Aleksandra Kollontai

Uusi moraali

1918


Julkaistu: Новая мораль и рабочий класс. ВЦИК Советов р., к. и к. депутатов, Москва 1918.
Suomennos: Hannes Mäkinen
Lähde: »Uusi moraali». Työväenjärjestöjen tiedonantaja, Aug. Niemistö, Helsinki. Oy Kirjapaino Ab, Vaasa 1926.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


Uusi nainen

I.

Ken on hän, uusi nainen? Onko hän yleensä ollenkaan olemassa? Eikö hän ole nykyaikaisten kaunokirjailijain luovan mielikuvituksen tuote, kirjailijain, jotka vain etsiskelevät huomiotaherättäviä uutuuksia? Katselkaa ympärillenne, katsokaa tarkasti, miettikää, ja te tulette vakuutetuiksi: uusi nainen on olemassa.

Te tunnette hänet jo, olette tottuneet kohtaamaan hänet elämässä, vieläpä yhteiskunnallisen arvoasteikon kaikilla askelmilla, työläisnaisesta tieteen opetuslapseen, vaatimattomasta konttoritytöstä vapaiden taiteiden kuuluisimpaan edustajattareen asti. Ja mikä kummallisinta: yhä useammin kohtaatte te elämässä uuden naisen, mutta vasta aivan viime aikoina on teillä ollut useammin tilaisuuksia tuntea hänen kasvonpiirteenä kaunokirjallisuuden sankarittarissa. Viime vuosikymmenien elämä on välttämättömyyden raskaalla moukarilla takonut esiin uudella psykologisella aistilla, uusilla tarpeilla ja uudella mielenlaadulla varustetun naisen, mutta kirjallisuus piirsi yhä edelleen menneisyyden naisen, loi vieläkin ylieletyn, haihtuvan, menneen tyypin. Miten loistavia syntymässä olevan »uuden naisen» kuvia loikaan seitsen- ja kahdeksankymmenvuosien venäläinen todellisuus! Mutta runoilijat ja kirjailijat ovat kulkeneet heidän ohitseen, he eivät ole tunteneet, eivät kuulleet, eivät käsittäneet, eivätkä ymmärtäneet heitä. Pehmeällä siveltimellään on Turgenjev saanut heidät jo miltei elämään, mutta hänenkin kuvansa ovat todellisuutta himmeämpiä, köyhempiä. Vain runoudessaan, venäläiselle tytölle omistetuissa suorasanaisissa runoissaan paljasti Turgenjev päänsä niiden liikuttaville kuville, jotka olivat uskaltaneet astua pyhitetyn kynnyksen toiselle puolen. —

Taistelijattaria, nimittäin niitä, jotka ovat merkityt historian aikakirjoihin, seuraa »nimettömien» pitkä rivi. He hävisivät kuten mehiläiset hävitetystä pesästä. Heidän ruumiinsa kattavat kallioisen tien pyhään, kaivattuun, odotettuun tulevaisuuteen. Heidän lukunsa kasvoi, lisääntyi jokaisen vuoden mukana. Mutta kirjailijat ja runoilijat kulkivat heidän ohitseen paksu side silmillään. Aivankuin olisi ollut kokonaan kiinnittyneenä vanhaan, totuttuun naisen kuvaan, ei runoilijan katse kyennyt käsittämään, itselleen omistamaan ja mieleensä painamaan tätä uutta. Kirjallisuus, joka täydellistyi, kehittyi ja etsi aivan uusia teitä, uusia värejä ja sanoja, toi itsepintaisesti näyttämölle petettyjä, jätettyjä, kärsiviä olentoja, kostonhimoisia naisia, hurmaavia petoeläimiä, tahdottomia »väärinymmärrettyjä luonteita», puhtaita, värittömiä, armaita tyttösiä. —

Flaubert kirjoitti »Madame Bovary'n» samaan aikaan, kun hänen vierellään, sekä inhimillisen että naisellisen »minänsä» säilyttäen, eli ja kärsi George Sand, tämä elämään heräävän, lihaa ja verta olevan naisen tyypin loistava julistajatar.

Tolstoi syventyi jonkun Anna Kareninan kohtalon vuosisatoja orjuuttamaan naissieluun, ihaili rakasta, viatonta Kittyä, leikitteli jonkun Natasha Rostovan tulisella naarasluonteella samaan aikaan, kun säälimätön todellisuus kahlehti yhä kasvavan, alituisesti lisääntyvän nais-ihmisten joukon käsiä. — 19:nnen vuosisadan suurimmatkaan nerot eivät ole tunteneet välttämättömäksi korvata sankarittariensa naisellisuuden viehätystä ominaisuuksilla, jotka osoittavat kehittymässä olevaa uutta naista. Vasta viimeisten 10–15 vuoden aikana — ja silloinkin vain uusimpien kirjailijain ja etenkin kirjailijattarien taholta — on otettu huomioon tämä elämään heräävä uusi tyyppi, ja nämä kirjailijat eivät voineet olla ottamatta sitä uusimpiin teoksiinsa. Nyt ei tämä tyyppi enää esitä mitään huomiotaherättävän uutuuden osaa, te ette tapaa sitä enää vain »uraauurtavassa» romaanissa, joka kouluesimerkkinä koettaa ratkaista yhden mielenkiintoisimmista ja monimutkaisimmista tehtävistä, vaan sen kohtaatte myös siivossa, vaatimattomassa kertomuksessa.

On itsestään selvää, että »uuden naisen» tyyppi vaihtelee eri maissa, että kuuluminen tähän tai tuohon yhteiskuntakerrokseen lyö siihen erikoisen leimansa, että sankaritaren sielulliset ilmaukset voivat huomattavasti erottaa hänen pyrkimyksensä, hänen elämänpäämääränsä toisista. Mutta miten erilaisia tahansa nämä uudet sankarittaret sitten lienevätkään, me tunnemme heissä kuitenkin jotakin kaikille yhteistä, jotakin »sukulaisuutta», joka heti tekee mahdolliseksi erottaa heidät menneisyyden naisista. He ovat käsittäneet maailman toisin, ovat suhtautuneet siihen toisin, ovat tulleet näkyville elämässä toisella tavalla. Ei tarvitse erikoisia historiallisia tai kirjallisia tietoja voidakseen menneisyyden naisten joukosta tuntea uuden naisen kasvot. Mihin tämä uutuus perustuu, missä on ero, siitä emme aina voi tehdä itsellemme selvää. Mutta yksi seikka on varma: jossakin alitajuntamme piirissä on muodostunut koetuskivi, jonka avulla me luokittelemme ja määrittelemme naistyyppejä.

Ja keitä ovat nämä uudet naiset? Eivät he ole puhtaita, armaita tyttösiä, joiden romaani loppui hyvinonnistuneeseen naimiskauppaan; eivät he ole aviovaimoja, jotka kärsivät miehensä uskottomuuden tähden tai jotka itse tekevät aviorikoksia; eivätkä he ole vanhoja neitojakaan, jotka itkevät nuoruutensa onnetonta rakkautta, yhtä vähän kuin »rakkauden papittariakaan», huonojen elämänehtojen tai oman paheellisen luontonsa uhreja. Ei, he muodostavat aivan uuden, »viidennen», tähän asti tuntemattoman sankaritartyypin, he ovat sankaritaria itsenäisine elämänvaatimuksineen, sankarittaria, jotka säilyttävät persoonallisuutensa, sankarittaria, jotka vastustavat kaikkea valtion, perheen, yhteiskunnan harjoittamaa naisen orjuutusta, jotka sukupuolensa edustajattarina taistelevat oikeuksiensa puolesta. Vapaat naiset esiintyvät yhä useammin määräävinä tässä tyypissä. »Vapaa nainen». —

Ennen oli naisen perustyyppinä »puoliso», nainen, joka oli miehen varjo, lisäke, rasitus. »Vapaa nainen» on lakannut näyttelemästä tätä osaa ja olemasta pelkkä miehen heijastus. Hänellä on omanlaatuinen sisäinen maailmansa, hän elää yleisinhimillisissä harrastuksissa, hän on sisäisesti riippumaton ja ulkonaisesti itsenäinen. Kaksikymmentä vuotta sitten ei tällainen selitys olisi merkinnyt mitään sen enempää järjelle kuin sydämellekään. Neito, äiti, »sinisukka»[1] (ilman mitään epätietoisuutta käsitetty), rakastajatar tai Helena Kurakinan (Tolstoi: Sota ja rauha) tapainen salonkileijonatar — nämä kaikki olivat ymmärrettävää, selvästi tavallista tavaraa; mutta vapaa nainen — hänelle ei ollut paikkaa kirjallisuudessa sen enempää kuin elämässäkään. Jos naiset sekaantuivat historiaan tavalla, joka muistutti meidän aikamme sankaritarta, niin pidettiin näitä tilapäisiä säännöstä poikkeamisia sielutieteen alaan kuuluvina ilmiöinä.

Mutta elämä ei jää seisomaan, historian pyörä, joka kulkee yhä nopeammassa tahdissa, pakottaa jo samankin sukupolven ihmiset muodostamaan uusia käsitteitä, rikastuttamaan sanakirjaansa uudella ainehistolla. Vapaa nainen, josta ei meidän isoäideillämme eikä vielä äideillämmekään ollut mitään käsitystä — hän on olemassa, hän on todellinen, elävä ilmiö.

Vapaita naisia ovat miljoonat harmaaseen pukuun verhoutuneet olennot, jotka työläiskortteleista tullen loppumattomana jonona kulkevat työpajoihin ja tehtaisiin, raitiotieasemille ja paikallisjunille jo aamun koitossa, kun aamurusko vielä kamppailee öisen pimeyden kanssa. Vapaita naisia ovat ne kymmenettuhannet nuoret tai jo lakastuneet tytöt, jotka suurkaupunkien yksinäisissä huonekomeroissa pesiintyen lisäävät »itsenäisten» talouksien tilastolukua. Niitä ovat tytöt ja naiset, jotka hellittämättä käyvät synkkää elämäntaistelua, jotka päivät päästään istuvat konttorituolilla, jotka näppäilevät sähkölennätinkonetta, jotka seisovat myymäläpöydän takana. Vapaita naisia ovat raikassieluiset, päät täynnä rohkeita kuvitelmia ja suunnitelmia olevat tytöt, jotka tunkeutuvat tieteen ja taiteen temppeliin, jotka uutterin, miesmäisin askelin kansoittavat katukäytävät etsiessään halpoja opetustunteja ja kirjallisia tilapäistöitä. — Vapaiden naisten näemme istuvan työpöydän ääressä ja käyvän laboratoriossa, pöyhivän arkistoaineistoa, kiiruhtavan sairashuonetoimiin, valmistelevan poliittista puhetta.

Miten aavistamattomia ovatkaan nämä kuvat menneisyyden sankaritarille, Turgenjevin, Tshehovin lumoaville, liikuttaville naisille, Zolan, Maupassantin sankaritarille, kahdeksan- ja vieläpä yhdeksänkymmenluvunkin alkuvuosien saksalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden persoonattoman hyville naistyypeille! Elämä luo uusia naisia — kirjallisuus heijastaa niitä.

Loppumattomana, kirjavana kulkueena rientävät ohitsemme uuden naistyypin sankaritarien rivit. Ensimäisenä astuu, tiheän, pistävän orjantappurapensaikon läpi tulevalle todellisuudelle tietä raivaten, levollisin, ylpein, päättävin askelin työläisnainen Matilda.[1*] Elämän okaat repivät verille hänen kätensä ja jalkansa, raatelevat hänen rintaansa. Mutta nämä elämän huolien ja vaivojen kivettämät ja kovettamat kasvot eivät värähdäkään, vaikka katkerat poimut suun ympärillä kaivautuvatkin syvemmiksi, vaikka taipumattoman ylpeä katse säteileekin kylmemmällä loistolla.

Uusi tuska: ilonsäde — työläisten piiriin harvoin saapuva vieras — välähtää ohi häneen koskematta. Matilda seisoo vuorella ylpeänä, järkähtämättömänä, taipumattomana, verhoutuen harmaaseen viittaansa. Surun kuvapatsas. Mutta hänen katseensa on suunnattu tuntemattomuuteen — hän näkee »tulevaisuuden», hän uskoo siihen. Aikaisten elämäntaistelujen kovettamana tulee Matilda kaupunkiin. Reippaus, nuoruus, terveys uhkuvat hänestä. Sellaisena kolkutti hän tehtaanporttia ja astui työpajaan. Tiilikivihirviö nielaisi taas uuden uhrin. Mutta Matilda ei pelkää elämää. Varmana ja ylpeänä, astuu hän ansojen yli, joita kohtalo ivanauruin asettaa hänen, yksinäisen, mietiskelevän tytön tielle, elämän lika ja saasta eivät tartu hänen puhtaisiin vaatteisiinsa. Järkähtämättömällä luontevuudella kantaa Matilda kirkkaan, puhtaan, inhimillisen »minänsä» läpi elämän. Hän on vain yksinäinen, köyhä tehtaantyttö, mutta hän on ylpeä siitä, että on sellainen, hän on ylpeä sisäisestä voimastaan, siitä, että hän on vain itsensä ohjattavissa. Sitten ensimäinen rakkaus, vieno ja säteilevä kuin nuoruus itse — äitiyden ensi ilo. Ensi havainto rakastavan riippuvaisuudesta, arka vastustus vapauden kadottamista vastaan. — Sitten taas uuden, kesäkuuman intohimon aalto. Kärsimyksiä, lemmentuskia, kaihoa, vaivaa, selville pääsy ja jälleen äitiys ja jälleen yksinäisyys. Mutta mikään lannistunut »tuhlaajatyttö», mikään kurja, sorrettu olento ei seiso edessämme — ei, ylpeä, yksinäinen, sulkeutunut äiti-ihminen. Matildan persoonallisuus kasvaa ja vahvistuu ja jokainen uusi kärsimys, elämän jokainen uusi lehti saattaa vain yhä selvemmin näkyviin hänen vahvan, järkähtämättömän »minänsä».

Hänen vierellään astuu pehmeästi, palanein, kuumuuden ja rajuilman johdosta haavoittunein, paljain jaloin uneksiva Tatjana, tyttö Rjasanista.[2*] Hän kulkee kaltaistensa kodittomien, suojattomien kanssa. »Kuparipalanen vanhan, ruosteensyömän raudan seassa roskaläjässä». — Tänään tekee työtä Maikopissa heinänteon aikaan ja huomenna vaeltaa hän Donille tilapäisessä toveriseurassa. Missä vain ansiota vainuavat, sinne he lähtevät.

Heidän kanssaan kulkee Tatjana. Vapaana kuin tuuli, yksinäisenä kuin aroruoho. Kellekään ei hän ole tarpeen. Kukaan ei häntä suojele. Silmätysten, rinta rintaa vasten taistelee hän keskeymättä, väsymättä kohtalon kanssa. Ja säälimätön kohtalo tukistaa häntä, se ei tunne hellyyttä, vain kovuutta on se varannut Tatjanan ja Matildan tapaisille vapaille naisille. Mutta hän ei taivu elämän ruoskaniskujen alla, ei taivu — ja syvälle sieluunsa kätkettynä kantaa hän maallista unelmaansa, unelmaa, joka näyttää hänelle viattoman-valoisan, tyynen kesäpäivän — tulevaisuuden. Niin kulkee hän läpi maailman ja etsii onneaan. Mutta kuin pilkaten kaikkoutuu onni yhä kauemmas ja kauemmas Tatjanasta. Ja vain haihtuvan elononnen palasia kokoilee hän, uneksivan-vieno tyttönen Rjasanista.

Muuan ohikulkija liikuttaa hänen sieluaan, hän itkee, syttyy ja antautuu hänelle, yksinkertaisesti ja vilpittömästi riistää hän elämältä tämän pieniä maallisia iloja, juuri niinkuin sellaiset yksinäiset, ehdottoman vapaat naiset, kuljeksivat ja työtätekevät, antautuvat. Mutta sitoa elämäänsä ohikulkijaan, sitä ei hän tahdo: »Se ei ole minua varten — ei, sitä en voi! Niin, jospa olisit talonpoika! Mutta näin, eihän siinä ole mitään järkeä! Hetkeksi voisi se kelvata, mutta ei elämänajaksi».

Ja hän lähti, hiljaa myhäillen jäähyväisiksi toiselle, lähti, etsiäkseen ajatuksissaan uneksimaansa onnea, lähti, kuvitellen olevansa yksin maailmassa ja että hänen yksin pitää luoda kaikki uudestaan.

Niin kulkevat Matilda ja Tatjana, tunkeutuvat halki elämän pensaikon ja rinnoin ja käsin raivaavat he uuden tiensä ikävöityyn tulevaisuuteen. Mutta heidän takanaan, täynnä intoa vastaraivatun tien saavuttamiseen, tunkeilevat muiden yhteiskuntakerrosten uudet naiset. Heitäkin repivät ja haavoittavat pistävän okapensaikon oksat, heidänkin terävillä kivillä käymiseen tottumattomat jalkansa ovat haavoissa ja heidänkin jälkensä näkyvät punaisina verijuovina. Mutta jäädä seisomaan, mahdotonta: tiheä, läpitunkematon pensaikko sulkee yhä uudelleen uuden tien, mutta leveämmäksi ja leveämmäksi venyy kuitenkin latu. Voi heikkoja! Voi uupuvia! Voi niitä, jotka katsovat taakseen yhä kauemmas katoavaan menneisyyteen! Tiheät eteenpäinpyrkivien joukot työntävät heidät syrjään tieltä. — Ja alaspainunein päin vaipuvat väsyneet uuden tien reunalle ja katsovat taaksepäin aikaisemman orjuutensa harmaaseen linnaan.

Niiden taajassa parvessa, jotka etsivät uutta tietä, erotamme muiden joukosta sankarillisia naisia — kaikkien kansojen, kaikkien yhteiskuntakerrosten kasvonpiirteitä. Kaikkien edellä loistavat näyttelijätär Magdan[3*] kauniit piirteet, tämän taiteestaan, tyttö- ja ihmisarvostaan niin ylpeän taiteilijattaren rohkeine uuden naisen sananparsineen: »Minä olen minä — ja siksi, mitä olen, tulin omalla voimallani». Magda on murtanut maaseutulaisen porvariskodin perinnäistavat ja heittänyt taisteluhansikkaan porvarillisen moraalin kasvoille. Mutta ylpeänä seisoo hän, »synnintekijä», vanhempiensa luona, »kodissa». Magda tuntee persoonallisuutensa arvon ja taipumattomana puolustaa hän oikeuttaan olla oma itsensä. Itsensä kohottaminen syntinsä yli on enemmän kuin puhtaus, jossa hän elää.

Uljaana kulkee rohkea, viisas, kiihkeä Olga[4*] uutta tietä. Hän tempautuu irti partiarkaalisesta juutalaisperheestä, voittaa vastuksen toisensa jälkeen ja joutuu suuren eurooppalaisen kaupungin puoleensavetävään elämänvirtaan. Hänet otetaan valittuun sivistyneistön piiriin, »yhteiskunnan kehykseen» ja kirjavana vyöryy hänen editseen kulturellis-kapitalistisen keskuksen elämä. Elämäntaistelu, kamppailu sivistyneen köyhälistön työttömyyttä vastaan, taistelu itsemääräämisoikeudesta ihmisenä ja naisena! Olga — kuten tuhannet sivistyneistöön kuuluvat tytöt suurissa kulttuurikeskuksissa — on yksin elämäntaistelussa. Olga ei pelkää elämää ja rohkeasti vaatii hän kohtalolta osansa persoonallisesta onnesta. Hän, jota Olga rakastaa, on lähellä — ja kuitenkin kaukana. Heidän elämäntiensä risteytyvät. Yhteiselämän perustaminen ei ole kummankaan harrastusten mukaista. Rakkaus vain hipaisee Olgan rikasta elämänkokemusta. Intohimo sammuu — silloin kuolee rakkauskin. He eroavat. Ja taaskaan emme näe heikkoa, kurjaa, nöyryytettyä tyttöä, vaan ihmisen, joka vahvana tyhjentää pikarin, jonka viiniin on myrkkyä sekotettu. Olga on vahvempi kuin hänen valittunsa. Onnettomuuden, vieläpä lemmentuskankin hetkinä kiiruhtaa tämä Olgan luo kuin ainoan, vilpittömän ystävänsä luokse. — Moninaisten rikkaiden kokemusten ja elämäntaistelujen lomassa on rakkausromaani Olgalle vain ohimenevä »sivukohtaus».

Uusien naisten joukossa kulkee varmana, kaunista päätään kohottaen naislääkäri Laucorojelo,[5*] tyypillinen vapaa nainen. Hänen elämänsä sisältönä ovat tiede ja lääkärintoimi. Hänen temppelinsä ja samalla hänen kotinsa on sairaalasali. Miehisiltä ammattitovereiltaan saa hän tunnustusta ja arvonantoa; lempeästi mutta varmasti hylkää hän kaikki yritykset saada hänet avioliittoon. Rakastamansa työn tähden, jota ilman hän ei voi olla, tarvitsee hän vapautta ja yksinoloa. Yksinkertainen vaatetus, tiukka ajanjako, taistelu tilaisuuksista, itserakkauden riemu virkatovereista taudinmäärittelijänä saavutetun voiton johdosta. Kylmänä alkaa lukijaa vastaan jo puhaltaa »emansipeeratun» kuva. Silloin havaitaan kuin sattumalta toinen näyttämö ja vasta nyt tunnetaan naislääkäri aivan toiselta puolelta. On loma ja ystävänsä kanssa — joka myöskin on lääkäri — etsii hän virvoitusta maalta. Täällä on hän nainen — täällä hallitsee hänen naisellinen »minänsä». Kevyt ja vaalea on hänen pukunsa — iloinen hänen naurunsa. Hän ei salaa »liittoaan» ja se, ettei hän Pariisissa asu yhdessä ystävänsä kanssa, johtuu vain siitä, että näin on heille molemmille — virkatovereille — »mukavampi».

Suuren naislääkärin ohi kiirehtii intohimoinen Teresa,[6*] kokonaan tulta, kokonaan innostusta! — Hän on itävaltalainen naissosialisti, innokas agitaattori. Ollut vankilassa. Koko sielullaan heittäytyy hän puoluetyöhön. Mutta kun intohimon aalto lyö hänen ylitseen, ei hän luovu elämän säteilevästä hymyilystä, hän ei ulkokultaisesti kätkeydy naisellisen hyveen haalistuneeseen kaapuun — ei, hän ojentaa kätensä valitulleen, hän jää muutamaksi viikoksi kauas vaikutuspiiristään juodakseen rakkaudenriemun maljasta ja vakuuttautuakseen sen syvyydestä. Kun se tuntuu matalalta, heittää hän sen pois surkuttelematta, ilman katkeruutta. Ja taas takaisin työhön. — Teresalle, samoinkuin hänen miehisten tovereittensa enemmistölle, on rakkaus vain levähdyspaikka, vain lyhyt lepo elontiellä. Hänen elämänsä päämäärä, sen sisältö on puolue, ihanne, agitatsioni, työ.

Levollisesti valitsee tiensä muuan toinen uusi nainen, Agnes Petrovna,[7*] eräs vapaan naisen tyypin ensimäisistä venäläisistä sankarittarista. Hän on kirjailijatar, toimitussihteeri, hän on »ennen kaikkea työn ihminen». Kun Agnes tekee työtä, kun joku ajatus, joku ihanne hallitsee häntä, silloin ei hänelle ole olemassa mitään eikä ketään muuta. »Siitä en voi päästä ja siihen tarvitsen vapautta ja vapauttani en luovuta edes rakkauden hinnalla.» Mutta kun Agnes tulee kotiin ja vaihtaa työpuvun mukavaan kotipukuun, tuottaa hänelle tyydytystä saada pidättelemättä tunnustaa itsensä »naiseksi» ja koettaa naisellista lumoaan miehiin nähden. Rakkaudesta ei hän etsi sisältöä eikä päämäärää elämälleen, vaan yksinomaan sitä, mitä miehetkin siitä useimmiten etsivät: »Virkistystä, runoutta, valoa». Mutta mitään valtaa itsensä, »minänsä» yli ei hän tunnusta edes rakastamansa miehen taholta.

»Kuulua miehelle jonkun esineen tavoin, luovuttaa hänelle koko tahtonsa ja sydämensä, käyttää koko järkensä ja koko voimansa siihen, että hän vain tuntisi voivansa hyvin — tehdä tämä täydellisesti tietoisena ja ilolla — se voi ehkä tehdä naisen onnelliseksi. Mutta miksi tämä kaikki vain yhdelle? ... Jos täytyy unohtaa itsensä, niin teen sen sitten mieluummin monien hyväksi, ei vain että minä hankkisin 'hänelle' hyvän päivällisen ja rauhallisen unen, silloin tahdon minä myös monille muille onnettomille suoda samaa ...» Ja kun Mjatlev yrittää tarttua hänen vapauteensa, kun hän uskaltaa asettaa rakkautensa hänen ja hänen työnsä, hänen kirjailijatoimensa väliin, silloin katsoo Agnes siteen katkenneen ja heidän tiensä eroavat.

