa työväki ylipäänsä sen opin, ettei ole sokeasti riennettävä tavottamaan jokaista välitöntä etua, joka jollain hetkellä välkkyy silmäin edessä, vaan mietittävä asiain yhteyttä ja ajateltava tulevaisuutta. Mutta pääoma hommaa edelleen eikä kammo mitään keinoja saadakseen kaikissa maissa ja kaikilla teollisuuden aloilla järjestetyksi lakonrikkurien armeijan ja muutetuksi itse lakonrikkuritoimen varsinaiseksi ammatiksi.

Samanlaatuinen on se vastakohta, jonka pääoma askel askeleelta koettaa luoda paremmin palkattujen ja huonommin palkattujen työläisten välille. Tunnettuja ovat urakkajärjestelmän vauriot, jossa muutamia erikoisen kykeneviä työntekijöitä käytetään toisten pakottamiseksi näännyttämään itseään työllä ja loppujen lopuksi heidän omatkin palkkansa poletaan alas. Sama on laita, kun ammattitaitoiset työläiset eristyvät oppimattomista. Pääoma käyttää muutamain työläisten etevyyttä pysyttääkseen työväen suurten joukkojen henkisen tason alhaalla ja alentaakseen niin eteväin kuin muittenkin palkkoja.

Samoin, kun keskenään liittoutuneet kapitalistit uskottelevat työläisilleen että monopolihinnoista muka on näille etua. Esim. hiilenhintain tavaton kohottaminen ei ainoastaan matkaansaa kansanjoukoille suuria kärsimyksiä talvella, vaan sen kautta sysätään aina teollisuuden kukoistus pikaiseen loppuunsa. Hiilirenkaat säilyttävät ylimääräiset voittonsa, mutta suurin osa työläisiä, joita juuri on laumottain houkuteltu työpaikoille kaikilta maailman ääriltä, joutuu työttömiksi. Työläisten riistämisen ohella näemme tässä tapauksen, jossa yksityiset kapitalistiryhmät yrittävät hankkia itselleen erikoisetuja koko teollisuuden kustannuksella.

Viimeksimainittu pyrkimys ilmenee räikeimmin suojelustulleissa. Kapitalistit uskotelevat työväelle, että tälle muka on etua ulkomaisen kilpailun estämisestä. Todellisuudessa työväenjoukot ensimmäisinä saavat kärsiä tullien aikaansaamasta tavarain kallistumisesta; todellisuudessa suojelustullit turvaavat kapitalisteille korkeat voitot, vieläpä teknillisen kehityksen kustannuksella, ja usein niistä tulee hyvä keino työpalkkain pysyttämiseksi alhaisina.

Ammatillisen taistelun kokemus opettaa jokaisessa eri maassa aivan silminnähtävästi, että edistyneen teollisuuden työläisillä on etua takapajulla olevan tekniikan parantamisesta maan muilla seuduilla, koska kapitalistit vähempiarvoisissa liikkeissä koettavat korvata tekniikan kehnouden sitä enemmän riistämällä työläisiä, ja että korkeammat palkat jollain seudulla ja jossain teollisuudenhaarassa voidaan varmasti säilyttää vain silloin, kun palkat kohoavat muillakin seuduilla ja muissakin teollisuudenhaaroissa. Ja saman yhteyden tapaamme myös, kun yksityisen maan asemesta tarkastamme maailmantuotannon ja maailmanmarkkinain oloja. Vain kansallisesta kopeudesta johtuu sellainen kuvittelu, että muka kielen tai ihonvärin erilaisuus merkitsee erotusta kapitalistisen kehityksen taloudellisissa ja sosialisissa vuorosuhteissa, tahi ihan sellainenkin kuvittelu, ettei muka tarvitse muuta kuin pystyttää rajapyykki molempien maiden välille, niin tuollainen erotus syntyy. Mutta maailmantuotannon kehitys, joka johtaa suuriin maailmanpiäoman keskityksiin, juurruttaa yhä enemmän työläisiin sen tiedon, etteivät he, jos tahtovat saada aikaan tehokkaan vaikutuksen, voi asettaa maailmanpääomaa vastaan kirkontornietuja, vaan ainoastaan palkkatyöväen maailmanedun. Koko maailman työläiset riippuvat toisistaan ja hyötyvät siitä, että poistetaan kaikki maailmantuotannon kehityksen valtiolliset esteet, joita kapitalistit eri maissa rakentavat hankkiakseen itselleen erikoisetuja. Vapaakaupan kautta avataan tie vapaaksi koko maailman työväen taistelulle talöudellisten etujensa puolesta.

Kapitalistit koettavat saada työväen vakuutetuksi myös siitä, että heidän siirtomaaryöstöistään on muka työväellekin etua. Tosiasiassa ryöstetään kapitalistisen siirtomaapolitiikan kautta vallottajakansoja itseään vielä enemmän kuin siirtomaiden alkuasukkaita. Sitäpaitsi tuotanto siirtomaiden tarvetta varten alentaa teollisuuden tasoa; samalta niitten halpain työvoimain kilpailu, joita pääoma hankkii siirtomaista, alentaa työpalkkoja teollisuusmaissa.

Työväen luokkaetu vaatii ehdottomasti, etteivät työläiset ota osaa kapitalistien ryöstöretkiin, vaan vastustavat niitä puoltamalla kaikkien riistettyjen yhteistä etua.

Nykyaikana, jolloin tärkeimmillä siirtomaa-alueilla syntyy itsenäisiä teollisuuksia ja »kulivaara» lähestyy vanhaa kapitalistista maailmaa yhä uhkaavampana, on työväellä varmasti muuta tehtävää, kuin valmistaa uusi kulivaara Afrikassa auttamalla porvareita muuttamaan neekerit pääoman palkkaorjiksi. Europan ja Amerikan työväen täytyy päinvastoin ponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen voittamaan siitä johtuvat luokkataistelunsa esteet. Siihen tarkotukseen on ammattiyhdistysten lujittaminen ensimäinen ehto. Lisäksi saavutettujen työehtojen turvaaminen lainsäädännön kautta, samalla tuon lainsäädännön käytännössä toteuttamisen turvaaminen ja valvonta sen kautta että kehitetään sosialidemokratiaa ja työväenpuolueen eduskuntavaikutusta, sekä maahan muuttavain työläissiirtolaisten suojeleminen riistämiseltä ja heidän alhaisen toimeentulokantansa kohottaminen, niin myös heidän ammatillisen ja valtiollisen järjestönsä valistaminen ja edistäminen.[11*]

Niinmuodoin täytyy työväen ennen kaikkea juurineen riipiä pois se veljesriita, jota pääoma saatanallisella kavaluudella kylvää sen riveihin, sekä pysyä erossa kilpailevien kapitalistien keskinäisistä tappeluista ja heidän ryöstöretkistään. Luokkatoveruus on työväen luokkataistelun perusehto.[12*]

Askel askeleelta koettaa työväki vallottaa pääomalta myönnytyksiä. Mutta enemmän vielä kuin nälkä, jonka kynsiin he kapitalistisen riistämisen ulkopuolella joutuvat, estää työläisiä taisteluissaan se, että he ovat yötä päivää sidottuja tehdastyöhön, joka tekee heidät välinpitämättömiksi ja tylsiksi, riistää heiltä rohkeuden vapaasti päättää asioistaan eikä jätä heille edes aikaa miettiä asemaansa ja keskustella toistensa kanssa. Sen vuoksi on työajan lyhentäminen ennen kaikkea välttämätön työläisten vapauttamiseksi riistämisen painostuksesta. Tämä vaatimus on esiintynyt työväen luokkataistelun alusta alkaen ja on seurannut sitä tähän päivään asti, jolloin kahdeksantuntisesta normaalityöpäivästä on tullut sen toistaiseksi pysähtyvä määrittely.

