Eduard Bernstein

Sosialidemokratian revisionismi

1909


Julkaistu: »Der Revisionismus in der Sozialdemocratie». Cohen, Amsterdam 1909.
Suomennos: © Timo Korpimaa
Lähde: »Sosialidemokratian revisionismi». Alex Halosen kustannusliike, Tampere 1910.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


Suomentajan esilause.

On hyvin valitettavaa, että suomenkielellä ei ole tähän saakka vielä ilmestynyt mitään sosialidemokratian revisionistista suuntaa selvittävää esitystä. Kaikki sosialidemokratinen kirjallisuutemme on »puhtaan marxilaisuuden», Kautskyn y. m. tuotteita. Kun kuitenkin revisionismilla on laaja kannatus kansainvälisen sosialidemokratian keskuudessa ja kysymys siitä tavan takaa meilläkin sukeltaa esiin, on välttämätöntä saada siitä valaistusta suomenkielelläkin. Nykyään on vallan surkeata nähdä sitä tietämättömyyttä, joka tässä kysymyksessä meillä vallitsee. Revisionismilla käsitetään vain »lähenemistä porvarillisiin», luokkarajojen himmentämistä y. m. s., ollenkaan tuntematta revisionismin teoretista perustelua.

Revisionistisen sosialidemokratian huomattavin teos on Ed. Bernsteinin: »Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie» (Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät). Jo vuosikausia on puhuttu erään porvarillisen kustannusliikkeen aikovan toimittaa sen suomenkielelle. Sen teoksen laajuus ja siitä johtuva kallishintaisuus lienee kuitenkin vaikeuttamassa levenemistä köyhälistön piireihin. Sentähden on tämän kirjasen suomentaja päättänyt toimittaa suomalaiselle yleisölle lyhyen esityksen revisionismin opeista, jotta olisi mahdollista saada poistetuksi edes suurin tietämättömyys tässä tärkeässä kysymyksessä. Esillä oleva suomennos tarkottaa tyydyttää tätä kipeätä tarvetta.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Tekijän esilause.

Esitelmä, jonka täten tarjoan suuremmalle yleisölle, pidettiin huhtikuun 4 p. 1909 Amsterdamin käsityöläisyhdistyksen salissa, kokouksessa, jonka oli toimeenpannut Amsterdamin »Ylioppilasyhdistys yhteiskunnallisia opinnoita varten» yhdessä Amsterdamin ylioppilaskunnan lainopillisen opiston kanssa. Kuulijakunta ei kuitenkaan ollut puhtaasti akademinen. Ylioppilaitten ja oppineitten ohella oli kokouksessa myöskin suuri joukko Hollannin sosialistiseen työväenliikkeeseen osaaottavia henkilöitä.

Painettu esitelmä nojautuu pikakirjoitukseen, jonka olen tarkastanut ja stiliseerannut, kuitenkaan sitä missään kohdin asiallisesti muuttamatta. Suoraa puhuttelumuotoa en ole täydellisesti poistanut, vaikka useimmissa tapauksissa olen asettanut sen sijaan personattoman lausemuodon. Tämä näytti minusta välttämättömältä mahdollisimman voimakkaasti painostaakseni lukijalle esitelmän asiallista luonnetta. Samasta syystä olen tässä pois jättänyt pikakirjottajan merkinnät kuulijakunnan mielenilmaisusta eri kohdissa esitelmää samoinkuin sen loputtua. Esitelmän jakaminen lyhyihin lukuihin helpottaa yleiskatsausta.

Liitteessä tapaa lukija lauselmia, jotka olen esittänyt maaliskuun lopulla 1909 Charlottenburgin sosialidemokratisessa vaaliyhdistyksessä lähellä Berliniä pitämässäni esitelmässä revisionismista ja sosialidemokratisesta ohjelmasta ja joiden pitäisi osottaa, että revisionistinen käsityskanta, sellaisena kuin minä sitä edustan, tarjoo täysin riittävän perustelun sosialidemokratiselle ohjelmalle. Toisin sanoin: minun vastustamani kohdat Saksan sosialidemokratian Erfurtin ohjelman teoretisessa osassa ovat yhtä vähän välttämättömiä agitatoriselta kannalta kuin ne ovat tieteellistä tarkastusta kestäviäkään.

Schöneberg, Berlin, keskivälillä huhtikuuta 1909.

Ed. Bernstein.

Takaisin sisällysluetteloon

 

1. Nimen »revisionismi» synty.

Herra puheenjohtaja on ystävällisessä tervehdyksessään puhunut vastakohdista sosialidemokraatian keskuudessa marxilaisten ja revisionistien välillä. En pidä tällaista vastakkain asettamista aivan oikeana ja minulla on esitelmän kestäessä oleva tilaisuutta tehdä siihen minusta välttämättömältä näyttävä korjaus. Mutta ensiksi tahdon koskettaa sitä Teille tunnettua seikkaa, että todellakin on eri maissa sosialidemokratian keskuudessa ilmaantunut jonkun aikaa virtauksia tahi aineksia, joita nimitetään revisionistisiksi ja revisionisteiksi. Sanon tarkotuksella nimitetään, koska asianomaiset eivät ole suinkaan itse — ja kaikkein vähimmin alkuperäisesti — tuota nimeä itselleen antaneet.

Nimi »revisionisti» on ulkoapäin annettu eikä mikään vapaasti valittu nimi. Mutta esimerkkejä siten syntyneiden nimien juurtumisesta käytäntöön on usein ollut historiassa. Ken tuntee suurten kansanpnolueitten tahi kansanliikkeiden historiaa, tietää myös, miten usein asianomaiset puolueet joko uhkamielisyydestä tahi välinpitämättömyydestä sanojen suhteen ovat pian ottaneet juuri sellaisia ulkoapäin annettuja nimiä merkitsemään liikettään ja ruvenneet itse niitä käyttämään. Puhumattakaan vanhan ajan puolueista on keskiaikana niin ollut Italian reformipuolueen laita, jota sen vastustajat nimittivät »patarener», s. o. lumpunkerääjien puolueeksi. Samoin uskonpuhdistuksen aikana: nimi protestantti oli alkuperäisin pilkkanimi. Samanlaisena esimerkkinä on Alankomaiden historiassa kuuluisaksi tullut lisänimi »geuse». Englannin suuren vallankumouksen aikana oli »kveekarien» tärkeän uskonlahkon nimi aluksi häväistysnimi. Samoin on Englannin kahden suuren historiallisen puolueen, »whigs» ja »tories» laita. Tory merkitsee alkuperäisin rosvoa, whig merkitsee hapanta maitoa.[1*] Näillä nimillä puolueet ensin parjasivat toisiaan, mutta senjälkeen on kumpikin rauhallisesti kantanut vastustajansa antamaa nimitystä, ja niin huono kuin »hapan maito» ei nimi »revisionisti» toki ole. Ranskan uudemmassa tasavaltaisessa liikkeessä huomaamme nimen »opportunistit» ensiksi pilkkanimenä Gambettan johtamille tasavaltalaisille, ja kun 1881–1882 Ranskan sosialidemokratian keskuudessa syntyi hajaannus, nimitti toinen suunta toista halveksivasti »possibilisteiksi», ja nämäkin ovat pilkkanimeksi tarkoitettua nimeään rauhallisesti kantaneet. Amerikan Yhdysvalloissa oli ja on vieläkin politikoitsijoita, jotka heidän vastustajansa kastoivat »mucvumps'eiksi» (= indiaanipäälliköiksi) ja jotka sitten leikillä itse nimittävät itseään siten. Sanalla sanoen sellaiset nimet syntyvät jostakin ulkonaisesta seikasta, ja sitten ne otetaan yleisesti käytäntöön.

Mitä sitten ovat ja mitä tahtovat sosialistiset »revisionistit»? Sana on vielä nuori. Siitä on noin 7–8 vuotta kun Saksassa sosialidemokratian keskuudessa ensi kerran käytettiin nimeä »revisionisti», ja se tapahtui erään senjälkeen Saksan sosialidemokratisesta liikkeestä hävinneen miehen siihen aikaan julkaiseman kirjan, nim. tri Alfred Nossig'in »Sosialismin revissioni» (Sosialismin oikaisu, korjaus) nimisen kirjan yhteydessä, teos, jonka, huolimatta useista minun mielestäni sangen hyvistä yksityiskohdista, kaikki sosialidemokraatit, s. o. myöskin ne, joita nykyään nimitetään revisionisteiksi, ovat hyljänneet. Tri Nossig on, kuten mainittu, senjälkeen eronnut puolaeesta, mutta nimi »revisionisti» on säilynyt ja on sitten erotuksetta sovellutettu kaikkiin niihin sosialisteihin, jotka — niitten joukossa myöskin minun persoonani — asettuvat arvostelevalle kannalle sosialidemokratian perinnäiseen teoriaan nähden.

Tarkottaen juuri perinnäisen sosialistisen opin tahi sen perustelun arvostelua on käsite »revisionismi» kuitenkin Saksan sosialidemokratian keskuudessa jonkun verran vanhempi. Jo sosialidemokratian puoluepäivillä Breslaussa 1895 selitti eräs edustaja, 1902 kuollut sangen lahjakas tri Bruno Schoenlank: »Puolueessa tapahtuu ajatustavan revissioni muutos.» Hän tarkoitti sillä siihen aikaan maatalouskysymystä ja vaati puolueen katsantokannan sovelluttamista maataloudellisten olojen muuttuneen kehityssuunnan mukaiseksi, mutta on myöhemmin jättänyt ohjelmamuutoksen asian ajamisen. En tiedä, miten hän vetäytyi syrjään jo astumaltaan tieltä.

Mutta sillä välin oli vuosina 1896–1897 Saksan sosialidemokratian virallisessa tieteellisessä aikakauslehdessä »Neue Zeit'issä» otsakkeella: »Sosialismin problemeja», ilmestynyt muutamia minun kirjoituksiani, joissa arvosteltiin useita sosialidemokratian keskuudessa levinneitä katsantokantoja, ja niitä seurasi keväällä 1898 kirjoitus, joka kohdistui uskoa vastaan odotettavissa olevaan suureen, koko nykyistä yhteiskuntaa järkyttävään ja tuhoon saattavaan taloudelliseen luhistumiseen. Tässä kirjoitukessa suuntasin ohimennen eräälle luhistumisopin kannattajalle, joka siihen aikaan oli moittinut K. Kautskya ja minua siitä, että meidän kirjoituksissamme ei ole milloinkaan puhetta sosialismin päämäärästä, seuraavat sanat: »Mitä siten yleisesti nimitetään sosialismin päämääräksi, ei merkitse minulle ollenkaan mitään, liike on minulle kaikki kaikessa!» Liikkeellä, lisään, tarkoitan sekä suurta yleistä yhteiskunnallista kehitystä että erityisesti työväenluokan liikettä. Lauseeseen tarttuivat määrätyistä syistä Saksan porvarilliset, nimenomaan porvarillis-vapaamieliset puolueet, ja erikoisesti uskoi siihen aikaan perustettu kansallissosialistien puolue[1] voivansa käyttää sitä sosialidemokratiaa vastaan. Puolueessa taas jotkut ankarasti arvostelivat kirjotustani ja esittivät vaatimuksen, että tulevien puoluepäivien tuli antaa lausunto sitä vastaan. Nämä Saksan sosialidemokratian puoluepäivät pidettiin syksyllä 1898 Stuttgartissa. Niille osotin minä vastaukseksi tehtyihin hyökkäyksiin kirjeljelmän, joka myöhemmin ilmestyi toimestani painettuna jälempänä mainittavaksi tulevassa kirjassa ja jossa minä melko selvästi lausuin mielipiteeni pääasiallisista riitakohdista. Jotta tämä esitelmä ei tulisi liian pitkäksi, en tahdo tässä lukea tätä kirjelmääni, vaan huomautan vain, että se, mitä silloin olen kirjoittanut, on vielä tänäänkin uskontunnustuksenani. Kirjelmä sai Stuttgardissa vastustusta, ja kongressin jälkeen kehottivat silloiset ystäväni minua esittämään mielipiteeni yhtenäisesti kirjan muodossa. Siten syntyi nyt kymmenen vuotta sitten ilmestynyt kirja »Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät»,[2] jota sen jälkeen on ilmestynyt kahdeksan painosta ja joka on käännetty useille eri kielille. Sen esipuheessa on painettuna edellä mainittu kirjelmä Stuttgartin puoluekokoukselle,[3] ja määrätyissä rajoissa on se yksi sen sosialistisen suunnan perustavia kirjoja, jota Saksassa sanotaan revisionistiseksi. Muista suuremmista tämän suunnan julkaisuista on kaiketi merkittävin puoluetoverini tri Eduard Davidein mielestäni erinomainen teos: »Sosialismi ja maatalous

Muita revisionisteja, nimittäin sellaisia, jotka rauhallisesti omaksuvat tuon nimen, on Saksan sosialidemokrateissa: tri Joseph Bloch, aikakauslehden »Sozialistische Monatshefte» tai toimittaja Adolf von Elm, työväenluokasta lähtenyt, erinomaisen toimelias mies, joka oli kauvan aikaa valtiopäivämies, mutta viime kerralla jäi valitsematta; Edmund Fischer, samoin työväenluokasta lähtenyt ja tähänastinen valtiopäivämies; Paul Kampfmeyer, nykyään »Münchener Post'in» toimittaja, sangen tuottelias kirjailija; Paul Löbe, toimittaja Breslaussa; Heinrich Peus, toimittaja Dessaussa; Robert Schmidt, toimittaja ja valtiopäivämies, Saksan ammattiliittojen valtakunnan-työsihteeri, ja monet muut.