Hitaasti, epävarmuuteen vivahtavasti seuraa Agnesta erään toisen vapaan naisen vähemmin tarkasti piirretty kuva: Vera Nikodimovna.[8*] Vera, kasvatettu vanhan polven perinnäistapojen mukaisesti, nykyaikaisuuteen vivahtava. Hänellä on »menneisyys» ja tämä menneisyys, joka päättyi »hirveän, hirveän tavallisesti», on jättänyt hänen sieluunsa tumman jäljen. Ei yksin »fysiologinen» ajanut levollisesti miettivää ja melkein kylmää Veraa miesten syleilyyn. »Ei kukaan tiedä, miten vähän siinä on tunnetta mukana, miten vähän tekemistä sillä on hillittömyyden kanssa», tunnustaa hän nuorelle ystävättärelleen. Tässä on jotakin takana. Mitä sitten? Äitiyden kaipuu! Ehkä kääntyneen, ymmärtävän sielun, tämän vaarallisen enkelin, yritys jäädä riippumaan kiinni itse selväpäisesti ajattelevaan vapaaseen naiseen. Siitä asti on Vera Nikodimovna miesten keskellä, jotka parveilevat hänen ympärillään. Mutta — isoäidiltä perityt vaistot auttavat häntä syrjäyttämään miesten lähentely-yritykset, miesten, joita hän itse toiveilla houkuttelee. Hänen erikoisalakseen tuli olla viekotteleva. Mutta isoäitinsä vastakohtana pitää hän ehdottomasti kiinni vapaudestaan ja salonkikeimailun ulkopuolella on Vera Nikodimovna työtätekevä, ajatteleva nais-ihminen.

Alakuloisesti hymyillen leijailee ohi keuhkotautisen Meryn[9*] kuva. Aivan hänen takanaan kiirehtii kuluneita kenkiään kolistellen pieni, urhea taistelijatar Talia[10*] työnetsinnässä. Siinä heidän takanaan kaikuu henkisesti köyhän, tylsän Annetten[11*] inhottava nauru, hänkin omanlaatuisensa vapaan naisen ivamukaelma. Karkean-naivisti tunkeutuu Anna, Sansharin sankaritar, uudelle ladulle. Käsi kädessä astuvat Mira, Lydia ja Nelly.[12*] Jokaisella on jotakin aivan erikoista, pyhää, ei-vain-naisellista. Vieläpä tuolla näennäisesti tyhjällä Lydiallakin tämä turhamaisuus, tämä yritteliäisyys. Mutta heti kun rakkaus leimahtaa, heti kun naisellinen luonto vaatii oikeutensa, astuvat kaikki nämä tytöt kielletyn kynnyksen yli ilman aikaisempaa sentimentaalista pelkoa itsensä puolesta. Mutta silloinkin tempaa heidät mukanaan pois elämän monisointuinen sävelmä, jossa rakkaus on vain yksi johtava sointu.

Sielunsa hienoudella silmiämme viehättäen, ikäänkuin olisi se vain pehmeillä vesiväreillä maalattu, liukuu ohitsemme teräviä kiviä väistellen varietetaiteilijatar René.[13*] Särkynein kuvitelmin, haavoitetuin sydämin on hän lähtenyt miehensä luota, on heittänyt taisteluhansikkaan maailmalle, johon hän tähän asti oli kuulunut. Hänen elämänsä kuuluu nyt taiteelle, jota hän harjoittaa itse luomissaan miimillisissä tansseissa ja pantomiimeissa. Kuljeskelevaa, väsyttävää, rasittavaa elämää. Hän ei etsi seikkailuja, hän väistää niitä: hänen sydäntään on liiaksi haavoitettu. Vapaus, riippumattomuus, yksinäisyys ovat hänen persoonallisten toivomustensa sisältönä. Mutta kun René väsyttävän, pitkän päivätyön jälkeen yksinäisessä asunnossaan istuutuu kamiinin eteen, tuntuu hänestä kuin pujahtaisi hänen huoneeseensa yksinäisyyden onttosilmäinen raskasmielisyys ja kuin asettuisi se hänen nojatuolinsa taakse.

»Olen tottunut olemaan yksin», kirjoittaa hän päiväkirjaansa, »mutta tänään tunnen itseni hyljätyksi. Enkö siis ole itsenäinen, vapaa? Ja kauheata — yksin». Eikö tästä kysymyksestä kajahda menneisyyden nainen, joka on tottunut kuulemaan tuttuja, rakkaita ääniä, ottamaan vastaan välttämättömiä hemmotteluja?

Ja kun sitten intohimo äkkiä tunkeutuu hänen tielleen, antaa hän luokseen virtaavan aallon tarttua häneen ja kantaa häntä. Mutta intohimo ei häntä sokaise, ei sekota hänen erittelevää järkeään.

»Ce ne sont que mes sens, qui sont attaques» (vain aistini ovat liikutetut), toteaa hän alakuloisella surkuttelulla. »Point d'autre délire que celui mes sens». (Vain aistini ovat juopuneet). Rene tahtoo selvitä. Uusi rakkaus ei anna hänelle sitä, mitä hän on etsinyt. Rakastetun syleilyssäkin on hän yksin niinkuin aikaisemminkin. Ja »la Vagabonde» pakenee, pakenee rakkauttaan, pakenee, koska tämä rakkaus on niin erilainen kuin hänen hienostuneet vaatimuksensa rakkaudelta.

Renén jäähyväiskirje hyljätylle ystävälle on aikamme naisen todistus naissielun uusista elämänvaatimuksista ja -velvoituksista. — Hänen takanaan kulkee Benetten sankaritar,[14*] kirjailijatar, vapaa nainen. Haltioituminen ja kunnioitus johtavat hänet suuren musiikkimiehen syleilyyn, mutta tämä elämys vain auttaa hänen löytämään itsensä, hän päättää näyttää kirjalliset lahjansa ja säilyttää itsensä elämässä sitä selvempänä, ajattelevampana ja tietoisempana. Ja kun myöhemmin uusi rakkaus lähestyy häntä, ei hän pakene sen tieltä, kuten aikaisempien englantilaisten romaanien sankaritaret, hämmentyneinä pitäen itseään alhaisina — langenneina, vaan hymyillen menee hän sitä vastaan.

Hurjana tunkeutuu eteenpäin levoton, kiihkeä Maja.[15*] Hänen piirteensä ovat ivalliset. Kaikki elämykset ovat hänelle vain lepokohtia tiellä häneen itseensä — hänen persoonallisuutensa muodostumiseen: taistelu omaisten kanssa itsenäisyydestä, ero ensimäisestä miehestä, lyhyt romaani itämaisen sankarin kanssa, toinen avioliitto, täynnä monimutkaisia psykologisia hienouksia, sitten Majan sielussa kova taistelu vanhan ja uuden naisellisuuden välillä, jotka riitelevät hänessä, vielä kerran ero, taas uutta etsimässä, kunnes Maja lopulta tapaa ihmisen, joka panee arvoa hänen sisäiseen »ääneensä», tähän persoonallisuuden tunnuskuvaan, tunnustaa sen merkityksen ja osaa luoda sisällisen, vapaan rakkaudensiteen, josta Maja koko elämänsä ajan on uneksinut.

Majan elämä kätkee paljon sielutieteellisiä yhdistelmiä ja kokemuksia, mutta tämä kaikki, mikä jo aikoja sitten olisi murtanut vanhanaikaisen naisen (rakastettujen ihmisten petollisuus, ero kahdesta miehestä), auttoi vain Majan kasvatusta, salli hänen sitä varmemmin päästä täyteen selvyyteen itsestään. Tiedottomasti seuraa hän Goethen neuvoa: alkaa joka päivä elämänsä uudestaan, ikäänkuin alkaisi se vasta nyt ... »Vahva, urhea tahtoni, jota ei mikään voinut murtaa, on pelastanut minut — itsetiedoton tahtoni itsesäilyttämiseen. Suojelusenkelin kätenä on se johtanut minut läpi elämän», sanoo Maja itse.

Ja siitä huolimatta on Majan elämässä kylliksi sivukohtauksia, jotka muistuttavat vanhaa laatua. Uusi, itsenäinen, sisäisesti vapaa nainen taistelee keskeytymättä atavistisen taipumuksensa kanssa, joka vaatii olemaan »miehen varjo», hänen kaikunsa. Miten tuttua onkaan hänelle lapsellisen tarkka puuhailu itsensä muovailemiseksi, vieläpä sisäisestikin, sen miehen maun mukaan, jota hän rakastaa, itsensä täydentämiseksi sen ihanteen mukaiseksi, jonka hänen valittunsa on muodostanut. Aivankuin ei hänellä olisi ollenkaan omaa arvoa, aivankuin voitaisiin hänen persoonallisuuttaan arvostaa vain miesten häneen nähden omaamien suhteiden mukaan. Tämä atavistinen piirre naisissa on niin voimakas, että se voi kerran johtaa niinkin oivallisen, loistavan ja lumoavan persoonallisuuden kuin George Sandin häntä ihailevan Musset'n mieliksi tahtomaan maailmasta luopumista ja toisen kerran kuivakiskoisen politiikon hyväksi suunnittelemaan luopumista taiteellisen luomistyönsä lennosta tähtimaailmoihin. Mutta George Sandin voimakas naisellinen persoonallisuus veti rajan sellaisille kokeille. Tuli hetki, jolloin George Sand havaitsi, että hän oli vähällä kadottaa itsensä, että sellaisessa kokeessa nainen hänessä — Aurora Dudevant — työntää syrjään ja hukuttaa rohkean, kapinallisen, intohimoisen haaveksi jän, George Sandin. Silloin katkaisi George Sand kaipauksetta entiset siteet. Ja kun sellainen päätös kerran oli syntynyt hänen sielussaan, silloin ei mikään enää voinut häntä pidättää, ei mikään voima, ei edes hänen oma intohimonsakaan kyennyt murtamaan tämän suuren, lumoava- ja vienon-tunteellissieluisen ihmisen tahtoa. — Kun Aurora Dudevant synkkänä syyspäivänä jättää kartanonsa viimeistä, lyhyttä kohtausta varten rakastettunsa kanssa, vaikka päätös välien rikkoutumisesta on jo kypsä ja varmistunut, ei meidän tarvitse olla huolissamme George Sandista — tunnemme, ettei tällä kohtauksella voi olla voimaa muuttaa hänen päätöstään, tämä ei ole muuta kuin haihtuvan intohimon viimeinen lahja, jonka George Sand suo itkevälle Auroralle. Levähdyspaikasta on lähdetty — ja tämän elämyksen perään piste.

Meisel-Hessin Maja on luonnollisesti pienempi, heikompi kuin Georg Sand. Mutta hänelläkin on raja sopeutumisessa rakastettuun ja hänen atavistinen taipumuksensa itsensäkieltämiseen, itsestään luopumiseen ja selittelyyn rakkaudessa törmää jo kehittyneeseen, määrättyyn inhimilliseen persoonallisuuteen. Majakin osaa ratkaisevassa silmänräpäyksessä oikaista toimiaan ja hän lähtee pois pelastaakseen itselleen »äänensä» ...

Miten vaikea onkaan nykyajan naisen luopua tästä vuosisatojen, vuosituhansien aikana häneen istutetusta toiminnasta, jonka avulla hän kykenee tekemään itsensä sen miehen kaltaiseksi, jonka kohtalo näyttää valinneen hänen hallitsijakseen. Miten vaikea onkaan hänen vakuuttautua siitä, että myöskin naisen täytyy pitää syntinä itsestään luopumista, vaikkapa luopuminen tapahtuisikin rakastetun ja rakkaudenvoiman tähden.

Majan vierellä astelee tärkeänä kylmästi harkitseva, kunnianhimoinen Uta.[16*] Uta on näyttelijätär; hänen koko elämänsä on hänen oman »minänsä» näytteilleasettamista ja koristelemista, »minänsä», joka hänen mielestään on asetettava kaiken muun edelle maailmassa. On kuin olisi taidekin hänelle rakas vain keinona hänen voimakkaan persoonallisuutensa täydellisempään ja monipuolisempaan esilletuomiseen ja näyttelemiseen. Tässä ilmenee luonnollinen vastavaikutus naisen vuosisataista itsensä alentamista ja hänen nöyrää luopumistaan vastaan oikeudesta olla omanarvoinen persoonallisuus. Voimakas, intohimoinen kunnianhimo, kylmä järki, tavaton itsekkyys ja huomattavat näyttelijälahjät painavat hänessä eniten ja johtavat Utan kolkkoon loukkoon. Tyynesti käy hän persoonallisen onnensa, Klodtin rajattoman uskollisuuden ohi. Hän panee arvoa hänen rakkaudelleen, koska hän haluaa siinä nähdä heijastuksen itsestään. Kun sitten hänen lumonsa sokaisema, Utan kylmän välinpitämättömyyden piinaama Klodt pettää hänet hänen silmiensä edessä, itkee hän, mutta hänessä ei ole loukkaantunut nainen vaan taiteilijatar, joka on asetettu alttiiksi kaikkien katseille ja jonka ihailija on uskaltanut siirtyä hänen kilpailijattarensa, vihatun Fronchinin ylistelijäin joukkoon. Hänessä ei nyyhkytä loukattu rakkaus vaan haavoitettu itserakkaus. Uta jää romaanin loppuun asti itselleen uskolliseksi — hän kantaa läpi elämän sielunsa kylmyyttä ja oman »minänsä» kunnioitusta. — Mutta eikö Utasta puutu se »pyhä liekki», joka tekee huonoiksikin haukutuista taiteilijoista »suuria», joka suo kevytmieliselle, tuliselle nartulle Fronchinille voiton viisaasta, hienosta, kehittyneessä taiteessaan »merkitsevästä», mutta hidasluonteisesta Utasta?

Joukosta häämöttää elämän hemmottelema taiteilijatar Tanja.[17*] Vaikka Tanjakin on naimisissaoleva nainen, pitää hänet kuitenkin lukea »vapaiden naisten» tyyppiin samoinkuin Majakin, vaikka tämä muodollisesti onkin mennyt avioliittoon kolme kertaa. Se on Tanjan sisäisen sielunrakenteen mukaista. Eikö ehkä Tanja, vaikka elääkin saman katon alla hänelle laillisesti annetun miehen kanssa, jää kuitenkin entiseen tapaan itsenäiseksi ja ihmisenä »omaksi itsekseen»? Hän rypistää otsaansa, kun hänen miehensä esittelee hänet ystävilleen mainitsematta Tanjan omaa nimeä. He kumpikin elävät omassa maailmassaan: toinen taiteelleen, toinen professorintoimelleen, tieteelleen. He ovat hyviä ystäviä — tovereita, vahvat siteet yhdistävät heitä, mutta hyvinä ystävinä eivät he rajoita toistensa vapautta.

Tähän puhtaaseen ilmakehään tunkeutuu Tanjan sokea, ruumiillinen intohimo kauniiseen »koiraaseen» nimeltä Stark. Starkissa ei Tanja luonnollisestikaan rakasta henkistä olemusta, ei sielua, vaan »ikuisesti miehellistä», jonka avulla Stark heti heidän ensi kertaa kohdatessaan vetää hänet luokseen. Hän liukuu hänen henkisen olemuksensa ohi, samoinkuin miehet tähän asti ovat liukuneet intohimoisestikin rakastaneensa naisten sielujen ohi ja vain avuttoman torjuvasti ojentaneet kätensä, kun heidän »jumaloimansa» Anna, Manja tai Liisa kyynelöiden on lausunut tuon tunnetun moitteen: »Mutta sielusi, sielusi, sitä et Sinä anna...» Tanjan suhde Starkiin kantaa kauttaaltaan miehisen suhteen leimaa. Tunnemme, että Tanja persoonallisuutena on sekä vahvempi ja voimakkaampi että rikkaampikin kuin Stark. Tanja on liian paljon ihminen, liian vähän »naaras», jotta pelkkä intohimo voisi häntä tyydyttää. Hän tunnustaa itse, ettei Starkiin kohdistuva intohimo rikastuta hänen sieluaan, vaan päinvastoin köyhdyttää, kuivaa sitä. On luonteenomaista, että Tanja kärsii vähemmän tietoisuudesta, että hän on uskoton miehelleen, kuin siitä, että hän hetkinä, jolloin rakkaudenhehku hänet jättää, kiusaantuu mahdottomuudesta yhdistää tällaista rakkautta suunnitelmalliseen, kestävään työhön, jota ilman hän ei voi elää. Intohimo kuluttaa hänen voimiaan, hänen aikaansa ja tekee mahdottomaksi hänen vapaan, luovan työnsä. — Niin alkaa Tanja kadottaa itsensä ja sen, mikä hänelle on kalleinta elämässä. Ja Tanja palaa takaisin miehensä luo, mutta ei sentähden, että »velvollisuus» käskee ja yhtä vähän säälistä miestään kohtaan, vaan rakkaudesta itseensä, pelastaakseen itsensä ja persoonallisuutensa.[18*] Starkin kanssa voi hän ne kadottaa. Hän lähtee ja kantaa Starkin lasta sydämensä alla. Hän lähtee, intohimon olematta vielä sammunut. — Missä on se vanhan, hyvän ajan sankaritar, jolla olisi kylliksi miehekkyyttä, kylliksi urheutta toimia Tanjan tavoin?

Tanja valitsee samoin, kuin on valinnut muuan hänen aikansa sielullisesti uuden naistyypin sankaritarista: Ibsenin Ellida. Kun »meren mies» vaatii, että hän seuraisi tätä ja hänen miehensä antaa hänelle täyden valintavallan — silloin jää Ellida miehensä luo. Hän jää siinä tietoisuudessa, että hän siten pelastaa sisäisen vapautensa, jonka hän kadottaisi, jos lähtisi »meren miehen» kanssa. Ellida on käsittänyt, että häntä uhkasi kauhein vankeus naiselle — intohimon vankeus, sen ylivalta, joka pitäisi kädessään hänen naissydäntään. —

Vaatimattomana raivaa stoalaissieluinen, voimakashenkinen Josefa[19*] tiensä ja auttaa käsillään tien reunoilla kohoavan elämän oka-aidan pistävän oksiston murtamista. Hän auttaa porvarillisen yhteiskunnan naisia kulkemaan taloudellisen itsenäisyyden tietä, hän osoittaa heille tien vapaisiin ammatteihin. Epävarmoin askelin hapuilee tiellä hienoaistinen, varovainen Christa Ruland,[20*] lumoava, vieno kuva heräävästä naisesta, joka suurin, avoimin silmin katselee maailmaa, etsien samalla naisten uutta oikeutta, ja joka vasta juuri huomaa tulevansa tietoiseksi itsestään. Hänen sananpartensa on: »Minä — olen minä ja Sinä — olet Sinä, yhtä olemme vain rakkaudessa».

Kätkien sielunsa murhenäytelmää, hänelle itselleen epäselvää, piinaavaa, tottumatonta maailmantuskaa tunkeutuu »uuteen oikeuteen» johtavan tien reunalla urheasti eteenpäin Jushkevitshin sankaritar, Helena.[21*] Hän ei ole vapaa, eipä edes »uusikaan» nainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Hänen sielunelämässään ovat uuden ja vanhan tyypin piirteet kietoutuneet monimutkaiseksi vyyhdiksi. Ikuisesti naisellinen esiintyy hänessä selvänä ja voimakkaana, mutta hänen henkensä, hänen inhimillinen »minänsä» täyttää vienon, naisellisen sielun vakavilla kysymyksillä. Se on antautuva, rakastava, täynnä naisellisia vastakohtia, vieläpä orjamaisia valeitakin, mutta hänen kapinoiva, alituisesti etsivä, kysyvä henkensä tekee hänestä uudenaikaisen olennon. Pehmeillä väreillä on Jushkevitsh hänet maalannut ja käsitellyt kuvaa niin huolehtivasti, sellaisella rakkaudella, kuin pelkäisi hän yhdellä ainoalla sanalla särkevänsä tämän hellätunteisen naissielun, joka lopulta katoaa murhenäytelmässään.

Uusien naisten parvesta erotamme Renata Fuchsin,[22*] tämän »kapinoivan sielun», jonka onnistuu säilyttää sielunpuhtautensa kulkiessaan häpeän ja lian keskellä. Hänen kasvoilleen on levinnyt ylevä rauha ja neitseellisillä käsillään pitelee hän poikasta, tulevaisuuden »uutta ihmistä». — Hänen rinnallaan kulkee Grant Allenan[23*] sankaritar ylpeänä ohjaten kädestä tyttöstään, rakkautensa lasta liitosta, joka mielenosoituksellisesti oli välttänyt laillisia muotoja. Toimeliaana käy naiskemisti Maria[24*] laboratoriossaan — hänen hymynsä on säteilevä, hän on löytänyt elämän sopusoinnun. — Korkealle kohotetuin päin kulkee prostitueerattu Milada[25*] elämän loan läpi, joka on ryöstänyt häneltä hänen silmiensä valon, hänen »pyhän lähetystyönsä...»

»Koketin nartun» naamioon verhoutuneena kulkee sosialivallankumouksellinen Anna Semenovna[26*] tietoisesti oman intohimonsa läpi. — Maailman ennakkoluulot taakseen jättäen liukuu keinuvin askelin eteenpäin emansipeerattu englantilainen naisylioppilas Fanny[27*] ja tuoksuavat vaatteensa kantaa hän vahingoittumattomina läpi elämän orjantappurapensaikon. Toinenkin tuttu tarina häämöttää meitä vastaan, naisylioppilaasta kaukaa pohjolasta — Anna Mahrista...[28*] Samoin kiusaantuvat uudella tiellä Björnsonin, Jonas Lien (Komendantin tyttäret), Jakobsenin, Löfflerin erilaiset sankarittaret. Täynnä sisäistä levottomuutta ja kuin aina kuunnellen sielussaan ääniä, jotka muistuttavat menneisyyden naisesta, astuu tietään Jenny,[29*] norjalaisen kirjailijatar Undsetin sankaritar. Nagrodskajan Tanjan tavoin jättää hänkin tulevan lapsensa isän, jottei äiteys enää vahvistaisi sidettä, joka alkaa tulla hänelle rasittavaksi. Yhä rohkeampana kulkee hän nyt uutta tietä, mutta menneisyyden ääni elää hänessä, herättää eloon unohdettuja tunteita, käsitteitä, käsityksiä. — Jenny pysähtyy eteenpäinkulussaan ja katsoo taakseen — silloin lysähtää hän kokoon...

Mutta hänen ohitseen rientävät yhä uudet ja uudet heräävät, »kapinoivat», etsivät naiset.

Francoise Oudonin[30*] vieno, lumoava varjokuva, hänen toverillinen rakkautensa Cristopheen ja hänen intohimonsa toiseen, hänen tulinen temperamenttinsa, täynnä korvaamatonta taiteilijan kunnianhimoa, hänen rautainen tahtonsa ja hauras, hento sielunsa. — Rinnan hänen kanssaan astuu työtätekevän, sielunsa tasapainossa pitävän ihmisen koristelematon, elävä tyyppi Cecile[31*] tietämättä, että »uusi totuus» ilmenee hänen levollisissa »saavutuksissaan». Suffragetti Julia France,[32*] Venäjältä paennut Marie Antin,[33*] juutalaistyttö, joka raivaa tiensä Amerikan kansalaiseksi, varmaan asemaan ja kaikki Rikarda Huchin,[34*] Gabriele Reinerin, Sarah Granden, Nemfz Word Krandjevskajan ja salonkikirjailija Marcel Prevostin sankarittaret.[35*]

Näissä pikaisissa luonnoksissa on lueteltu heitä paljon, mutta ei kaikkia. Mutta jo se tosiseikka, että näitä uusia naisia on näin paljon, että heitä päivittäin ilmaantuu yhä uusia ja uusia, että heidän turmeltunut kuvastuksensa on tavattavissa jo jonkun Verbitskajan katukirjallisuudessakin, tämä kaikki osoittaa, että elämä keskeytymättä luo ja muodostelee tätä uutta naistyyppiä.