Kahdeksantunnin työpäivä muodostaa työväensuojeluslainsäädännön luonnollisen päätekohdan. Taistelu ammatista johtuvia tapaturmia ja tauteja vastaan sekä lasten ja naisten työn riistämistä vastaan käy kerrassaan yksinkertaiseksi ja helpoksi ja on ylipäänsä vasta silloin tehokkaasti perilieajettavissa, kun työpäivä on saatu lyhennetyksi ja yleisesti järjestetyksi normaalimää-räänsä.[13*]

Kahdeksantunninpäivä avaa uuden aikakauden työväen elämässä. Se antaa työläisille terveyttä, voimaa ja elämäntarmoa, ja ennen kaikkea se vasta antaa heille aikaa elää ihmisarvon mukaista elämää, hankkia sivistystä ja käyttää valtiollisia oikeuksiaan.

Kuten riistämiselle, asettaa kahdeksantuntinen työpäivä myös teknilliselle taantumukselle rajan — seikka, jolla on yhä suurempi merkitys, mitä enemmän lisääntyy tuotanto siirtomaiden kehittymätöntä tarvetta varten ja mitä enemmän teollisuus kehittyy taloudellisesti takapajulla olevain kansain keskuudessa. Työväen sivistyksellisten edistysaskeleitten suojeleminen on samalla oleva tuotannon teknillisen kehityksen suojelemista.

Työpalkkain kohottaminen, joka kohottaa työläisten työkykyä ja samalla heidän vaatimuksiaan, vaikuttaa samoin teknillisen edistyksen eduksi. Mutta samalla saavuttaa kapitalistisen liikatuotannon kasvaessa työväen aseman kohottaminen yhä enemmän merkitystä maailmanmarkkinain kehitykselle.

Yhteys väestön vähäisen ostokyvyn ja teollisuuden kehityksen välillä on kapitalisteille siirtomaissa hyvin tunnettu asia; mutta he karttavat sovittamasta tätä kokemusta myös palkkatyöläisiin, jotka teollisuusmaissa muodostavat kansan suuren joukon, koska he sillä rajottaisivat omaa voittoetuaan. Mutta yksi maakunta Europassa on maailmanmarkkinoille arvokkaampi kuin kokonainen valtakunta Afrikassa. Jos Europan ja Amerikan työväki pääsisi sellaiseen asemaan, että voisi käyttää hienompia liinavaatteita ja niitä useimmin vaihtaa, niin olisi sillä varmasti paljon enemmän edistetty kutomateollisuutta, kuin jos murhaten ja verottaen pakotetaan maailman kaikki alastomat kansat käyttämään sukkia.

Kun suojelustullit nykyään ovat useimmissa maissa nousseet suunnattoman korkeiksi, niin täytyy niitten poistamisen huomattavasti parantaa työväen asemaa, sillä sen kautta tavarain hinnat ja varsinkin elintarpeiden hinnat ensinnä saadaan alenemaan. Tämäkin työväen vaatimus on jo kauvan sitte tullut maailmanmarkkinain ja maailmantuotannon vaatimukseksi.

Vapaakauppa lisäisi kauppaliikettä ja vaikuttaisi sen, että eri maat edistäisivät toistensa tuotannonkehitystä, eivätkä taistelisi toisiaan vastaan. Vapaakauppa johtaisi Europan taloudelliseen yhtymiseen ja sen kautta vasta — kun maat Välimerestä Itämereen saakka olisivat yhtenäisenä taloudellisena alueena — kävisi sille mahdolliseksi puolustaa asemaansa maailmanmarkkinoilla.

Aineellisen kanssakäymisen ohella kohottaisi vapaakauppa tavattomasti myöskin kansain aatteellista vuorovaikutusta. Se poistaisi kaikki kansalliset olojen kehittymättömyydet ja kansallisen röyhkeyden. Pääasiallisten taloudellisten ristiriidanaiheitten syrjäytyessä vähenisi myöskin valtioiden valtiollinen kilpailu. Sen kautta olisi militarismilta, sotilasmahdilta, kaivettu maaperä jalkain alta.

Mutta vaikka työväen pyrkimykset ovat sopusoinnussa tuotannonkehityksen kanssa ja sitä edistävät, niin törmäävät ne kuitenkin kapitalismin kehityksen lakeja vastaan. Kapitalismin kehityksen johtavana lopputuloksena on pääoman kasaantuminen, joka alistaa orjikseen tuotannon ja tuottajat, — työväki sitävastoin tahtoo saattaa kootun pääoman ja tuotannon palvelemaan kultuuritarpeitaan. Sen esteenä on näin ollen sekä kapitalistiluokan etu että koko yhteiskunnallisen tuotannon kapitalistinen järjestys ja siihen liittyvä nykyinen sosialinen jäsennys.

Työpalkkain yleinen kohoaminen voi tapahtua ainoastaan kapitalistien voiton alenemisen kustannuksella. Siinä on tietysti yhdentekevää, tapahtuuko palkkain kohoaminen yhtaikaa joka alalla, vai aina pitemmän tai lyhemmän ajan kuluttua kussakin eri tuotannonhaarassa. Mutta kapitalistien voiton alenemisella on rajansa pääoman koronkasvussa. Kun kapitalistiset liikeyritykset ovat toisiinsa sidotut pääomaluoton kautta sekä kaikki riippuvaisia pankeista, on näille pääomankoron suorittamispakko kahleena, josta ne eivät pääse irti. Pörssikurssi, joka säätää teollisuusvoiton määrän yhtälailla kuin maanhinta maakoron, se vasta oikein pakottaa kapitalisteja ylläpitämään voitomnäärää.

Sen vuoksi, mitä enemmän työehdot jossain maassa tasottuvat yhtäläisiksi, mitä enemmän pääoma keskittyy ja mitä laajemmin työväki taistelee palkkainsa kohottamiseksi, sitä suurempi vastustus heitä kohtaa.

Toiselta puolen, mitä enemmän tuotannonjäsennys suuntautuu raudan ja koneiden valmistamiseen ja siirtomaiden tavaratarpeen tyydyttämiseen, sitä kauvemmas etenee se kansan välittömistä kultuuritarpeista.