Mitä edustavat nyt nämä miehet, jotka tässä olen luetellut. Onko heillä määrättyä ohjelmaa? Tähän saakka ei vielä ole niin ollut asianlaita. Jopa huomataan, jos heidän mielipiteitään lähemmin tutkii, heidän keskuudessaan useissa kohdin mielipiteiden eroavaisuuksia teoriaan ja käytäntöön nähden. Tahdon siitä esittää esimerkin, joka koskee käytäntöä. Muutamat revisionistit — mainitsin jo tri Bloch'in; voin vielä mainita toisen, sangen uutteran ja kunnollisen miehen: Richard Calwer'in — ovat sitä mieltä, että Saksa ei voi kauppapolitiikassaan nykyään tulla toimeen ilman määrätyltä suojelustulleja, samalla kun David, minä ja jotkut muut ovat sitä mieltä, että nykyisen työväenluokan täytyy ehdottomasti pitää kunniassa kansojenvälisen vapaan vaihdon periaatetta ja koettaa toista tietä ratkaista kaikki ne vaikeudet, jotka voivat olla yhdistettyinä suojelustullien poistamiseen. Sellaisia mielipiteiden eroavaisuuksia on revisionistien keskuudessa vielä muitakin. Mutta se ei voi suinkaan merkitä edeltäkäsin mitään tätä suuntaa vastaan. Ken tutkii puolueiden historiaa, on huomaava sen tosiasian, että kaikki puolueet, jotka ovat kokoonpannut arvostelevista luonteista, siis jotka viljelevät etupäässä kritiikkiä, tavattoman vaikeasti voivat yhtyä määrätyistä oppilauselmista. Ja sentähden myöskään sitä tosiasiaa, että revisionistit ovat monessa seikassa eri mieltä keskenään, ei voida käyttää todistuksena tuon liikkeen ala-arvoisuudesta.

Mutta kysyttäneen: Yhdessä kohdassa ainakin täytyy näiden miesten olla yksimieliset keskenään. Jotakin täytyy heillä toki olla yhteistä; mikä on tämä yhteinen kohta? Tämä saattaa nyt minun palaamaan takaisin arvoisan puheenjohtajamme huomautukseen, jossa hän puhui marxilaisista ja revisionisteista ikäänkuin merkiten: toisaalla marxilaisuuden tunnustajat ja toisaalta revisionistit. Se on sangen laajalle levinnyt käsitys, mutta minä en voi sitä tunnustaa oikeaksi. Sillä jos se olisi paikallaan, edellyttäisi se, että revisionin täytyisi välttämättä olla antimarxilainen, marxilaisuuden vastustaja. Minä en kuitenkaan tunne ketään revisionistia, johonka tämä nimitys soveltuisi.

Takaisin sisällysluetteloon

 

2. Marxilaisuuden perusajatus.

Antimarxilainen on ennen kaikkea vain toinen nimitys Marxin teorian vastustajasta. Mutta mitkä ovat Marxin teorian perusteet, mitkä sen johtavat ajatukset? Mikä on se peruskäsitys, joka erottaa Marxin opin häntä edelläkäyneitten sosialistien opeista? Se on voimakkaampi ja syvempi kehitysaatteen käsittäminen, kehityskäsitteen periaatteellisesti voimakkaampi soveltaminen kuin kenkään mun sosialisti ennen Marxia ja hänen aikanaan on tehnyt. Ne sosialistit, jotka elivät ennen Marxia, olivat etupäässä utopisteja, joko enemmän tahi vähemmän haaveilijaluonteita, joka tapauksessa spekulatiivisia luonteita, jotka ajatusmaailmassaan muodostivat yhteiskunnan, jonka tuli olla nykyistä parempi, ihmisiä, jotka asettivat päämääräkseen mahdollisimman hyvän yhteiskunnan ja koettivat sitä toteuttaa. Taikka sitten he olivat reformien miehiä, jotka tarttuivat johonkin soveliaalta näyttävään laajaan yhteiskunnalliseen reformiin tahi reformeihin ja asettivat ne etualalle, mutta ilman syvää, perustavaa voimassaolevan yhteiskunnan tutkimista, ilman että he kykenivät johtamaan tätä reformia suoraan vallitsevista tarpeista, ilman että he kysyivät: miten soveltuu tämä reformi yhteiskunnan koko kehitysjuoksuun, sen olemassaolo-ehtoihin ja voimiin? Vastakkaisesti tälle edustaa Marx käsitystä, että nykyinen yhteiskunta on kehittyvä organismi, elimistö, joka voi yhtävähän mielivaltaisesti muuttua kuin mielinmäärin jäykistyä, jolla pikemminkin on kokonaan omat kehityslakinsa — lakinsa, joita niiden, jotka tahtovat sitä parantaa, täytyy perinpohjaisesti sitä tutkia. Tämä suuri ajatus esiintyy jo Marxin aikaisimmissa kirjoituksissa, järjestelmällisimmin on Marx kuitenkin esittänyt sen esipuheessa siihen teokseen, jonka hän nimellä »Zur Kritik der politischen Ökonomie» (Kansantaloustieteen arvostelu)[4] on julaissut vuonna 18&9, samana vuonna, jona ilmestyi Darwinin ensimäinen suuri kirja elimellisen luonnon kehitysteoriasta, ja hyvällä oikeutuksella voidaan asettaa rinnakkain nämä molemmat julkaisut. Saattaa pitää sattumana, että ne ovat ilmestyneet samana vuonna, mutta se ei ole yhtä satunnaista, että ne ovat syntyneet samana historiallisena aikakautena, samassa ajankäänteessä. Niissä vallitsee perusajatuksilta sama henki.

Darwin kehittää kirjassaan ajatusta, että muutokset elollisissa olennoissa eivät johdu luojan vapaatahtoisesta vaikutuksesta vaan ne täytyy alkuperäisin selittää näitten olioitten elämänehdoista, ja mitä Darwin selittää uusien kasvi- ja eläinmuotojen ja — lajien synnyistä, samaa selittää Marx inhimillisten yhteiskuntien kehityshistoriaan nähden. Luonnollisesti ovat näiden kehitysehdot oleellisissa kohdissaan toisellaiset, sillä sekä kasvimaailma että eläinmaailma kehittyvät kokonaisuudessaan tiedottomasti, tarkotuksettomasti, samalla kun ihmiskunta ajan varrella tulee tietoiseksi kehitysehdoistaan ja yhä enemmän tietoiseksi myös siitä, minkä puolesta se taistelee. Mutta itse tämä tietoisuus ei vapauta ihmistä kaikesta pakosta, se ei Marxin opin mukaan vielä saata yhteiskunnan kehitystä mielivallan asiaksi. Kehityskulussaan pysyy ihmiskunta sidottuna omiin olemassaoloehtoihinsa. Toisin sanoen: se on loppukädessä talous, elintarpeitten, hyödykkeitten tuotannon laji ja tapa — ja minä lisään koska luonto juuri itse on tärkein talouden osa — tämän tuotannon luonnolliset ehdot, jotka muodostavat viimeisen ratkaisevan tekijän inhimillisten yhteiskuntien muuttamishistoriassa — ajatus, joka tosin on lausuttu jo aikaisemmin, jo ennen Marxia, mutta ei siinä selkeässä muodossa, jonka Marx on sille antanut. Ennen kaikkea tulee Marxille se ansio, että hän yhteiskuntakehityksen teoretikkona on ryhtynyt tutkimaan ihmiskunnan tuotantovälineiden historiaa, asettanut yhteiskunnan kehityksen riippumaan työaseen kehityksestä, »tuosta ihmisen elimien jatkajasta».

Työase määrää työn lajin ja tuottavaisuuden ja työn kautta sivistystason. Mitä ihminen saa riistetyksi luonnolta, millä tavalla ihminen voi panna maan viljelyskuntoon, miten hän edelleen muodostaa maan tuotteet ja maakerrosten aarteet, niin että määrätyllä alalla voi asua enemmän ihmisiä kuin ennen, se kaikki riippuu loppukädessä niiden työaseitten laadusta, jotka kulloinkin ovat ihmisten käytettävissä. Ihmisten keskenäisen kanssakäynnin, ihmisten asumistavan, valtasuhteet, luokkamuodostuksen inhimillisten yhteiskuntien keskuudessa määräävät tuotanto-olot, ja tuotannon, viljelyksen, liikenteen ja valtasuhteitten kehitys vaikuttaa jälleen takaisin siveellisiin käsitteisiin. Myöskin nämä muuttuvat, jos olemassaolo-ehdot ovat tulleet oleellisesti toisellaisiksi, ja samoin muuttuvat oikeuskäsitteet ja oikeuslaitos, milloin esiintyy toisellaisia oikeusvaatimuksia. Samoin täytyy valtiollisten laitosten muuttua, jos yhteiskunnan taloudelliset perusteet ovat muuttuneet. Marxin teoria sisältää kaiken tämän. Jos työaseitten muuttamisen kautta kehittyy uusia tuotantotapoja yhteiskunnan keskuudessa, jos yhteiskunta senkautta muuttuu kokoonpanoltaan, jos, ensiksi tiedottomasti, syntyy uusia luokkia, jotka tulevat yhä vahvemmiksi ja astuvat näyttämölle kasvavine vaatimuksineen, niin tulee lopulta hetki, josta alkaen eteenpäin tunkevien, uusien luokkien taistelu vanhoja etuoikeutettuja, omistavia ja valta-asemassa olevia luokkia vastaan muodostuu taisteluksi vallasta, ja niin on inhimillisten yhteiskuntien historia luokkataistelujen historiaa, jotka aina kunakin aikana esiintyvät yhä uusissa muodoissa. Tämä on Marxin teorian perusajatus.

Nyt on tämä voitu yksipuolisesti selittää. On voitu liiotella teknillistaloudellisten tekijäin määräävää valtaa; on voitu unohtaa, että ihmisillä on aivot, jotka ajattelevat, että aatteilla, siveellisyydellä ja oikeuskäsitteellä on määrättyyn rajaan saakka oma kehityksensä, että ne ovat määrääviä tekijöitä sivistyskehitykselle jopa tuotannonkin kehitykselle. On voitu ymmärtää liian yksipuolisesti tuotantotavan käsitettä, on voitu suuresti liiotella taloudellisen tekijän vaikutusta. Samoin on toiselta puolen voitu laimentaa vallan värittömäksi Marxin historiankäsitystä, voitu antaa aatteellisille voimille liian paljon ja taloudellisille voimille taas liian vähän määräävää merkitystä. Tämä kaikki täytyy myöntää; mutta mainitut seikat ovat tahi olisivat erehdyksiä, kysymyksessä olisi vain esittämistavan erilaisuus, ja mainittujen seikkojen vastustaminen ei koske teorian ydinajatusta. Ei ole ainoatakaan sosialidemokratia, jopa väitän, ei ole ainoatakaan yhteiskuntatieteen teoretikkoa, jolla on jonkinlainen merkitys, joka ei olisi hyväksynyt periaatteessa tuota ydinajatusta, ja jos niin ei olisi asianlaita, niin syy ei olisi ihmisten vaan teorian. Teoria, jolla on sisäinen totuus, kohoaa pakottavalla voimalla yläpuolelle puoluetaistelujen. Ja niin on ollut tässä asianlaita. Nykyään on melkeinpä yhteistä tieteille se, että vaikkakin aatteilla on laaja itsenäinen vaikutusalansa, yleisillä oikeus- y. m. käsitteillä kuitenkin lopulta on juurensa taloudellisissa oloissa, yhteiskuntatilassa, niiden luokkien erilaisessa luonteessa, joista yhteiskunta on kokoonpantu. Missä määrin näin on asianlaita politikassa, osottanee seuraava pieni esimerkki historiasta, nim. Englannin suuren vallankumouksen historiasta.