Jotakin vierasta, joka uutuudellaan useasti vaikuttaa meihin poistyöntävästi, tuo tämä uusi nainen mukanaan. Me katselemme häntä, etsimme tuttuja, rakkaita piirteitä, joita äitimme ja isoäitimme kantoivat. Mutta edessämme seisova on rikkonut välinsä menneisyyden kanssa ja hän kätkee itseensä kokonaisen maailman uusia tunteita, elämyksiä ja vaatimuksia. Epäilyksiä nousee mieleemme. Missä ovat naisellinen nöyryys ja pehmeys? Missä on naisen totuttu toiminta: avioliittoon sovittautuminen, antautuminen vieläpä vähäpätöisellekin miehelle ja tämän asettaminen etutilalle elämässä?

Edessämme seisoo nainen persoonallisuutena, edessämme on omanarvoinen ihminen, edessämme on yksilö, joka itse hallitsee itseään, nainen, joka on murtanut sukupuolensa ruostuneet kahleet.

Takaisin sisällysluetteloon

 

II.

Mitkä nyt sitten ovat nämä luonteenominaisuudet, nämä naissielun uudet tunteet ja piirteet, jotka antavat meille luvan jonkun naisen sisäisten piirteiden mukaan määritellä hänet »vapaiden naisten» luokkaan kuuluvaksi?

Tunteiden ylivalta oli yksi menneisyyden naisen tyypillisimmistä ominaisuuksista ja tämä tunteiden ylivalta oli yhtaikaa naisen sekä koriste että puute. Nykyajan taloudellisten vastakohtien kärjistyminen, jotka ovat vetäneet naisen mukaan aktiiviseen taisteluun olemassaolosta, vaativat, että nainen hallitsee tunteitaan, vaativat, että hän sekä oppii tuntemaan monimuotoiset yhteiskunnalliset esteet, että myös tahdollaan vahvistaa heikosti vastustuskykyistä, peräänantavaa ja veltostunutta henkeään. Saadakseen elämän tunnustamaan heidän vastahankitut oikeutensa täytyy naisten tehdä paljon suurempaa kasvatustyötä kuin miesten. Synkät ajatukset, raskaat surut painavat Josefaa Ilse Frapanin romaanissa Työ. Tuskin voivat heikot hartiat kantaa elämän raskasta taakkaa. Hän tahtoisi joskus saada itkeä, valittaa jollekin, niinkuin naiset tekevät, tahtoisi jakaa tuskansa. Mutta työ, johon hän on ryhtynyt, tunneittain määrätty työ sairaalassa, se ei odota. Se ei siedä lykkäystä tai toistaiseksi jättämistä kuten kotiaskareet tai lastenvaatteiden paikkaaminen. Josefan täytyy hallita itsensä niin, että hänen persoonallinen elämänsä kätkeytyy kuin lukon taakse ja määrätyllä kellonlyönnillä on hän taas sairaalassa.

Matilda näkee lapsensa kuolevan, ilonsa, kaiken, mitä kuumasta rakkaudesta oli jäljellä. Mutta elämän tuskissakin tekevät hänen näppärät sormensa työtä, eikä hän nytkään katko lankoja. —

Nykyiset olosuhteet vaativat jokaiselta naiselta, joka kodin ulkopuolella hoitaa jotain tointa, työtä, niin paljon sisäistä itsekuria, niin paljon tahtoa tunteiden voittamiseen, että menneisyyden naisilla oli sellaista vain poikkeustapauksissa.

Mustasukkaisuus, epäluulo, mieletön »naisraivo», eivätkö nämä ole menneisyyden naisen tyypillisiä ominaisuuksia? Mustasukkaisuus, joka on perustana melkein kaikissa naissielun tragedioissa! Luonnollisesti esiintyy mustasukkaisuus miehisenkin sielun tragediana. Mutta Shakespeare ei ole Othellokseen valinnut itseään hallitsevaa, sivistynyttä englantilaista, ei älykästä, hienostunutta venetsialaista vaan intohimon hallitseman maurin.

Naisten suuri riippuvaisuus tunteesta on johtanut heidät ilmaisemaan vihansa kilpailijatarta kohtaan mitä halpamaisimmissa muodoissa, on saattanut heidät aina naisen alhaisimpain, orjamaisimpain ominaisuuksien rajalle asti. Ellei sankaritar olekaan suorastaan rikkihapolla valellut kilpailijatartaan, on hän kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan ainakin vuodattanut panettelunsa myrkkyä toisen yli.

Uudet naiset eivät tahdo yksinoikeutta rakastaessaan. Kun he vaativat arvonantoa oman tunteensa vapaudelle, oppivat he myöntämään sitä toisellekin. Luonteenomaista on monissa nykyaikaisissa romaaneissa ilmaistu sankaritaren suhde kilpailijattareensa. Rikkihapon ja panetteluhyökkäysten sijasta tapaamme hienotunteisen — varovan suhteen toista naista, kilpailijatarta kohtaan. Maja ja hänen valittunsa ensimäinen vaimo »Äänessä» eivät ainoastaan ole vapaat molemminpuolisesta vihasta, vaan vieläpä löytävät yhteisen kielenkin ja näyttävät monasti liittyvän toisiinsa lujemmin kuin mieheen, jolle heidän molempain sydämet kuuluvat. Maja itkee loukkauksien johdosta, joita mies tuottaa Majan kilpailijattarelle, kun hän — heidän yhteinen »hän» — kohtelee tätä lailliseen omaisuuteensa kuuluvana esineenä ilman lämmittävää lempeyttä, ilman tavallisia suuteloita. — Maja on loukkaantunut »naisen» puolesta, Maja kykenee tuntemaan ahtaan yksilöllisyyden rajojen yli, Majassa osoittautuu jo vanhalle tyypille vieras kollektiivisuuden, toveruuden tunne rakkaudessa. —

Eikö myöskin ole luonteenomaista saman Majan suhtautuminen toisen miehensä joutavaan, mielettömään uskottomuuteen? Hän tapaa hänet teossa, mutta Maja ei pyörry eikä nosta häväistysjuttua. Hän rientää pois ja kiirehtii miehensä ensimäisestä avioliitosta olevien lasten vuoteen ääreen. Nämä nukkuvien pienokaisten päät karkottavat tuskan hänen sielustaan. Hän palaa takaisin yksinäiseen kotiinsa.

Häntä värisyttää. Maja tekee tulen takkaan, kietoutuu viittaansa ja pakottautuu lukemaan mielenkiintoista kirjaa. Niin löytää hän nopeimmin itsensä, saavuttaa tarpeellisen tasapainon. —

Kredon romaanissa (Elämän sumussa) Irina ei ainoastaan tee sovintoa Viktorin entisen ystävättären kanssa, vaan vieläpä vaatii varovaista suhtautumista kilpailijattarensa sielua kohtaan. Kun Viktor saa kuulla Irinan menneisyydestä, kysyy hän loukatun »koiraan» äänilajissa: »Monesko minä sitten olen? Tahdon tietää sen... Oliko niitä montakin...?» Viktor on kehittynyt ihminen, kirjailija, mutta hänessäkin on »eläin» voimakkaampi kuin mitättömässä Irinassa, jonka olemus on mieltäkiinnittävä vain siksi, että hänkin kurkottaa käsiinsä uutta elämäntotuutta.

Yhä useammin voittaa uudessa naisessa ihminen mustasukkaisen »naaraan».

Toisena nykyajan naisen tyypillisenä piirteenä on pidettävä paljon suurempia vaatimuksia mieheltä, joita Ellen Key'kin teoksissaan useasti esittää. Menneisyyden naisen oli hänen herransa ja omistajansa kasvattanut antamaan perään suhteessaan itseensä, kurjaan, viheliäiseen elämään. Hän tyytyi miesten alentuvaan hymyyn hänen naisellisten heikkouksiensa ja huoliensa suhteen vaatimatta huomaavaisuutta sille, mitä hän ajatteli ja koki. Eivätkö miehet vieläkin kummastele, kun heille huomauttaa, että tuskin kukaan heistä kallistaa korvaansa naiselle, ei edes tuttavallisimpienkaan elämysten hetkillä? Tämä määrättömän välinpitämätön suhtautuminen naiselliseen »minään» oli aikaisemminkin perhetragediojen aiheena.

Kokeneet Don Juanit osasivat, ei ainoastaan ottaa naisen ruumista, vaan hallita myöskin heidän sielujaan näyttelemällä »ymmärtämystä», vienon-varovaa huomaavaisuutta heidän merkityksetöntä »minäänsä» kohtaan, jonka ohi oma mies kulki yhdentekevänä, välinpitämättömänä. Mutta Don Juanit tulivat ja menivät ja laillinen aviomies jäi ja nainen sovittautui vuosisatojen aikana tähän elämään, vähenteli tarpeitaan ja vaatimuksiaan ja yhdisti onnenkäsitteensä ulkonaisen, kouraantuntuvan tyydyttämiseen. —

»Hän» lahjoitti hänelle sormuksia ja korvarenkaita, »hän» toi hänelle kukkia ja makeisia, siis rakasti hän häntä.

Mutta kun hän oli despoottinen ja karkea, kun hän asetti vaatimuksia ja esitti kieltoja, niin olihan se hänen oikeutensa, hänen sydämensä omistajan oikeus! — Nykyajan nainen on vaativainen, hän etsii ja vaatii arvonantoa persoonallisuudelleen, sielulleen. Hän vaatii kunnioitusta »minälleen». Despotismia ei hän siedä. Kun Majan itämainen valtias kieltää hänen laulamasta konserteissa, kuulee kieltonsa rikkomisesta ja päättää »rangaistukseksi» olla kokonaista kaksi viikkoa kirjoittamatta hänelle, tappaa hän sillä Majan tunteen. Hän tahtoi »rangaista» sitä, joka vapaasti oli hänelle sydämensä antanut!

Tämä sisäisen vapauden olemassaolo tuo mieleen vanhat sadut entisaikojen naisista. »Tahtosi on tapahtunut, mutta vaimosi minussa olet menettänyt» — huudahtaa Rosamunda kuningaspuolisolleen, kun tämä pakottaa hänet juomaan tappamansa Rosamundan isän pääkallosta. Eikä tämä olekaan pelkkää uhkausta, hän tappaa miehen, jota hän tähän asti oli intohimoisesti rakastanut.

Uuden ajan nainen voi antaa anteeksi paljon, johon menneisyyden naisen oli paljon vaikeampi sovittautua: miehen kykenemättömyyden aineellisen ylläpidon hankkimiseen, ulkonaiset epäkohteliaisuudet häntä kohtaan, vieläpä uskottomuudenkin, mutta koskaan ei hän unohda eikä anna anteeksi epäkunnioitusta henkistä »minäänsä», sieluansa kohtaan.

Kun ei ystävä kallista hänelle korvaansa, silloin kadottavat suhteet häneen uuden naisen mielestä puolet arvostaan.

Kun Christa Rulandin rakastettu, hänen kysyessään tämän ajatuksia naisesta, ensin kiertelee ja sitten siirtyy tavanmukaisiin puheenparsiin, tuntee Christa ehdottomasti vieraantumista. Miten voikaan hän, joka juuri huomaavaisella suhtautumisellaan oli voittanut hänen sielunsa, osoittautua niin kuuroksi Christan henkiselle »minälle», ettei hän ymmärtänyt, miten tärkeää hänelle oli saada kuulla toisen mielipide naisen henkisestä merkityksestä. Sitä ei Christa anna hänelle anteeksi, samoinkuin ei kukaan uusi nainen anna anteeksi tätä miesten uskottomuutta, miesten, jotka luulevat pitävänsä naista varmasti hallussaan. — Saman naisen, jota mies rakasti tämän hengen rohkean lennon, tämän sielunitsenäisyyden vuoksi, koettaa hän saada varmasti itselleen tukahuttamalla naisessa sen »pyhän liekin», jonka avulla tämä on tietään etsinyt, koettamalla saada hänet painetuksi miehen huvituksen, nautinnon välineeksi. Hämmästyen huomaa Christa, miten sama Frank, joka koetti kohottaa hänet omien henkisten harrastustensa piiriin, joka uneksi yhteisistä agitatsionimatkoista, alkaa erottautua hänestä ja sulkeutua omaan älylliseen maailmaansa. Yhteisistä matkoista ei luonnollisesti ole puhettakaan. Ja silloinkin, kun Christa ahnaasti seuraa hänen ajatustyötään, ei Frank näe hänessä muuta kuin naisen, vieläpä sitä kahlehtivamman, mitä hienompi ja henkevämpi hän on. Aivankuin hänen henkevyytensä, hänen kykynsä kohota mukana ylimaailmallisiin ajatuskerroksiin vain terävöittäisi Frankin tunteiden kiintymystä häneen. Varkain hiipii Crista hänen luotaan. Uusi nainen antaa anteeksi loukkauksen, jonka hänessä oleva »naaras» on kokenut, mutta vähintäkään välinpitämättömyyttä persoonaansa kohtaan ei hän unohda. Samat vaatimukset valitun henkiseen persoonallisuuten nähden on Vera Nikodimovnalla. Naisessa näyttelee järki, vieläpä »erinomainenkin», Veran mielestä vain alistettua osaa. »Pääasia hänessä on siveellinen pohja. Ja tosiaankin, kun me luemme ja kasvatamme itseämme, niin terottuu ja hienostuu tämä siveellinen perustakin. Mutta miehessä tämä siveellinen taso on paikallaan miltei kehittymättä. Ja miten onnettomia olemmekaan!... Miehet eivät useimmiten ymmärrä, mikä heissä tuntuu meistä vastenmieliseltä ja luotaan työntävältä...»

Naisten vaatimus, ettei miehen pitäisi rakastaa ja ihailla niin paljon persoonatonta naisellisuutta kuin sitä, mikä edustaa naisen henkistä sisältöä, hänen yksilöllistä »minäänsä», kasvoi luonnollisesti persoonallisen itsetietoisuuden pohjalta. »Minä kiroan naisellisen ruumiini, koska Te sentähden ette huomaa, että minussa on jotain muutakin — arvokkaampaa», se on huuto, joka käy läpi Nadeshda Sansharin kirjan (Annan piiroksia). Ja tämän vastalauseen toistavat yhdessä tai toisessa muodossa kaikkien kansallisuuksien sankarittaret. Gorjkin Tatjanankin yksinkertainen sielu vastustaa suhdetta, joka leimaisi hänet pelkäksi nautinnon välikappaleeksi.

»Hän olisi ottanut minut... Mutta minä en tahdo, niin en voi, sydämettä, kuin kissa... Miten te kaikki olettekaan... niin raakoja...»

Mitä selvemmäksi naisen persoonallisuus on piirtynyt, sitä tietoisemmin tuntee hän itsensä »ihmiseksi», sitä selvemmin käsittää hän loukkauksen siinä, ettei mies vuosisatojen aikana tylsyneillä sielullisilla ominaisuuksillaan voi kaivatussa naisessa nähdä heräävää ihmistä, persoonallisuutta.

Kohonneet vaatimukset mieheen nähden ovat syynä siihen, että niin monet uusien romaanien sankarittaret rientävät nautinnosta nautintoon, rakkaudesta toiseen väsyttävässä ihanteensa etsinnässä, joka on: intohimon ja sielujen yhteyden sopusointu, rakkauden yhtyminen vapauteen, toveruus molemminpuolisessa riippumattomuudessa.

»En kaipaa mitään niin palavasti kuin löytäväni sellaisen ihmisen, jonka luota en enää toivoisi lähteväni, jonka luota en enää voisi lähteä», huudahtaa levoton, etsivä Maja. Ja »la Vagabonde» jättää ystävänsä, koska hänellä on mielessään vielä korkeamman, vielä täydellisemmän rakkausyhteyden ratkaisematon ihanne. Nykyinen todellisuus pettää kaikki lapsellisen-yksinkertaiset sopusointuisen, ehjän rakkauden etsijättäret. He repivät kaipaamatta rakkaudensiteet ja kulkevat edelleen etsiäkseen ihannettaan. — Ja siinä he unohtavat, että sillä, minkä he jo nyt tahtovat löytää, on elämismahdollisuuksia vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, uudella sielunrakenteella varustettujen ihmisten kesken, jotka elimellisesti ovat omaksuneet itselleen käsityksen, että rakkaussuhteissakin on ensi sija annettava toverillisuudelle ja vapaudelle.

Vanhan tyypin nainen ei ole ollenkaan osannut pitää arvossa persoonallista itsenäisyyttä. Ja mitäpä hän sillä olisikaan voinut tehdä? Mikä voikaan olla kurjempi, avuttomampi kuin vanhaan tyyppiin kuuluva hyljätty vaimo tai rakastajatar? Miehen kuollessa tai hyljätessä hänet kadotti nainen aineellisen toimeentulonsa ja samalla romahti kokoon myös hänen ainoa moraalinen tukensa. Tottumattomana seisomaan silmä silmää vasten elämän kanssa pelkäsi menneisyyden nainen yksinäisyyttä ja oli valmis heti ensi tilaisuudessa vapauttamaan itsensä epämiellyttävästä ja tarpeettomasta itsenäisyydestä.

Nykyaikainen, uusi nainen ei ainoastaan ole pelkäämättä itsenäisyyttä, vaan vieläpä oppii hän yhä suuremmassa määrin pitämään sitä arvossa, kun hänen harrastuksensa ulottuvat yli perheen, kodin ja rakkauden ahtaan piirin. Vera Nikodimovnasta ei mikään ole kauheampaa kuin aineellinen riippuvaisuus miehestä: »Oi, miten onneton olisinkaan, jos olisin riippuvainen miehistä ja jos minun pitäisi etsiä joku olemaan minun aviomiehenäni ja ylläpitämään minua!» sanoo hän ystävättärelleen. Saada itselleen »aviomies», sielulleen omistaja ja hallitsija, tämä ajatus ei pelota Veraa sen vähemmän kuin vankilan muistaminen pelottaisi vankia, joka lopultakin on päässyt vapauteen. »Siihen orjuuteen en minä milloinkaan antaudu... Jo kerran olen sen kokenut...»

»Oletteko sitten naimisissa?»

»En, en naimisissa, mutta minulla oli romaanini ja intohimoni».

Nykyajan nainen tuntee avioliitossa kahleen, vaikkei olisi olemassa edes ulkonaista, muodollistakaan sidettä. Vanhan ihmisen olemus, joka meissä yhä elää, luo moraalisia kahleita, jotka eivät yhtään anna perään ulkonaisten kahleiden vahvuudelle. —

Sitä itsepintaisemmin pakenee uusi sankaritar kaikkea, joka edes ulkonaisestikin voisi sitoa hänet hänen sydämensä hallitsijaan. Aineellinen riippuvaisuus miehestä, täydellinen avuttomuus elämässä ilman toivottujen mieskäsien tukea pakotti menneisyyden naisen ennen kaikkea muodostamaan suhteensa mieheen erottamattomaksi. Vasta silloin tunsi hän olevansa vaaran ulkopuolella. Uusi nainen, joka on pakotettu itsenäisesti kantamaan elämän aineellisen pakon, suhtautuu kiinteän yhteyden muotoon joko hylkäävästi tai välinpitämättömästi. Hän ei ollenkaan kiirehdi muovaamaan rakkaussuhteitaan muodollisuuksien mukaan. Ystävättären kysymykseen Renén (La Vagabonde) suhteiden laadusta ystäväänsä: onko se porvarillinen avioliitto tai ohimenevä rakkaussuhde, vastaa René olkapäitään kohauttaen:

»Mekö? — Yksinkertaisesti — me opiskelemme yhdessä», vastaa hän. »Ja tulevaisuus? Oi, Margot! Minä en pidä tulevaisuudesta!» Matilda ei ollenkaan kiirehdi sitomaan Saljokaa itseensä siitä huolimatta, että hänellä on lapsi Saljokan kanssa, samoinkuin ei hän kiirehdi muodollisesti määrittelemään suhdettaan kirjuri Dominikukseen. Ja vaikkei Erneste olisikaan lähtenyt pois, olisi Matilda todennäköisesti kuumista tunteistaan huolimatta tyytynyt heidän vapaaseen suhteeseensa, vaatimatta itselleen muodollista omistusta. Hänelle, jo vanhenevalle naiselle, suosittelee avioliittoa järki, joka myös toiselle, vanhallepojalle, neuvoo naimisiin menoa. Yhtä vähän kiirehtii Tatjana (Gorjki) kiinnittämään kohtaloaan toiseen. Sopivaa, ihanteensa mukaista miestä etsii hän maailmasta. Mutta hän ei uneksikaan oikeutta edes niihin, joille hän vapaaehtoisesti lempensä lahjoittaa. »Hetkeksi voisi se kelvata, mutta elämänajaksi?...»

Jokainen nainen, joka on omistautunut jollekin ammatille, asialle, ihanteelle, tarvitsee itsenäisyyttä ja persoonallista vapautta. Vita Somnium Breve'ssä ei Rosa tartu rakastamansa Mikaelin vapauteen, hän jättää hänet hänen lailliselle vaimolleen, perheelleen, vuosikaudet tyytyy hän lyhyihin, aurinkoisiin kohtauksiin ystävänsä ja rakastettunsa kanssa. Mutta eikö hänessäkin ole tuo »liikuttava luopumus» juuri siksi, että hän rakkautensa sijasta kohottaa elämänsisällökseen taiteensa, kuvansa? »Olen yksin», ajattelee Rosa — »enkä kuitenkaan yksin kuvineni, ajatuksineni, luomuksineni».

Tähän asti oli naisen elämän pääsisältö suunnattu rakkauselämyksiin. Rakkaus oli vielä aineellisen yltäkylläisyyden kuormittamienkin elämässä kaunein koristus ja päinvastoin teki rakkauden puute naisen olemassaolon värittömäksi, sisällyksettömäksi, köyhäksi; ei ulkonainen siunaus, ei kunnia voinut korvata naiselle rakkaudenonnen menetystä, sitä ei voinut tehdä edes äitiyden ilokaan.[36*]

Kun sydän oli tyhjä, näytti elämäkin tyhjältä. Tämä erotti selvästi menneisyyden naiset miehistä. Miehillä oli sydämen elämän rinnalla aina myös heidän toimiva elämänsä ja kun sankaritar riudutti itseään kaivatessaan »häntä», kävi »hän», mies, jossain naiselle käsittämättömässä, ymmärtämättömässä maailmassa taistelua kohtalon kanssa. Miten monet psykologiset draamat pohjautuvatkaan siihen tosiseikkaan, että kaihoten odotettu »hän» ei ammattitehtävistään palattuaan puuhaillutkaan yksinomaan naisensa kanssa, vaan kiirehti hotkaisemaan ruokansa rientääkseen sitten kokoukseen tai otti salkusta paperinsa ja syöksyi ahnaasti luentoihinsa. Hänen vaimonsa näki tämän kaiken ymmärtämättä sitä, sielu täynnä nuhteita. Hänhän, vaimo, voi kuitenkin laskea pois alotetun puseron, hän voi toisen tähden jättää vielä siivoamattoman keittiön, vieläpä voi hän toimittaa lapsetkin nukkumaan, jotta he lopultakin saisivat olla kahden, jotta mies kerrankin voisi unohtaa nuo kiusalliset asiat: liikkeen, työn, politiikan, toimen. — Kaikkien yhteiskuntakerrosten naiset kärsivät tästä ymmärtämättömyydestä miehen ja hänen harrastustensa suhteen, jotka olivat heille vieraassa maailmassa, kaukana kotoisen pesän rajojen ulkopuolella. Tätä miehisen sielun käsittämättömyyttä ilmeni kaikissa: professorin puolisossa samoinkuin virkamiehen, työmiehen tai kauppiaan vaimossakin.

Naisen loukkaantunut huudahdus: »Taas sinä menet noihin iänikuisiin istuntoihisi!» seuraa yhä vieläkin miestä, olkoon hän sitten työläinen tai pörssimies.

Mutta samassa määrässä kuin nainen yhä enemmän ja enemmän joutuu yhteiskunnallisen elämän pyörteeseen, kun hän itse osoittautuu toimivaksi rattaaksi kansantalouden koneistossa, samassa määrässä raivautuu hänellekin oma näköala, hänen kotinsa muurit, jotka erottivat hänet maailmasta, murtuvat ja tiedottomasti saa hän hänelle ennen kokonaan vieraita ja käsittämättömiä harrastuksia ja omaksuu ne itselleen. Rakkaus ei enää muodosta hänen elämänsä koko sisältöä, yhä enemmän alkaa se esittää alistettua osaa niinkuin useimmilla miehilläkin. Tietysti on uudenkin naisen elämässä aikoja, jolloin rakkaus, intohimo pitää kahleissa hänen sieluaan, järkeään, sydäntään ja tahtoaan, jolloin se hämmentää kaikki muut harrastukset ja työntää ne taka-alalle. Sellaisina hetkinä voi uusi nainen kokea karkeimmat draamansa, voi iloita ja kärsiä menneisyyden naisen tavoin. Mutta rakastuminen, intohimo, rakkaus, ne ovat vain ohimeneviä hetkiä hänen elämässään. Sen tosi sisältö on »pyhyys», jota uusi nainen palvelee: yhteiskunnallinen ihanne, tiede, toimi, luominen. Ja tämä hänen työnsä, hänen päämääränsä on uudelle naiselle useimmiten tärkeämpi, arvokkaampi, pyhempi kuin kaikki sydämen ilot, intohimon nautinnot. —

Tästä johtuu myös hänen uusi suhtautumisensa työhön, jota ei tavattu vanhan hyvän ajan sankaritarilla. Bennetin sankarittarella on juuri ollut ensimäinen intohimoisen-onnellinen keskustelu rakastamansa miehen kanssa. Mutta kun tämä sanoo seuraavana aamuna aivan varhain tulevansa hänen luokseen, voi rakastettu, onnellinen, kaikesta huolimatta melkein säikähtäen keskeyttää hänet: »Mutta älä tule ennen aamiaista!» »Ei ennen aamiaista?» Miksi sitten?