Se tosiasia, että työväen vaatimukset ovat sopusoinnussa tekniikan ja tuotannon kehityksen kanssa, kuten ylipäänsä kultuurikehityksen kanssa, se ei niinmuodoin todista mitään kapitalistien ja työväen etujen sopusointua, vaan pikemmin se todistaa sitä, että kapitalistien edut ovat joutuneet ristiriitaan tuotannonkehityksen kanssa ja että kapitalistisen herruuden poistamista vaatii jo tuotannonkehityksenkin etu.[14*]

Luokkataistelussaan tulee siis köyhälistön tehtäväksi kapitalistisen taloustavan tuotannonperustusten muuttaminen. Mutta siinä on sillä esteenä se seikka, että tuotannonvälineet omistaa kapitalistiluokka. Siten kärjistyy työväenluokan ja kapitalistiluokan välinen taistelu omistuskysymykseen.

Omistuksen muuttaminen ei ole ytimenä siinä yhteiskunnallisessa vallankumouksessa, jonka toteuttaminen on työväen historiallinen tehtävä; se on vain tuon vallankumouksen edellytyksenä. Jos olisi kysymys ainoastaan omistusmuodon muuttamisesta, niin sehän olisi pian tehty — sillä vain oikeussääntö voidaan lailla tai päätöksellä muuttaa, mutta yhteiskuntajärjestystä ei voida tästä päivästä huomiseen korjata aivan uuteen uskoon. Jotta uusi tuotannon yhteiskunnallinen järjestäytynen, uusi taloudellinen maailmanjärjestys tulisi nykyisen sijaan, täytyy nykyisessä vaikuttaväin yhteiskunnallisten voimain sopeutua keskenään uudeksi liitosrakenteeksi.

Tuon uuden yhteiskunnallisen liitosrakenteen kehittymistä ei estä mikään oikeussääntö, ei yksityisomistus sellaisenaan, vaan todellinen omistus, se tosiasia, että tehtaat ja vuorilaitokset, maa ja asumukset ovat kapitalistiluokan omaisuutta. Ei perheenemännän keittopadasta, ei talonpojan lehmästä eikä pikkueläjän vihannestarhasta ole kysymys, vaan siitä, että harvain omistamalta keskitetyltä pääomalta otetaan pois yhteiskunnallisen tuotannon hallitsemisvalta. Jos onnistutaan lopettamaan tuo pääomanomistus, joka imee itseensä yhteiskunnan tuotantovoimia ja rikkautta niinkuin lapamato elimistön elinmehuja, niin syntyy sopusointu yhteiskunnallisen tuotannon ja yhteiskunnallisen tarpeen kesken.

Sen kautta ei estetä tuotantovoimat kehitystä, vaan sillä sitä vasta oikein kohotetaan, ja se taas puolestaan kohottaa tarvetta. Siten avaa kansanjoukkojen tarve, kun sille vain suodaan vapaa ura, kutoma- ja vaatetusteollisuuden ohella esim. rakennusteollisuudellekin suuremmoisemman menestyksen tulevaisuudessa kuin mitä sillä on ennen koskaan ollut.

Parvus.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Piirteitä Viron vastavallankumouksesta.

Yleensä tunnetaan, ettei se keisarillinen manifesti, jonka hallitus lokakuunpäivinä oli pakotettu antamaan, ketään tyydyttänyt. Se jätti kaikki epäselväksi. Kansa luuli poliisivallan kaikkialla poistetuksi, mutta viranomaiset selittivät asian aivan toisin. Ja selitykset menivät pian paljo pitemmälle kuin manifesti. Ainoastaan lyhyen ajan näytti siltä, kuin olisi hallituksella todella aikomus luopua vanhasta menettelytavastaan. Mutta taantumukselliset joukot panivat viimeiset keinonsa liikkeelle ja saavuttivat pian tuloksen. Oltiin kohta niin pitkällä, että viranomaisten puolelta katsottiin karsaasti, jos joku keisarilliseen manifestiin vetosi.

Pian tulikin yleisesti tunnetuksi, että hallitus nähtävästi katui olleensa niin myöntyväinen. Sitä pontevammin tahtoi se nyt palata takaisin vanhalle uralleen. Sen myöhemmät toimet henkivät ainoastaan väkivaltaa. Ja hallituksen kätyrit etsivät provokatoorisia tilaisuuksia osottaakseen, että se tahtoi verellä sammuttaa vapauden askeleet. Useitten mielestä ei kansalle jäänyt muuta neuvoksi kuin asestautua niin hyvin kuin voi väkivaltaa vastaan! Ja nähdessään hallituksen yleisen heikkouden, uskottiin sen käyvän päinsä. Sotaväki näytti olevan perinpohjaisessa hajoomistilassa ja kapinaan valmiina. Köyhälistön vallankumouksellinen innostus oli suuri, toivottiin siis menestystä.

Oli aika, jolloin oli liikkeessä kaikenlaisia huhuja hallituksen ystävien muodostamista mustista sotnijoista. Siellä ja täällä kuultiin niiden ilmestyneen eikä missään voinut pitää itseään heiltä turvattuna. Juutalaisteurastusta oli seuraava kaikkien vastustuksellisten aineiden teloitus alkaen koulunuorisosta ja ylioppilaista. Kerrottiin, että rosvojokot jo Riiassa vallattomuuksiaan harjottivat, että erityisiä osastoja oli lähetetty Tarttoon ja Rääveliin, joiden siellä oli määrä samanlaisiin toimiin ryhtyä. Maalla liikkuivat samanlaiset huhut, ja eräät suurmaanomistajat pelottelivat talonpoikiaan juuri näillä rosvojoukoilla. Talonpojat etsivät suojaa kaupungeista; mutta kaupunkilaiset olivat itsekin turvattomia.

Siitä heräsi itsepuolustusajatus. Maalaiskunnat järjestäytyivät uudelleen, ottivat voimaan vapaamman kunnallisen vaalijärjestelmän ja järjestivät mahdollisuuden mukaan suojelusmiliisejä. Koetettiin hankkia aseita ja ampumavaroja, jotta tarpeen tullen voitaisiin tehdä vastarintaa mustille sotnijoille.

Juuri siten kävi Räävelissä. Ei ainoastaan työläiset, vaan muutkin kansankerrokset pyrkivät jollakin tavoin asettaumaan puolustustilaan. Ovet ja ikkunat varustettiin erityisillä varmentajilla ja pyrittiin kaikissa tilaisuuksissa olemaan enemmän tai vähemmän asestettuina. Teollisuustyöläiset valmistivat tehtaissa ampuma- ja lyömäaseita, jotta tarpeellisella hetkellä olisi mihin tarttua. Brovning-revolverien kysyntä oli suuri, mutta niitä oli vaikea saada. Suunniteltiin aseiden hankkimista Suomesta tai Ruotsista. Varojen saamista varten pantiin toimeen keräys. Sosialidemokratisen puolueen paikallinen järjestö painatti keräyslistoja, joilla jäsenet talosta taloon kulkien keräsivät rahoja tähän tarkotukseen. Eritoten juutalaiset olivat levottomia, ja jotkut heistä — rikkaat kauppamiehet — antoivat suuria summia henkeänsä peläten. Keräyksesta oli kuitenkin paljo pienempi tulos kuin oli odotettu. Pelkuremmillekin oli kulta kukkaroon kiinni kasvanut, he eivät sitä sieltä liikuttaneet.