Englannin suuren vallankumouksen aikana oli olemassa, kuten tunnettua, radikaliskansanvaltainen puolue, jonka edustajia sen vastustajat nimittivät levellereiksi, s. o. kumoojiksi, tasaajiksi, ja todellakin oli näitten levellerien joukossa tavallisten kansanvaltaisten ja radikalien rinnalla myös kommunisteja. Nämä levellerit julkaisivat nyt vallankumouksen korkeimmillaan ollessa valtiomuoto-ehdotuksen, jonka he nimittivät kansansopimukseksi — agreement of the people. Siinä esittivät he aikansa kaikkien luokkaetuoikeuksien poistamista ja vaativat yhtäläistä vaalioikeutta — mutta huomautuksella: »kaikille, jotka eivät ole palkkasuhteen alaisia». Jos siihen aikaan olisi sanonut jollekin levellerille hänen omalla kielellään, että tämä poikkeus ei ole kansanvaltanen, niin olisi hän tullut sangen kummastuneen näköiseksi eikä olisi ymmärtänyt väitettä. Sillä keitä sitten olivat ne, joilta senkautta kiellettiin vaalioikeus, minkälaisia olivat siihen aikaan palkkatyöntekijät? On sangen kuvaavaa Englannin vallankumouksen perusaatteille, että vaikka vallankumoukset tunnetusti saattavat näkösälle, toistensa jälkeen, yhteiskunnan kaikki luokat, tämän vallankumouksen aikakirjoissa emme saa lukea mitään työväenluokan esiintymisestä. Luemme kyllä oppilaslevottomuuksista Lontoossa, mutta ei mitään työntekijäin levottomuuksista tahi muista heidän liikkeistään: palkkaa vastaan työskentelevä yhteiskuntakerros oli Englannissa, yhteiskunnan silloisen rakenteen johdosta, vielä aivan merkityksetön ja kehittymätön. Ammattityöntekijä tuli, sen jälkeen kun hän oli ammattinsa oppinut, kohta itsenäiseksi mestariksi. Palkkatyöläisenä olo oli hänelle vain väliaste, joka, katsoen määräykseen seitsenvuotisesta oppiajasta muodosti enimmäkseen sangen lyhyen ajanjakson yksityisen työntekijän elämässä. Sentähden hän ei ollut suhteessaan mestariinsa vastustavan luokan edustaja. Hän oli yhteiskunnallisesti puoleksi alaikäinen, oli muassa mestarin luona ja kannatti mestarinsa valtiollisia mielipiteitä, hän kuului elimellisesti mestariinsa. Sen ajan politikoitsijoitten mieleen ei voinut juolahtaakaan ajatusta myöntää vaalioikeutta sellaisille ihmisille kuin nämä työntekijät olivat, työntekijät itse eivät sitä vaatineet eivätkä olisi sellaista vaatimusta ollenkaan käsittäneetkään. Samoin oli siihen aikaan ja vielä myöhemminkin asianlaita vielä monessa muussakin maassa. Niin kauvan kun palkkatyöntekijän asema on väliaste ammattioppineitten valtavalle enemmistölle, eivät palkkatyöläiset vielä muodosta mitään luokkaa tämän sanan todellisessa merkityksessä, eivätkä sentähden myöskään esitä mitään valtiollisia vaatimuksia.

Takaisin sisällysluetteloon

 

3. Revisionismi ja Marxin kehitysoppi.

Kuten 17:sta vuosisadalla yhteiskunnan silloinen rakenne synnytti määrättyjä valtiollisia katsantokantoja, joitten yläpuolelle aikakauden radikalisimmatkaan politikoitsijat eivät voineet nousta edes aatteessakaan, samoin on uuden ajan kapitalistinen kehitys luonut toisenlaisia yhteiskunnallisia katsantokantoja, joiden olisi täytynyt murtautua kaikkialla esille aikaisemmin tahi myöhemmin ilman ketään teoretikkoa jopa ilman ketään agitatoriakin. Se loi työväenluokan, jonka tunnusmerkki on: joka kerran on tullut palkkatyöläiseksi, se on koko elämänsä palkkatyöläinen. Se loi palkkatyöläisten luokan, palkkatyöläisten, jotka ovat toisista ihmisistä taloudellisesti riippuvaisia ei ainoastaan ajottain vaan jatkuvasti, mutta juuri sentähden eivät ole, kuten keskiajan lopun ja kapitalistisen aikakauden aattoajan käsityöapulaiset, valtiollisesti merkityksettömiä, vaan jotka palkkatyöläisinä menevät naimisiin, palkkatyöläisinä muodostavat perheitä ja joiden senkautta myös täytyy palkkatyöläisinä omata ja puolustaa pitkälle meneviä vaatimuksia valtioon ja yhteiskuntaan nähden. Mitä liikuttivat verot entisajan käsityöläissälliä? Ne kohtasivat häntä harvoin suoraan, enimmäkseen vain välillisesti mestarin porsonan kautta. Nykyään koskee koko kauppa- ja veropolitikka suoraan työläistä, joka on perheenisä; nykyään painaa häntä kaikki, mikä kallistuttaa elämää, ja senjohdosta koskevat häntä aivan toisin kaikki tapahtumat valtiossa, senjohdosta täytyy hänessä välttämättä esiintyä tarve ja vaatimus olla edustettuna lainlaadintatyössä saavuttaa vaikutusvaltaa lainlaadintaan ja hallitukseen.

Niin täytyi myöskin luonnon välttämättömyydellä, kokonaan katsomatta satunnaisiin taloudellisiin riitaisuuksiin, muodostua luokkavastakohta työntekijäin ja heidän kapitalisteiksi tulleiden mestariensa välillä. Työläiset tulevat tietoisiksi syvemmästä yhteiskunnallisesta vastakohdasta heidän ja työnantajien välillä, heidän palkkataistelunsa saa yhteiskunnallisen luonteen. Niin ei ollut asianlaita keskiajan ja aikaisimman uudenajan palkkataisteluissa. Silloiset palkkataistelut olivat etupäässä vain taisteluja taskurahasta, mutta eivät suinkaan taisteluja olemassaolo-ehdoista. Mutta tavallisesti kisällien taistelut eivät ollenkaan koskeneet palkkaa. Suurin käsityöläiskisällien taistelu, joka on tapahtunut Saksassa keskiajalla, kymmenen vuotta kestänyt leipurisällien taistelu Kolmarissa Elsasissa, koski kysymystä, mikä sija tuli kisälleillä olla kulkueessa kirkkojuhlissa. Se näyttää nykyään naurettavalta monesta, mutta keskiajan kisällille ei paikka kulkueessa ollut mikään merkityksetön, vaan melko tärkeä kysymys. Ei tule unohtaa, mikä suuri osa kirkolla siihen aikaan oli kansan elämässä; paikka juhlakulkueissa osotti yhteiskunnallista arvoastetta. Mutta se koski ammattia, ei luokkaa.

Aivan toiset seikat määräävät nykyajan työntekijäin taisteluun. Nykyään taistelu palkasta, työajasta ja työoikeudesta antaa kaikkien ammattien työntekijäin pyrkimyksille niiden luonteen, ja niin valtaa tunne yhtäläisistä eduista koko työväenluokan samoinkun uudenaikainen tuotantotapa on koonnut kaikenlajisia työläisiä yhteen tehtaihin ja työlaitoksiin. Se mikä keskiajalla ja uuden ajan alussa oli etupäässä vain yksilöllistä tahi ryhmäliikettä tahi muodosti osan sorretun kansan kapinaliikkeestä yleensä, se muuttui nyt työntekijäin luokkaliikkeeksi, joka sopeutuu koko ikänsä palkkatyöläisinä elävien ihmisten tosioloisiin tarpeisiin, heidän taloudellisiin tarpeisiinsa hyödykkeiden tuotannossa, vaihdossa ja jaossa, heidän oikeustarpeisiinsa valtiossa, heidän yhteiskunnalliseen tarpeeseensa tulla tunnustetuksi täysi-ikäiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Katsoen tähän tosiasiaan voivat Karl Marx ja hänen työtoverinsa Friedrich Engels lausua nykyajan työväentaistelun suuresta yhteiskunnallisesta päämäärästä seuraavan ajatuksen: sosialismin taistelukeinoja ja päämääriä ei voida keksiä, ne täytyy löytää tosiolojen pohjalla, s. o. ne täytyy havaita tämän suuren, yhä enemmän kehittyvän työväenluokan aineellisista ja oikeudellisista tarpeista, niiden täytyy esiintyä tämän luokan todellisen kehityksen alkeellisina edellytyksinä. Silloin kun näin on asianlaita tarjoavat ne sosialistisille pyrkimyksille paljoa lujemman perustan kuin mitä muuten olisi ajateltavissa. Marx ja Engels vetivät siten sosialismin, jos niin saan sanoa, lennokkaan mielikuvituksen korkeuksista alas yhteiskunnallisen elämän tosiolojen kovalle pohjalle, he johtivat suuremmassa määrässä kuin kukaan heidän edeltäjistään sosialistisen teorian spekulativisen deduktsionin piiristä realistisen induktsionin piiriin.

Tämä oli kuitenkin siihen aikaan useitten sosialistien mielestä paha sosialistisen teorian rajotus. Ennen kaikkea sosialistiset utopistit, oikeammin heidän enemmän tahi vähemmän oikeauskoiset oppilaansa — sillä Owen, Fourier, Saint Simon olivat sillä välin jo kuolleet — järjestelmien rakentajat, jotka loivat mielikuvituksessaan kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä, ihmeen-kauniita täydellisiä yhteiskuntia paperilla, Saksan spekulativifilosofiset sosialistit, jotka nimittivät itseään todellisiksi sosialisteiksi, näkivät Marxin opissa sosialismin tavatonta laimentamista. Eräs viimeksimainituista, Karl Grün, meni niin pitkälle, että hän leimasi vaatimuksen yksinvaltaisen valtion muuttamisesta perustuslailliseksi valtioksi vain sosialismin pettämiseksi.

Kaikille niille, jotka ajattelivat sen suuntaisesti täytyi Marxin teoriojen tuntua suurten, spekulativistä tietä saavutettujen aatteiden laimentamiselta, jopa hylkimiseltäkin. Samoin muuallakin. Aivan hiljattain on venäläinen marxilainen Plechanow kertonut Berlinin »Vorwärts'in» eräässä juhlanumerossa, mitenkä Venäjällä 80-luvulla niitä henkilöitä, jotka esittivät Marxin oppia sitenkuin tässä olen lyhyesti kuvannut, kansankapinoitsijat ja spekulativistä suuntaa kannattavat vallankumoukselliset sosialistit ahdistivat pääoman avustajina tahi vapaatahtoisina palvelijoina, koska he painostivat kapitalistisen kehityksen välttämättömyyttä työväenluokan kehitykselle, samoinkuin Marxkin on tehnyt. Mutta mitä siihen aikaan tapahtui Venäjällä, on vielä sattunut useilla paikoin. Eräs sellainen tapahtuma vielä on kuvaava. Kun minä julkaisin yllämainitun lauseeni päämäärästä, on sama Plechanow hyökännyt mitä kiivaimmin kimppuuni, mutta hän ei ole säästynyt sellaiselta kohtalolta, että venäläiset vallankumoukselliset ovat häntä nimittäneet »venäläiseksi Bernsteiniksi». Marxin opin, kuten sitä tässä on kehitetty, soveltaminen käytäntöön on monesta sosialistista näyttäytynyt sosialismin päämäärän hylkäämiseltä, ja eräässä merkityksessä oikeutetustikin. Sillä periaatteellisesti on minun mielestäni Marxin teoria todellakin kumonnut ajatuksen lopullisesta päämäärästä. Kehitys-aatteeseen nojautuva yhteiskuntaoppi ei voi tunnustaa mitään lopullista päämäärää, inhimillinen yhteiskunta on sen mukaan alituisesti kehityskulun alainen. Sen mukaan on olemassa suuria suuntaviittoja ja päämääriä mutta loppupäämäärää ei voi olla. Sitäkään mikä on voitu merkitä ajoittaiseksi päämääräksi ei pidä edeltäpäin johtaa aivoista, vaan se täytyy muodostua käytännöllisistä taisteluista ja liikkeistä.