»Hän oli kummissaan. Mutta näiden viiden vuoden kuluessa olin tottunut olemaan oma herrani. Makuni, tottumukseni ovat kiinteät, olen luonut itselleni oman elämäntapani. Ennen aamiaista en ota vastaan ketään. Ja aamulla on minulla aina niin paljon työtä. Osoittautuuko tämä ihminen todellakin valloittajaksi ja turmelee aamuni? Minussa heräsi tyhmä ahdistus vapauteni, itsenäisyyteni puolesta». Eivätkö nämä ole aivan uusia piirteitä rakastuneessa naisessa? Nainen, joka vapaaehtoisesti työntää luotaan kaivatun kohtauksen rakastettunsa kanssa, kohtauksen, joka lupaa hänelle iloa, vain sentähden, että hän on tottunut aamuisin kirjoittamaan, vain siksi, että hän säälii näitä hukattuja, työltä riistettyjä hetkiä. Rakkauden hetket, rakastetulle omistetut, voiko joku vanhan tyypin nainen pitää niitä hukkaan menneinä? Tanja, Nagrodskajan romaanista, kiusaantuu Starkin kanssa vietetyn kuherruskuukauden aikana tietoisuudesta, että hän laiskottelee. Syyttävänä näkee hän edessään liinakankaan keskeneräisine kuvineen.

»Tämän päivän olen luvannut itselleni ja pyydän, ettei Stark tulisi» — päättää hän. Mutta Stark (aikaisemmissa romaaneissa olisi tämä osa langennut sankaritarelle) nousee tätä päätöstä vastaan ja panee vastalauseensa.

»Kokonaisen päivän ilman sinua», sanoo hän lapsellisen-oikukkaasti. »Minä en ollenkaan häiritse sinua, istun aivan hiljaa. Alan olla mustasukkainen taiteellesi», sanoo hän edelleen »se on liian vahva kilpailija». Tällä kertaa Tanja vielä myöntyy, mutta tietoisuus siitä, että on jättänyt työnsä, että on nähnyt malliensa odottavan, ettei ole voinut mennä professorin luo, kiusaa häntä. Hänen rakkaudenonnessaan ei ole täydellisyyttä, ei rauhaa, kun työn pitää kärsiä sen takia.

»Tänään työskentelen», kirjoittaa hän riemuiten, »työskentelen ahnaasti! — teen työtä nautinnolla, jo aikaisesta aamusta alkaen olen tuskin voinut siitä irrottautua». Tämän päivän tilinpäätös tapahtuu valoisassa, ylevässä äänilajissa. Tuntee, miten ihminen hetkeksi on voinut murtaa ympärillä hämärtyvän intohimon lumouksen ja uudelleen löytää itsensä. Työssä, värilautanen kädessä! Tanja on herännyt unestaan ja näkee äkkiä, että hänen ja Starkin, heidän ahtaan, intohimon hurmion luoman ilmakehänsä ulkopuolella on vielä kokonainen suuri maailma täynnä värejä, iloa, kauneutta ja tuskaa. Äkkiä muistuu hänen mieleensä ystävänsä Weber, hän tuntee tämän koko yksinäisyyden. Niin tuntee ihminen, joka pitkän poissaolon jälkeen palaa kotiinsa. — Tunnetteko vanhan tyypin naista, joka näin, hiukan miehisin vivahduksin, olisi hengähtänyt helpottuneesti, kun hän intohimon sumun taakseen jättäen palaa takaisin laiminlyötyyn työhönsä uudelleen tunteakseen oman olemuksensa arvon persoonallisuutena?

Agnes Petrovna (Yksi heistä) matkustaa rakastettunsa Mjatlevin kanssa Italiaan, antaa Venetsian laguunien pehmeiden aaltojen tuudittaa itseään. Tähdet, yö, gondoolimatka, rakkaus —. Ja äkkiä Agneksen odottamaton kysymys: »Voisitko kauankin elää näin?»

»Ikuisesti», vastaa hän. Agnesta värisyttää. Hänen silmissään välähtää elämä täynnä suuteloita, aaltojen loisketta ja tähtiharmoniaa — ja hänen tulee paha olla.

»Miksi sitten elää? Olenhan nainen, samanlainen kuin muutkin», miettii Agnes edelleen. »Olen nuori, vieläpä sieväkin, miksi en voi tottua ajatukseen, että naiselle on rakkaus kaikki? Mutta jo ajatuskin, että kokonaiseksi ikuisuudeksi antautuisin sellaiseen ajanviettoon, tekee minut hulluksi».

Ja sama Agnes — heti kun hän on palannut Pietariin — varustaa mustasukkaisesti työnsä, kirjailijatoimensa, lujilla muureilla rakkauden tyranniutta vastaan. Illalla ovat he kahdenkesken. Silloin Agnes äkkiä vilkastuu, nousee ylös, »hänen silmänsä loistivat ja samalla hän erikoisen hellästi syleili armastaan, täynnä lapsellisen-kissamaista vienoutta taipuen hänen puoleensa kuin kerran...» Luonnollisesti oli Mjatlev aivan sulamaisillaan. Silloin kumartui Agnes ja kuiskasi hänen korvaansa aivan odottamattoman tunnustuksen.

»Rakas, kallis! Mene pois — minun täytyy kirjoittaa, muuten karkaavat ajatukseni...!» Hänen silmiensä valo ei selvästikään tarkoittanut miestä, vaan ajatuksia, jotka olivat syntyneet Agnes Petrovnan sievässä päässä...

Menneisyyden naiselle oli kamalin tuska rakastetun uskottomuus tai hänen kadottamisensa; meidän aikanamme naiselle on sitä hänen itsensä kadottaminen, hänen oman »minänsä» luovuttaminen rakastetun hyväksi, rakkaudenonnen säilyttämiseksi. Uusi nainen ei vastusta ainoastaan ulkonaisia kahleita, hän panee vastalauseensa »itse rakkauden-vankilaa» vastaan, hän pelkää kahleita, joita rakkaus rakastuneitten ajallemme ominaiselle surkastuneelle psykologialle laatii. Nainen, vieläpä uusikin nainen, joka on tottunut kokonaan ja lopullisesti riutumaan rakkaudessa, suhtautuu siihen tuskallisesti, hän pelkää aina, että tunteen voima voisi herättää hänen atavistisen taipumuksensa olla miehen »varjo», että se voisi kiusata hänet itse antautumaan, jättämään työnsä, toimensa, elämäntehtävänsä.

Kun sua kohtalo hemmottelee,
halpa kun hempi sen vasten on mieltäs,
kun okaruusuja löydät sä tieltäs,
niin lemmi, sä —

Ylväs kun rauhas on, suloinen ei,
vieraat kun tuskat ja vaivat on vielä,
lapset nuo helvetin sydänten tiellä,
niin lemmi, sä —

Kun olet kaikkeen sä kyllästynyt,
siipes kun pettävät, henkesi vaipuu,
orjan kun kahleihin tahtosi taipuu,
niin lemmi, sä —

Se on taistelua, mutta ei »oikeudesta rakastaa», se on ulkonaisesti vapaimman tunteen vastalause moraalista vankeutta vastaan. Se on ylimenokautemme naisten kapinaa, naisten, jotka eivät vielä ole oppineet yhdistämään sisäistä vapautta ja riippumattomuutta rakkauden kaikkinielevään intohimoon.

Kun menneisyyden nainen rakkautensa jätettyään hautautui valottomaan, harmaaseen maailmaansa, elääkseen siellä kurjana olentona, niin sensijaan uusi nainen, joka on vapautunut rakkauden orjuudesta, ojentautuu ylväänä ja iloisena. »Ajatusten orjuus on loppunut», riemuitsee Kredon sankaritar, kun hän on vakuuttautunut intohimon päihtymyksen haihtumisesta. »Ei tuskaa, ei liikutusta, ei pelkoa enää: hän on vapaa, hänen sydämensä ei enää kärsi, kun Viktor, jota hän on rakastanut, jotenkin huomaamatta on väistynyt pois hänen sielustaan». Ja miten riemuitseekaan Irina siitä, että »hän tuntee jälleen voimaa ja tarmoa, jotka alituisesti vähenivät, kun hän koetti ammentaa pääomaa vieraan sielun yltäkylläisyydestä; sellainen omien voimien tukahuttaminen alensi häntä sisäisesti ja siksi tuotti näiden voimien herääminen hänelle iloa...»

Vapautuminen vieraiden ajatusten vankeudesta, vapautuminen tuskista ja kärsimyksistä, näistä »suuteloiden kirpeistä ja syövyttävistä lapsista», olla jälleen »itse», löytää itsensä! — Mikä riemu naiselle, joka on persoonallisuus ja mikä käsittämätön, ennen tuntematon tunne menneisyyden naiselle!

Naisen sielunkuvassa on täytynyt tapahtua huomattava muutos, hänen ymmärryksensä on täytynyt voimakkaasti kehittyä, hänen on täytynyt koota itselleen suuri henkisten arvojen pääoma, jottei hän tekisi konkurssia sillä hetkellä, jolloin mies lakkaa maksamasta hänelle veroa. Mutta lisäksi, koska ei naiselämä enää tyhjennykään rakkaudessa, koska hänen sielussaan on suuri varasto aatteita ja harrastuksia, mikä tekee hänestä »ihmisen», opimme me naisen moraalista persoonallisuutta arvostellessamme käyttämään uutta arvosteluperustetta. Vuosisatojen aikana ei naista mitattu hänen yleisinhimillisten ominaisuuksiensa, ei hänen hengenvoimiensa eikä hänen sielullisten ominaisuuksiensa, vaan yksinomaan hänen naisellisten hyveidensä määrän mukaan, hyveiden, joita porvarillinen omaisuusmoraali häneltä vaatii. »Sukupuolinen puhtaus», sukupuolinen hyveellisyys olivat naisen moraaliset kasvonpiirteet. Sille, joka rikkoi sukupuolitapojen lakikirjaa vastaan, ei löytynyt anteeksiantoa. Ja huolellisesti varjelivat romantikot hellimiänsä sankaritaria lankeemuksesta ja sallivat vain vähemmän rakastettavien »tehdä syntiä», samoinkuin miehetkin tekivät ollenkaan sen kautta kadottamatta moraalista arvoaan.

Nykyaikaisten romaanien sankaritaret astuvat useimmiten tavallisen sukupuolihyveiden lakikirjan rajojen yli ja siitä huolimatta ei tekijä sen enempää kuin lukijakaan pidä näitä sankarittaria »paheellisina tyyppeinä». Sudermannin rohkea Magda miellyttää meitä, vaikka tämä tyttö on tehnyt itsensä syylliseksi moneen »syntiinlankeemukseen». Meitä liikuttaa Hauptmannin Matildan inhimillinen olemus, vaikka ohitsemme liukuu suuri joukko aviottomia yhteyksiä ja vaikka hän on synnyttänyt lapsia useammille sydämensä valituille.[37*] Eikä Winnitshenkon Darakaan kadota ihmisarvoaan tarpeettoman myytävän rakkauden kauppansa vuoksi.

Eivätkö useimmat miehet, joita me siitä huolimatta »kunnioitamme», toimi aivan samoin?

Psykologiassamme on jo itsemme sitä huomaamatta toteutunut tämän uuden moraalin muodostumista auttava edistys ja sitä, mitä 50 vuotta sitten pidettiin lähtemättömänä polttomerkkinä naisen tai tytön maineessa, pidämme me nyt ilmiönä, joka ei kaipaa oikaisua tai moitteita. George Sandin täytyi aikoinaan taittaa peistä naisen oikeuden puolesta saada jättää laillinen aviopuolisonsa mennäkseen vapaasti valitsemansa rakastetun luo. Farisealaisessa Englannissa täytyi Grant Allenin vielä aivan äskettäin ottaa avioton äiti suojelukseensa. Mutta samassa määrin kuin nainen asettuu omille jaloilleen, kun hän lakkaa olemasta riippuvainen isästä tai aviomiehestä, kun hän vieri vieressä miehen kanssa ottaa osaa yhteiskunnalliseen taisteluun, osoittautuu myös vanha moraalinen arvosteluperuste riittämättömäksi.

Vähittäinen arvokkaiden ja yleisinhimillisten ominaisuuksien karttuminen naiselle opettaa meidän pitämään häntä arvossa ei vain sukupuolensa edustajana vaan myös ihmisenä, persoonallisuutena ja aikaisempi naisen pitäminen »naaraana», joka takasi miehelle laillisen siitoksen, kuolee vähitellen pois.

Ensin opetti elämä meidät sovittamaan tämän mittakaavan vain »suuriin sieluihin»; »vapaille» taiteilijattanne, neroille, näyttelijättänne, kirjailijattanne voitiin antaa anteeksi heidän rikkomuksensa yleistä tunnustettua sukupuolimoraalia vastaan.

»Mutta miksi saadaan tämä etu suoda vain 'suurille sieluille'», kysyy täysin oikeutetusti Bebel. »Miksei myöskin niille, jotka eivät ole 'suuria sieluja'?»

Kun Goethe ja George Sand — ottakaamme nyt nämä kaksi, vaikkakin monet ovat toimineet samoin kuin hekin — uskalsivat elää sydämensä vaatimusten mukaisesti, kun Goethen rakkauselämykset täyttävät kokonaisia nidoksia, jotka hänen lukijansa ja lukijattarensa hartaalla ihastuksella ahmivat, miksi sitten muissa tuomita sitä, mikä Goethessä ja George Sandissa täyttää meidät innostuksella ja hurmiolla?[38*]

Olemme valmiit - nauramaan niille teeskentelijöille, jotka kieltäytyivät ojentamasta kättään Sarah Bernhardille tämän siveettömyyden tähden tai niille siveellisesti suuttuneille, jotka halusta olisivat heittäneet Magdan alas näyttämöltä. Mutta kun on kysymys jostakin »ei-suuresta sielusta», horjumme me itse useasti emmekä toisinaan tiedä, miten suhtautuisimme vapaaseen, naimattomaan naiseen! Mutta jos me todellakin tahtoisimme näihin sankaritariin sovelluttaa menneiden vuosien mittakaavaa, täytyisi meidän luopua kauneimmista, inhimillisimmistä naiskuvista, mitä nykyaikainen kirjallisuus on luonut. Kun vanhan tyypin naiset synnittömän madonnan kunnioittamiseen kasvatettuina koettivat säilyttää puhtautensa, salata ja kätkeä tunteensa, on muuan uuden naisen luonteenomaisista piirteistä, ettei hän salaa luonnollisia ruumiillisia taipumuksiaan, mikä merkitsee itsetietoisuutta ei ainoastaan persoonallisuutena vaan myös sukupuolensa edustajattarena. Naisten »kapina» yksipuolista sukupuolimoraalia vastaan on eräs uuden sankaritaren huomattavimmista piirteistä.

Ja onhan se luonnollistakin. Naisten, tulevaisuuden kantajien, elämässä näyttelee ruumiillinen puoli — vastoin heille niin tekopyhästi tyrkytettyä katsantokantaa — verrattoman paljon suurempaa osaa kuin miehillä. Tunteen vapaus, vapaus rakastetun, naisen lasten mahdollisen isän, vaalissa. Taistelu »kaksoismoraalin» puujumalaa vastaan — se on ohjelma, jota nykyaikainen sankaritar Renata Fuchsista Hauptmannin Matildaan asti elämässään vaieten toteuttaa. Menneisyyden naisen tyypillisenä piirteenä oli luopuminen lihan vallasta, »nuhteettomuuden» naamarin kantaminen vielä avioliitossakin. Uusi nainen ei kiellä »naisellista luontoaan», hän ei luovu elämästä eikä työnnä takaisin niitä »maallisia» iloja, joita jokaista hymyä ahnehtiva todellisuus myöntää.

Nykyaikaiset sankaritaret tulevat äideiksi olematta naimisissa, lähtevät miehen tai rakastetun luota, heidän elämänsä voi olla rikas rakkauskokemuksista ja siitä huolimatta ei kirjailija sen enempää kuin nykyaikainen lukijakaan pidä heitä »kadotettuina olentoina». Jonkun Matildan, Olgan tai Majan vapaissa, yksinkertaisissa rakkauskokemuksissa on siveyttä, joka on ehkä täydellisempääkin kuin Pushkinin Tatjanan passiivinen hyve tai Turgenjevin Liisan arka moraali. —

Tällaisena esittäytyy meille uusi nainen: itsehillintä liikatunteellisuuden sijasta, taito pitää arvossa omaa vapauttaan ja riippumattomuuttaan persoonattoman alttiuden sijasta; tietoisuus omasta yksilöllisyydestä naivin pyrkimyksen asemasta sulkea sisäänsä ja jäljitellä »rakastetun» vierasta kuvaa. Perheonnen oikeutuksen tuominen näkysälle koskemattomuuden tekopyhän naamarin sijasta ja vihdoin rakkauselämysten asettaminen alistettuun asemaan elämässä. Edessämme ei ole enää »naaras», miehen varjo — vaan persoonallisuus, nainen ihmisenä.

Mutta keitä ovat he, nämä vapaat naiset? Millaisiksi on elämä heidät luonut? Vapaa nainen — hän on suurkapitalistisen talousjärjestelmän lapsi. Vapaa nainen ei ole mikään harvinainen ilmestys, mutta säännöllisesti toistuvaksi, jokapäiväiseksi joukkoilmiöksi tuli hän koneiden helvetillisessä räminässä ja työhön kutsuvien tehtaanpillien ulvoessa.

Se suuri tuotantoehtojen muutos, joka vasta meidän muistimme aikana on täydellisesti toteutunut suurkapitalistisen kehityksen yhä uusiutuvien voittojen vaikutuksesta, pakottaa myöskin naisen olemassaolon taistelussa soveltautumaan häntä ympäröivään todellisuuteen. Muodostumassa oleva naistyyppi on mitä kiinteimmässä yhteydessä sen taloudellisen kehityksen historiallisen asteen kanssa, jota ihmiskunta elää. Taloudellisten ehtojen muuttuessa, tuotantosuhteiden kehittyessä muuttuu myös naisen sisäinen olemus. Tyyppinä on uusi nainen voinut ilmestyä vasta palkkatyötä tekevien naisten luvun lisääntyessä.

Puoli vuosisataa sitten pidettiin naisen osanottoa taloudelliseen elämään säännöstä poikkeamisena, asioiden luonnollisen järjestyksen häiritsemisenä. Vieläpä radikaalisetkin henkilöt, sosialistitkin, etsivät keinoja naisen johtamiseksi takaisin kodin piiriin. Nykyään toistavat näitä jo kauan sitten hyljättyjä ja syrjäytettyjä käsityksiä vain ennakkoluulojen ja tylsän paikoillaanpysymisen kuivetuttamat taantumukselliset.

Puoli vuosisataa sitten oli kulttuurimaiden toimivan väestön riveissä kaikkiaan vain muutama kymmenen-, korkeintaan satatuhatta naista. Nykyään on työtätekevän naispuolisen väestön lukumäärä jo suurempi miespuolisten lukua. Ei satojatuhansia vaan miljoonia naistyöläisiä on nyt sivistyskansojen keskuudessa. Miljoonat naiset tunkeilevat miesten tavoin työmarkkinoilla, tuhannet naiset johtavat kauppaliikkeitä, sadoillatuhansilla on toimi, palvelevat tieteitä tai taiteita. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on tilastojen mukaan yli 60 miljoonaa ansiotyössä olevaa naista. Suurenmoinen naistyöläisarmeija, jollaista ei historia vielä ennen ole nähnyt! Ja tässä armeijassa on enemmän kuin 50 % vapaita naisia, t.s. sellaisia, jotka on jätetty yksinomaan omien voimiensa varaan olemassaolontaistelussa, jotka eivät vanhan naisellisen tavan mukaisesti ole antaneet ripustaa itseään »elättäjän» takinliepeeseen!

Tuotantosuhteet, jotka vuosisatojen aikana ovat kahlehtineet naisen kotiin, puolisoon, elättäjään, ovat odottamatta riisuneet häneltä ruostuneet kahleet ja työntäneet hänet, heikon, valmistautumattoman vastaraivatulle orjantappuratielle, joka johtaa hänet uuden riippuvaisuuden syleilyyn — kapitalismin orjuuteen. Turvattomuuden, puutteiden, nälän uhan alaisena on nainen oppinut seisomaan yksin, ilman isän tai miehen turvaa. Naisen on ollut pakko nopeasti sopeutua muuttuneisiin elämänehtoihin. Nämä järistykset aiheuttivat jälkitutkinnon niiden moraalisten elämänviisauksien suhteen, joilla vanhan hyvän ajan isoäidit olivat naisen varustaneet. Hämmästyksellä havaitsi hän niiden moraalisten matkakapineiden kelpaamattomuuden, jotka hänelle oli annettu elonmatkaa varten. Häneen vuosisatojen aikana istutetut naiselliset hyveet: passiivisuus, nöyryys, mukaantuminen, pehmeys, osoittautuivat täydelleen tarpeettomiksi, kelvottomiksi ja vahingollisiksi. Kova todellisuus vaatii itsenäisiltä naisilta muita ominaisuuksia: aktiivisuutta, vastustuskykyä, päättäväisyyttä, kovuutta, t.s. ominaisuuksia, joita tähän asti on pidetty miesten tunnusmerkkeinä ja etuoikeuksina. Totuttua perheen holhousta vailla jätettynä oli lämpöisestä pesästä äkkiä elon- ja luokkataistelun radalle työnnetyn naisen pakko aseistaa ja panssaroida itsensä fyysillisillä ominaisuuksilla, joita on miehellä, hänen elämäntaisteluun paremmin varustetulla toverillaan. Tässä pikaisessa uusiin olemassaolonehtoihin soveltautumisessa on nainen useasti aivan harkitsematta tavoitellut ja omaksunut itselleen sellaisia »miesoikeuksia», jotka lähemmin tarkastettaessa osoittautuvat vain porvariston »totuuksiksi».

Nykyaikainen kapitalistinen todellisuus koettaa yleensä kaikin mahdollisin tavoin tehdä naisesta tyypin, joka olisi verrattoman paljon lähempänä miestä kuin mitä menneisyyden nainen oli. Tämä yhdenvertaistuttaminen osoittautui luonnolliseksi ja ylipääsemättömäksi seurausilmiöksi naisen vetämisestä kansantalouden ja yhteiskunnallisen elämän piiriin. Kapitalistinen maailma tuntee armeliaisuutta vain niitä naisia kohtaan, joiden onnistuu riisua päältään naiselliset hyveensä ja omaksua itselleen ajattelutapa, joka tähän asti kuului vain olemassaolosta taistelijalle, miehelle. »Sopimattomilla», s.o. vanhan tyypin naisilla ei ole paikkaa ansiotyötä tekevien riveissä. Sitäpaitsi on eri yhteiskuntakerrosten naisten kesken huomattavissa »luonnollinen valinta»: »ansiokykyisten» joukkoon onnistuvat pääsemään vain vahvimmat, jatkuvasti kuriintottuneet luonteet. Heikot, sisäisesti passiiviset tunkeutuvat kotilieden ääreen ja kun olemassaolon epävarmuus riistää heidät perheen suojasta viskatakseen heidät elämänvirtaan, antautuvat he tahdottomina laillisen tai laittoman prostitutsionin sameiden aaltojen ajeltaviksi: menevät järkiavioliittoon tai lähtevät kadulle. — Ansiokykyiset — se on edistynyt naisarmeija, jossa tapaamme kaikkien yhteiskunnallisten kerrosten edustajattaria. Mutta tämän armeijan suunnatonta enemmistöä eivät muodosta riippumattomuudestaan ylpeät Vera Nikodimovnat vaan miljoonat harmaisiin viittoihin verhoutuneet Matildat, miljoonat paljasjalkaiset rjasanilaiset Tatjanat, jotka puute on ajanut uudelle okaiselle polulle.