Mutta huhut mustista sotnijoista näyttivät sikäli toteutuvan, että hallitus ei enää voinut todellisesti luottaa sotaväkeen, koska oli niin heikko, että sen turvakseen täytyi katuryövärijoukkoja järjestellä. Taisteluun tuollaisen vastustajan kanssa luultiin voitavan uskaltaa. Ja kun hallitus noiden huhujen mukaan murha- ja rosvojoukoin tahtoi karata kansan kimppuun, katsoi jokainen itsellään olevan täyden oikeuden varustautua puolustuskuntoiseksi. Ei tahdottu antaa itseään samalla tapaa teurastaa, kun juutalaisia ja kun 28 p:nä lokakuuta Räävelin torilla 60 ihmistä oli tapettu.

Työväestö lujitti järjestöjään. Kaikilla ammattialoilla ryhdyttiin perustamaan ammattiyhdistyksiä, jotka muodostaisivat lujan rintaman. Yksityistehtaiden ja niiden osastojen luottamusmiehet, n. s. »työläisvanhimmat», jotka jo kesästä saakka olivat pitäneet yhteisiä kokouksia ja kaikissa asioissa toimivat työväestön ylimpänä virastona, olivat nyt järjestäyneet Pietarin »Työläisedustajaneuvoston» mallin mukaan, asettuen myös sen kanssa yhteyteen. Tämä virasto nautti työväestön keskuudessa suurta luottamusta ja mielellään noudatettiin sen määräyksiä.

Mutta samaan aikaan nousivat ukkospilvet valtiollisella taivaalla yhä korkeammalle, taantumukselliset toimet tulivat yhä jyrkemmiksi ja härsyttävimmiksi. Mitättömimmistäkin asioista etsittiin syitä kieltoon, hallitus asettautui ventturoimaan posti- ja lennätin- sekä rautatievirkailijain ammattijärjestäymistä vastaan. Nojautuen keisarin »vapausmanifestiin» olivat nämä virkakunnat järjestäyneet, ja sen jälkeen luonnollisesti alkoivat ajatella parannuksia asemaansa. Mutta tässä oli yhteentörmäys välttämätön. Postivirkailijat ryhtyvätkin yli koko valtakunnan lakkoon, eivätkä rautatieläiset jääneet siitä syrjään. Hallitus kiihotti ne tuolla järjestäymiskiellollaan. Sinä hetkenä näytti hallitus myöntyväiseltä. Se oli valmistanut itselleen liian ankaria iskuja, se oli koonnut kaikki voimansa kukistaakseen vallankumouksen, sinä hetkenä, jolloin työläiset olivat usein tapahtuvista lakoista väsyneet ja taloudellisesti heikontuneet. Ja se todella onnistuikin!

Kehotus toiskertaiseen suurlakkoon joulukuussa herätti vain osittaista vastakaikua. Suuret työläisjoukot osottivat lakkoväsymystä. Siten voi hallitus suunnata voimansa yksityisiin kohtiin ja pääsi aseman herraksi. Vakavaa vastarintaa tapahtui ainoastaan Mokkovassa. Mutta sekin tukahutettiin verellä. Ja silloin nousi taantumus vasta täyteen mahtiinsa.

Räävelissä luultiin, tiedon suurlakosta sinne saapuessa, että köyhälistön voima tälläkin iskulla vielä riittäisi. Mutta tunnettiin myös jo edeltäpäin, että välttämätöntä oli äärimmäisyyksiin saakka pingoittaa voimia. Työläisten luottamusmiesvirasto valmisti yhteisiä määräyksiä ja teroitti, että lakko tällä kertaa oli tuleva leppymättömän ankaraksi. Nuo määräyskirjelmät aijottiin painattaa ja naulata katujen kulmiin ja muullakin tavoin levittää. Mutta valmistukset sitä varten eivät olleet vielä lopussa, kun varakuvernööri Giers yöllä vasten joulukuun 24 päivää julisti sotatilan.

Nyt alkoi poliisi ennen kuulumattomalla ankaruudella »työskennellä». Sekä venäläisen että virolaisen intelligensin keskuudessa tapahtui joukkovangitsemisia toisensa perään. Riitti kun joku tunnettiin vapaamieliseksi tai saksalaisten tahi vallitsevan hallitusjärjestelmän vastustajaksi; riitti kun joku sai ravintoa varattomien työläisten lapsille; riitti kun joku kokouksessa oli sanankaan vallankumouksen hyväksi uskaltanut lausua! Virolainen sanomalehdistö hävitettiin ykdellä iskulla, toimittajat pakenivat. Samaten kävi myös venäläisille vastustuspuolueiden lehdille, jotka täällä muutoin sangen heikosti ovat edustettuina.

Työläisten keskuudessa oli samallainen siivous käynnissä. Parissa päivässä olivat vankilat kukkuroillaan. Jälelle jääneet pantiin sotilasvartiostojen valvonnan alaisina työhön, erittäinkin rautatieläiset. Kivääri osotetliin junankuljettajan rintaa kohden ja uhattiin pienimmästäkin vastustelemisesta lauaista! Rautatie- ja postiliikenne asetettiin sotilasvartiojoukkojen silmälläpidon alle.

Kaupungeissa mellasti raaka sotaväki. Ympäri ratsastelevat villit kasakat olivat enimmäkseen juovuksissa. Heillä oli oikeus tutkia jokainen kulkija ja pidellä jokaista mielensä mukaan. Ja he osasivat tuota oikeuttaan käyttää. Joka heidän määräyksiään ei heti seurannut tai oli kuulematta, hänet joko heti ammuttiin tai pieksämällä tapettiin!

Nyt oli tullut hetki, jolloin taantumuksellinen saksalainen väestö, aateli ja porvaristo, voi iloita! He kestitsivät julkisesti kasakoita ja sotilaita viinalla, tupakalla, ruualla y. m., niin että jokainen näiden raakuus tuli vieläkin suuremmaksi.

Mutta tuo koko väkivalta ei kuitenkaan ollut kyennyt yhdellä iskulla kaikki vankiloihin sulkemaan. Useiden onnistui joksikin aikaa piilottautua, erittäinkin työläisten.