Tosin huomaamme Marxinkin kirjoituksissa tulevaisuudenkuvan esittelyä. Niin erittäinkin jo 1847 laaditun kommunistisen manifestin[5] lopussa. Siinä lausutaan, että työläiset hankittuaan valtiollisen vallan tulevat muuttamaan koko nykyisen yhteiskunnan ja perustamaan uuden osuuskunnallista luonnetta olevan yhteiskunnan. Mutta tämä on ilmaistu niin yleisin piirtein ja vastaa niin suuresti työväenluokan yhteiskunnallista aatetta, sellaisena kuin sen on täytynyt muodostua sen elämänehtojen pohjalta ja oleellisesti onkin muodostunut, että sitä ei voi pitää pohjana spekulatsionina, keksittynä ajatuksena. Sillä tavalla saadaan tosin tulevaisuutta ennustaa, että sanotaan: kehityksen ilmeinen juoksu osottaa, että olot muuttuvat siihen tahi tähän suuntaan. Se on silloin kylläkin deduktsionia, mutta realisella eikä spekulatiivisella pohjalla. Kuitenkaan ei kommunistista manifestia, niin nerokas kuin se onkin yksityiskohdissaan, niin paljon kuin se jo kehittääkin Marxin yhteiskuntaoppia, voida pitää sinä Marxin tuotteena, joka osottaa hänet hänen täydessä henkisessä korkeudessaan. Tähän ryhmään kuuluvat suuremmalla syyllä ne kirjoitukset, jotka Marx on kirjoittanut harjotettuaan opinnoltaan Englannissa, joka siihen aikaan oli korkeimmalle taloudelliselle asteelle kehittynyt maa. Johdantona niihin on teos: »Zur Kritik der politischen Ökonomie» (Kansantalouden arvostelu),[6] ja niiden huipun muodostaa osaksi edellisestä muodostettu suuri teos: »Das Kapital» (Pääoma). »Kapital'in» esityspuheessa on kaksi lauselmaa, joissa Marx erittäin terävästi painostaa elimellistä kehitysaatetta. Edellinen niistä kuuluu:

»Silloin kun yhteiskunta on havainnut liikuntansa luonnonlain, ei se voi hypätä luonnollisten kehitysasteitten ohi eikä poistaa niitä. Mutta se voi lieventää ja lyhentää synnytystuskia

On ilmeistä, että tämä lause jälleen sisältää sosialistisen vallankumousaatteen oleellisen rajotuksen tahi, jos niin tahdotaan sanoa, heikennyksen. Se lausuu, että työväenluokan yhtä vähän kuin minkään muunkaan luokan vallassa ei ole muuttaa yhteiskuntaa halunsa, mielikuvituksensa tahi jonkun valmiin kaavan mukaan. Yhteiskunnan elinehtojen täytyy tulla toisellaisiksi, sen täytyy olla saavuttanut määrätyn kehityskypsyyden ennenkuin joku merkittävä yhteiskuntamuutos voi olla mahdollinen.

Toinen lause, jonka tahdon esittää ja joka kuten ensimäinenkin on vuodelta 1866, kuuluu: »Nykyinen yhteiskunta ei ole mikään kiinteä kristalli, vaan kehityskykyinen ja alituisessa muuttumistilassa oleva elimistö.» Sosialistisen kumouksen käsite saa tässä samoin sangen ankaran rajotuksen.

Nämä kaksi Marxin lausetta allekirjoittaa nyt jokainen revisionisti. Niin, jopa revisionisti antaa niille suuremman merkityksen, suuremman kantavuuden kuin ehkä, sen myönnän mielelläni, Marx itse, joka tapauksessa suuremman kuin joukko henkilöitä, jotka kuuluvat Marxin kouluun, mutta revisionistien mielestä muodostavat ahtaan marxilaisen oikeaoppisen koulun antaessaan väitteille, jotka Marx on esittänyt määrättyjen historiallisten edellytysten perusteella, kestävän dogmatisen merkityksen, sensijaan että myöntäisivät niille vain relativisen oikeutuksen. Sensijaan että tunnustaisivat, että jos, kuten muutamissa asioissa on laita, todellinen kehitys poikkeaa aina vain teoretisesti edeltäpäin osotetusta kehityksestä, silloin myöskin oppilauselmien, jotka ovat johdetut alkuperäisen edellytyksen perusteella, täytyy tulla toisiksi, sensijaan marxilaiset oikeauskoiset, jotka pitävät Karl Kautskya pääedustajanaan, meidän mielestämme pysyvät aivan suonenvetoisesti ja täysin hyödyttömästi noissa oppilauselmissa ja koettavat pitää niitä voimassa keinoilla, jotka ovat paljaita tulkintakeinoja ja kokonaan arvottomia todella tieteelliselle teorialle. Voitaisiin sanoa, että useat näistä marxilaisista muodostavat erityisen lahkokunnan marxilaisuudessa, koska he nimittäin ovat vähitellen takertuneet kaikellaisiin Marxin itsensä korjaamiin kommunistisen manifestin lauseisiin ja ajatuksiin, vetoavat mieluummin manifestiin kuin kirjoituksiin, jotka Marx on sepittänyt kehityksensä huipulla.

Takaisin sisällysluetteloon

 

4. Marxilaisuus ja suurteollisuuden kehitys.

Kommunistinen manifesti sisältää erään, voipa melkein sanoa, elimellisen virheen, jonka Marxkin on tunnustanut, niin että hän on myöhemmin sen asianmukaisesti itse korjannut, ja jonka Friedrich Engels on nimenomaan myöntänyt. Siinä on se virhe, että se on melkoisesti liiotellut uudenaikaisen yhteiskuntakehityksen nopeutta ja yksipuolisuutta. Wilhelm Liebknecht, Marxin monivuotinen maanpakolaisuustoveri, on lausunut tämän julkisesti jossakin tilaisuudessa ja yksityisesti on hän kertonut minulle mieltäkiinnittäviä erikoisseikkoja siitä, miten paljon Marx aikoinaan on liioitellut kehityksen kulkua, mikä muuten Marxin kiihkeään, kumoukselliseen, elävään henkeen nähden on sangen hyvin ymmärrettävissä. Ei saa myöskään unohtaa, että siihen aikaan kun Marx kirjoitti manifestinsa hän ei ollut vielä käynyt Englannissa, vaan ainoastaan etäältä tehnyt huomioita Englannin työläisten silloisesta suuresta taisteluliikkeestä, joka ajottain tosiaankin näytti alkuperäisellä voimalla aikovan kukistaa koko brittiläisen maailman vallan. »Kapitalissa» on Marx oikaissut monta alkuperäistä otaksumaansa, matta siinäkin huomaamme vielä paljon liioteltavan ja yksipuolisesti arvioitavan kapitalistisen kehityksen nopeutta. Niinpä ovat tosin useat johtopäätökset niistä edellytyksistä, joiden perustalla Marx kirjoitti, oikeat, mutta sitävastoin toiset eivät ole tahi eivät enää ole oikeat. Porvarillisen talousjärjestelmän kehitys on vaatinut paljon pitemmän ajan ja osottanut, että tämä yhteiskuntamuoto on paljon enemmän laajenemis- ja muodostamiskykyinen kuin Marx ja muut hänen aikalaisensa olivat otaksuneet. Ja koska kehitys on kestänyt kauvemmin ja porvarillinen, s. o. vapaa vaihtotalous on sangen paljon edelleen laajentanut piiriään, oli aivan välttämätöntä, että sen täytyi tänä aikana herättää eloon uusia yhteiskunnallisia järjestäymismuotoja, joita Marxin oli mahdoton täydellisesti edeltäpäin nähdä niiden yksityiskohtia myöden ja niiden kantavuutta tyhjentävästi arvostella. Ottakaamme esimerkiksi eräs tosiasia, jonka Marx tosin on ennakolta oikein esittänyt, mutta jonka vaikutusta hän ei ole täysin oikein arvostellut eikä voinutkaan tarkkaan arvostella ilman yli-inhimillisiä keinoja: kapitalismin aikaansaama maailmanliikenteen valtava laajeneminen, merentakaisten maiden liittäminen ei ainoastaan maailmankaupan piiriin — siihen kuului niitä jo ennemminkin — vaan sellaisten tavarain tuotanto- ja vaihtopiiriin, joita tavallisissa oloissa tuotamme myöskin Europasta. Tästä johtunut tavaratuotannon suuremmoinen lisääntyminen on vasta sen jälkeen tapahtunut täysin askelein kun Marx jo oli kirjoittanut »Das Kapital» teoksensa ja siinä vetänyt loppulauselmansa paljoa vähemmän kehittyneestä talouselämästä ja esittänyt suuren joukon johtopäätöksiä, jotka nykyään ovat osaksi vanhentuneet.

Miten suuremmoinen on nykyään tavaravalmistus ja tavaravaihto, miten suuremmoisesti maailmankauppa on kehittynyt, siitä esitettäköön muutamia numeroita ainoastaan Saksasta. Saksan ulkomaankauppa nousi vuonna 1880 lähes 6 miljardiin Saksan markkaan (1 Saksan markka — 1,24 Smk), vuonna 1907 sitävastoin 18 miljardiin markkaan; tämän kaupan arvo on siis noussut kolminkertaiseksi samalla kun väestö lisääntyi ainoastaan noin 40 %. Ja tämä ulkomaankauppa on, mitä vientiin tulee, nykyään pääasiassa saksalaisten teollisuustuotteiden vientiä. Saksalainen teollisuus on, voitaisiin sanoa, suurimpiin liikkeisiinsä ja yrityksiinsä nähden kasvanut valtion rajojen ulkopuolelle. Se huolehtii maailmanmarkkinoista eikä ainoastaan kotimaasta. Saksassa on teollisuuksia, jotka lähettävät ulkomaille jopa 23 tuotteistaan, mutta itse Saksassa myyvät vain alle puolet tuotannostaan. 4 vuotta Marxin kuoleman jälkeen, vuonna 1887 nousi Saksan rautateiden rahtiliikenne ulkomaiden kanssa 18,89 miljonaan tonniin, 18 vuotta myöhemmin, vuonna 1905 43,6 miljonaan tonniin. Meriliikenne Saksan satamissa nousi vuonna 1883, huomioonottaen saapuvien ja lähtevien laivojen lastin, 15,51 miljonaan tonniin, vuonna 1905 38,33 miljonaan tonniin.

Esimerkkinä siitä, minkälaisia maailmanmarkkinasuhteita on kehittynyt ja miten aivan uusia muotoja on syntynyt niitä varten, on eräs aivan uudenaikainen teollisuus, jonka Marx tunsi vasta ainoastaan sen alkuasteilla: sähköteollisuus, sähkökoneitten valmistus ja sähkövalon ja sähkövoiman välitysliikkeen harjottaminen. Yksi suurimmista yhtiöistä tällä teollisuusalalla Saksassa on Berlinin Yleinen Sähköyhtiö (Berliner Allgemeine Electrizitäts Gesellschaft). Sillä oli vuonna 1907 100 miljonan Saksan markan osakepääoma, joka pörssihinnan mukaan edusti 220 miljonan markan arvoa; sen lisäksi obligatsionipääoma 37 miljonaa markkaa ja vararahasto 47 miljonaa markkaa, siis pörssihintaan katsomatta, 184 miljonan markan perustamis- ja liikepääoma. Mutta siihen sen pääomamahti ei vielä rajotu. Tämä Yleinen Sähköyhtiö on osakkaana Berlinin Sähkölaitosyhtiössä (Gesellschaft der Beliner Elektrizitätsverke) joka varustaa sähköllä suurimman osan Berliniä ja jolla on yhteensä 114 miljonan markan pääoma, mutta jonka kurssiarvo samoin on paljoa korkeampi. Edelleen on osakkeiden kautta sen hallussa erään sen sähköliikkeitä varten perustaman pankin taloudellinen ylijohto, pankin, joka sijaitsee Zürichissä, koska sen tarvitsee maksaa siellä vähemmän veroja ja on vapautettu monenlaisesta epämieluisesta valvonnasta. Se on raha-asioissa ympäri maailmaa olevien sähköliikkeitten kanssa, jotka tilaavat koneensa y. m. Yleiseltä Sähköyhtiöltä Berlinissä, ja on osakkeiden omistuksen kautta osallinen noin 20 muuhun liikeyritykseen. Sitten on Yleisen Sähköyhtiön haaraosastona vielä eräs Sähkönhankintayhtiö, (Elektrizitäts-Lieferungsgesellschaft) ja edelleen on Yhtiö keskinäisessä sopimussuhteessa — voidaan käyttää myöskin vähemmän viatonta nimeä samasta asiasta — Yhdysvaltojen suurimman sähköyhtiön, General Electric Companyn kanssa. Molemmat mahtavat yhtiöt ovat ulkomaanmarkkinoitaan varten niin sanoaksemme jakaneet maailman: »Teille tämä maailmanpuolisko, meille toinen.» Siten ne valiotusretkillään eivät joudu riitaan. Yleinen Sähköyhtiö on alallaan jälleen kartellisuhteessa Saksan lähinnä suurimman sähköyhtiön kanssa, yrityksen, jonka nimessä on ensimäisenä suuren keksijän Werner Siemensin nimi, toiminimen Siemens und Halske kanssa, joka edustaa 93 miljonan markan pääomaa ja on läheisesti yhdistetty yhtiöön Siemens-Schuckert Etelä-Saksassa, jonka pääoma nousee 110 miljonaan markkaan. Toiminimen Siemens und Halske toisella sivuliikkeellä on 15 miljonan markan pääoma, ja edelleen on silläkin hallussaan perustamansa »Sähköpankki», joka hoitaa määrätyitä raha-asioita sen puolesta. Myöhempänä aikana ovat molemmat suuret yhtiöt tehneet kaikessa hiljaisuudessa sopimuksen yhteisestä menettelytavasta julkisiin selontekoihin nähden muutamien lähinnä suurimpien Saksan sähköliikkeitten kanssa, joista merkittävin on toiminimi Felten-Guillaume & Lahmeyer Frankfurt am Mainissa, jonka nimellispääoma on 80 mijonaa markkaa, mihin tulevat vielä lisäksi useitten tähän yhtiöön kuuluvien laitosten pääomat. Suuri ryhmä jättiläismäisiä monopooliyhtiöitä on tällä tavalla nykyään yhtynyt ja liittoutunut Saksassa alistaakseen valtaansa, missä suinkin mahdollista koko sähköteollisuuden ei ainoastaan Saksassa vaan myöskin suuressa osassa muuta maailmaa. Ja samoinkuin tämän uudenaikasen teollisuuden on myöskin meidän suurten teräsliikkeittemme laita, jotka ovat yhdistyneet ympäri maailman tunnetuksi terästehdasliitoksi, samoin on liittoja kutomateollisuudessa, paperi- ja kirjapainoteollisuuksissa j. n. e., jotka kaikki toimivat paitsi kotimaisilla myöskin ulkomaisilla markkinoilla ja ovat vetäneet verkkonsa kauvas kansallisten rajojen ulkopuolelle, jonka kautta työntekijäin asema on joutunut ennemmin aavistamattomaan riippuvaisuuteen maailmanmarkkinoista.