Suunnattomasti ovat erehtyneet ne, jotka vielä luulevat, että uusi »vapaa nainen» on muutamien vahvojen sankarillisen voimankäytön hedelmä, vahvojen, jotka tunnustautuvat yksilöllisyyksiksi. Ei yksilöllinen tahto, ei jonkun rohkean Magdan tai päättäväisen Renatan esimerkki ole luonut uutta naista. Naissielun, hänen sisäisen sielullisen ja henkisen rakenteensa uudestimuodostuminen toteutuu ensinnä ja pääasiallisimmin yhteiskunnallisissa rotkoissa, joissa työtätekevän naisen soveltautuminen suuresti muuttuneisiin olemassaolonehtoihin tapahtuu nälkäruoskan alla. He, nämä Matildat ja Tatjanat, eivät ratkaise probleemeja, he takertuvat kaikin voimin kiinni menneisyyteen ja vain siksi, että he historian jumalan, tuotantovoimien, edessä taipuvat, astuvat he tahtomattaankin uutta tietä. Täynnä surua tai sadatellen tai vienosti kaihoten kaipaavat he takaisin kotiin, ystävällisesti lämmittävän lieden ääreen, hiljaisiin, eristettyihin perheiloihin. Kunpa he vain voisivat jättää kulkemansa tien, palata takaisin menneisyyteen! Mutta toverittaret sulkevat rivit tiheämmiksi ja tiheämmiksi ja yhä kauemmas menneisyydestä kantaa heitä naisvirta. Heille ei jää neuvoksi muuta kuin totuttautuminen helteiseen ahtauteen ja aseistautuminen taisteluun paikastaan, elämänoikeudestaan. Tiilikivisen hirviön herruuden alla syntyy ja lujittuu työväenluokan naisissa tietoisuus itsenäisestä persoonallisuudesta, kasvaa luottamus omaan voimaan. Johdonmukaisesti, väistämättömästi ja alkuvoimaisesti täydentyy työläisnaisessa niiden uusien moraalisten ja henkisten ominaisuuksien kokoontumisprosessi, jotka hänelle määrätyn luokan edustajattarena ovat välttämättömät. Mutta, mikä oleellisinta, tämä naisen sisäisten kasvojen uudestimuodostumisprosessi ei koske ainoastaan muutamia vaan joukkoja, silmänkantamattoman laajuista piiriä. Yksityinen tahto hukkuu ja häviää miljoonien työväenluokan naisten ponnistellessa sopeutuakseen uusiin elämänehtoihin. Kapitalismi työskentelee tässäkin laajimmalla pohjalla: samalla kun se riistää naiset kodista, vetää heidät pois kehdosta, muuttaa se nöyrät, passiiviset perheolennot, miehen kuuliaiset orjattaret kunnioitustaherättäväksi omien ja yleisten oikeuksien, omien ja yleisten harrastusten puolesta taistelevaksi armeijaksi. Naisen persoonallisuus terästyy, kasvaa.

Mutta voi työläisnaista, joka uskoo yksinään elävän persoonallisuuden voittamattomaan valtaan! Tyynesti ruhjovat pääoman sotavaunut hänet pirstaleiksi. Nämä sotavaunut voi työntää tieltä pois vain tiheään ryhmittynyt kapinoitsijain joukko. — Yhtaikaa tietoisuuden kanssa heidän persoonallisuudestaan, oikeuksistaan, syntyy ja lujittuu uusissa työtätekevissä naisissa myös yhteenkuuluvaisuuden tunne, toveruustietoisuus. Tunne, joka muiden yhteiskuntakerrosten naisilla kehittyy vain heikosti. Tämä on se perustava tunto, se tunteiden ja ajatusten ilmakehä, joka vetää tiukan rajan ansiotyötä tekevien vapaiden naisten ja heidän porvarillisten sukupuolitoverittariensa, näiden kahden oleellisesti erilaisen yhteiskuntaluokan välille. Ottamatta huomioon heille molemmille yhteistä luonteenomaista eroavaisuutta menneisyyden naisista ja huomioonottamatta sitä, että ansiotyötä tekevien joukkoon astuminen muodostelee naisten sisäiset kasvot samaan suuntaan (kehittämällä itsenäisyyttä, lujittamalla persoonallisuutta, avartamalla sielullista maailmaa), ajautuvat eri yhteiskuntakerrosten naiset yhä kauemmas ja kauemmas toisistaan. Ansiotyötä tekevien keskuudessa käsitetään luokkavastakohta verrattoman paljon selvemmin kuin vanhan tyypin naisten joukossa, jotka tuskin kuulopuheistakaan tiesivät luokkataistelun välttämättömyydestä. Ansiotyössä olevalle, joka on astunut kodin kynnyksen yli itse kokeakseen yhteiskunnallisten vastakohtien voiman, jonka on pakko aktiivisesti ottaa osaa luokkataisteluun, hänelle merkitsee selvä, varma luokkataisteluaatemaailma asetta olemassaolontaistelussa. Kapitalistinen todellisuus vetää selvän rajalinjan Gorjkin Tatjanan ja Nagrodskajan Tatjanan välille, se johtaa siihen, että tehtaanomistajatar on aatemaailmassaan paljon kauempana työläisnaisesta kuin »mestarinrouva» työmiehen vaimosta, »hyvästä naapuristaan». Se terästää yhteiskunnallisen vastakohdan havaitsemista ansiotyötä tekevien välillä. Uuden tyypin naisille jää yhteiseksi vain yksi seikka: heille ominainen eroavaisuus menneisyyden naisesta, ne erikoisominaisuudet, jotka ovat ominaisia itsenäiselle, vapaalle paiselle. He molemmat käyvät »kapinoimisen» asteen läpi, molemmat he taistelevat persoonallisuutensa tunnustamisen puolesta, toiset tietoisesta »periaatteesta», toiset alkeellisesti, joukottain, välttämättömyyden painon alaisina.

Mutta kun työväenluokan naisten taistelu oikeuksiensa saavuttamisesta, persoonallisuutensa lujittamisesta lankee yhteen heidän luokkansa harrastusten kanssa, törmäävät sensijaan muiden yhteiskuntakerrosten naiset odottamattomaan esteeseen: heidän luokkansa aatemaailma on vihamielinen naistyypin uudestimuodostukselle. Porvarillisessa ympäristössä on naisten »kapinalla» paljon terävämpi luonne, sen muodoilla on paljon voimakkaammat korostukset ja uuden naisen sielundraamat ovat siellä terävämmät, värikkäämmät ja moninaisemmat. Niin jyrkkää yhteentörmäystä vastamuodostuvan uuden naisen psykologian ja luokka-aatemaailman välillä ei tapahdu työväenluokassa ja siellä on se mahdotontakin. Naisen uusi tyyppi, sisäisesti itsenäinen, riippumaton ja vapaa, on sen moraalin mukainen, jota työväenluokka luokkansa hyväksi valmistelee. Työväenluokka ei tarvitse tehtävänsä täyttämiseen miehen palvelijatarta, ei persoonatonta kotiolentoa, joka on varustettu naisellisilla hyveillä, vaan kaikkea orjuutta vastaan nousevan, kapinallisen persoonallisuuden, aktiivisen, tietoisen, yhtäläisillä oikeuksilla varustetun yhteisön, luokan jäsenen. — Uuden, itsenäisen, tyypillisen vapaan naisen psykologia kuvastuu hänen muiden aikalaissisartensa kuvassa: ansiotyötä tekevien joukkoon kuuluvien naisten elämän muovailemat piirteet alkavat tulla ominaisiksi muillekin. Tämä siitäkin huolimatta, että ansiotyössä olevat yhä vieläkin ovat vähemmistönä, että jokaista heitä kohti tulee kaksi, vieläpä kolmekin vanhan tyypin naista. Toimivat naiset antavat elämälle sen sävyn, luovat aikamme naisen kuvan, luonteen.

Uudestaan arvioimalla moraali- ja sukupuoliarvot saavat uudet naiset kaikkien niiden naisten, jotka eivät vielä ole astuneet uudelle okaiselle polulle, sielujen järkähtämättömät tuet horjumaan. Uskonkappaleet, jotka ennen pitivät naista maailmankuvansa vankeudessa, kadottavat valtansa sieluihin. Sienkiewiczin Anielka vapauttaa itsensä aivan silmiemme edessä.

Ansiotyötä tekevien naisten vaikutus ulottuu kauas heidän oman piirinsä yli. Arvostelullaan »myrkyttävät» he aikalaistensa ymmärryksen, he särkevät vanhat ihanteet, he kohottavat kapinalipun niitä »totuuksia» vastaan, joiden seurassa naiset jo sukupolvia ovat eläneet. Vapauttamalla itsensä suovat uudet ansiotyötä tekevät vapaat naiset aikalaissisartensa vuosisatoja muovaillulle passiivisen-taantumukselliselle hengelle vapauden.

Uusi nainen on tunkeutunut kirjallisuuteen, mutta hän ei vielä pitkään aikaan ole työntänyt syrjään vanhan henkisen järjestyksen sankaritarta, yhtä vähän kuin nais-ihmisen tyyppikään vielä on syrjäyttänyt »naaraan», »miehen kaiun» tyyppiä. Siitä huolimatta huomaamme kuitenkin, että vanhan tyypin sankaritarissa alkaa yhä useammin löytyä niitä ominaisuuksia ja sielullisia piirteitä, jotka ovat tuottaneet elämään uuden, vapaan naisen. Sanan taiteilijattaret, jotka vähimmin aikovat esittää meille uutta tyyppiä, koristelevat tahtomattaankin sankaritarensa tunteilla ja piirteillä, joita eivät entisten kirjallisten kausien sankaritaret lainkaan tunteneet.

Nykyaikainen kirjallisuus tulee yhä rikkaammaksi ylimenokauden naistyypeistä, sankarittarista, joilla on sekä vanhan että uuden naisen piirteitä. Muuten tapahtuu jo muodostuneissakin uuden tyypin naisluonteissa vaikea uudestimuodostumiprosessi; menneisyyden perinnäistavat ja tunteet haittaavat uutta alkua. Vuosisatojen valta painaa vielä raskaana uutta, vapaatakin naista. Atavistiset tunteet keskeyttävät ja heikentävät uusia kokemuksia; ohieletyt käsitteet pitelevät vangitsevin kynsin kiinni vapauteen pyrkivää naishenkeä. Vanha ja uusi käyvät naisen sielussa jatkuvaa taistelua. Nykyajan sankaritarien täytyy sitäpaitsi taistella kahdella rintamalla: ulkomaailman kanssa sekä häneen itseensä syvälle juurtuneita esiäitien taipumuksia vastaan. —

»Uudet ajatukset ovat jo syntyneet meissä», sanoo Hedvig Dohm, »mutta vanhat eivät vielä ole kuolleet, menneiden sukupolvien kokemukset ovat vielä meissä kiinni, vaikka meillä onkin jo uuden naisen äly ja hänen tahdonvoimansa».

Naissielun uudestimuodostuminen hänen taloudellisen ja yhteiskunnallisen olemassaolonsa uusien ehtojen mukaiseksi ei tapahdu ilman voimakasta, draamallista itsensävoittamista. Jokainen askel siihen suuntaan saa aikaan yhteentörmäyksiä, jollaisia eivät menneisyyden naiset tunteneetkaan. Ja nämä ristiriidat, joita naisten sielussa syntyy, alkavat vähitellen vetää puoleensa kaunokirjailijat katseen, alkavat osoittautua taiteellisen innoituksen lähteeksi. Nainen muuttuu vähitellen miessielun murhenäytelmän objektista itsenäisen murhenäytelmän subjektiksi. —

Takaisin sisällysluetteloon

 

Rakkaus ja uusi moraali

Aikana vuosista 1910–11 lähtien seuraa harrastuksen laimenemista sukupuolikysymykseen nähden. Silloin ilmestyi Grete Meisel-Hessin[39*] sielutieteellis-yhteiskunnallinen tutkielma sukupuolipulmasta. Kirjalla ei ollut menestystä suuren yleisön keskuudessa. Karin Michaelis'in taiteellisesti vähäarvoinen, rohkea romaani (Vaarallinen ikä), joka kirjalliseen »hyvään sävyyn» nähden ulottuu aina sallitun rajoille asti, oli juuri äskettäin epäoikeutetulla hälinällä vetänyt huomion puoleensa. »Kirja on kirjoitettu ansiokkaasti, mutta ei tieteellisesti», kuului kaavanmukainen arvostelu. Ja vain sivistyneistön korkeimmissa piireissä, saksalaisen seurapiirin »kermassa», herätti se toisaalla innokasta myötätuntoa, toisaalla taas vihellyksiä ja kiukkua, mikä on jokaisen vilpittömän totuudenetsijän kohtalo.

Se, että Grete Meisel-Hessin kirjasta puuttuu koko joukko tieteellisiä ominaisuuksia: säännöllistä tutkimusta, järjestelmällisyyttä, että hänen ajatuksensa useasti liukahtelevat ja vääntelehtivät, että hän useasti palaa jo ennen sanottuun, ei ollenkaan vähennä hänen työnsä arvoa.

Kirjasta puhaltaa raikas henki, intohimoiset, vilkkaat selitykset ovat totuudenetsinnän läpitunkemat ja värähdellen kuvastelee niissä kokemusrikas naissielu. Grete Meisel-Hessin ajatukset eivät ole uusia — eivät uusia sikäli, että ne ovat ilmassa, niin että koko moraalinen ilmakehämme on niiden läpitunkema.

Hänen pohtimiaan kysymyksiä on jo jokainen itsekseen ajatellut ja niistä kärsinyt, jokainen ajatteleva ihminen on sitä tai tätä tietä tullut samoihin johtopäätöksiin, jotka on kirjoitettu »Sukupuolipulman» sivuille; mutta totutun ulkokultaisuutemme mukaisesti me yhä vieläkin julkisuudessa kumarramme vanhalle, kuolleelle epäjumalalle — porvarilliselle moraalille. Grete Meisel-Hessin ansio on sama kuin lapsen Andersenin sadussa: hän uskalsi levollisesti ja pelkäämättä huutaa ihmisille, että »eihän kuninkaalla ole ollenkaan paitaa», että nykyinen sukupuolimoraali on valheellista sanahelinää.

Itse asiassa saa sukupuolimoraalisella elämämme säännöstelyllä olla vain kaksi päämäärää, kaksi tarkoitusta: 1:ksi ihmiskunnan terveys normaalisesti kehittyneen jälkipolven takaamiseksi, sukupuolinen siitosvalinta rodun tukemiseksi; 2:ksi ihmishengen hienostaminen, sielun rikastuttaminen, toverillisen yhteenkuuluvaisuustunteen vahvistaminen korkeamman yhteiselämän edistämiseksi. Nykyinen moraali, joka palvelee yksinomaan mammonan etuja, ei täytä ensimäistä sen paremmin kuin toistakaan näistä tehtävistä. Nykyisen sukupuolimoraalin koko monimutkainen lakikirja yksiavioisine, purkamattomine avioliittoineen, jonka vain harvoin on saanut aikaan »Eros» (rakkauden jumala — suom. huom.), laajalle ulottuvine prostitutsionilaitoksineen ei ole pelkästään kykenemätön edistämään tervehtymistä ja parantumista, vaan suosii se lisäksi »sukupuolista siitosvalintaa, joka on käännetty vastakohdakseen». Nykyinen moraali johtaa ihmiset jatkuvan rappeutumisen tielle.

Myöhäiset avioliitot ja pakollinen »pidättyminen» siitokselle suotuisimpana aikana tai suvun säilyttämiselle »arvottoman» prostitutsionin hätävara, jälkeläisille niin merkitsevän »lemmenhurmion» puuttuminen järkiavioliitoissa, purkamattomassa, laillisessa avioliitossa, »parhaiden naisyksilöiden», jotka paraiten kykenevät herättämään miesten eroottiset tunteet, joutuminen prostitueeratuiksi, »kuolemantuomion» ripustaminen »rakkauden lasten», näiden sukupolven useasti arvokkaimpien, terveimpien, kukoistavimpien yksilöiden yli j. n. e. — nämä kaikki ovat vallitsevan moraalin suoranaisia tuloksia, jotka johtavat rappeutumiseen, rodun jälkeläisten fyysilliseen ja moraaliseen huonontumiseen.

Täyttä huomiota ansaitsee Grete Meisel-Hessin yritys saada sukupuolimoraali sopusointuun »rotuhygienian» tehtävien kanssa, yritys, joka on aivan erikoisen mielenkiintoinen materialistisen historiankäsityksen kannattajille. Nuoren työläispolven suojeleminen, äitiyden ja lasten suojeleminen, taistelu prostitutsionia vastaan ja muut sellaiset ovat sosialistisen ohjelman vaatimuksia ja ovat ne huomattavassa määrässä rotuhygienian mukaisia sen laajimmassa mielessä. On välttämätöntä riistää sukupuolimoraalilta järkähtämättömän »kategorisen imperatiivin» (ehdottoman käskyn) leima ja saada se sopusointuun ihmisyyden edistyneimmän osan tehtävän ja käytännöllisten vaatimusten kanssa ja se vaatii sosialisteilta harkittua ja tutkivaa suhtautumista.

Miten suuresti Meisel-Hessin ajatukset näistä kysymyksistä ansaitsisivatkin syventymistä hänen teoksensa tämän erikoisosan erittelyyn — ei se kuitenkaan käy päinsä tämän pikaisen luonnoksen puitteissa. Rajoitumme siksi sukupuolimoraalin toisen kysymyksen tarkasteluun ja tutustumme niihin yhtä arvokkaisiin ja mielenkiintoisiin Meisel-Hessin vastauksiin, jotka hän antaa seuraaviin kysymyksiin: ovatko nykyiset avioliittomuodot ihmishengen rikastumisen lähteenä, rikastuttavatko ne yhteenkuuluvaisuuden ja toveruuden tuntoa?

Eriteltyään avioyhteyden kolmea perusmuotoa, laillista avioliittoa, vapaata rakkautta ja prostitutsionia, tulee Grete Meisel-Hess siihen pessimistiseen, mutta kiertämättömään johtopäätökseen, että kaikkien näiden kolmen muodon täytyy samalla tavalla tappaa ja turmella ihmissielua, koska ne tekevät tyhjäksi kaiken toivon syvästi inhimillisen sielujen yhteyden kestävästä onnesta. Inhimillisellä hengellä ei sen muuttumattomassa, paikoillaan olevassa tilassa näytä olevan mitään ulospääsyä »sekavasta sukupuolipulmasta».

Temmata auki kielletty ovi, joka vie vapauteen hellempien, sydämellisempien ja tietysti myös onnellisempien suhteiden kautta sukupuolien välillä — sen voi tehdä vain ihmissielun perinpohjainen muuttuminen, hänen »rakkaudenvoimiensa» rikastuminen. Viimemainittu taas vaatii väistämättömällä lainmukaisuudella yhteiskuntataloudellisten suhteiden perinpohjaista uudestimuodostumista, lyhyesti sanottuna siirtymistä kommunismiin.

Mitkä ovat laillisen avioliiton oleellisimmat puutteet, sen varjopuolet? Laillisen avioliiton pohjana on kaksi yhtä valheellista periaatetta: toiselta puolen sen purkamattomuus ja lisäksi käsitys omistuksesta, toisen puolison jakamattomasta kuulumisesta toiselle.

Avioliiton purkamattomuus johtuu kaikkien sielutieteellisten oppien vastaisesta käsityksestä inhimillisen sielun muuttumattomuudesta kokonaisen ihmisiän aikana. Nykyinen moraali tekee sen naurettavan vaatimuksen, että ihmisen pitäisi, maksoi mitä tahansa, »löytää omansa» avioliitossa, se vaatii, että hänen pitäisi yhdellä kerralla ja varmasti miljoonien ihmisten joukosta löytää se hänen sielunsa kanssa sopusointuinen toinen sielu, se toinen »minä», joka yksin kykenee takaamaan hänelle avio-onnen.

Mutta kun ihminen, erittäinkin nainen, hapuilevassa eteenpäinpyrkimisessään ihannettaan etsiessään kadottaa sydämensä väärälle henkilölle, niin nykyisen moraalin turmelema yhteiskunta, sensijaan että kiiruhtaisi auttamaan onnetonta lähimäistään, alkaa päinvastoin kostonhimoisen raivottaren tavoin vainota häntä tuomioillaan. »Onni yhteiskunnallisen pakon objektina — se on meidän sukupuolimoraalimme hento kukkanen». Nykyistä yhteiskuntaa loukkaa pidättelemätön, avoin rakkaussuhteiden vaihto, mutta se ei suinkaan johdu harrastuksesta sukua tai yksilöllistä onnea kohtaan vaan pelkästään omaisuusseikoista. Sitäpaitsi huomaa Grete Meisel-Hess terävänäköisesti, että »avioliitto muistuttaa asuntoa: sen varjopuolet huomaa vasta, kun asuu siinä pitemmän aikaa». Luonnollisestikin on toiselta puolen »kohtalon ivaa», kun on usein pakko vaihtaa epämukavaa ja puutteellista asuntoa, mutta vielä kurjempaa on, kun on pakko jäädä epäsuotuisaan olinpaikkaan. »Rakkaussuhteiden vaihto pitkän elämän aikana ja persoonallisuuden kehitysprosessin kestäessä», sanoo Meisel-Hess, »on ilmiö, jota yhteiskunnan täytyy ruveta pitämään jonakin luonnollisena ja kiertämättömänä».

»Purkamattomuus» tuntuu vieläkin mielettömämmältä, kun ajattelee, että enemmistö laillisista avioliitoista on solmittu »säkissä»; että naimisiinmenevillä on toisistaan vain mitä hämärin käsitys. Ja vielä pahempaa kuin toisen sielun tuntemattomuus on se, ettei usein ole ollenkaan tietoa, onko yleensä olemassa sitä ruumiillista sukulaisuutta, sitä ruumiillista sopusointua, jota ilman ei avio-onnea voida saavuttaa. »Koeyöt», sanoo Meisel-Hess, »joita keskiajalla laajalti käytettiin, eivät ollenkaan ole mitään 'ennenkuulumattomia järjettömyyksiä', rodulle edullisina yksilöiden onnen varmentajina voivat ne vastaavien yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa hyvinkin ansaita itselleen kansalaisoikeudet».

Käsitys puolison »jakamattoman omistuksen» oikeudesta toiseen osoittautuu toiseksi tekijäksi, joka myrkyttää laillisen avioliiton. Ja todellakin johtuu siitä ennenkuulumaton järjettömyys: kaksi ihmistä, joiden sielut vain vähän hipaisevat toisiaan, »ovat velvolliset» kaikin puolin sovittamaan monipuolisen »minänsä» toisen mukaan. Omistuksen jakamattomuus johtaa jatkuvaan, molempia puolia painostavaan yhdessäoloon. Ei ole omaa aikaa eikä omaa tahtoa eikä aineellisen riippuvaisuuden painon alla useimmiten edes »omaa nurkkaakaan», joka olisi eristetty puolisosta. — Molempien keskeytymätön yhdessäolo, ehdoton vaade omistusoikeuden esineeseen muuttaa kukoistavankin rakkauden välinpitämättömyydeksi, tuo mukanaan sietämättömiä, pikkumaisia torailuja. Ja tosiaankin täytyy yhtyä Grete Meisel-Hessiin siinä, että liian tiukka yhdessäolo hävittää puhtaimmankin rakkausyhteyden keväänvienon henkäyksen: miten huolellisesti pitääkään kohdella toista sielua, miten suunnaton varasto lämpöä pitääkään olla, jotta rakkauden keväthehku syksyllä voisi kantaa syvän, katkeamattoman sielujen yhteyden valmistamia, molemminpuolisen auringonlämmön läpitunkemia hedelmiä!

»Purkamattomuuden» ja »omaisuuden» käsitteet laillisessa avioliitossa vaikuttavat vahingollisesti ihmisen henkeen, koska hänen täytyy vain sangen vähän ponnistella yhteyden säilyttämiseksi häneen puhtaasti muodollisilla siteillä kiinnitetyn elämän matkatoverin kanssa. Laillisen avioliiton nykyinen muoto johtaa sielun köyhtymiseen eikä ollenkaan voi lisätä ihmisyyden »suurten rakkaudenvoimien» varastoa, jota suuri venäläinen nero Tolstoi kaipasi.

Mutta vielä pahemmin rumentaa ihmissielua sukupuolisen yhteyden toinen muoto: prostitutsioni.

Rakkaudentoimitus ammatiksi alennettuna, voiko enää ajatella mitään kauheampaa?