Tähän aikaan oli virolaisvapaamielinen intelligensi kutsunut talonpoikain kunnallisedusmiehet kongressiin Rääveliin. Edusmiehet saapuivat mutta eivät enää löytäneetkään kutsujoita. Ne olivat joko vankilassa tai olivat pakolaisina jättäneet kaupungin. Poliisi kielsi kaikki kokoukset, eivätkä siis talonpoikain edustajatkaan voineet mitään keskustelua aikaansaada. Mutta tämä kaupunginmatka oli talonpojille kuitenkin varsin tärkeä seuraukseltaan. Sillä postilakon johdosta eivät he pitkään aikaan olleet saaneet minkäänlaisia tietoja, he eivät tienneet enää mitä tapahtui. Myöskin sotatila Räävelissä hämmenti heitä tavattomasti.

Työläisten onnistui vielä tänäkin aikana pitää joukkokokous »Voltan» tehdasalueella 24 p:nä joulukuuta. Myös talonpoikain kunnallisedustajat kokoontuivat heidän mukanaan yhteisesti harvinaisesta asemasta neuvotellakseen.

Kaiken vihan mukana hallitusta, poliisia ja kapitalisteja vastaan paloi nyt erittäin kiivaana myös vuosisatoja vanha viha maatilaherroja vastaan. Tätä vihaa ei voi oikein nimittää kansalliseksi, vaikkakin kansallisuuskiihkolla oli siihen vaikutusta, koskapa maanomistajat, baltilaiset paroonit kuuluvat saksan kansallisuuteen. Kun tuo luokka aina oli ollut taantumuksen puolella ja viime aikoina sanomalehtiensä kautta äänekkäästi ja lakkaamatta huutanut maahan kasakkasuojelusta ja sotaoikeuksia, oltiin halukkaat otaksumaan, että he juuri olivat varsinaiset sotatilan aiheuttajat Koskaan ei kansa ole siltä taholta mitään hyvää kokenut. Ja pian ilmenikin kyllin selvästi, että kysymyksessä oli pääasiassa maanomistajain ja heidän linnojensa suojaaminen. Se oli kansalle pian selvillä.

Mutta sotatilan seuraukset olivat arvaamattomat.

Pitkät ajat tätä ennen oli kiihottunut mieli vallinnut kaikkialla. Eritoten viime kuukausina, viikkoina ja päivinä kohosi levottomuus siihen määrään, että rauhallinen elämä oli aivan mahdotonta. Sosialidemokratit olivat ainoat, jotka tahtoivat vaikuttaa joukkoihin. Mutta heidän valtansa ei ulottunut laajalle, sillä kiihotetut joukot sangen vähän tiesivät sosialidemokratian päämäärästä. Ne olivat paljo suostuvaisempia anarkistisiin esityksiin ja odottivat pelastusta väkivallan kynsistä — sen jälkeen kysymättä riittävätkö heidän voimansa ratkaisevaan iskuun.

Seikka, että sosialidemokratisia agitaattoreita eniten nähtiin ja että he luonnonmukaisesti vallankumouksen hyväksi agiteerasivat, vaikutti, että monet pitivät sosialidemokratian puolta, vaikkakin he sosialidemokratiasta sangen vähän tiesivät, eivätkä suinkaan askeleitaan sosialidemokratian periaatteiden mukaan ohjanneet. Suurista joukoista oli sosialidemokratia kaikkea sitä, mikä vaan vallitsevaa järjestystä vastusti, sama sitte missä tarkoituksessa. Siksipä onkin ymmärrettävissä, että paroonien omaisuuksien hävittämistä on koetettu esittää sosialidemokratian tekona.

Kokous »Voltan» tehdasalueella taaskin tarkkaan kuvasti yleisen kiihottuneen mielialan. Myöskin tämän kokouksen johto oli sosialidemokratien hallussa. Mutta kokoontuneiden suuri enemmistö ei ollut sosialidemokrateja siinä mielessä, että olisivat säilyttäneet kylmäverisyytensä ja punninneet esityksiään, missä määrin ne olivat yhtäpitäviä sosialidemokratian menettelytavan kanssa. Kokous oli joukko sorretuita ihmisiä, jotka sorrosta pelastustietä etsivät. Mitä teitä oli heillä jälellä? Kaikki n. s. lailliset tiet olivat koetut Kaikki, mitä palavilla ponnistuksilla oli saavutettu, hävitettiin nyt yhdellä lyönnillä. Keisari vihdoin 30 p:nä lokakuuta manifestillaan vakuutti ikävöidyn vapauden. Tuntui kuin olisi nyt voinut vapaammin hengittää. Mutta pian osottautui tuo ilo ennenaikaiseksi. Ja nyt vihdoin hävitettiin kaikki, kaikki, kultuurin koko rakennus turmeltiin! Ja kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että oli mahdoton säilyttää tyyntä harkitsemistansa. Ei ollut niin ollen ensinkään ihmeteltävää, että kokouksen osanottajat, erittäinkin maaseudun edustajat tekivät ehdotuksen kostaa aatelisille uudistunut sotatila! Ulos kaupungista — hajalle aateliston linnat ... Kaupungissa oli muutenkin vaarallisempaa kuin maalla. Lakon tehneet työläiset pakotettiin väkivallalla työhön. Mutta elleivät työläiset olleet kotona, ei heitä voitu tehtaisiinkaan pakottaa. Sitäpaitsi oli kaupunki täysin kasakkain vallassa. Maalla ei vielä löytynyt mitään sotilaallista vallanpitoa.

Useilta tahoilta toistettiin tämä esitys. Siitä koetettiin myös keskustella. Mutta kiihottumisen tähden oli se hyvin vaikea. Ja ennenkuin siitä mitään päätöstä ehdittiin tehdä, täytyi kokouksen hajota, sillä se oli tullut sotaväen tietoon, ja kohta oli poliisi sotilaineen paikalla. Kokoontuneet singahtivat kaikkiin suuntiin. Mutta pian kuultiin heistä uutisia maaseudulta...

 

Aatelisten kartanot tulessa.

Ne, jotka »Volta»-kokouksessa olivat puhuneet koston puolesta, pitivät ystävineen kokouksen, valmistautuivat vielä pienissä ryhmissä, missä voivat, varustivat itsensä hätäpikaa aseilla y. m., joita oli saatavissa, koettivat toisiakin hyökkäykseen yllyttää ja, kun sitte vihdoin kaikki oli valmistettua, lähtivät he pimeyden turvin liikkeelle. Matkalla tapasivat he useita samanlaisia joukkoja, jolka toisaalla olivat järjestyneet. Missä näytti viisaalta, yhdistyivät ne, missä ei, kulki kukin joukko omaa tietään.

Maaseudulla suurenivat joukot jo sen kautta, että heränneet ja sen johdosta vallankumouksellisiksi tulleet maalaistyöläiset, rengit, uuvutetut arentimiehet ja talonpojat heihin liittyivät. Johto oli kuitenkin talonpoikain kunnallisedustajilla. He siis tiesivätkin varsin hyvin, mistä lisäväkeä voivat saada.