Lyhyesti sanottuna: uusin kehitys on luonut sellaisia järjestömuotoja teollisuuden ja taloudellisen keskuusliikkeen alalla, joita Marx ei vielä tuntenut eikä voinut vielä tuntea. Siihen aikaan kun Marx kirjotti, olivat liikkeet, joissa oli 1,000–2,000 työntekijää jo tavattoman suuria liikkeitä, nykyään on liikkeitä, joissa on 20,000, 30,000 jopa 40,000 työntekijää. On mieltäkiinnittävää nähdä, miten tämä tosiasia vaikuttaa edistyneimpien teollisuuksien työntekijäin ajatusmaailmaan. Saksan virallinen liiketilasto erottaa pieniä, keskikokoisia ja suurliikkeitä. Se nimittää pienliikkeiksi liikkeet, joissa on 5 henkilöä, keskikokoisiksi liikkeet, joissa on 6–50 henkilöä, suurliikkeiksi ne, joitten palveluksessa on yli 50 henkilöä. Siten virallinen tilasto. Ja nyt työntekijäin käsityskanta. 7 vuotta sitten, vuonna 1902, laativat Berlinin metallityöntekijät itselleen tilaston palkka- ja työaikasuhteista Berlinissä. Tässä kirjan muodossa julaistussa tutkimuksessa tavataan samoin jako pieniin, keskikokoisiin ja suuriin liikkeisiin. Mutta työntekijät nimittivät kaikki liikkeet, joissa työskenteli 100 henkilöön saakka, vielä pienliikkeiksi! Keskisuurissa liikkeissä työskenteli heidän mukaansa 101–500 henkilöä, ja vasta yli 500 henkilöä käsittävät liikkeet alkoivat olla suurliikkeitä! Huvittavalla tavalla tuli tämä tosiseikka esiin eräässä metallityöntekijäin kokouksessa, jossa olin läsnä ja jossa esitelmän jälkeen kuvailtiin oloja eri tehtaissa. Eräs työntekijä kuvaili tapahtumia jossakin liikkeessä ja lausui halveksimista osottavalla liikkeellä: »Te voitte ymmärtää, minkälainen liike se on, siinä on vain noin 100 työntekijää». Liike, jossa on 100 työntekijää, edellyttää toisinaan jo miljonääriomistajaa. Mutta työntekijäin silmissä merkitsi metalliteollisuuden alalla oleva liike, jossa oli »vain noin 100 työntekijää» melkein yhtä vähän kuin ennen pikkukauppiaan liike.

Niin suuremmoisesti ovat olot muuttuneet. Vuonna 1850 käytettiin teollisuuden palveluksessa melkein yksinomaan koneita, joissa oli korkeintaan 30 hevosvoimaa, nykyään käytetään suurteollisuudessa koneita, joissa on jopa 30,000 hevosvoimaa. Sen lisäksi tulee nykyään vielä sähkön käyttäminen aineitten muuttajana, sähkökemia, joka on luonut aivan uusia tuotannonhaaroja. Kaikki tämä on nyt tosin, vaikkakaan Marx ei voinut sitä kuvata etukäteen, periaatteellisesti vielä Marxin esittämän kehityssuunnan mukaista, ja marxilainen oikeaoppisuus käyttääkin sitä mielellään todistuksena teorian paikkansapitäväisyydestä. Mutta sillä on kuitenkin, mitä tulee sen vaikutuksiin taloudellisiin oloihin, työväenluokan taisteluehtoihin ja yhteiskunnallisen kumouksen mahdollisuuksiin ja muotoihin kantavuutta, jota Marx ei voinut ottaa huomioon.

Voidaanko maailmanteollisuuksia ottaa valtion haltuun? Mitä se merkitsisi? Voiko uudenaikainen valtio ottaa haltuunsa laitoksia, joiden liiketoiminta on suureksi osaksi keinottelevaa, spekulativista laatua? Laitoksia, jotka tuotteineen ja vientimahdollisuuksineen esiintyvät kilpailijoina maailmanmarkkinoilla ja taistelussa menekistä ja tilauksista osottavat kaikkia uudenaikaisen kilpailun kauniita ominaisuuksia? Ja jos valtio sitä ei tahdo, eikä voi, voidaanko antaa näiden liikkeiden, joilla uudenaikaisessa kansantaloudessa on niin suuri merkitys, jotka antavat työtä yhteensä kokonaisille työläisarmeijoille ja joiden olemassaolosta riippuu suureksi osaksi kansan hyvinvointi, voidaanko antaa niiden, koska valtio ei voi niitä yksinkertaisesti vain ottaa haltuunsa, joutua häviöön yhteiskunnallisessa kumouksessa? Sekin on mahdotonta? Täytyy ottaa käytäntöön aivan toisia keinoja ja menettelytapoja, jotta ne saataisiin vähitellen yhteiskunnan yhä ankaramman valvonnan alaisiksi, yhteiskunnan, joka vain aste asteelta voi päästä niiden täydelliseksi herraksi. Sen ovat m. m. todella vallankumouksellisessa liikkeessä Venäjän teollisuuskeskuksien työläiset sangen tuntuvasti saaneet kokea.

Venäjän vallankumous, joka vuonna 1905 alkoi niin suuremmoisesti, niin toivorikkaasti, ja josta me voimme sanoa ainakin yhden seikan: mitä se silloin saavutti ei ole kokonaan voinut tulla hävitetyksi, palanen saavutuksia on joka tapauksessa jäänyt voimaan huolimatta kaikesta taantumuksen röyhkeydestä — tämä Venäjän vallankumous on ajottain Venäjän suurissa teollisuuskeskuksissa, Harkovissa, Rostovissa, Moskovassa, Pietarissa, Warsovassa ja varsinkin Lodzissa, Venäjän Manchesterissa, saattanut työläiset hallitsevaan valtaan teollisuudessa. Yksinvaltius oli murrettu, virkamiesten ja poliisin koko valta-asema oli hoputettu, kävi niin, että poliisi selitti tehtailijoille: Pitäkää itse huolta, miten tulette toimeen työläisten kanssa, me emme voi teitä auttaa! Lodzissa on tehtaita, joissa työskentelee 7,000–8,000 henkeä; näissä tulivat nyt työntekijät yhdellä iskulla herroiksi. Omistajat pakenivat ulkomaille ja jättivät liikeasiotten edelleen hoitamisen prokuristeille ja liikkeenjohtajille. Muutamia näistä työläiset ampuivat; heidän täytyi yksinkertaisesti taipua työläisten vaatimuksiin, jos he tahtoivat olla varmoja hengestään. Mutta sitä kesti vain verrattain lyhyen ajan. Sellaisten olojen vallitessa tulee ehdottomasti hetki, jolloin tehtaitten tähänastiset omistajat selittävät työläisille: »Meidän puolestamme pitäkää te tehtaat; me emme voi niitä enää hoitaa, meille on historia nyt samantekevä!» Jollen erehdy, on Kautsky esitelmässään, jonka hän on pitänyt täällä Hollannissa vallankumouksen jälkeisestä hetkestä, esittänyt aatteen, että työväenluokan vallankumouksen ensimäisiä seurauksia on se, että tehtailijat vapaaehtoisesti jättävät tehtaat ja että tehtailijat tulevat mainitulla tavalla sanomaan: »Hyvä, ottakaa tehtaat haltuunne, mutta jättäkää meidät rauhaan!» Varmaankin tämä on sangen mahdollista, ja minä myönnän, että tuotannon anastaminen tulisi tällä tavalla sangen halvaksi. On vain kysymys siitä, tuleeko tahi voivatko sitten työntekijät puolestaan ottaa haltuunsa tehtaat, joita valtio ei voi ottaa ja voivatko he edelleen niitä menestyksellä hoitaa? Ja päättäen kaikesta siitä, mitä tähän saakka olemme nähneet, tulemme välttämättä siihen johtopäätökseen, että työläiset eivät tahdo eivätkä voi ottaa tehtaita haltuunsa. Nuo niin helposti anastetut tehtaat tulevat vallankumouksessa olemaan merkityksettömiä. Venäjällä päättyi työläisten herruus kaikkialla siten, että tuli hetki, jolloin päinvastoin työntekijät selittivät tehtailijoille: Me näemme, että te olette jälleen herroina, ja alistuivat rauhallisesti heidän määräyksiinsä. Työläisten teollinen diktaturi ei olisikaan niin yksinkertaisesti ollut toteutettavissa. Taloudellisella elämällä on varmoja elinlakeja, joiden yli paljas ihmistahto ei voi päästä.

Takaisin sisällysluetteloon

 

5. Marxilaisuus ja yhteiskunnan jakautuminen eri kerroksiin.

Tässä esitetyt ajatukset eivät ole mitään antimarxilaisia, ne ovat johtopäätöksiä, jotka, vaikkakaan Marx itse ei ole niitä tehnyt, ovat kuitenkin sopusoinnussa hänen teoriansa perusajatusten kanssa. Yhteiskuntaa, jonka laitokset ja tavat perustuvat vuosituhansia vanhaan kehitykseen, ei voida yhdessä päivässä muuttaa aivan toiseen suuntaan. Tämä väite ei johdu siitä, että kapitalismilla ei ole ollut sitä seurausta, jota siltä kauvan on odotettu, nim. yhteiskunnan saattamista yksinkertaisemmaksi rakenteensa ja elimistönsä puolesta, täydellisesti yksinkertaisten olojen luomista; ei, yhteiskunta on tullut mutkikkaammaksi, luokkajako moninaisemmaksi, se on yhä edelleen haaraantunut. Teollisuuden ja kaupan pienliikkeet eivät ole saatetut häviöön, ne ovat vain joutuneet syrjäytetympään tilaan ja muuttuneet luonteeltaan ja taloudelliselta asemaltaan. Suuri joukko niitä on tosin hävinnytkin, suurliikkeet ovat niitä kukistaneet ja nielleet. Mutta niiden tilalle on kapitalismi itse jälleen luonut uusia pienliikkeitä. Jotta en pysyisi vaan teorian maailmassa, tahdon ottaa esimerkin. Vaskisepäntyö on teollisuudenhaara, joka on uudenaikaisissa, kapitalismin valtaamissa maissa entisessä muodossaan melkein kokonaan hävinnyt. Vaskiseppämestari ei tee nykyään enää kastrulleja, maljoja j. n. e., ne tehdään nykyään tehtaassa, hän korkeintaan myy niitä. Vanhan vaskisepäntyön on täytynyt jättää suuren osan työalaansa. Mutta entisen vaskiseppämestarin tilalla tapaamme nykyään suuria, keskikokoisia ja pieniä sähkölaitosten asettajaliikkeitä. Pienliiketeollisuus toisissa muodoissa on kehittynyt suurteollisuuden pohjalla. Samallaista voidaan huomata vielä useissa muissakin teollisuushaaroissa.