Syrjäyttäkäämme nyt kaikki se yhteiskunnallinen kurjuus, joka liittyy prostitutsioniin ja kiertäkäämme kysymykset ruumiillisista kärsimyksistä, sairauksista, surkastumisista ja rodun huononemisesta sekä pysyttäytykäämme yksinomaan kysymyksissä prostitutsionin vaikutuksista ihmissieluun. Mikään ei tee sielua niin tyhjäksi kuin pakollinen itsensä myyminen ja vieraitten hellyyden-osoitusten ostaminen. Prostitutsioni pistää rakkautta sydämeen: sen tieltä pakenee Eros kauhuissaan peläten tahraavansa kultaiset siipensä lokalätäkössä.

Se johtaa ihmisten luonnollisten käsitysten surkastumiseen, se tekee sielun epämuodostuneeksi ja köyhäksi, se riistää siltä arvokkaimman: kyvyn hehkuviin, intohimoisiin rakkauskokemuksiin, jotka laajentavat ja rikastuttavat yksilöllisyyttä tunne-elämysten summalla. Se rumentaa meidän käsitteemme, kun se johtaa meidät ihmiselämän vakavimmalla hetkellä — rakkaudentoimituksessa, tässä monimutkaisten sielunelämysten viimeisessä soinnussa — näkemään jotakin häpeällistä, alhaista, karkean eläimellistä. —

Ostetun lemmen psykologinen riittämättömyys kuvastuu erikoisen turmelevana miehen sielussa: mies, joka käyttää prostitutsionia, jolta puuttuvat kaikki jalostavat, kohottavat, todelliseen eroottiseen hurmioon johtavat ominaisuudet, tottuu kohtelemaan naista »korjatuin» vaatimuksin, karkeammaksi ja väljähtyneemmäksi käyneen psykologiansa mukaisesti. Tottumus nöyriin ja pakotettuihin hellyydenosoituksiin ei salli hänen enää ollenkaan tarkata monimutkaisia vaihteluita rakkauskumppaninsa sielussa, hän lakkaa »kallistamasta korvaansa» hänen elämyksilleen tai kokonaan käsittämästä niiden hienoja vivahduksia. Miten paljon »naisdraamoja» onkaan syntynyt tämän miehen karkeaksi tulleen, »itsensäunohtamisen» taloissa muodostuneen hengen tähden! Prostitutsioni levittää tummat siipensä myöskin »vapaasti rakastavien» päiden yli samoinkuin »lapsellisen-rakastuneiden» ja siitä syystä hellyyttä vaativien naistenkin yli. Säälimättä myrkyttää se sellaisten naisten rakkausilot, jotka etsivät sukupuolitoimituksesta hehkuvan, sopusointuisen, kaikkivoittavan intohimon viimeistä sointua.[40*]

Normaalinen nainen etsii rakkausyhtymästä tyydytystä ja sopusointua; prostitutsionin tylsyttämä mies, joka karttaa rakkaustunnon moninaisia värähtelyjä, seuraa vain surkuteltavaa, yksiviivaista ruumiillista pakkoaan, joka kummallekin puolelle jättää jälkeensä vain tyydyttämättömyyden ja sielunnälän tunteen. Niin kasvaa molemminpuolinen sukupuolien ymmärtämättömyys ja mitä korkeampi naisen yksilöllisyys on, sitä monimutkaisempi on hänen sielunelämänsä, sitä herkemmin vaikuttaa häneen sukupuolipulma. Prostitutsioni on sitäpaitsi erikoisen vaarallinen sentähden, että sen vaikutus ulottuu paljon yli sille osoitetun radan rajojen.

Jättäen sivuun kysymyksen ihmiskunnan ruumiillisesta vahingoittumisesta veneeristen tautien johdosta ja sukupolven ruumiillisesta heikentymisestä kehottaa Meisel-Hess harkitsemaan toista, sielullista syytä, sieluntoimintojen synkkenemistä, eroottisen tietoisuuden hautaantumista ja katoamista, jonka täytyy johtaa siihen, että mies ja nainen yhä vähemmän ymmärtävät toisiaan, yhä vähemmän saavat iloa toisistaan ja molemminpuolisesti väärinkäyttävät toisiaan.

Mutta aviollisen yhteyden kolmannessakin muodossa, vapaassa rakkausyhteydessä, on monia tummia kohtia. Tämän aviomuodon epätäydellisyys johtuu sen epäitsenäisestä luonteesta. Nykyajan ihminen tuo jo mukanaan vapaaseen suhteeseen surkastuneen, väärän, epäterveen moraalisen käsityksen, sellaisen sielun omaksuman, joka on saanut vaikutuksia toiselta puolen laillisesta avioliitosta, toiselta puolen synkästä, kolkosta prostitutsionista. Vapaa rakkaus taistelee kahta kiertämätöntä estettä vastaan: rakkauden, joka on meidän rikkinäisen, yksilöllisen maailmamme olemuksena, kykenemättömyyttä ja toiselta puolen todellisille sielunelämyksille välttämättömän joutoajan puutetta vastaan. Nykyajan ihmisellä ei ole aikaa »rakastaa». Yhteiskunnassa, joka kokonaan on perustettu kilpailun pohjalle, mitä ankarimmassa olemassaolontaistelussa, välttämättömässä kurjan leipäpalan tai omaisuuden tai virkapaikan tavoittelussa ei jää aikaa vaativaisen ja herkkätunteisen »Eroksen» palveluun. Aspasia-raukka saisi nykyään ruusukoristeisella vuoteellaan turhaan odottaa tovereita jakamaan hänen valikoituja, hienoja rakkausilojaan; karkean, hänen sieluntasoaan vastaamattoman miehen kanssa ei kannata jakaa vuodettaan, mutta »sielunaatelia» oleva mies ei milloinkaan joutaisi viettämään iltojaan Aspasian luona.

Tarkkanäköisesti havaitsee Meisel-Hess laajalle levinneen ilmiön: nykyinen mies pitää rakkausintohimoa »kamalana onnettomuutena», joka raskaan tappion tavoin voi häntä kohdata ja joka voi estää hänet toteuttamasta ainoata arvokasta ja oleellista tehtävää: taistelua asemasta, pääomasta, sopivan yhteiskunnallisen paikan, kaivatun maineen saavuttamisesta j. n. e. Mies pelkää Eroksen vaarallisia nuolia, suurta ja todellista rakkaudenkahletta, joka voisi ohjata hänet syrjään »tärkeämmistä» asioista elämässä. Ja sitäpaitsi vaatii vapaa rakkausyhteys, kaikki elämän mutkat huomioonotettuina, verrattoman paljon suurempaa ajan ja sielunvoimien tuhlausta kuin muodollinen avioliitto tai ohimenevä, ostettava rakkaus.

Jo »kohtauksetkin» hävittävät niin paljon »ammatille» arvokasta aikaa! Ja tuhannet paholaiset väijyvät vain rakkaussiteen toisiinsa liittämää paria. Tilapäisyydet tyydyttävät, ajoittainen kylmeneminen seuraa ja ero on valmis. Vapaa rakkaus loppuu nykyisissä olosuhteissa joko eroon tai saa se laillisen avioliiton muodon.

Vahva ja päämäärätietoinen mies, joka ilman vaaraa voisi elämäntehtäviensä piiriin ottaa »rakkaudenkin», tämä mies ei Grete Meisel-Hessin mielestä »ole vielä tullut». Sentähden näemme myös, että nykyiset painavan työn ja tehtävien kuluttamat miehet pitävät edullisempana avata lompakkonsa ja pitää rakastajatarta tai »nimellään» ostaa itselleen vaimon ja siten ottaa hartioilleen laillisen perheen taakan vain ollakseen tarvitsematta käyttää »arvokasta» aikaansa ja voimiansa rakkauselämyksiin...

Mutta myöskin naisilla, varsinkin niillä, jotka ylläpitävät itseään omalla työllään (ja niitä on noin 30–40 % kaikissa sivistysmaissa), on edessä sama pula: rakkaus vai ammatti? Ammatissa toimivien naisten asema tulee vielä monimutkaisemmaksi huomattavan seikan, äitiyden takia. Ja tosiaankin, ansaitsisi vaivan selailla läpi kaikkien huomattavien naisten elämäkerrat tullakseen vakuutetuksi väistämättömästä ristiriidasta rakkauden ja äitiyden sekä toiselta puolen ulkoisen ja sisäisen kutsumuksen välillä. Ja ehkä juuri siksi, että itsenäinen, vapaa nainen asettaa vapaan rakkauden on-nenvaa'alle ei ainoastaan sieluaan vaan myöskin rakastamansa työn, kohoavat hänen vaatimuksensa mieheltä: vastalahjaksi odottaa hän vapaaehtoista palkkiota, »rikkainta lahjaa», hänen sieluaan.

Vapaa yhteys kärsii erään moraalisen syyn, »sisäisen velvoituksen» tunteen puutteessa; vallitsevien yhteiskunnallisten suhteiden tällä kannalla ollessa emme voi luottaa siihen, että tämä avioyhteyden muoto voisi johtaa ihmiset ulos sukupuolipulman umpikujasta, kuten »vapaan rakkauden» salaisuuksiin pyhitetyt toivovat.

Tämä ulospääsy olisi mahdollinen vain sielun perinpohjaisen uudestimuodostuksen avulla, jonka edellytyksenä taas on kaikkien yhteiskunnallisten perustusten muuttuminen, jotka puolestaan määräävät ihmisten käsitysten moraalisen sisällön.

Mitkään Grete Meisel-Hessin yhteiskuntapoliittisten toimenpiteiden ja reformien alalla esittämät ehdotukset eivät tuo ilmi mitään oleellisesti uutta. Ne pysähtyvät poikkeuksetta sosialististen ohjelmain esittämiin vaatimuksiin: naisen taloudellinen itsenäisyys, äitiyden ja lasten laajempi, pitemmälle ulottuva suojelus ja tukeminen, taistelu prostitutsionia vastaan taloudellisella pohjalla, »avio»- ja »aviottoman lapsen» käsitteiden poistaminen, kirkollisen avioliiton muuttaminen helposti purettavaksi siviliavioliitoksi, yhteiskunnan perinpohjainen uudestimuodostus kommunistisella pohjalla. Meisel-Hessin ansio ei ole siinä, että hän on sosialisteilta lainannut yhteiskuntapoliittiset vaatimuksensa. Paljon oleellisempaa on, että hän tutkivassa sukupuolisten oikeuksien etsinnässään on, itse olematta »aktiivinen sosialisti», tietämättään löytänyt »sukupuolikysymyksen» ratkaisun ainoan mahdollisen tien. Yhteiskunnallisten reformien, näiden uusien aviosuhteiden ehdottomien edellytysten koko summa ei kykene ratkaisemaan sukupuolipulmaa, ellei samanaikaisesti kasva erikoista luovaa voimaa, jonka kautta toteutetaan ihmiskunnan »rakkaudenvoimien» kohottaminen.

Neronsa johtamana on Meisel-Hess innostuen löytänyt tien tähän ratkaisuun. Hän on käsittänyt, että yhteiskunnan koko huomion täytyy kääntyä sielun kasvattamiseen ja muodostamiseen sukupuolisuhteiden alalla juuri tähän suuntaan.

Avioyhteys on Meisel-Hessin käsityksen mukaan yhdistys syvän, molemminpuolisen toisiinsa syventymisen, sielun ja ruumiin sopusointuisen yhteissoinnun pohjalla ja tämä on tulevallekin ihmiskunnalle jäävä ihanne. Mutta »suuren rakkauden» pohjalle rakennetusta avioliitosta emme saa unohtaa, että tämä »suuri rakkaus» on harvinainen kohtalon lahja, josta vain harvat onnelliset pääsevät osallisiksi. Mahtava lumoojatar »suuri rakkaus», joka houkuttelevin, loistavin värein koristaa harmaan olomme, kitsastelee taikasauvansa käyttämistä ihmissydämiin nähden. Miljoonat ihmiset eivät milloinkaan ole saaneet kokea hänen viettelevän hehkunsa kaikkivaltaa. Mitä tulee näistä perinnöttömiksi jätetyistä, syrjäytetyistä? Pitääkö heidän tyytyä kylmään puolisosyleilyyn ilman Erosta? Pitääkö heidän kääntyä prostitutsionin puoleen? Asetetaanko heidät, kuten nykyinen yhteiskunta tekeekin, kauhean vaihtoehdon eteen: joko »suuri rakkaus» tai eroottinen nälkä?

Meisel-Hess etsii ja löytää toisen tien: mistä »suurta rakkautta» puuttuu, siinä täytyy se korvata »lemmenleikillä». Jotta koko ihmiskunta saisi periä suuren rakkauden, täytyy käydä läpi vaikea, sielua aateloiva rakkauden koulu. »Lemmenleikki» on sekin koulu, mahdollisuus koota rakkaudenvoimia ihmissieluun.

Mitä on sitten tämä »lemmenleikki», johon Meisel-Hess kiinnittää niin suuria toiveita? »Lemmenleikkiä» eri ilmenemismuodoissa tapaamme koko ihmiskunnan historian matkalla. Klassillisen vanhan ajan hetairien yhtymisistä ystäviinsä, kurtisaanien sievistelevästä rakkaudesta renesanssiaikana, linnunvapaiden ja huolettomien grisettien ja heidän tovereittensa, ylioppilaitten, välisestä eroottisesta toveruudesta löydämme helposti tämän lemmenleikin perustavat aineosat.

Se ei ole kaikkihävittävä Eros traagillisine kasvoineen, joka vaatii kokonaisuutta ja omistuksen jakamattomuutta, mutta se ei myöskään ole karkeata sukupuolisuutta, joka tyydyttäytyy ruumiillisella toimituksella. Sanin yksinkertaistutettuine psykofysiologioineen olisi ollut huono toveri siinä lemmenleikissä, jonkä Grete Meisel-Hess maalaa eteemme. Lemmenleikki vaatii suurta sielun hienoutta, huomaavaista hienotunteisuutta ja sielullista tarkkaavaisuutta ja kykenee se senvuoksi kasvattamaan ja muodostamaan ihmissielua enemmänkin kuin »suuri rakkaus».

Lemmenleikki on paljon vaativampaa. Ihmiset, jotka ovat yhdessä vain molemminpuolisen myötätunnon perusteella, jotka eivät odota toisiltaan muuta kuin elämän hymyä, eivät salli, että heidän sieluaan rankaisematta kidutetaan, että heidän persoonallisuuteensa suhtaudutaan armottomasti ja ollaan välinpitämättömiä heidän sisäistä maailmaansa kohtaan. Lemmenleikki, joka vaatii paljon enemmän varovaisuutta, huomaavaisuutta ja harkitsemista molemminpuolisissa suhteissa, voisi vähitellen totuttaa ihmiset pois siitä pohjattomasta itsekkyydestä, joka nykyään lyö leimansa kaikkiin rakkauselämyksiin. »Sielun huomaavaisen suhteen toista kohtaan täytyy kannustaa esille myötätuntoa, joka taas kehittää hienoutta, huolenpitoa ja hellätuntoisuutta...»

Kolmanneksi opettaa lemmenleikki, koska ei se perustu »jakamattoman» omistuksen periaatteelle, ihmiset antamaan »minästään» pois vain osan, joka ei rasita toista, vaan päinvastoin auttaa häntä muodostamaan elämän valoisammaksi. Meisel-Hessin mielestä opettaisi se ihmisille korkeampaa siveyttä, opettaisi antamaan itsensä kokonaan vain silloin, kun olisi osoittautunut suurempaa, pyhää syvyyttä ja tunteen muuttumattomuutta. Nyt olemme me kaikki liian taipuvaiset »heti ensi suudelman jälkeen» panemaan takavarikkoon toisen koko persoonallisuuden, aivan kokonaan kuormittamaan sydämemme, vaikkei toinen vielä lainkaan sitä kaipaisi. Ei saa unohtaa, että vain »suuren rakkauden» salaisuus antaa »oikeuksia». —

Lemmenleikillä eli »eroottisella toveruudella» on vielä muitakin etuja: se turvaa Eroksen nuolilta, se opettaa ihmiset vastustamaan rakkausintohimon painavaa taakkaa, joka orjuuttaa ja sortaa yksilöllisyyttä. Paremmin kuin mikään muu rakkauden muoto tekee se yksilöllisyyden kykeneväksi itsesäilytykseen, sanoo Meisel-Hess. Pelottavalla ilmiöllä, jota me nimitämme »valtavaksi tunkeutumiseksi» vieraaseen »minään», ei siinä ole sijaa. Se sulkee pois suurimman syntiinlankeemuksen, oman persoonallisuuden kadottamisen intohimon aalloissa. Nykyinen ihmiskunta elää intohimon tummissa merkeissä, joka aina pyrkii nielemään toisen »minän». Vastaukseksi maanasukkaan rakkaudenvaatimukseen sanoo eräs Mars-tähden asujattarista (Lasswitzin romaanissa): »Tunteiden siivekkäästä leikistä pitäisi minun syöksyä alas intohimon pakottavan voiman alaiseksi, kadottaa vapauteni ja laskeutua kanssasi maahan... Teidän maanne on ehkä suurempi ja loistavampi kuin Mars, mutta minä kuolisin sen raskaassa ilmakehässä. Sydämenne ovat yhtä raskaat kuin teidän ilmannekin. Mutta minä — olenkin vain Numa...»

Meidän ajallemme on ominaista rakkaudentaidon puute. Ihmiset eivät ollenkaan osaa pitää yllä valoisia, loistavia, siivekkäitä suhteita; he eivät tunne »eroottisen toveruuden» arvoa. Rakkaus on heille joko sieluja raateleva murhenäytelmä tai alhainen pilaesitys. Ihmiskunta täytyy saada johdetuksi ulos tästä umpikujasta, ihmisten täytyy oppia saamaan kauniita, valoisia ja rasittamattomia kokemuksia. Vain eroottisen ystävyyden koulun läpikäyminen tekee ihmissielun kykeneväksi ottamaan vastaan »suuren rakkauden», sen jälkeen kun se on puhdistunut tummista puolistaan. Mikään rakkauselämys (tällä ei luonnollisestikaan tarkoteta karkeata ruumiillista toimitusta) ei köyhdytä ihmisen sielua, vaan tekee sen rikkaammaksi. »Terve, rikas ihmissydän», sanoo Meisel-Hess, »ja sen kykeneväisyys rakkauselämyksiin ei ole mikään voileipä, joka vähitellen voidaan syödä». Rakkaus on voima, joka lisääntyy yhä enemmän sitä käyttäessä. »Rakastaa yhä syvemmin, yhä voimakkaammin, yhä epäitsekkäämmin, tämä on jokaisen suuren sydämen intohimon tie». Rakkaus itse on huomattava luova voima: se laajentaa ja rikastuttaa sekä sen antajan että sen vastaanottajan sielua.

Ilman rakkautta täytyisi ihmiskunnan tuntea jotakin varastetun itseltään, tuntea jääneensä perinnöttömäksi, köyhäksi. Epäilemättä tulee rakkaus tulevalle ihmiskunnalle muodostumaan palvomisen esineeksi. Ja nytkin täytyy ihmisen taistellessaan, eläessään, kärsiessään, luodessaan tuntea saavansa tukea ja tunnustusta. Se joka tuntee saavansa rakkautta, tuntee saaneensa myöskin tunnustusta; tästä tietoisuudesta kasvaa korkein elonriemu. Mutta juuri tätä oman »minänsä» tunnustusta, tätä pakkoa meitä ikuisesti uhkaavan sielullisen yksinäisyyden aaveen ratkaisuun emme saavuta ruumiillisen nälkämme karkean tyydytyksen avulla. »Vain tunne täydellisestä sopusointuisuudesta rakastamamme olennon kanssa voi tämän jatlon sammuttaa». Vain »suuri rakkaus» suo täydellisen tyydytyksen. Rakkaudenpulma on sitä ankarampi, mitä pienempi varasto rakentamiskykyä on sijoittunut ihmissieluun, mitä ahtaampia ovat yhteiskunnalliset ryhmät, mitä köyhempi ihmissielu on yhteenkuuluvaisuusluonteisista kokemuksista.

Tämän rakastamiskyvyn kohottaminen, ihmisen kasvattaminen ja valmistaminen ottamaan vastaan »suurta rakkautta», se on »eroottisen ystävyyden» tehtävä.

»Lemmenleikki on luonnollisestikin vain 'suuren rakkauden' vastike, sen sijainen. 'Riittämätön', sanovat monet». »Voitte sitten katsella ympärillenne ja sitten ajatella, millä rakkautta nyt korvataan», vastaa Meisel-Hess, mikä »suuren rakkauden» esikuvan mukaan koristellun prostitutsionin väärennyksellä nyt korvaa tätä rakkautta. Mitä pohjatonta ulkokultaisuutta, mikä vuori sukupuolisia valheita näkyykään tässä kuvassa! Ensimäinen elämässä kohtaamamme esimerkki: sulhanen ja morsian kaipaavat molemminpuolista syleilyä, mutta ankara moraali huutaa: seis, vielä ei saa! Ja sulhanen menee prostitueerattujen luo, jotka eivät ollenkaan halua hänen hyväilyjään, mutta joiden täytyy antautua hänelle. Morsiamen sensijaan täytyy täynnä halua ja kiihkoa odottaa, kunnes hengenmies on sanonut ratkaisevan sanan. Miten paljon luonnollisempaa ja moraalisempaa olisikaan ollut, että molemmat saman kaipuun täyttämät ihmiset olisivat etsineet tyydytystä toisiltaan asettamatta kolmatta, täysin syytöntä ihmistä lihansa palvelukseen. —

Varsinaisten taloudellisten edellytysten rinnalla on prostitutsionilla eräs sille ominainen sielullinen syy, joka on syvästi kiinnittynyt ihmissieluun: eroottisen innostuksen syntyminen kajoamatta sieluun, tulevaisuuteen, tarvitsematta laskea koko »minäänsä» sisäisesti vieraan rakkaustoverin jalkoihin. Luonnolliselle pakolle täytyy hankkia ulospääsy. Ei voi antaa avioliiton ohjia ensimäiselle parhaalle, johon varomattomasti sattuu rakastumaan. Lemmenleikki osoittaa etsityn tien. »Ja jos tahtoo olla suora ja heittää luotaan tekopyhän moraalin ja sukupuoliset valheet, ei voi millään perusteella kieltää sellaisen ulospääsyn mahdollisuutta korkeammalle sivistysasteelle päässeeltä ihmiskunnalta», sanoo Meisel-Hess. Ja todellakin, yhteiskunnallisten reformien (Meisel-Hess alleviivaa ne kaikkien moraalisten johtopäätelmiensä ehdottomina edellytyksinä) taustaa vastaan asetettuna — mikä rikos tapahtuisi siinä, että eroottinen hurmaus ajaisi kaksi ihmistä rakkaussyleilyyn?

Lopulta »eroottisen ystävyyden» kehykset yhä laajenevat. On aivan mahdollista, että ihmiset, jotka kevyen rakastumisen pohjalla vapaassa myötätunnossa ovat toisilleen antautuneet, löytävät toisensa: että leikistä kasvaa suuri rakkaus. On kysymys vain objektiivisen mahdollisuuden luomisesta. Mitkä ovat nyt Meisel-Hessin johtopäätökset ja käytännölliset vaatimukset?

Ennen kaikkea täytyy ihmiskunnan oppia tunnustamaan avioyhteyden kaikki muodot, miten epätavalliset piirteet niillä sitten olisikin ja tämä kahdella ehdolla: etteivät ne ole rotua turmelevia ja ettei taloudellisten tekijöiden paino ole niitä aiheuttanut. Ihanteena on yksiavioinen, suurelle rakkaudelle perustettu liitto. Mutta ei muuttumattomana ja ahdistavana. Mitä mutkikkaampi on kyseessäolevien ihmisten sielu, sitä välttämättömämpää on vaihtelu. Rakastajattaren pitäminen tai toisiaan seuraavat yksiavioisliitot tulevat sukupuoliyhtymien perusmuodoiksi. Mutta sen rinnalla on kokonainen asteikko sukupuolisen rakkausyhdistyksen eri muotoja eroottisen ystävyyden rajojen sisällä.

Toinen vaatimus on tunnustuksen antaminen — eikä vain sanoissa vaan myöskin teoissa — äitiyden pyhyydelle. Yhteiskunnan velvollisuus on perustaa kaikenmuotoisia ja -laatuisia pelastusasemia naisten tielle heidän tukemisekseen siveellisesti ja aineellisesti heidän elämänsä vastuunalaisimpana aikana.

Ja lopuksi pitää meidän tutkia koko moraalinen matkalaukkumme, jolla tytöt ennen elämään astumistaan varustetaan, jotteivät naisten vapaammat suhteet kutsuisi päälleen hävityksen kauhistusta.