Kuinka kävi nyt aatelisten rakennuksille? Niiden kohtalo oli aluksi sangen erilainen, aina sen mukaan, mikä kartano minkin joukon osalle sattui. Oli joukkoja, joita puhtain vallankumouksellinen henki innostutti, mutta myös sellaisia, jotka murha- ja ryöstöretkelle olivat lähteneet! Ja herraskartanojen kohtalo ei riippunut yhdestä joukosta, vaan seurasi samanlaisia, joilla keskenään ei ollut mitään yhteyttä, toinen toisensa perästä. Usein sattui, että joku joukko vaati ainoastaan aseet ja ampumavarat, jotakin ehkä särkien, mutta sen jälkeen taas poistuivat suurempaa vahinkoa aikaansaamatta. Mutta sitte oli toisia, jotka kaikkialla menivät pitemmälle ja tekivät suurempia vahinkoja.

Ennen kaikkea oli kysymyksessä sähkölennätin- ja telefooniyhteyden katkaiseminen kaupunkien ja lähikartanojen samoinkuin yksityisten rakennusten välillä. Mikäli mahdollista katkaistiin johdot jo matkalla. Mutta myös kartanoihin tultua särettiin telefooniaparaatit, sillä ei voinut tietää, etteivätkö ehkä jotkut johdot toimisikin. — Kun useimmat aateliset olivat poissa kotoa — maapäivillä Räävelissä, tapasivat kapinoitsijat ainoastaan kartanonhoitajia ja joitakin omistajain perheitä. Kun yhteys oli katkaistu, vaadittiin aseiden ja ampumavarain luovuttamista. Mutta kun kartanonhoitajat yleensä tunnetaan isäntiensä nöyrinä palvelijoina, ei heitä uskottu, vaan tutkittiin itse asetarpeiden piilopaikat. Jos löydettiin enemmän kuin oli luovutettu, niin kävi kartanonhoitajalle j. n. e. luonnollisesti huonosti. Myös rahaa on kartanonhoitajilta otettu — kuitteja vastaan, mitkä tavallisesti ovat osotetut sosialidemokratisen komitean nimiin.

Tavallisesti ryhtyi joukko sitten aatelisten asuntojen tuhoamiseen. Ensiksi särettiin koristuslaitokset, ennenkaikkea ylellisyydet, kuten taulukokoelmat, kirjastot j. n. e., kasteihin paloöljyllä ja sitten sytytettiin! Monet kartanot kohosivat siten liekkeinä ilmaan. Eniten luonnollisesti sellaiset, jotka kuuluivat tunnetuille, vihatuimmille aatelisille. Tuossa lyhyyessä ajassa, noin 10 päivässä, joutui suunnilleen 100 herraskartanoa hyökkäyksen alaiseksi ja enemmän tai vähemmän turmelluksi. Muutamina aikoina voi nähdä taivaan useammasta kohdin punottavan ja liekkien roihun. Karjapihat ja rakennukset säästettiin! Vilja-aitat ainoastaan avattiin, jotta nälkäiset rengit voisivat ravita itseään.

Maatalousrakennuksista vain viinapolttimot hävitettiin. Itämerenmaakunnissa on jokainen aatelinen samalla viinapolttimon omistaja. He valmistuttavat ne naukut, jotka valtio sittemmin jälleen myy. Heillä saa valtio raa'an väkiviinan. Sen ohessa ovat aateliset kaikkien maakapakoiden etuoikeutetut omistajat — poikkeuksena hallituksen anniskelut, joissa myydään sen paloviinaa.

Niinhyvin polttimoja kuin kapakoitakin ja monopooli-anniskeluja vastaan iti kansan povessa palava viha. Sen kannustamana pakotti se nyt sulkemaan sekä viinan valmistus- että myyntipaikat. Paremmaksi vakuudeksi särettiin polttimolaitokset niin pitkälle, että viinan valmistaminen niissä näytti mahdottomalta. Ennen valmistetut viinavarastot kaadettiin maahan, kapakoitsijat ja myyjät monopooli-anniskeluissa kiellettiin kauppaansa harjottamasta. Samoin tehtiin olutpanimoillekin.

Kun lutherilaiset hengenmiehet innokkaasti tukivat aatelistoa riistämistyössään, on aivan luonnollista, että kapinalliset retkillään pappejakin ajattelivat. Usein pideltiinkin heitä aika kovakouraisesti jättäen kuitenkin heidän asuntonsa rauhaan. Kirkoillekaan ei tehty mitään. Sitävastoin kävi useimmille hallintovirastoille hullusti. Vihatut tarkastusvirkamiehet ajettiin tiehensä, heidän asiakirjansa ja arkistonsa poltettiin, santarmeilta ja maapoliiseilta riistettiin aseet. Jo seuraavana päivänä siitä kun kosto- ja hävitysjoukot lähtivät Räävelistä ja maaseudulla sikäläisten vallankumouksellisten avustamana alkoivat pakkoveroittaa vihattuja herraskartanoja, saatiin se Räävelissä tietää ja siellä oleskelevat aateliset rukoilivat sotakuvemööriltä sotaväkeä avuksi. Mutta tällä oli vähän vain sotaväkeä, keskushallituksella oli vielä Moskovassa täysi työ, kaikki parhaat voimat olivat sinne johdetut. Se pieni kasakkaosasto, joka Räävelistä voitiin lähettää kapinallisten jälkeen, ei lainkaan uskaltanut käydä taisteluun. Useimmissa kartanoissa, missä he kapinallisia vähänkään lähemmälle uskalsivat, otettiin heidät aseilla vastaan ja lyötiin takaisin. Vaikkakin kapinalliset enimmäkseen olivat aivan johdotta ja kehnoilla aseilla varustettuja, onnistui heidän kuitenkin torjua pienemmät hyökkäykset. Mutta niin pitkälle ei järjestäyminen suinkaan ulottunut, että he olisivat voineet suuremmat, voimakkaammat hyökkäykset voittaa. Heti kun saapui isompi osasto Liivinmaalta, hajosivat kapinalliset. Tuo lyhyt aika oli kuitenkin riittänyt saamaan koko Viron, mikäli aatelisiin ja heidän puolueeseensa tuli, levottomaksi ja tekemään parooneille suuria vahinkoja. Mutta tätä kansan nousua ei voi muuksi selittää kuin äärimmäiseen epätoivoon saatetun kansanjoukon harkitsemattomaksi ajattelemattomuuden teoksi. Vuosisatoja oli vain vihaa ja vihollisuutta kylvetty, hedelmä voi nyt olla vain tuollainen myrkky, koston, hävityksen luonnonomainen myrkky, ei taistelu riistämisjärjestelmää vastaan.

 

Terrori ylhäältäpäin.

Kuten sanottu, hajaantuivat kapinalliset joukot pian. Kaupunkilaistyöläiset pääsivät enimmäkseen huomaamatta kaupunkiin takaisin. Räävelissä oli yhä vielä liian vähän sotaväkeä voidakseen kaikkia teitä riittävästi vartioida. Ainoastaan muutamia saatiin tiellä kiinni ja luonnollisesti ilman kuulustelua ammuttiin. Paljon pahemmin kävi maalaisille, jotka olivat osaaottaneet kartanoiden hävittämiseen.