Vielä voimakkaampi on pienliikkeiden säilyminen maataloudessa. Maataloudessa on pienliike samoinkuin keskikokoinen liike osottautunut sangen paljon vastustus- ja toimintakykyisemmäksi kuin sosialidemokratia Marxin taloudellisten oppien vaikutuksesta aikaisemmin otaksui. Marx oli ennustanut pienliikkeen häviötä maataloudessakin, koska, siihen aikaan kun hän harjotti taloudellisia opintojaan, Englannissa, kapitalistisesti edistyneimmässä maassa, maatalous todellakin oli etupäässä suurmaaomistuksen hallussa. Mutta tämä suurmaaomistus on luotu keinotekoisesti ja sitä ovat pitäneet pystyssä englantilaisen oikeuden erikoiset ominaisuudet ja lisäksi Englannin muut erikoisolot. Sitäpaitsi ei voi ollenkaan väittää sitä vastaan, että nimenomaan siihen aikaan Englannissa vielä laajalti levinnyt viljanviljelys takaa suurviljelykselle melkoisen etevämmyyden pienviljelyksen rinnalla seuduilla, joissa on laajoja tasankoja.

Minä myönnän vielä enemmän, sillä minulla ei ole mitään halua jonkun edeltäpäin luodun teorian tähden sulkea silmiä tosiasioilta. Minun pyrkimykseni on palvella totuutta. Minä hylkäisin heti jokaisen väitteen, jonka olen esittänyt oikeaoppisia marxilaisia vastaan, jos tulisin vakuutetuksi, että se ei ole tahi ei enää ole sopusoinnussa tosiasiain kanssa. Minä myönnän sentähden vielä toisenkin asian. Minä pidän uskottavana, että itse karjataloudessakin, missä pienliike osottautuu sitkeähenkisemmäksi, nähdään järkiperäinen suurliike tuottavammaksi käytettyyn ihmistyöhön nähden, ja että, puhtaalta matematiselta kannalta katsottuna tämän sentähden tulisi osottautua ylivoimaiseksi. Mutta tässä tulee huomioonotettavaksi toinen seikka, joka näyttelee suurta osaa tässä maailmassa ja joka sentähden täytyy ottaa laskuihin, nimittäin sielullinen tekijä työssä. Ottakaamme esimerkiksi karjataloudellinen suurliike. Siinä täytyy pitää huolta karjasta m. m. myöskin iltasin. Se täytyy aina iltasin puhdistaa, sen tulee saada vettä ja rehua, joka tapauksessa täytyy sitä tarkastaa. Suurtaloudessa suorittaa tämän palkkatyöläinen, renki, ja hänelle se on työtä, jonka hän aivan oikein ja aivan johdonmukaisesti tahtookin sellaisena pidettäväksi ja arvosteltavaksi, sillä hän ei tee sitä omaksi hyväkseen, hänellä ei ole mitään omaa etua siitä. Käykäämme nyt pikku tahi keskisuuren talonpojan tilalle, jossa pidetään karjaa. Hän käy iltaisinkin vielä kerran navetassa ja tarkastaa karjan. Mutta sitä hän ei enää pidä työnä, se on hänelle vain tehtävä, joka tuottaa hänelle useammiten määrättyä iloa, sillä onhan se hänen omaa karjaansa, jota hän hoitaa ja vaalii. Sen ruumiillisen vaivan, jota tämä tehtävä hänelle epäilemättä tuottaa, korvaa hänelle sielullinen tyydytys tahi ainakin se sitä melkoisesti vähentää. Tämä on yksi niitä syitä, jonkatähden pienliike kaikissa maissa säilyy sitkeästi karjataloudessa suurliikkeen rinnalla jopa vallottaa siltä alaa.

Ammattien ja liikkeitten lasku Saksassa kesäkuun 12 p. 1907, jonka tulokset tilastolliset virastot nyt ovat julaisseet, on osottanut, että Preussissa — Saksan muissa osissa ovat luvut vielä suotuisammat talonpoikaistiloille — pienet ja keskikokoiset talonpoikaistilat ovat maataloudessa lisääntyneet yli 10 %, eikä ainoastaan lukumäärältään vaan myöskin viljelysmaansa puolesta, jopa tällaisten tilojen viljelysmaa on kasvanut vielä enemmän kuin liikkeiden lukumäärä, samalla kun suurliikkeiden luku ja viljelysala ovat vähentyneet. Mutta teollisuudenkaan kehityksellä, jota kukaan ei voi kieltää, jota piintynein konservativikaan ei kiellä, koska tosiasiat puhuvat liian selvää kieltä, teollisellakaan keskityksellä ei ole ollut sellaista vaikutusta, että yhteiskunnan luokkajako olisi tullut yksinkertaisemmaksi. Se ei ole vähentänyt kapitalistien luokkaa, ei päinvastoin se on melkoisesti sitä lisännyt. Sillä niitten suurten jättiläislaitosten takana, joista yllä puhuttiin, ei ole kutakin kohti joku jättiläiskapitalisti, joku oikea mammuttikapitalisti, ei ole kysymyksessä ainoastaan pataljoona, ei pari pataljoonaa, ei rykmentti, ei kaksikaan rykmenttiä, vaan kokonaiset armeijakunnat kanssaomistajia kaikensuuruisten osakkeenomistajien muodossa.

Olen useissa esityksissäni huomauttanut tästä tosiasiasta ja viitannut m. m. siihen, että Yhdysvaltojen maailmankuululla terästrustilla, joka on niellyt varmaankin satoja tehtaita, on takanaan noin 50,000 osakasta. Olen maininnut ja toistan sen tässä, että Englannin 21 suurinta hienolankakehräämöä, jotka nyt 10 vuotta sitten liittyivät hienolankatrustiksi, senkautta aikaansaivat tosin huomattavan keskityksen teollisuuden alalla, mutta eivät vähentäneet kapitalistien lukua, sillä trustilla on noin 4,500 erisuurta osakkeenomistajaa. Samallaisia tapauksia voidaan havaita kaikkialla teollisuudessa, omaisuuden personaton muoto on yhä enemmän voittanut alaa. Jopa niissäkin liikkeissä, jotka ovat alkuperäisesti olleet yhden henkilön perustamia, niissäkin jakautuu omaisuus polvi polvelta, ensinnä perustajan perheen keskuudessa, mutta sitten yrityksen yhä laajetessa, myöskin yhä enemmän osakkeiden siirtämisen kautta vieraille henkilöille, ja lopuksi, jotta saataisiin sopiva muoto yhteisomaisuudelle, joka on kiinteämpi kuin osakeyhtiön omaisuus, on Saksassa ja muuallakin otettu käytäntöön yhtiöt rajotetulla vastuulla. Kuvaavana esimerkkinä yksityisten yritysten omistajaluvun kasvamisesta tällaisten yritysten lisääntymisen ohella voi mainita Lontoon »Times»-lehden historian. Tämän tunnetun yrityksen perusti Lontoossa 1 14 vuosisataa sitten eräs John Walter niminen mies, liike periytyi yhä enemmän jaetuissa osuuksissa hänen jälkeläisilleen sekä liikkeen eteville johtajille, ja niin kulkivat 132, 164 jopa 1128 osat »Times'iä» kädestä käteen, kunnes lehti muutama vuosi sitten tuli yhtiön rajotetulla vastuulla omaisuudeksi. Samallaisen kehityksen alaisia ovat olleet useat suuret liikeyritykset. Aikaisemmin mainittu sähköliike Siemens und Halske kuului alkuperäisesti kahdelle henkilölle, Werner Siemens'ille, joka oli huomattava teknikko, ja kauppakykyä omanneelle Halskelle. Myöhemmin laajeni omistajien piiri siten, että Siemensin pojat yhtyivät liikkeeseen, muitakin henkilöitä tuli siihen osallisiksi, ja paljaasta osaomistajaliikkeestä muodostui komandiittiyhtiö. Mutta tämäkin omistusmuoto tuli liikkeen kasvaessa liian ahtaaksi, ja nykyään se on osakeyhtiö, jonka osakkaat, s. o. omistajat, lasketaan sadoissa jollei tuhansissa.

Yksityiskohtaista tilastoa osakkeenomistajista ei ole missään olemassa. Mutta osakkeenomistajaluokan lisääntyminen ilmenee tulo- ja varallisuustilastossa. Tulotilasto taas ei osota suurten ja keskikokoisten tulojen luvun vähenemistä vaan kasvamista, nim. sellaista kasvamista, joka on melkoista suurempi kuin väestön lisääntyminen. Kirjassani »Sosialismin edellytykset»[7] olen tämän tosiasian valaisemiseksi esittänyt muutamia numeroita Preussin tulotilastosta. Niitä vastaan on hyökätty, koska niiden perustana on kaksi eri verolaskua, s. o. ne ovat kahdelta eri aikakaudelta, joina oli voimassa jonkun verran toisistaan poikkeavat verolait. Mutta sitä ei voinut silloin välttää, jollei tahtonut jättää uusinta aikaa kokonaan huomioonottamatta tahi verrata toisiinsa vuosia, jotka olivat liian lähellä toisiaan antaakseen selvän kuvan kehityksestä. Kuitenkin myönnän arvostelun olleen oikeassa sikäli että mainittu vertaaminen ei ollut ehdottomasti pätevä vaan omasi ainoastaan rajotetun todistusvoiman. Nykyään voimme esiintyä suuremmalla varmuudella.

Vuonna 1891 pantiin Preussissa toimeen viimeinen suuri tuloveroreformi, n. s. Miquel'in veroreformi, ja sen perusteella kannettiin tulovero ensi kertaa vuonna 1892. Vuonna 1906 on lakia hiukan muutettu, ja vuodesta 1908 astui tämä muutos verolaskussa voimaan. Jos nyt tarkastamme lukuja sen ajanjakson alku- ja loppuvuodelta, jona Miquel'in laki oli muuttamattomana voimassa, nim. vuosilta 1892 ja 1907, niin huomaamme, että tänä aikana Preussissa alempien porvarillisten tulojen 3,000–6,000 Saksan markkaa vuodessa, lukumäärä nousi 204,714:sta 369,046:een, s. o. 80,37 %, porvarillisten tulojen yli 6,000 markkaa vuodessa lukumäärä 112,175:stä 190,445:een, s. o. 69 12 %, samalla kun väestö samana aikana oli lisääntynyt vain 15,3 %. Minä voisin tuoda vielä enemmän numeroita ja esittää korkeamman tuloluokan yksityisten ryhmien kehitystä, silloin ilmenisi, että lisäys joka ryhmässä oli melkoista suurempi kuin väestön lisäys. Kapitalistien luku lisääntyy vaan ei vähene. Yhteiskunnan perusteet muuttuvat, mutta sen kerrostuminen ei tule yksinkertaisemmaksi.

Alempana olevat kaksi piirrosryhmää osottavat erotusta sosialistisissa piireissä tulojen ja omaisuuden kehityksestä alkuperäisestä vallinneen katsantokannan ja tosiasiallisen kehityksen välillä.

Tulojen ja omaisuuden kehitys.

Ensimäimen piirrosryhmä kuvaa Saksan sosialidemokratian Erfurtin ohjelman teorotista osaa.[8] Tämä ohjelma, jonka Karl Kautsky laati minun avustuksellani vuonna 1891, kuvaa taas sitä käsityskantaa, joka meillä sosialisteilla oli aikaisemmin yhteiskunnan kehityksestä. Lähtökohtana on yhteiskuntapyramidi, jonka muodostavat perusta ja sen pohjalle nouseva säännöllinen kartio. Perusta on palkkatyöntekijäin luokka, keskikohta merkitsee pikkuporvarillisia ja keskiporvarillisia luokkia, ylin kohta, huippu esittää suurmaanomistajien ja suurkapitalistien luokkaa. Erfurtin ohjelman mukaan täytyi nyt kehityksen johtaa siihen tahi olla johtanut siihen, että pyramidi olisi saanut yhä enemmän pullonkaulan muodon, kuten ammattimiesten keskuudessa sanotaan, että huipun olisi tullut paisua pääksi, keskustan oheta kaulaksi, alimaisen perustan saada yhä tukevamman muodon, siten kuin ensimäisessä piirrosryhmässä kaksi jälkimäistä pyramidia osottavat. Erästä porvarillista kansantaloustietein jää, professori Julius Wolfia Breslaussa on huvittanut viimeisenä johtopäätöksenä tästä teoriasta esittää kuva, joka osottaa vain ylhäällä miljonäärien paksua päätä ja alhaalla työläisten jättiläisrunkoa, samalla kun keskikerrokset ovat kokonaan hävinneet, eivät siis enää muodosta hiuksenhienoa kaulaa. Niin pitkälle ei nyt tosin milloinkaan voida tulla. Mutta keskikohta todellisuudessa yleensä ei ole ohentunut. Pyramidien alin ryhmä, jonka pohjana on nykyinen todellinen luokkajaon kehitys, osottaa tosin pyramidimuodon muutosta, mutta päällystä on pääasiallisesti pysynyt kartiona. Ylin kohta ei ole enää terävä vaan pyöristynyt, suurkapitalistiluokka on tullut voimakkaammaksi, mutta välikerroksiin nähden on huomattavissa melkein sama asteikko, mikään jäsen työväenluokan ja aivan rikkaitten välillä olevissa kerroksissa ei ole mainittavasti supistunut.