Koko nykyinen naisten kasvatus on suunnattu siihen, että heidän elämänsä kuluisi rakkaudentunnossa. Siitä aiheutuvat murtuneet sydämet, ensimäisten myrskytuulien taittamat naisolennot. On pakottavan välttämätöntä, että naisille avataan monipuolisen elämän leveät portit, että heidän sydämensä terästetään, heidän tahtonsa panssaroidaan. Naisen täytyy oppia pitämään rakkautta, ei elämänsä oleellisena sisältönä vaan keinona, mahdollisuutena koko »minänsä» ilmaisemiseen. Oppikoon hän miehen tavoin suoriutumaan rakkauden ristiriidoista, ei murtunein siivin vaan terästynein sieluin! »Antaa jokaisena miellyttävänä hetkenä menneen olla mennyttä ja alkaa elämä uudestaan» kuin olisi se alkanut tänään» — se oli Goethen sananparsi. Jo hohtaa valoa, jo voidaan huomata uusia naistyyppejä, niinkutsuttuja vapaita naisia, joitten elämänrikkaus ei tyhjene rakkaudessa. Rakkauselämysten piirissä eivät he salli elämänaaltojen johtaa purttansa: ruorissa seisoo kokenut ohjaaja, heidän elämäntaistelussa terästynyt tahtonsa. Ja tavalliseen huudahdukseen: »Hänellä on menneisyys», tulevat vapaat naiset selittäen vastaamaan: »Hänellä ei ole ollenkaan menneisyyttä — mikä merkillinen sattuma!»

Vaikkeivät tällaiset naiset vielä aivan pian tulisikaan jokapäiväisiksi ilmiöiksi, vaikkei uusi sukupuolimoraali vielä huomenna astuisikaan voimaan, vaikkei monimutkaista sukupuolipulmaa voitaisikaan ratkaista samalla kertaa, kun me raivaamme tilaa uudelle moraalille, on tie kuitenkin löydetty, kaukana häämöttää houkutellen avoinnaoleva, kaivattu portti. —

Meisel-Hessin kirja antaa meille Ariadne-langan sukupuolisuhteiden sekasokkeloon sekavia fysiologisia draamoja varten. Meidän tarvitsee siis vain käyttää hänen arvokasta ajatusvyyhtiänsä, saattaa hänen johtopäätöksensä sopusointuun eteenpäinpyrkivän luokan varsinaisten tehtävien kanssa, syrjäyttää yksityiskohdat, puhdistaa päätelmät mitättömistä epätarkkuuksista ja koettaa tältäkin alalta, sukupuolisuhteiden alalta, löytää uuden, ehdottomasti voittavan, nousevan proletaarisen kulttuurin siemen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Sukupuolisuhteet ja luokkataistelu

Niiden monimutkaisten kysymysten joukossa, jotka kuohuttavat nykyisen ihmiskunnan mieltä ja sydämiä, on sukupuolikysymyksellä epäilemättä huomattava sija. Ei ole olemassa maata eikä kansaa tarusaarelaisia lukuunottamatta, jonka keskuudessa ei kysymys sukupuolisuhteista olisi saanut yhä kärjistyneempää, äkillisempää huonnetta. Nykyinen ihmiskunta ei koe sukupuolipulmaa vain muodoltaan kärjistyneempänä, vaan — mikä on paljon huomattavampaa — myös monimutkaisempana ja sekavampana kuin ennen.

Tuskin on koko vanhuudenharmaan ihmiskunnan historian tieltä löydettävissä aikakautta, jolloin »sukupuolikysymys» olisi anastanut yhteiskunnan elämässä niin keskeisen paikan, jolloin sukupuolisuhteet kuin taikavoimalla olisivat kiinnittäneet ja itseensä kohdistaneet niin monien miljoonien kärsivät katseet, jolloin sukupuoliset draamat olisivat olleet niin tyhjentymättömänä innoituksen lähteenä taiteen kaikkien suuntien ja haarojen edustajille.

Mitä pitemmälle pulma kehittyy, sitä enemmän saa se kestävän luonteen, sitä selittämättömämmäksi osoittautuu kanssaeläjien asema ja sitä suuremmalla mielikarvaudella syöksyy ihmiskunta ratkaisemaan kirottua kysymystä. Mutta jokaisen uuden yrityksen jälkeen sukupuolikysymyksen sotkuisen vyyhdin selvittämiseksi tulevat sukupuolien suhteet toisiinsa yhä sekavammiksi ja tuntuu, kuin eivät he voisi löytää sitä ainoata tietä, jota pitkin viimeinkin onnistuttaisiin pääsemään vastaanhangoittelevan vyyhdin herraksi. Säikähtynyt ihmiskunta ryntää äärimmäisyydestä toiseen, mutta sukupuolikysymyksen taikarengas jää yhä edelleenkin kiinni.

»Täytyy palata takaisin vanhaan hyvään aikaan, täytyy uudelleen ottaa käyntäntöön vanhat perhesiteet, täytyy määritellä koetellut sukupuolimoraaliset kaavat», päättelee ihmiskunnan vanhoillismielinen osa. »Täytyy hävittää kaikki vanhentuneen sukupuolitapojen lakikirjan tekopyhät kiellot, on vihdoinkin aika jättää tämä tarpeeton, ahdistava rihkama arkistojen kätköön... Jokaisen yksilön yksilöllinen tietoisuus, yksilöllinen tahto, ne ovat ainoat lainlaatijat tässä arkaluontoisessa kysymyksessä», kaikuu porvarillisen individualismin leiristä. »Sukupuolikysymyksen ratkaisu toteutuu vasta uuden, perinpohjaisesti muutetun yhteiskunnallisen ja taloudellisen järjestyksen voimaanastuessa», väittävät sosialistit; mutta tämä viittaus tulevaisuuteen, eikö se näytä osoittavan, ettemme mekään vielä pidä käsissämme johtolankaa?

Onko yleensä mahdollista jo nyt löytää tai ainakin huomata tätä salaperäistä lankaa, joka takaa meille vyyhdin selviämisen?

Tien tämän langan löytämiseen osoittaa meille erilaisten, harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään vastakkaisten yhteiskunnallisten ryhmien ja luokkien keskeymättömien taistelujen historia. Ei ole ensi kertaa, kun ihmiskunta kokee ankaraa sukupuolipulmaa, ei ole ensi kertaa, kun sukupuolisten yhtymien alalla tavaksitulleiden moraalisten sääntöjen selvyys ja kirkkaus häviää eteenpäinryntäävän uusien moraalisten arvojen ja ihanteiden virran painosta. Renesanssin ja uskonpuhdistuksen aikana koki ihmiskunta erikoisen voimakkaan sukupuolipulman, jolloin täydellistyi suunnaton yhteiskunnallinen liike, jonka avulla aatelisylpeä, rajoittamattomaan ja jakamattomaan valtaan tottunut feodalismi työnnettiin taka-alalle ja tehtiin tilaa nousevalle ja voimistuvalle uudelle yhteiskunnalliselle voimalle — kohoavalle porvaristolle. Feodaalimaailman sukupuolimoraalin lakikirja, joka oli kasvanut esiin suvun, heimon aatemaailmasta, sen yhteistaloudesta, sen suku-, sen auktoritatiivisista periaatteista, joka ehkäisi yksityisten jäsentensä yksilöllisen tahdon, se törmäsi uuteen, vieraaseen, sille vastakkaiseen muodostumassa olevan porvariluokan sukupuolitapojen lakikokoelmaan. Porvariston sukupuolimoraali sai alkunsa periaatteista, jotka olivat jyrkästi vastakkaiset feodaaliajan oleellisille siveyskäsitteille: heimoperiaatteen tilalle astui tiukka yksilöllistyminen, pienten suljettujen perheiden eristäytyminen, »yhteistyön» tilalle, joka oli luonteenomaista niin yleiselle kuin maakuntataloudellekin, astui kilpailu. Kommunististen käsitteiden, jotka eri asteissa olivat ominaisia kaikille heimotalouden toisintomuodoille, viimeisetkin jätteet syövytti pois yksilöllistyneen, eristetyn erikoisomaisuuden voittoisa periaate. Hoiperteleva ihmiskunta on silloin vuosisadan ajan heilunut sinne tänne kahden hengeltään erilaisen sukupuolilakikirjan välillä, koettanut sovittautua ja mukautua niihin, kunnes elämän monimutkainen laboratorio on uudestaan sulattanut vanhat kaavat, mutta ei kuitenkaan ole saanut aikaan edes niiden puhtaasti ulkonaisen muodollista sopusointua.

Mutta tämän muutoksen kestäessä ei sukupuolipulmalla ollut niin katkeraa luonnetta, kuin minkä se meidän päivinämme on saanut. Erikoisesti johtui se siitä, että suurina renesanssin päivinä, kun uuden hengenkulttuurin loistava sädekimppu huikaisevine väreineen valui keskiaikaisen, kuolevan maailman yksitoikkoisen, köyhän elämänsisällön yli, koki sukupuolimoraalisen pulman vain suhteellisesti pieni väestönosa. Silloisen väestön lukumäärältään merkitsevintä kerrosta, talonpoikia, koski tämä pulma vain mitättömässä määrässä, t.s. ainoastaan siinä määrin kuin vuosisatojen aikana vaikeasti ja pitkäveteisesti lävitse kiertäytyvässä edistyksessä tapahtui talousperusteiden ja taloudellisten suhteiden muutosta. Yhteiskunnallisen portaikon yläosissa sitävastoin kävi ankara kamppailu kahden pyrkimyksissään vastakkaisen yhteiskunnallisen maailman välillä, sieltä etsi vallitseva sukupuolipulma uhrinsakin. Pohjakerroksen talonpoika pysyttäytyi kiinni koetelluissa sukuperintätapain pylväissä, jotka tavat hän esi-isiltään oli perinyt ja vain ulkonaisen välttämättömyyden pakosta sovellutti hän kangistunutta sukupuolimoraalilakiaan talouselämän muuttuneisiin ehtoihin. Huolimatta keskeytymättömistä myrskyistä, jotka raivosivat heidän päidensä yläpuolella, onnistui talonpoikain, ja erittäinkin meidän venäläisten talonpoikaimme, säilyttää sukupuolimoraalisen lakikokoelmansa perusteet koskemattomassa ja järkähtämättömässä tilassaan.

Toinen on nyt näkemämme kuva. Nyt ei sukupuolipulma ole säästänyt talonpoikiakaan. Tarttuvan taudin tavoin, joka ei tunne arvoa eikä säätyä, heittäytyy se linnoista ja huviloista työläisten autioihin asuntoihin, kurkistaa rauhallisiin koteihin, syöksyy raukeaan venäläiseen kyläänkin ja etsii uhrinsa niin eurooppalaisen porvariston huviloista kuin työläisperheiden ummehtuneista kellareista ja talonpoikain savuisista tuvistakin. Sukupuolipulmaa vastaan ei ole lukkoa eikä salpaa. Olisi suunnaton erehdys luulla, että tässä verkossa sätkyttelevät vain turvattujen kansankerrosten edustajat. Sukupuolipulman sameat aallot tunkeutuvat yhä useammin ja useammin myöskin työläisasuntojen kynnysten yli ja luovat draamoja, jotka eivät terävyydessä ja katkeruudessa jää jälkeen hienostuneemman porvarillisen maailman sielullisista ristiriidoista.

Mutta juuri siksi, että sukupuolipulma ei koske yksinomaan omistavien harrastuksia, että sukupuolikysymys on käsittänyt myöskin niin merkitsevän yhteiskunnallisen kerroksen kuin nykyaikaisen proletariaatin, on sitä anteeksiantamattomampaa ja käsittämättömämpää se välinpitämättömyys, jolla tähän äkilliseen ja polttavaan elämänkysymykseen suhtaudutaan. Niiden moninaisten ja merkitsevien tehtävien joukossa, joita työväenluokalle on pantu, on epäilemättä myöskin terveempien ja ilahduttavampien suhteiden luominen sukupuolien välille.

Mistä on kotoisin välinpitämättömyytemme erästä työväenluokan tärkeintä tehtävää kohtaan? Miten voidaan selittää sukupuolikysymyksen kuuluvan niihin vähemmänarvoisiin kysymyksiin, jotka eivät ansaitse, että niihin pannaan niin paljon joukkovoimaa ja huomiota? Aivankuin eivät sukupuolien väliset suhteet ja näitä suhteita säännöstelevän moraalilakikirjan luominen olisikaan ihmiskunnan historiassa osoittautuneet yhteiskunnallisen taistelun yhdeksi pysyväiseksi perussyyksi, aivankuin eivät määrätyissä yhteiskunnallisissa ryhmissä sukupuolien väliset suhteet olisi oleellisesti määränneet taistelun päättymistä vihamielisten yhteiskuntaluokkien kanssa?

Nykyisen ihmiskunnan tragiikka ei ilmene ainoastaan siinä, että aivan silmäimme edessä murtuvat sukupuolisen yhteyden ja sitä säännöstelevien periaatteiden tavaksitulleet muodot, vaan myöskin siinä, että yhteiskunnallisista rotkoista nousevat, ihmisen sielun ihanteilla täyttävät pyrinnöt eivät vielä nyt voi toteutua. Me, ankarimpien luokkavastakohtien ja yksilöllisen moraalin vuosisadan ihmiset elämme ja pyrimme yhä vielä pääsemättömässä sielullisessa yksinäisyydessä. Tämä yksinäisyys keskellä suuria, väkirikkaita, houkuttelevasti kohisevia kaupunkeja, tämä yksinäisyys vieläpä läheisten ystävien ja tovereittenkin seurassa herättää nykyajan ihmisessä sairaaloisen halun takertua kiinni »sukulaissielun» kuvitelmaan, joka luonnollisestikin kuuluu toista sukupuolta olevalle yksilölle, sillä vain sukkela Eros kykenee — ainakin vähäksi aikaa — ajamaan pois yksinäisyyden kolkkouden.

Tuskinpa milloinkaan on sielun yksinäisyys tuntunut sellaisella piinaavalla terävyydellä ja itsepintaisuudella kuin meidän päivinämme.

Muutenhan ei voikaan olla. Näyttäähän pimeys läpinäkymättömimmältä juuri silloin, kun kaukaisuudessa jo näyttäytyy valonkajastus.

Mutta nykyaikaisten individualistien, jotka vasta nyt tuntevat olevansa sangen heikosti sidotut kokonaisuuteen, toisiin yksilöihin, katseihin kajastuu selvästi uusi näky — muuttuvat sukupuolien väliset suhteet, joissa sokeiden, fysiologisten syiden vaikutus syrjäytyy voittoisan toverillisen yhteenkuuluvaisuustunteen periaatteen tieltä. Nykyajan yksilöllinen, omistukseen pohjautuva moraali lakkaa vaikuttamasta kovin pistävästi ja kuolettavasti.

Kun »sukupuolipulmaa» kolmelta neljännekseltään rajoittavat ulkoiset, yhteiskunnallistaloudelliset suhteet, johtuu neljännes sen ankaruudesta epäilemättä »hienostuneesta, yksilöllisestä sielustamme», eräästä porvarillisen aatemaailman herruuden perinnöstä. Nykyinen ihmiskunta on, kuten saksalainen kirjailijatar Meisel-Hess sen on ilmaissut, köyhä »rakkaudenvoimista». Kumpikin sukupuoli etsii toistaan vain haluten saada itselleen mahdollisimman paljon henkisiä ja ruumiillisia nautintoja.

Karkea yksilöllisyys, joka lyö leimansa tähän vuosisataan, ilmenee tuskin millään muulla alalla niin avoimesti kuin juuri tässä, sukupuolien suhteissa. Ihminen, joka tahtoisi paeta sielun yksinäisyyttä, ajattelee lapsellisesti, että riittää, kun alkaa hehkua rakkaudesta ja panee siten voimaan oikeutensa toisen ihmisen sieluun, lämmitelläkseen sielullisen läheisyyden ja ymmärryksen harvinaisen onnen säteissä. Me individualistit vuosisatoja kestäneessä oman »minämme» palveluksessa karkeaksi tulleine sieluinemme, me luulemme sen olevan korkeimman onnen, että tunnemme »suuren rakkauden» virtaavan itsemme ja läheistemme yli tarvitsematta vastineeksi antaa oman sielumme aarretta!

Me vaadimme »rakkausliittolaiseltamme» aina hänen koko persoonallisuutensa emmekä kykene siinä ottamaan huomioon rakkauden yksinkertaisinta sääntöä: hänen sielunsa kohtelemista mitä hellimmällä huomaavaisuudella. Nämä kaavat opettivat meille vähitellen uusia, nyt jo siellä täällä huomattavia sukupuolien välisiä suhteita, jotka perustuvat kahteen uuteen periaatteeseen: 1:ksi täysi vapaus ja 2:ksi toverillisen yhteenkuuluvaisuuden yhdenvertaisuus ja suoruus. Mutta toistaiseksi riutuu ihmiskunta vielä kylmän sielunyksinäisyyden kahleissa ja vain uneksii paremmasta vuosisadasta. Sukupuolipulmaa ei voida ratkaista ilman ihmissielun perinpohjaista muutosta, ilman, ettei ihmiskunnan kyky rakastamiseen kohoa. Mutta tämä sielullinen muutos on taas kokonaan riippuvainen kansantaloudellisten suhteittemme syvälleulottuvasta uudestimuodostuksesta kommunismin suuntaan.

Sellaista aviosuhteiden kirjavuutta, mikä nykyisin vallitsee, ei historia vielä ennen ole tuntenut: purkamaton avioliitto perhepohjalla ja sen rinnalla tilapäinen vapaa suhde, salainen avioliitto ja tytön julkinen yhdyselämä rakastajansa kanssa, epäavio, avioliitto kahden ja kolmen, vieläpä monimutkainen avioliittomuoto neljän kanssa, puhumattakaan ostettavan prostitutsionin moninaisuudesta. Ja tämän ohessa on elämässä talonpojalla ja pikkuporvarilla heimoajan jättämä aviorikoksen ja »morsiusrakkauden» häpeä ja toiselta puolen tyttöajan vapaus, siis »kaksoismoraalia» täälläkin. Aikamme aviollisten yhteyksien ristiriitaisuudet ja sekavat muodot voivat herättää vain kummastusta siitä, miten ihminen, joka sielussaan on säilyttänyt uskon moraalisten auktoriteettien järkähtämättömyyteen, saattaa tulla toimeen näiden ristiriitojen keskellä ja luovia kaikkien näiden toisensa kumoavien, sovittamattomien moraalisten käsitysten välistä. Tavallinen puolustuskaan: »Minä elän uuden moraalin mukaisesti», ei pelasta, koska tämä »uusi moraali» on vasta muodostumisprosessin alaisena. Tehtävähän onkin juuri tämän moraalin lopultakin selväksi tekemisessä, mikä taas tekee mahdolliseksi havaita nykyajan ristiriitaisten sukupuolikaavojen sekasorrosta niiden periaatteiden pääpiirteet, jotka ovat vallankumouksellisen, edistyvän luokan sielun mukaisia.

Edelläesitettyjen seikkojen rinnalla on sukupuolipulmaa kärjistänyt vielä kaksi oleellista syytä, jotka ovat luonteenomaisia nykyajan ihmiselle, nimittäin 1:ksi omaamamme käsitys molempien aviopuolisoiden omistusoikeudesta toisiinsa ja 2:ksi meihin vuosisatojen aikana kasvanut ennakkoluulo sukupuolien erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta kaikilla aloilla ja elämän kaikissa vaiheissa, myöskin sukupuolikysymyksissä.

Käsitystä aviopuolisoiden jakamattomasta omistusoikeudesta toisiinsa on porvariston moraalilakikirjassa viljelty erikoisella huolella yhtärintaa sulkeutuneen, yksilöllisen perheen ihanteen kanssa, joka perustuu kokonaan erikoisomaisuuden pohjalle. Tämän käsityksen istuttamisessa ihmissieluun on porvaristo saavuttanut täydellisyyden: puolison omistuksen käsite ulottuu nykyään vielä paljon ylikin siitä, mitä aviosuhteiden alkuperäinen lakikirja sillä oli käsittänyt.

Sen pitkän historiallisen ajanjakson kestäessä, joka kului »heimoperiaatteiden» merkeissä, ei käsitys miehen omistusoikeudesta naiseen (naiselta kiellettiin yleensä vaatimus miehen yksinomaisesta omistamisesta) ulottunut puhtaasti ruumiillisen rajojen yli. Naisen velvollisuutena oli säilyttää ruumiillinen uskollisuutensa miehelle, hänen sielunsa kuului vain hänelle itselleen. Vaatimuksen omistusoikeudesta rakkaustoverinsa koko henkiseen ja sielulliseen maailmaan esitti porvaristo, siten lujittaakseen perhesiteitä, joiden piti antaa heille kestävyyttä ja voimaa heidän taistellessaan yhteiskunnallisesta herruudesta. Ja tätä ihannetta emme ole ainoastaan ottaneet perinnöksi, vaan olemmepa valmiit vielä kohottamaan sen järkkymättömäksi moraaliseksi »ehdottomuudeksi». Käsitys omistuksesta ulottuu kauas yli laillistetun avioliiton rajojen, se hiipii myöskin vapaisiin rakkaussuhteisiin. Kummankaan sukupuolen rakastavaiset eivät, kaikesta teoreettisesta vapauden kunnioittamisesta huolimatta, ollenkaan tyydy tietoisuuteen rakkaustoverin ruumiillisesta uskollisuudesta. Manataksemme luotamme aina uhkaavan sielullisen yksinäisyyden aaveen murtaudumme me tulevan ihmiskunnan mielestä käsittämättömällä raakuudella ja epähienoudella rakastamamme olennon sieluun ja saatamme voimaan oikeutemme hänen salaisimpaan henkiseen »minäänsä». Nykyaikainen rakastaja antaa verrattoman paljon helpommin anteeksi ruumiillisen kuin sielullisen uskottomuuden ja jokainen sielun osanen, jonka vapaa aviokumppani on hävittänyt hänen rakkaudentemppelinsä kynnyksen ulkopuolella, tuntuu hänestä anteeksiantamattomalta hänelle persoonallisesti kuuluvan aarteen varastamiselta toisten hyväksi.

Ja se yksinkertainen epähienous, jota tällä perusteella osoitetaan kolmatta kohtaan! Jokaiselle meistä on epäilemättä tuttua, että kaksi rakastunutta, joilla vielä tuskin on ollut tilaisuutta tarpeeksi tutustumiseen, kiiruhtavat ottamaan oikeutensa kaikkiin toisen hänelle ystävällisiin, persoonallisiin suhteisiin nähden. Kaksi ihmistä, jotka vielä eilen olivat vieraita toisilleen ja jotka vain yhteisen eroottisen elämyksen johdosta ovat yhdistyneet, kiiruhtavat ojentamaan kätensä toisen sielua kohti ja — ikäänkuin olisivat he kotonaan — levittäytymään tähän vieraaseen, käsittämättömään sieluun, johon lähtemättöminä kuvina on hautaantunut mennyttä, elettyä.

Toinen seikka, joka rumentaa nykyisen ihmisen sielua ja lisää sukupuolipulman kärjistymistä, on käsitys »sukupuolien erilaisuudesta», heidän oikeuksiensa erilaisuudesta, heidän psykofysiologisten elämyksiensä eriarvoisuudesta. »Kaksoismoraali», joka vallitsee sekä porvarillisessa että kansanlaissa, on myrkyttänyt niin miehen kuin naisenkin sielun. Tämä käsitys sukupuolien erilaisuudesta sallii meidän edelleenkin vaihtaa mittapuuta, vieläpä psykofysiologistenkin tapausten alalla, kun on kysymys eri sukupuolta olevien henkilöiden samanlaisesta teosta. Riittää karkea esimerkki: Kuvailkaapa, että porvarillinen sivistynyt, hieno mies, poliitikko, julkinen henkilö — sanalla sanoen: »persoonallisuus» tai ehkäpä vielä »suuruuskin» liittyy keittäjättäreensä (ei ollenkaan harvinainen ilmiö!) ja meneepä tämän kanssa vielä lailliseen avioliittoonkin. Muuttaako tämä seikka mitenkään porvarillisen yhteiskunnan suhdetta kyseessäolevaan mieheen? Heittääkö se pienintäkään varjoa hänen siveelliseen arvoonsa?

Eipä tietenkään! Ja nyt esitämme toisen tapauksen: Porvarillisen yhteiskunnan kunnioittama, julkisuudessa toimiva nainen, naisdosentti, naislääkäri, kirjailijatar, olkoonpa nyt mikä tahansa! — liittyy palvelijaansa ja »skandaalin» täydennykseksi solmii vielä laillisen avioliitonkin hänen kanssaan. Miten suhtautuu porvarillinen yhteiskunta tuohon tähän asti kunnioittamaansa? Luonnollisesti heittää se hänen ylleen halveksumisensa. Ja jos — jumala varjelkoon — hänen puolisonsa, hänen palvelijansa on vielä kaunis ulkomuodoltaan tai muilta ruumiillisilta ominaisuuksiltaan, niin sitä pahempi! »Miten alas se nainen onkaan vajonnut!» kuuluu silloin tekopyhän porvariston tuomio.