Niinkutsutuilla rankaisuretkikunnilla, joita kohta oli koko maa täynnään, oli johtajina enimmäkseen nuoret paikalliset aatelismiehet. Ja maahan lähetetyt joukot jaettiin pian pienempiin joukkoihin, joita oli kaikkialla liikkeellä. Etupäässä ne tietysti riensivät seuduille, joissa kapinalliset olivat pahinta jälkeä jättäneet. Siellä täytyi nyt asujamiston kapinasta ja vahingoista vastata.

Sotaväen lähestyessä piiloutuivat ne, jotka tunsivat itsensä syyllisiksi. Mutta kun rankaisuretkikunnat olivat menneet pois, niin näyttäytyivät he kyläläisten keskuudessa, olivatpa sitten syyllisiä tai ei. Pappien avulla olivat aateliset joka paikassa valmistuttaneet luettelon henkilöistä, jotka heidän mielestään olivat tyytymättömiä, ja joiden siten täytyi olla osallisia hävityksissä! Ja miten paljo olivatkaan nuo herrat »tyytymättömiä, ja »kapinanyllyttäjiä» merkinneet! Kaikki, jotka olivat uskaltaneet ilmaista oman mielipiteensä herroja vastaan, jotka ottivat osaa kansankokouksiin, jotka siellä mahdollisesti olivat puhuneet, jotka lukivat vastustuspuolueiden lehtiä, erittäinkin opettajat ja kunnankirjurit, tahi myöskin hereimmällä olevat talonpojat; kaikki nuo merkittiin syyllisiksi. Mutta myös pieniin tilapäisrikkomuksiin syypäät, kuten esim. salametsästäjät, »tottelemattomat» työläiset, talonpojat, jotka olivat uskaltaneet valittaa aatelisherrojaan vastaan oikeudessa j. n. e., vanhat ja nuoret, miehet ja naiset olivat saaneet paikan tuossa luettelossa!

Nyt pantiin väliaikaisia »oikeuksia» lukemaan näille lakia, s. o. heidät vietiin johonkin huoneeseen, siellä kohdeltiin heitä mitä raaimmalla tavalla, herjattiin ja loukattiin ja usein tuomittiin rikoksista, joista uhriparoilla ei ollut aavistustakaan. Puolustaminen ja todistusten esittämisen vaatiminen vain lisäsivät kidutusta! Nämä herrat, joiden seassa tukkijuopuneet eivät olleet lainkaan harvinaisia, päättivät ainoastaan siitä, kuka heti oli ammuttava, kuka epäinhimillisellä kidutuksella »rangaistava»... Kokonaisia seurakuntia ruumiillisesti kuritettiin, vieläpä naisia ja lapsiakin — monet saivat useampia satoja kepinlyöntejä! Toiset ammuttiin armotta — sukulaistensa ja naapuriensa nähden.

Yleensä vaativat pyövelit koko asujamiston olemaan telotuksen toimeenpanossa läsnä. Kaikkien täytyi saapua. Ja verenhimoiset telottajat iloitsivat heidän sieluntuskastaan, uhrien ja katsojien tuskasta! Hekin, aatelisherrat ja papit olivat »hyvinkasvatettuine» perheineen täysilukuisina saapuvilla. He tahtoivat perinpohjin nauttia siitä harvinaisesta, kauan kaivatusta nautinnosta, joka heille seurasi niiden ihmisten ruumiillisesta ja sielullisesta hädästä, joita he pitivät »alamaisinaan».

Myöhemmin tapahtui »oikeudenkäynti» sota- ja rikosoikeuksissa, jotka vielä tähänkään asti eivät ole kaikkia vapauttaneet. Kuolema, pakkotyö tai vankeus niin ja niin moneksi vuodeksi muodostivat vuoroin tuomion. Kansan kärsimykset ovat rajattomat, ja turmelus on silminnähtävä seuraus. Sivistyneimmät ainekset ovat poislaastut tai ovat väkivallan painon alla vaienneet monet tulleet hallituksen välikappaleiksi! Miten tavat tästä kärsivät, on tuskin kuvattavissa. Usein tuntuu kuolo mieluisalta pelastukselta kaikesta tuosta väkivallasta. Aina ja kaikkialla tuntee olevansa vartioimisen ja vakoilun alainen, rintaa ahdistaa...

Tuollaisissa oloissa kasvaa nuoriso, joka saa oppia kaikkea sitä, mitä kasvatusoppi pitää turmiollisena ja joka ei voi kasvattaa uljasta, siveellistä sukupolvea. Ehkä kuitenkin katkera viha rajatonta väkivaltaa vastaan ei laske jalompia taipumuksia kokonaan surkastumaan. Ja tuo viha on niin suuri, että ne, jotka ovat ottaneet osaa kartanoiden hävityksiin, nyt katkerasti katuvat, etteivät tehneet aatelisherroista täydellistä loppua! He sanovat, ettei rangaistus siinäkään tapauksessa olisi voinut olla ankarampi ...

Esimerkki siitä, miten anarkismin hyväksi työskennellään!

M. Martna.

(Käsikirjoituksesta suomennettu.)

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Katsauksia.

Karl Marx. Palkkatyö ja Pääoma, Saksankielestä suomentanut Väino Jokinen, Helsingissä, Työväen Sanomalehti O. Y.[3]

Lähemmä 60 vuotta on kulunut siitä, kun tämä pieni tutkimus, — suomenkielisessä asussaan se johdantoineen täyttää vaan 52 sivua — tavallisena sanomalehtikirjoituksena ilmestyi. Huolimatta siitä, ettei se lehden lakkauttamisen vuoksi koskaan ole täydellisenä ilmestynytkään, on tällä kirjoituksella kuitenkin ollut tavaton merkitys. Vielä nytkin jolloin saatavana on monen monia esityksiä samasta asiasta, jota »Palkkatyö ja Pääoma» käsittelee, on tällä kirjasella suunnaton suosio. Yhä uusia painoksia ilmestyy siitä alkukielellä ja yhä uusilla kielillä ilmestyy siitä käännöksiä. Jo tämä menestys on takeena kirjan kelvollisuudesta.

Muutamalla kymmenellä sivulla esittää Marx kirjasessaan pääkohdat niistä opeista, joita hän myöhemmin yksityiskohtaisesti on kehittänyt ja perustellut. Jokaiselle, joka tahtoo perehtyä kapitalistisen yhteiskuntatalouden teoriaan ja sosialismiin, on kirjanen mainio, jopa välttämätönkin opas. Sen vuoksi onkin sen ilmestymistä suomeksikin erityisesti tervehdittävä. Kun meillä on toivoa piankin saada Marx'in pääteoskin suomalaisessa asussa käytettäväksemme, on tämän pienen »johdannon» ilmestyminen jo nyt tietä valmistamaan ollut hyvinkin tarpeen.