Tästä tosiasiasta on tehty se johtopäätös, että sellainen kehitys on kokonaan hyvä ja kaunis ja sosialisteilla ei ole mitään syytä valittaa asiain kulkua. Mutta tämä on aivan väärin. Katsottakoon vain tarkemmin kolmatta pyramidia alimaisessa ryhmässä. Perusta, jolta kartio ylenee, on suuresti kasvanut, köyhälistöluokka, palkkatyöntekijäin luokka on valtavasti lisääntynyt, ja sen lisäksi on vielä välimatka perustan ja huipun välillä yhä kasvanut. Minun piirrokseni osottaa vain tilapäisesti kuvaa siitä kehityksestä, joka tapahtuu silmiemme edessä, se ei vaadi, että sitä pidettäisiin matematisen tarkkana. Kehitystä voisi esittää myöskin riippuvan käsiharmonikan avulla, jonka alareunaan on kiinnitetty paino, samalla kun vähän lujempi voima vetää ylöspäin. Ylimmät osat — rikkaitten luokka — nousevat nopeammin korkeuteen, yhä jättiläismäisempiä omaisuuksia kerääntyy yksiin käsiin. Niitä seuraa keskimäiset jäsenet, mikään niistä ei ole hävinnyt mutta mitä enemmän tulemme alaspäin, sitä hitaampi on nousuliike; hitain aivan alhaalla työläisten keskuudessa. Tälläkin on vielä olemassa määrätty nousu, alin osa ei ole vaipunut syvemmälle, työväenluokka ei ole suoranaisesti huonommassa asemassa kuin ennenkään; mutta perustan ja huipun välinen etäisyys on tavattomasti kasvanut ja lisännyt yhteiskunnallista pahaa. Ne väestöryhmät taas, jotka ovat ylimmällä huipulla, kapitalistijoukko, ovat tahi tulevat, mitä ne lienevätkin ihmisinä, kansantalouden kannalta kapitalisteiksi katsottuina yhä enmmän loiseläjiksi, jotka eivät suorita mitään todellista luovaa työtä, jotka ainoastaan osakkeenomistajina ottavat osaa liikeyritysten voittoon, mutta ovat muuten niihin nähden edesvastuuttomassa asemassa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

6. Luhistumisteoria.

Mutta eräässä toisessakaan suhteessa eivät marxilaiset edellytykset ole menneet täytäntöön. Se, joka lukee läpi Erfurtin ohjelman, kohtaa neljännen osaston ensimäisessä kappaleessa seuraavan lauseen: »Kuilu omistavien ja ei-omistavien välillä» — siinä ei kuitenkaan ole mitään kuilua olemassa, ellei sanaa ole käsitettävä siveellisesti, vaan taloudellisesti — »laajenee yhä kapitalistisen tuotantojärjestelmän luonteesta johtuvien taloudellisten puuhien kautta, jotka käyvät yhä laajemmiksi ja tuhoisammiksi». Erfurtin ohjelmaa laadittaessa uskoivat tämän melkein kaikki sosialistit. Meillä oli se käsitys, että taloudellinen kehitys liikeoloihin nähden seuraisi yhä ahtaammaksi käyvän kierteen rataa. Siinä on tämän lauseen sisältö; otaksumalla se on saanut sanamuotonsa Erfurtin ohjelmassa. Jos tahtoo havainnollisesti esittää Erfurtin ohjelman ajatukset, saa tulokseksi mutkaviivan, jonka laskua osoittavat osat käyvät yhä pitemmiksi ja nousua osoittavat osat yhä lyhemmiksi; ja yhä lyhemmiksi käyvät myöskin välimatkat, jotka osoittavat hyvän ajan alkua ja uudestaan puhkeavaa pulaa. Kuva on seuraavanlainen:

Suoraan aleneva viiva.

Suoraan aleneva, liikesuhteita osoittava viiva. Mutta minkälainen on sitten kehitys todellisuudessa ollut? Sen kysymyksen meille selittää liikepulista olemassa oleva historiatilasto. Määritelkäämme sen vuoksi, mitkä liikepulat ovat Saksan valtakuntaa sen perustamisesta kohdanneet. Vuodesta 1871 vuoteen 1873 oli meillä mahtava nousuaika, kuuluisa ja — surullisen kuuluisa »perustaja-aika», jolloin kaikki näytti uivan kullassa ja suunnattomia summia kiinnitettiin epäilyttäviin liikeyrityksiin. Sitten alkaa vuonna 1874, seurauksena vuoden 1873:n suuresta häviöajasta liikepula ja painostuskausi, joka kestää lähes 7 vuotta vuoteen 1880–81, ja joka oli niin tuhoisa — olen sen kaiken itse saanut erään pankkiliikkeen virkailijana ja toimivana sosialistina kokea — että silloin oli verraten enemmän työttömiä ja kurjuutta, kuin kaikkina myöhempinä pula-aikoina. Vasta vuonna 1881 oli jonkinlainen nousu havaittavissa, mutta se oli hyvin heikko, eikä kestänyt kauvan, vaan saavutti huippunsa vuonna 1883. Sitten tuli taasen uudelleen painostuskausi, joka kesti vuoteen 1887–88, ei aivan, mutta melkein yhtä kauvan kuin painostusaika 1874–1880. Mutta taasen tuli pieni nousu; se tuo mukanaan voimakkaan liikkeen työväestön keskuudessa, mutta kestää vajaan kolme vuotta, nimittäin vuoteen 1890–91. Vuonna 1891 on ihanuus mennyttä; se on se vuosi, jona Erfurtin ohjelma laadittiin. Sama vuosi on myöskin ensimäinen uudessa, vuoteen 1893:een kestävässä liikepula-kaudessa. Mutta sittenpä seuraakin nousu, jonka veroista ei koskaan aikaisemmin ole koettu, ei vain voimakkuuteen, vaan myöskin pitkäaikaisuuteen nähden, sillä se loppuu vasta vuonna 1900. Tulee sitten taas uusi painostuskausi, joka ei kuitenkaan ole kovin rasittava ja päättyykin jo vuonna 1903. Samalla alkava aikain parantuminen on jälleen hyvin voimakasta ja kestää vuoteen 1907. Nyt, vuodesta 1907 alkaen olemme uudessa pulakaudessa, josta emme kuitenkaan mitään tiedä, miten kauvan se on kestävä, ja jota emme siis voi minäkään tekijänä ottaa huomioon. Mutta jos annamme tosiasiain puhua, saamme aivan toisenlaisen mutkaviivan kuin sen, minkä ohjelma meille esittää; osoittaapa se vuodesta 1891 alkaen ennemmin nousevaa kuin laskevaa liikeoloja kuvaavaa viivaa. Katsottakoon piirrosta, jonka perustana on tässä kuvaillut liikeolojen pääasialliset vaiheet, vertailtakoon sitä myöskin siihen piirrokseen, joka on ohjelman mukaan laadittu.

Liikeolojen vaiheet.

Kuva on aivan toinen, liikeolojen vaiheet aivan toiset kuin ne, mitkä sosialidemokratialla ennemmin oli silmäin edessä. Vastakkaiset voimat, joita ei ennen ollut samassa määrässä, ovat heikentäneet pulia aiheuttavien tekijöiden voimaa. Yhteiskunnan rikkaus on niin tavattomasti kasvanut ja levinnyt niin laajalle, että pysähdyksen vaaraa vastaan taistelemiselle on olemassa aivan toiset mahdollisuudet kuin ennen. Markkinain suuri laajentuminen on luonut tasaannuttamismahdollisuuksia, niin että niitä nyt on samassa määrässä kuin niitä ennen puuttui. Myöskin on renkaiden (kartellien) muodostuminen eri teollisuusaloille avannut mahdollisuuksia tuotannon järjestelylle, mitä ennen ei ollut olemassa. Tämä ja monet muut seikat näyttävät vaikuttavan siihen suuntaan, että liikepulat ja painostusajat liike-elämässä nyt voitetaan nopeammin knin ennen. En sano, että nämä kaikki olisivat yhteiskunnalle ehdottomia etuja. Renkaat (kartellit) voivat auttaa joitakuita teollisuushaaroja pulat voittamaan, mutta ne tekevät vaikutuksensa toisiin teollisuushaaroihin räikeämmiksi sen kautta, että keinotekoisesti pitävät korkealla hintatasoa, kun sitä vastoin hintain laskeutumiset liikepulien aikana ennen vaikuttivat terveellisesti. Ja vaikka liikeoloja kuvaava mutkaviiva yleensä onkin suotuisampi on kuitenkin yksi seikka muuttumattomana jälellä — siinä on Erfurtin ohjelma oikeassa — yleinen turvattomuus ei tänä päivänä ole pienempi kuin ennenkään. Vielä nykyään on työväenluokka eri maissa liikeolojen vaihtelujen viskeltävänä, se on riippuvainen lakkaamatta tapahtuvista teollisuuden muutoksista, jotka yhä uudelleen heittävät työläisiä yleisille työmarkkinoille. Ja tämä epävarmuus ei koske ainoastaan työväenluokkaa, se koskee myöskin enemmistöä ansiolla elävien luokkien muista aineksista, myöskin liikemiehiä. Voitaisiin verrata suhdetta niihin aaltoliikkeisiin, joita myrskyt herättävät sisämaajärvellä ja valtamerellä. Kun myrsky nostaa järvellä aaltoja korkealle, niin on se pelottava näky: aallot ja niiden synnyttämä hävitys näyttävät valtavilta katsoen järven verrattain vähäiseen laajuuteen. Toinen myrsky voi valtamerellä heittää aaltoja vielä paljon, paljon korkeammalle ja saada aikaan paljon, paljon suurempaa onnettomuutta, mutta katsoen siihen kokonaiskuvaan, jonka valtameri synnyttää, näyttää se mitättömältä. Mitä on yksityinen valtamerellä? Ilman liikepuliakin heittelee nykyään maailmantalouden valtameri työläistä sinne tänne, ilman liikepuliakin on yksityisen olemassaolo talouselämässä tullut ahdistetummaksi, epävarmemmaksi, vaaranalaisemmaksi. Aallot nielevät joka päivä lukuisia uhreja, samalla kun maailmantalouden meri päilyilee näköjään häiritsemättömänä.

Tätä ei saa unohtaa, jotta se tosiasia, että liikepulien kehityksen vanha kaava on tullut paikkansa pitämättömäksi, ei johtaisi petolliseen hyväuskoisuuteen. Tuon kaavan täytyy hävitä, ja sen mukana häviävät kaikki tulevaisuuden toiveet, jotka ovat sen perustalle raketut, ennen kaikkea ajatus taloudellisesta jättiläisromahduksesta, joka saattaisi nykyisen yhteiskunnan välttämättömään häviöön, täydelliseen luhistumiseen. Tämä ajatus ei ole ainoastaan ollut voittamatta lisää todennäköisyyttä, vaan se yhä enemmän kadottaa todennäköisyyttään. Kaikki suunnitelmat, jotka aikaisemmin on perustettu tähän liikopulakaavaan, ovat häviöön tuomitut ja voivat vain tuottaa vahinkoa.

Takaisin sisällysluetteloon

 

7. Revisionismi ja sosialistinen käytäntö.

Mutta jos meidän täytyy hyljätä ajatus yhteiskunnan luhistumisesta, silloin itsestään saa se, mitä nimitetään sosialistiseksi nykyisyydentyöksi, korkeamman arvon. Silloin sitä ei voi katsoa vain lievennyskeinoksi, jolla on arvoa vain sikäli kuin se on omiansa pitämään työläisiä taistelukykyisinä suureen romahdukseen saakka, silloin ne muodostuu tärkeäksi perustavaksi esityöksi. Tämä on pääseikka, jossa revisionismi eroaa toisesta, vanhasta sosialidemokratian katsantokannasta: arvostelemalla korkeammalle sen, mikä kuuluu sosialistiseen nykyisyydentyöhön. Tulee arvostella korkeammalle parlamenttityö, ei niin paljoa agitatsionina, vaikka tälläkin puolella on oikeutuksensa kuin ennen kaikkea katsoen positivismi lainsäädännöllisiin tuloksiin, sellaisten lakien laatiminen, jotka tarkottavat aikaansaada mahdollisimman syvälle käypiä muutoksia oikeus- ja talousoloihin; sitten tulee antaa suurempi arvo sosialistiselle toiminnalle kunnissa, jota toimintaa ei voida liian tärkeäksi arvioida; tulee arvostella korkeammalle ammattiyhdistysten yhteiskunnallinen merkitys, huomioon ottaen kaikki ne tehtävät, joita ne kykenevät toimittamaan taloudellisessa elämässä, tulee osottaa suurempaa harrastusta niiden järjestöjen järjestelmällisessä rakennustyössä ja samoin harrastusta työväenosuuskuntien levittämisessä ja perustamisessa — kaikki tämänlainen työ saa aivan toisen, paljon suuremman merkityksen kuin ennen, jos hyljätään ajatus yllä mainitusta liikepulakaavasta ja usko suureen taloudelliseen romahdukseen ja nähdään yhteiskunta sellaisena, miksi se todellisuudessa kehittyy.