Naista holhotessaan menee nykyinen yhteiskunta vielä pitemmällekin kuin entinen sukupolvi kieltämällä naisen menemästä naimisiin muiden kuin arvoistensa miesten kanssa ja vaatimalla hänen rakastumaankin vain sellaiseen. Joka askeleella tapaamme me henkiseltä ja älylliseltä tasoltaan korkealla olevia miehiä, jotka ovat valinneet elämäntoverittarekseen mitättömän, tyhjän olennon, joka ei ollenkaan vastaa puolisonsa henkistä arvoa. Tätä seikkaa pidämme me luonnollisena ilmiönä emmekä koskaan moiti siitä, vaan korkeintaan, että »veli Ivan Ivanitshia täytyy surkutella siitä, että hän on saanut niin sietämättömän vaimon». Ja täynnä ihmetystä lyömme me kätemme yhteen ja huudahdamme melkein syyttäen: »Miten saattoikaan Maria Petrovna, niin etevä nainen, rakastua tuollaiseen mitättömyyteen!... Täytyy todellakin epäillä tämän Maria Petrovnan arvoa».

Mistä johtuu tämä erilainen arvostelu? Mikä määrää sen? Epäilemättä se, että jo vuosisatoja sitten on ihmisten totuttu käsitys sukupuolien eriarvoisuudesta tullut sieluumme oleelliseksi osaksi. Emme ole tottuneet pitämään naista arvossa persoonallisuutena yksilöllisine ominaisuuksineen ja puutteineen, emme ottamaan huomioon hänen psykofysiologisia elämyksiään, olemme pitäneet häntä vain miehen lisäkkeenä. Mies, puoliso tai rakastaja, heittää naiseen valonsa heijastuksen. Todellisuudessa olemme siis tekemisissä vain miehen eikä naisen itsensä määrittelemän henkisen ja moraalisen naisen kuvan kanssa. Vain naisen taloudellisen tehtävän muutos ja hänen astumisensa itsenäisen työn radalle voi heikentää näitä vääriä ja tekopyhiä käsityksiä.

Nämä kolme perussyytä, jotka rumentavat nykyaikaisen ihmisen sielua — hänen itsekkyytensä, käsitys omistusoikeudesta puolisoon, käsitys sukupuolien erilaisuudesta psykofysiologisella alalla — ovat sukupuolikysymyksen ratkaisun esteenä. Avaimen, jolla tämän taikarenkaan voi avata, voi ihmiskunta löytää vasta sitten, kun se on koonnut sieluunsa riittävän varaston hienostuneita tunteita, kun tosiasiat ovat saaneet sen vakuutetuksi vapauden välttämättömyyden käsitteestä aviollisissa ja rakkaussuhteissa, kun toverillisuuden periaate voi riemuita saavuttamastaan voitosta perinnäisestä sukupuolien erilaisuuden käsityksestä ja naisen alistamisesta sukupuolisuhteissa. Sukupuolikysymyksen ratkaisu ei ole mahdollinen ilman sielumme perinpohjaista uudestimuodostumista.

Mutta eikö tämä olettamus ole vain toivotonta haaveilua, jonka lapsellisen reseptin ihanteelliset uneksijat ovat meille määränneet? Ja tosiaankin, miten voitaisiin kohottaa ihmiskunnan rakastamiskykyä? Eivätkö sitä ole määrättömien aikojen kuluessa koettaneet kaikkien kansojen viisaat Buddhasta ja Konfutsesta aina Kristukseen asti? Eikö halu ratkaista sukupuolipulma sellaisilla hyväätarkoittavilla haaveiluilla ole vain oman voimattomuuden tunnustamista, eikö se ole taika-avaimen etsinnän hylkäämistä?

Onko todellakin niin? Osoittautuuko sielumme perinpohjainen uudestimuodostuminen sukupuolisuhteiden alalla tosiaankin niin mahdottomaksi, niin elämään, käytäntöön soveltumattomaksi? Eikö sitten päinvastoin juuri nyt, juuri suuren yhteiskunnallisen ja kansantaloudellisen liikkeen alkaessa huomata niitä ehtoja, jotka sielullisten elämysten alalla johtavat uuden, elävän periaatteen muodostumiseen, periaatteen, joka yhtyy ylläesitettyihin vaatimuksiin?

Porvarillisen luokan tilalle luokka-aatemaailmoineen ja yksilöllisine sukupuolimoraalisine lakeineen astuu toinen luokka, uusi yhteiskunnallinen ryhmä. Tämä kehittynyt, eteenpäinpyrkivä luokka ei voi salata, että sen helmassa kohoavat jo uusien sukupuolisuhteiden taimet, jotka ovat kiinteästi yhdistetyt luokkaansa ja sen yhteiskunnalliseen tehtävään.

Silmäimme edessä tapahtuva taloudellis-yhteiskunnallisten suhteiden monimutkainen kehitys, joka heittää kumoon kaikki meidän käsityksemme naisen tehtävästä yhteiskunnallisessa elämässä ja joka panee horjumaan kaikki porvarillisen sukupuolimoraalin pylväät, tuo mukanaan kaksi näennäisesti toisilleen vastakkaista ilmiötä: toiselta puolen havaitsemme ihmiskunnan lakkaamatta yrittävän soveltautua uusiin, muutettuihin yhteiskuntataloudellisiin suhteisiin, yrittävän joko säilyttää »vanhat muodot» täyttäen ne uudella sisällyksellä (esim. yhdistämällä vanhan purkamattoman, ankarasti yksiavioisen avioliiton ulkoisen järjestyksen täydellisen vapauden myöntämiseen aviopuolisolle) tai päinvastoin ottaa uusia muotoja, joista kuitenkin voidaan löytää porvarillisen avioliiton moraalilakikirjan kaikki ainekset (»vapaa avioliitto», jossa painava, molemminpuolinen puolisoiden omistusoikeuden voimaansaattaminen ylittää kaikki laillisenkin avioliiton rajat). Mutta toiselta puolen esiintyy uusia — ei niin paljon ulkonaisesti kuin sisäiseltä henkiseltä olemukseltaan — sukupuolien yhdistymisen muotoja. Epäluulolla koettelee ihmiskunta näitä uusia ihanteita, mutta maksaa vaivan tarkastella niitä lähemmin voidakseen — niiden kaikesta muodottomuudesta huolimatta — tutustua niille ominaisiin piirteisiin päästäksemme selville siitä, että ne ovat omiaan palvelemaan proletariaatin luokkatehtäviä. Sen, joka ristiriitaisten ja toisiaan vastustavien sukupuolikaavojen monimutkaisesta sekasokkelosta tahtoo saada näkyviin tulevien, terveempien sukupuolien välisten suhteiden taimet, suhteiden, jotka ovat suunnatut johtamaan ihmiskunnan ulos sukupuolipulmasta, sen täytyy jättää huvilakorttelit liikahienostuneine, yksilöllisine sivistyksineen ja suunnata katseensa työläisten autioihin asuntoihin, joissa kapitalismin synnyttämän kostean liejun ja kauhistuksen keskellä, kyynelten ja sadatusten välissä elävät olennot kaikesta huolimatta raivaavat itselleen tien.

Ja täällä, työväenluokassa, vaikeiden taloudellisten ehtojen taakan ja kapitalismin vähentymättömän painostuksen alaisena huomataan se kaksoisprosessi, josta juuri puhuimme: passiivisen soveltautumisen ja aktiivisen, olevaa todellisuutta vastustavan vastarinnan prosessi. Pääoman hävittävä vaikutus pakottaa proletariaatin vaistomaisesti »mukaantumaan» vallitseviin olosuhteisiin ja kutsuu sitäpaitsi sukupuolisuhteiden alalla esiin joukon ilmiöitä, jotka vastaavat muiden väestöluokkien keskuudessa vallitsevia ilmiöitä. Alhaisten työpalkkojen vaikutuksesta kohoaa ehdottomasti työläisten naimaikä. Kun työläisten keskimääräinen naimaikä 20 vuotta sitten vaihteli 22–25 vuoteen, voi proletaari nykyään sensijaan tuskin 30-vuotiaanakaan perustaa perhettä. Ja mitä korkeammalle työläisen sivistysvaatimukset kohoavat, mitä korkeammalle hän arvioi sivistyselämän suonenlyönnin tunnun, teattereissa ja luennoilla käynnin, lehtien ja julkaisujen lukemisen, verojensa maksamisen ammatilliselle taistelulleen, politiikalleen, lempitöilleen, taiteelle, lueskelemiselle j. n. e., sitä korkeammalle kohoaa myös työläisen naimaikä. Samoinkuin naimaton porvariston mies etsii naimaton työläinenkin ulospääsyä prostitutsionista. Tämänlaatuisia ovat työväenluokan epäsuotuisiin olemisenehtoihin suhtautumisilmiöt passiivisen soveltautumisen alalla. Toinen esimerkki: työmies menee naimisiin. Tässäkin samat esteet. Tässäkin samanlainen elämäntaso, joka pakottaa rajoittamaan lapsilukua, niinkuin tapahtuu porvarillisissakin perheissä.

Lapsenmurhien yleisyys, prostitutsionin kasvaminen ovat saman järjestelmän ilmauksia, ovat passiivisen työläistä ympäröivään kuritushuonemaiseen todellisuuteen soveltautumisen eri lajeja. Mutta tässä prosessissa ei ilmene mitään, mikä olisi luonteenomaista proletariaatille sellaisenaan; tämä soveltautumismuoto on ominaista kaikille takapajuisille luokille ja kansankerroksille, jotka törmäävät yhteen kapitalistisen kehityksen maailmanprosessin kanssa.

Erottava linja alkaa vasta siitä, missä astuu voimaan aktiivinen, luova periaate, siitä, missä ei ole mukaantumista vaan vastarintaa, missä uudet ihanteet saavat alkunsa ja ilmaantuvat näkyviin, missä esiintyy rohkeita yrityksiä hengeltään uudenlaatuisten sukupuolisuhteiden aikaansaamiseksi. Tämä aktiivisen vastarinnan prosessi ilmenee yksinomaan työväenluokassa.

Se ei merkitse, etteivät muutkin luokat ja kansankerrokset, erittäinkin porvarillinen sivistyneistö, omaksuisi sitä uutta, jonka pääasiallisesti työväenluokka tulee luomaan ja kehittämään. Vaistomaisesti toivoen voivansa puhaltaa kuoleviin ja siitä syystä voimattomiin avioyhteyden muotoihin uutta henkeä tavoittelee porvaristo sitä »uutta», jonka työväenluokka tuo mukanaan. Mutta ei ihanne eikä sukupuolimoraalinen lakikirja, joita proletariaatti vähitellen kehittää, vastaa sen (porvariston) luokkavaatimusten moraalista todellisuutta. Kun työväenluokan vaatimuksista esillekasvava sukupuolimoraali toimii tämän luokan yhteiskunnallisen taistelun uutena aseena, omaksuu tämän »uudistuksen» myöskin porvaristo, jolle se kuitenkin merkitsee yhteiskunnallisen herruuden perustusten kaivamista. Selittäkäämme tämä ajatus esimerkillä:

Porvarillisen sivistyneistön yritys muuttaa ratkaisematon avioside vapaammaksi, helpommin purettavaksi liitoksi, »vapaaksi avioliitoksi», järkyttää porvariston yhteiskunnallisen tilan välttämättömän tarpeellista perustetta: yksiavioista omaisuusavioliittoa.

Työväenluokalla sensijaan on tämä sukupuolisuhteiden suuri liikkuvaisuus, pieni kiinteys aivan sopusoinnussa tämän luokan oleellisten tehtävien kanssa, vieläpä suorastaan johtuu niistä. Alistumisen periaatteen kieltäminen avioliitossa hävittää porvarillisen perheen viimeisetkin keinotekoiset kahleet. Päinvastoin on luokan yhden jäsenen toisen alle alistuminen samoinkuin omistuksenkin periaate itsessään turmiollinen proletariaatin sielulle. Ei ole luokan etujen mukaista antaa kahlehtia sen yksityisiä jäseniä, tämän vallankumouksellisen joukon itsenäisiä edustajia, koska ennen kaikkea on palveltava luokan eikä muista erottautuneen ja eristäytyneen perhesolun etuja. Alituiset ristiriidat luokan ja perheen harrastusten välillä, erittäinkin lakoissa, otettaessa osaa taisteluihin, ja moraaliset toimenpiteet, joihin proletariaatti sellaisissa tapauksissa turvautuu, esittävät riittävällä selvyydellä uuden proletaarisen aatemaailman luonteenomaiset perusteet.

Kuvailkaamme itsellemme kunnioitettu rahamies, joka liikeyritykselleen ratkaisevana hetkenä perheensä etujen tähden vetää pääomansa pois liikkeestä. Tämän toimenpiteen arvo on selvä porvarillisen moraalin näkökannalta katsottuna. »Perhe-edut» ovat etualalla. Nyt verrattakoon tähän työläisten suhtautumista lakonrikkuriin, joka tovereitaan uhmaten menee työhön lakon aikana suojellakseen perhettään nälältä. — Luokan etu on etualalla! Edelleen, kuvailkaamme mielessämme porvarillinen aviomies, joka rakkaudessaan ja antaumuksessaan perhettä kohtaan erottaa vaimonsa kaikista perheen ulkopuolisista harrastuksista kiinnittääkseen hänet kokonaan lastenkamariin ja keittiöön. »Ihanteellinen puoliso on se, joka osaa luoda itselleen ihanteellisen perheen», kuuluu porvarillinen arvostelu. Mutta miten suhtautuukaan työväenluokka siihen tietoiseen toveriin, joka koettaisi kääntää vaimonsa tai rakastettunsa katseet pois yhteiskunnallisesta taistelusta?

Yksilöllisen onnen, perheen kustannuksella vaatii työväenluokan moraali naisen osanottoa myöskin siihen elämään, joka aukeaa kodin kynnyksen ulkopuolella. Naisen kahlehtiminen kotiin, perheharrastusten alleviivaaminen, käsityksen levittäminen toisen aviopuolison yksinomaisesta omistusoikeudesta toiseen — kaikki nämä ovat ilmiöitä, jotka hävittävät työväenluokan aatemaailman, toverillisen yhteenkuuluvaisuuden perustavia periaatteita, jotka katkovat luokkayhteyden ketjua. Käsite persoonallisuuden omistuksesta toiseen nähden, käsitys saman luokan eri jäsenten alistuksesta ja eriarvoisuudesta on vastoin proletaarisen periaatteen — toveruuden — alkeellisimpia perusteita. Tämä periaate, joka on nousevan luokan aatemaailman pohjana, värittää ja määrittelee proletariaatin koko uuden, muodostumassa olevan sukupuolimoraalisen lakikirjan, jonka avulla inhimillinen sielu muovaillaan uudelleen myötätuntoisten tunteiden keräämisen hengessä, vapauden hengessä omaisuuden sijasta, toverillisuuden hengessä eriarvoisuuden ja alistumisen asemasta.

On vanha totuus, että jokainen uusi nouseva luokka, joka luo edellisestä asteesta poikkeavan aineellisen kulttuurin, rikastuttaa ihmiskuntaa myöskin uudella, juuri tälle luokalle ominaisella aatemaailmalla. Kuitenkin, tarvitsee vain mainita »proletaarinen siveysoppi» tai »proletaarinen sukupuolimoraali», niin kuulee heti kaavanmukaisen vastauksen: »Proletaarinen sukupuolimoraali ei ole muuta kuin 'ylisrakennus'. — Ennenkuin koko taloudellinen pohja on muuttunut, ei sille ole tilaa». Aivankuin muodostuisi jonkun luokan aatemaailma vasta sitten, kun muutos yhteiskuntataloudellisissa suhteissa jo on tapahtunut, jolloin se siten vain muka lujittaisi tämän luokan herruuden! Koko historiallinen kokemus opettaa meille, että yhteiskunnallisten ryhmien aatemaailman ja sen mukana siis myöskin heidän sukupuolimoraalinsa valmistelu päättyy jo tämän ryhmän vaikean taistelun aikana vihollisten yhteiskunnallisten voimien kanssa.

Vain perheen helmassa kehittyvien henkisten arvojen avulla, jotka ovat nousevan luokan tehtävien mukaisia, onnistuu tämän taistelevan luokan lujittaa yhteiskunnallinen asemansa, vain uusien sääntöjen ja ihanteiden tiellä voittaa se nopeammin sitä vastustavat vihamieliset voimat.

Työväenluokan erikoisharrastuksista esiinkasvavan moraalin arvostelun perusteiden etsiminen ja niiden saattaminen sopusointuun näiden harrastusten kanssa — se on tehtävä, joka vaatii työväenluokan henkisten esitaistelijat ratkaisua.

Meidän täytyy lopultakin käsittää, että vain sen prosessin tunteminen, joka tapahtuu tuolla yhteiskunnallisten rotkojen syvyydessä ja muodostaa uusia vaatimuksia, uusia ihanteita ja uusia sääntöjä, tekee meidät kykeneviksi ymmärtämään uuden sukupuolimoraalinkin radan; että vain tämän nousevan, edistyvän luokan moraalin perusteiden levittäminen näkyviin tekee meidät kykeneviksi tulemaan toimeen sukupuolisuhteiden ristiriitaisessa sekasorrossa ja suo meidän löytää kaipaamamme langan, joka tekee mahdolliseksi sukupuolikysymyksen tiukkaankiertyneen vyyhdin selvittämisen.

Meidän täytyy lopultakin muistuttaa itseämme siitä, että luokan perustaviin tehtäviin yhdistetty sukupuolimoraalin lakikirja voi olla mahtavana aseena tämän nousevan luokan taisteluasemassa. Antavathan historian kokemukset kuitenkin tämän opetuksen. Mikä voi estää työläistä käyttämästä sitä luokkansa hyväksi taistelussa kommunismin rakentamiseksi ja uusien, täydellisempien ja ihanteellisempien suhteiden luomiseksi sukupuolien välille?

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Karl Hauptmann'in romaanista: Matilda.

[2*] Maksim Gorjkin Ohikulkijan muistelmista.

[3*] Sudermann: Koti.

[4*] Grete Meisel-Hess: Sivistyneistö. (Die Intellektuellen.)

[5*] Collette Ivere: Tieteen prinsessat.

[6*] Schnitzler: Tie vapauteen.

[7*] T. Stshepkina-Kupernik: Yksi heistä.

[8*] Potapenko: Sumussa.

[9*] Winnitshenko: Elämän vaakalaudalla.

[10*] Sama.

[11*] Sama.

[12*] Sanshar: Annan piirroksia.

[13*] Collette Villi: Kulkuri (La Vagabonde).

[14*] Benette: Pyhä rakkaus.

[15*] Grete Meisel-Hess: Ääni.

[16*] Heinrich Mann: Rakkautta metsästämässä.

[17*] Nagrodskaja: Dionysoksen viha.

[18*] Tähän olisi tekijän pitänyt lopettaa. Koko romaanin jatko on keinotekoista. Olosuhteisiin mukautuvassa, taiteensa kieltävässä Tanjassa, joka on tullut vain nautinnon esineeksi Starkille, emme enää tunne aikaisempaa, rohkean päättäväistä persoonallisuutta Tanjaa, ihmistä. On valitettavaa, että tekijä on Tanjansa näin hämärryttänyt.

[19*] Ilse Frapan: Työ.

[20*] Hedvig Dohm: Christa Ruland.

[21*] Jushekevitsh: Piiristä syrjäytynyt.

[22*] Jakob Wassermann: Nuoren Renata Fuchsin tarina.

[23*] Grant Allena: Nainen, joka uskalsi.

[24*] Winnitshenko: Elämän vaakalaudalla.

[25*] Else Jerusalem: Pyhä sontiainen.

[26*] O. Runov: Taistelu.

[27*] Bernard Shaw: Fannyn ensi näytelmä.

[28*] Gerh. Hauptmann: Yksinäisiä ihmisiä.

[29*] S. Undset: Jenny.

[30*] Romain Rolland: Jean-Christophe.

[31*] Sama.

[32*] G. Aterton: Julia France ja hänen aikansa.

[33*] Marie Antin: Luvattu maa.

[34*] Esim. Rosa Vita Somnium Breve'stä.

[35*] Enemmistö tässä luetelluista kirjailijoista on naisia. Useilla heidän teoksillaan ei ole taiteellista arvoa, mutta vaikkeivät ne itsessään olekaan kovin nerokkaita, antavat ne kuitenkin määrätyssä suhteessa enemmän kuin miehisten kirjailijain taiteellisesti arvokkaammat teokset. Useimmat naisten kirjoittamat romaanit ja kertomukset ovat heidän omia elämäkertojaan, jotka ovatkin meille suurimmasta arvosta. Mitä epätaiteellisemmin ja vähemmin koristellusti täysi elämäntotuus esitetään, sitä täydellisemmän ja totuudenmukaisemman kuvan saamme uuden naisen psykologiasta, hänen tuskastaan, etsimisestään, kaipauksestaan, sitä rikkaampi on »uuden naisen» tutkimisainehisto. Siitä lähtien, jolloin naiskirjailijat eivät enää sokeasti seuraa miehisiä esikuvia, jolloin he urheasti paljastavat naissielun salaisuudet, jotka tähän asti ovat olleet salassa taiteelliselta terävänäköisyydeltäkin, siitä lähtien, jolloin naiskirjailijat alkavat puhua omaa kieltään — kokonaan naisellista kieltä — tulevat heidän teoksensa, vaikkapa ne joskus antavatkin aihetta ulkonaisen taiteellisen kauneuden kaipaamiseen, arvokkaiksi ja merkitseviksi. Ne auttavat meidän lopultakin tuntemaan »naisen», uudestaan muodostuvan tyypin naisen.

[36*] On luonteenomaista, että äidinonni on käsitetty naisen onnen vastikkeeksi. Ellei avioliitto ollut onnistunut, täytyi luopua myös vapaasta rakkaussuhteesta, jos oli leski, jäi viimeiseksi keinoksi — äidinhuolet ja äidinilo. Äitiyttä pidettiin harvoin itsetarkotuksena. Ja vasta vanhemmilla naisilla heräsi halu suvun, perheen saamiseen, joka nyt tuli heidän elämäntarkotuksekseen, epäjumalakseen, jota he palvelivat ja mitä he toisiltakin perheenjäseniltä ankarasti vaativat.

[37*] Matildan lemmenseikkailut eivät estä meitä kunnioittamasta tätä puhdasta ja päättäväistä persoonallisuutta. Mutta samaan aikaan emme voi ilman inhonsekaista säälintunnetta puolustaa hänen sisartaan Marttaa, Matildan laista työläisnaista, joka lemmenseikkailujen jälkeen tuo rahaa kotiinsa. Kokonainen kuilu erottaa Matildan vapauden Martan ostettavaisuudesta.

[38*] Bebel: Nainen ja sosialismi. (Ks. August Bebel: »Nainen ja sosialismi», luku »Nainen tulevaisuudessa». MIA huom.)

[39*] Grete Meisel-Hess: »Sukupuolipulma», Jena, Diederichs.

[40*] Tässä ei saa jättää huomioonottamatta, että Meisel-Hessin esittämä ajatus miessielun muodostumisesta prostitutsionin vaikutuksesta selittää meille toisenkin ilmiön, joka tähän asti on ollut kätkeytyneenä hämärän peittoon. Miehen kykenemättömyys naisen sielullisten liikuntojen huomioonottamisessa ei ilmene ainoastaan siinä, ettei hän ole tottunut pitämään arvossa naisen sielua, vaan se saa hänet myös kummastuttavan yksinkertaisesti olemaan pitämättä väliä naisen psykologisista elämyksistä edes kaikkein läheisimmässäkään toimituksessa. Naisten siitä aiheutuva tyydytyksen puute on lääkäreille hyvin tunnettu ja on se usein erilaisten hermosairauksien aiheuttajana. On merkillepantava, että miehisen hengen kokonaan läpitunkema kaunokirjallisuus täydellisesti vaieten sivuuttaa tämän ilmiön, joka erikoisesti olisi omiaan valaisemaan suurta osaa perhe- ja rakkausromaaneista. Kun Maupassant romaanissaan »Une vie» (Muuan elämäntarina) uskalsi käydä käsiksi tähän kysymykseen, sai tämä ilmestys miesmaailman taholta osakseen vain olkapäiden kohauttelua.

 


Toimituksen viitteet:

[1] »Oppinut» nainen. Suom. huom.