Puoluetovereille ja kirjastoihin on kirjasta mitä parhaiten suositettava. Sen hintakaan, 50 penniä, ei ole rasittava.

Ladislaus Gump1owicz: Avioliitto ja vapaarakkaus, suomennos, ilmestynyt Porissa v. 1907 Osuuskunta Kehityksen kustannuksella, sivuja 33, hinta 30 penniä.

Tarmolla käy tekijä käsiksi tähän ihmisyhdyselämän tärkeään kysymykseen. Hän asettaa sosialistien tehtäväksi myöskin uudistuksen ajamisen sukupuolirakkauden yhteiskunnallisen järjestämisen alalla. Osotettuaan, että nykyisessä yhteiskunnassa on jo olemassa koko joukon alkuvalloituksia tehty tällä alalla, orpo- ja löytölasten kodit, lastenseimet, vaatii hän näiden laitosten kehittämistä sekä ennen kaikkea naisten taloudellisen aseman turvaamista, jotta nainen, tarvitsematta antaa taloudellisille seikoille ratkaisevaa merkitystä, noudattaen luonnollista valintaa miesten suhteen, voisi synnyttää uuden henkisesti ja ruumiillisesti terveen sukukunnan maailmaan. Tekijän esittämä tulevaisuuden yhteiskunta on iloisen tuottokykyisyydellään elämän tarpeet täysin tyydyttävän työn yhteiskunta, jossa ennen kaikkea ei ole prostitutsionia, ei tuota elinkautista eikä satunnaista rakkauden taloudellisiin etuihin vaihtamista, jossa mielisairaille, juopoille ja kyvyttömille ei löydy naista. E. A.

Sosialistisen Aikakauslehden vanhoja vuosikertoja (v. 1906, 1907 ja 1908) saadaan yhä edelleen. Sidottu kappale maksaa 4 markkaa 75 penniä ja nidottu tai vihkoissa 4 markkaa. Asiamiehille myönnetään alennusta. Tilaukset osoitettava: Työväen kirjakauppa, Helsinki, Sirkuskatu 3.

 


Kirjoittajien huomautukset:

[1*] Tätä kirjotusta laadittaessa on käytetty lähteinä seuraavia julkaisuja: Die Internationale von Gustav Jaeckh, Leipzig 1904; Handbuch des Socialismus, von Carl Stegman und C. Hugo, Zürich 1904; Protokoll des Internationalen Arbeiter-Congresses zu Paris 1889, painopaikka Nürnberg 1890; — Zürich 1894, p.p. Zürich 1894; — London 1896, p.p. Berlin 1896; — Paris 1900, p.p. Berlin 1900; — Amsterdam 1904, p.p. Berlin 1904. Suomennoksista vastaa Yrjö Sirola. Huom.! Numerot, jotka osottavat kysymysten järjestystä eri kongresseissa, ovat suomentajan panemat eivätkä satu yhteen kongressien työjärjestysnumeroitten kanssa.

[2*] Kts. Chartismi, N. R. af Ursin. Uuden ajan kynnyksellä v. 1908.

[3*] Mazzini 1805–1872 Garibaldin ohella Italian yhteyden ja vapauden merkittävimpiä esitaistelijoita, joka kuolemaan tuomittuna salaliittolaisena ja kapinoitsijana sai elää suuren osan ajastaan Englannissa maanpaossa.

[4*] Niin nimittivät proudhonilaiset ammattiyhdistyksiä.

[5*] Kun yhdenmiehenvaalipiirissä ei kukaan ensi kerralla saa ehdotonta enemmistöä, toimitetaan toinen, jälkivaali enemmän ääniä saaneitten kesken.

[6*] Tämä prosenttiluku koskee koko Venäjää. Länsi-Venäjällä s. o. Puolalaisissa maakunnissa saivat talonpojat 41 % maata lisää, mustanmullan seuduilla ja itävenäjältä vähennettiin heidän maataan 23 %:lla, muualla Venäjällä noin 4 %:lla.

[7*] Desjatiina = vähän yli 1 hehtaarin.

[8*] Toisten lähteiden mukaan 8,2 milj. desj.

[9*] »Аграрный вопросъ въ цыфрахъ», siv. 88.

[10*] Maita, jotka talonpojat saivat maaorjuudesta vapautettaissa kutsutaan »nadjelu»maiksi eli jakomaiksi.

[11*] Kuten mongolilaiset kapitalistit ovat oppineet europpalaiset riistämistavat, niin tulevat myös mongolilaiset työläiset, jotka jo pääsevät kapitalistisen tekniikan hienouksien perille, oppimaan luokkataistelun taistelemisen ja järjestäytymisen konstin. Mutta kun proletarisoituminen tapahtuu Itä-Aasiassa suurella vauhdilla ja puistaa irti tavattoman laajoja kansanjoukkoja, niin voi sattua aina yhtäkkiä suunnattomia kiinalaisia siirtolaistulvia, joitten suhteen saattaa poikkeustoimenpiteinä olla oikeutettuja joksikin aikaa säädetyt maahan muuttamisen kiellot — samoin kuin ammattiyhdistyksetkin koettavat pidättää lakonrikkurien maahantuloa ja erityisissä tapauksissa vaativat myös järjestymättömien karkottamista.

[12*] Kuten työväen joukkojen keskuudessa, koettavat kapitalistit, kun luokkataistelu kehittyy, aikaansaada erimielisyyttä ja riitaa myöskin työväenjärjestöjen kesken, kiihottamalla niitä kansallisuudella ja uskonnolla, koettamalla kylvää niiden keskuuteen omia puoluepoliitillisia riitaisuuksiaan sekä lopuksi yllyttämällä toista järjestömuotoa toista vastaan — ammattiyhdistyksiä sosialidemokratiaa vastaan.

[13*] Sen vuoksi pitäisi maissa, joissa vasta aletaan nykyaikainen työväensuojelus, ryhtyä käyttämään päinvastaista menettelyä (kuin yleensä tähän asti) ja ottaa normaalityöpäivä tehdaslainsäädännön lähtökohdaksi ja perustaksi. Sen kautta saavutetaan tehokkain suojelus ja samalla helpotetaan sen toteuttamista, sillä silloin jää syrjäin koko yksityisten määräysten ja erikoissäännösten sekamelska.

[14*] On typerää kiinnittää työväen toiveita johonkin kuviteltuun tehdasperustuslaillisuuteen tällaisena aikana, jolloin valtiollinenkin perustuslaillisuus osottautuu aivan voimattomaksi kapitalistista kehitystä vastaan.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. William Morris, »Ihannemaa». MIA huom.

[2] Ks. O. W. Kuusinen, »Stuttgartin kongressi» (kirjoitussarjan ensimmäinen osa). MIA huom.

[3] Ks. Karl Marx, »Palkkatyö ja pääoma». MIA huom.