Nyt on tätä mielipidettä vastaan toiselta puolelta sanottu: mitä tässä on esitetty välttämättömänä nykyisyydentyönä, kaikkea sitähän jo toimitetaan, senhän hyväksi sosialidemokratia jo nykyään työskentelee! Määrättyyn rajaan saakka on tämä väite oikea, mutta ainoastaan määrättyyn rajaan saakka. On merkitystä sillä, minkälaisilla edellytyksillä työtä tehdään. Kun minun kirjani sosialismin edellytyksistä ilmestyi ja kohtasi mitä kiivainta vastustusta, sanoi eräässä kokouksessa Lontoossa puolalainen sosialisti, tri Lad. Gumplowicz ja se oli mieltä kohottavinta mitä minulle voitiin sanoa: »Mitä Bernstein meille suosittelee, olemme jo ennenkin tehneet, mutta me olemme tehneet sitä puolella sydämmellä ja huonolla sosialistisella mielialalla. Bernstein on saattanut meidät tekemään sitä koko sydämmellä ja hyvällä sosialistisella mielellä». Onko näin tapahtunut, en minä luonnollisesti voi päättää, mutta niin on minun tarkoitukseni ollut, ja tämä lausunto oli minulle siihen saakka vieraan taistelutoverin antamana kaunein palkka, joka voi tulla valtiollisen kirjailijan osaksi.

Todellakin on sosialistinen liike, kun tarkastetaan sen historiaa, tosioloisten taisteluehtojensa ja oman kasvamisensa vaikutuksesta joutunut hylkäämään entisistä katsantokannoistaan toisen toisensa perästä, jotka ovat syntyneet vielä puoleksi utopistiselle pohjalle. Alkujaan arvelivat sosialistit, että parlamentit eivät kuuluneet ollenkaan työläisille, niissä taisteltiin vain mitättömistä asioista, mitä oli niillä tekemistä suurten sosialististen päämäärien kanssa? Sitten mentiin parlamentteihin, mutta selitettiin tarkotuksettomaksi, jopa vahingolliseksi ottaa osaa parlamenttien valiokuntiin. Mutta nykyään, jolloin sosialistiset puolueet ovat saavuttaneet vaikutusvaltaa parlamenteissa, on juurtunut se ajatus, että työväenluokan tulee työskennellä kaikin voimin lakiasäätävissä ja kunnallisissa laitoksissa ja koettaa täyttää niitä yhä enemmän hengellään. Niin on käynyt tässä asiassa ja niin on käyvä edelleenkin tässä samoinkuin muissakin asioissa. Revisionismi tunkee käytännössä voitokkaasti eteenpäin, vaikka traditsionien valta lyökin sen kongresseissa.

Nyt sanovat muutamat sosialistiset puoluetoverini: kaikki tämä kuulostaa kauniilta ja hyvältä, mutta tässä pikku työssä häviävät suuret näkökohdat, suuret yhdistävät aatteet katoavat näköpiiristä, ja jos otat työläiseltä vielä sosialistisen loppupäämäärän, niin on se seikka vielä yhä hullumpi.

Minun vastaukseni tähän usein kuultuun moitteeseen on se, että nykyaikaiset työläiset eivät ole mitään lapsia, joille täytyisi osottaa kuuta heidän elähyttämisekseen ja kiihotuksekseen. Uudenaikainen työväenluokka, joka on kypsymässä, joka suureksi osaksi jo on kypsä, ei tarvitse mitään utopiaa, sen voi ilman tuota kuitenkin aina epämääräistä »loppupäämäärää» innostuttaa sosialistiseen taisteluun. Työläisille tulee osottaa jotakin aivan toista, kun tahdotaan vuodattaa heihin innostusta ja halua taistelemaan suurten päämäärien puolesta. Ensiksikin tulee osottaa heidän kasvavaa merkitystään uudenaikaisessa yhteiskunnassa, heidän luokkansa historillista tehtävää, joka ilmenee siinä, että he muodostavat ainoan luokan, joka luokkana nykyään suhtautuu täysin ennakkoluulottomasti jokaiseen todelliseen edistysaskeleeseen tiedon, teknikan, talouden j. n. e. alalla, jonka edut eivät ole sidotut mihinkään vanhentuneeseen ja vanhenevaan, kuten on laita yhteiskunnan muiden luokkien, jotka ovat osaksi vanhoillisia, tahtovat säilyttää jo aikansa elänyttä, osaksi taas ovat edistykseen nähden vain puolinaisia, koska ne luokkana kadottavat yhtä ja toista edistyksen voittaessa. Ainoastaan työläiset, mikäli he esiintyvät luokkana, ovat joka suhteessa ikäänkuin sidotut yhteiskunnalliseen kehitykseen, he ovat varmin etuvartija, jonka ajatuksen Lassalle niin kauniisti on pukenut sanoiksi, jotka hän työväenohjelmassa huudahtaa työläisille: »He ovat se kallio, jolle nykyisyyden kirkko tulee perustaa.» Jos tämä sanotaan työläisille ja osotetaan heille todenmukaiseksi alituinen kohoaminen, joka tapahtuu ehkä hitaasti, mutta heidän lisääntyvän yhteiskunnallisen merkityksensä johdosta on kuitenkin varma heihin nähden, jos he vain käyvät käsi kädessä, niin näytetään heille siten suuri päämäärä, jolla täytyy olla sitä voimakkaampi vaikutus, koska se on päämäärä, johon järkevästikin arvosteleva voi uskoa. Tarkastakaamme vielä kerran yhteiskunnallisen pyramidin kuvaa, miten se on todellisuudessa kehittynyt. Ylhäällä kartio painaa perustana olevaa työväenluokkaa ja ehkäisee sen täydellisen kehityksen. Loiseläjät, joita kartio kätkee yhä kasvavassa määrässä, ovat siinä raskaana painona, joka estää perustan nousemasta. Mutta perusta tulee yhä suuremmaksi, työväenluokka kasvaa suhteellisesti voimakkaammin kuin muut luokat, perusta tulee laajuuteensa nähden yhä enemmän kartion suuruiseksi, ja yhä voimakkaammaksi tulee sen vastustuskyky. Tämä tulee osottaa työläisille. Sen kautta ei heiltä riistetä innostusta työskennellä yhdessä meidän sosialistien kanssa, sen kautta ei heiltä viedä suuria näköaloja, heille vain osotetaan, miten yhteiskunnassa todellisuudessa täytyy taistella, ja herätetään heissä itseluottamusta, joka hitaastakin eteenpäin kuljettaessa kykenee innostuttamaan mieliä mitä suurimpaan voimainponnistukseen.

Vanha tulevaisuudenkuva, joka Marxin esityksissä yhteiskunnallisesta luhistumisesta loisti meille sosialidemokrateille, jotka kaikkikin olemme Marxin ja Engelsin oppilaita, oli kuva sotajoukosta, joka tunkeutuu eteenpäin monia mutkaisia teitä, vuoren yli ja rämeikköjen kautta, kuitenkin tätä tietä kulkiessaan yhä uudelleen joutuu harhateille, kunnes se lopulta saapuu suuren rotkon viereen, jonka toisella puolella, laajan meren erottamana — monen mielestä se oli punainen meri — välkkyy tavoteltu päämäärä, tulevaisuudenvaltio. Tämä näköala nyt muuttuu. Toinen kuva avautuu eteemme. Näköala, jonka nyt näemme osottaa meille työläisten jokapäiväistä taistelua, jota käydään ja jatketaan kaikista vainoista huolimatta, työläisten kasvamista lukumäärässä, yleisessä yhteiskunnallisessa vallassa, valtiollisessa vaikutuksessa, jonka alaisuudesta mikään puolue ei enää voi vapautua; tämä näköala osottaa meille työväenluokan tietä ei ainoastaan eteenpäin vaan samanaikaisesti myös ylöspäin, ei ainoastaan voimistamista lukumäärässä, vaan myöskin sen taloudellisen, siveellisen ja valtiollisen tason kohoamista, lisääntyvää kykyisyyttä ja toimintaa yhtenft määräävistä tekijöistä valtiossa ja taloudellisessa elämässä. Ja tämän tulevaisuudenkuvan toteuttamiseksi vaikuttaa ja toimii nykyään tarmokkaimmin se suunta sosialidemokratiassa, jonka kannattajia nimitetään revisionisteiksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite.

Johtavia lauselmia sosialidemokratisen puolueryhmän teoretista osaa varten.

Koska esitelmä pidettiin yleisölle ja minä en voinut antaa sille mitään kuulijoita väsyttävää pituutta, voi se käsitellä vain sosialistisen revisionismin peruskysymyksiä ja valaista vain muutamia sosialista käytäntöä varten niistä syntyneitä johtopäätöksiä. Toiset johtopäätökset sisävastoin täytyi jättää selittämättä. Niihin kuuluu esim. kysymys sosialidemokratian suhtautumisesta porvarillisiin puolueisiin, samoin kuin tämän kanssa yhteydessä oleva kysymys, tuleeko sosialidemokratian pysyä oleellisesti työläisten luokkapuolueena vai pyrkiä muodostumaan sosialistiseksi kansanpuolueeksi. Osaksi ratkasee jo ennakolta nämä kysymykset se, että revisionistit panevat erityisen voimakasta painoa kehitysaatteelle: revisionismi, sana, joka pohjaltaan tarkottaa vain teoretisia kysymyksiä, merkitsee politikassa reformia, järjestelmällisen reformityön politikkaa vastakohtana politikalle, joka pitää vallankumouksellista romahdusta mieleisenä tahi välttämättömäksi tunnustettuna kehitysasteena. Jälkimäinen politikka näkee ei-sosialististen puolueitten välillä eroa korkeintaan opportunistisista hyötysyistä, mutta taistelussaan vasemmistopuolueitakin vastaan menettelee sitä jyrkemmin ja hylkäävämmin kuta lähempänä suuren romahduksen ajatellaan olevan. Reformismi jo hylkäämällä luhistumisteorian saattaa edellyttämään toistuvia aiheita ja välttämättömiä syitä yhteistoimintaan ei-sosialististen puolueitten kanssa ja taistelussa niiden kanssa muodostamaan esitystapansa sen mukaan. Siinä suhteessa merkitsee reformismi myös maltillisuutta. Mutta ei voi kylliksi jyrkästi vastustaa tätä ennakkoluuloa, että sellainen maltillisuus merkitsee tarmokkaitten taistelukeinojen hylkäämistä, laimeata myöntyväisyyspolitikkaa ja vastakohtien himmentämistä. »Miten voit revisionistina eli reformistina puoltaa valtiollista lakkoa, kadulla astumista y. m. s.» Tähän kysymykseen olen lukemattomia kertoja vastannut: »Puolustan sellaista, koska kannatan johdonmukaista reformipolitikkaa. Sillä mitä enemmän tämä saa hyväksymistä, sitä vaikuttavimmiksi tulevat nämäkin keinot.» Reformityön johdonmukainen vaatiminen saattaa edelleen hylkäämään kaiken ajatuksen sosialidemokratian luokkapuolueluonteen muuttamisesta.

Minä olen täydellisesti sitä mieltä, että sosialidemokratian täytyy säilyttää tämä luonne. Se tietoisuus, että se on sen yhteiskuntaluokan puolue, jonka olemassaolo- ja kehitysehdot juuria myöden riippuvat taloudellisesta edistyksestä, joka on yhteiskunnallisen ja sivistyksellisen olemassaolon perusta, takaa yksinään sille sen tahdonyhteyden, joka muodostaa tärkeimmän tekijän yhteisyydelle käytännössä. Se on välttämätön kompassi politikan mutkikkaille kysymyksille, joihin nähden sosialidemokratian täytyy asettua määrätylle kannalle, kuten agraripolitikkaan, ulkopolitikkaan, kauppapolitikkaan, siirtomaapolitikkaan y.m. nähden. Työväenluokan politikka ei tässä tarkota ehdotonta vastakohtaa kaikkien muiden luokkien eduille, vaan se merkitsee eroavaisuutta kaikkien muiden luokkien erikoiseduista. Sosialidemokratia voi harjottaa esim. agraripolitikkaa, joka tarjoo etuja talonpojillekin, mutta se ei voi harjottaa mitään sellaista agraripolitikkaa, joka merkitsisi talonpoikien luokkapolitikkaa. Samoin voi se myöskin vain samassa merkityksessä ja laajuudessa muodostua »kansanpuolueeksi» kuin työläiset itse tulevat kansan määrääväksi ainekseksi, jonka ympäri ryhmittyy muita kansankerroksia ikäänkuin siihen oleellisesti kuuluvina. Ja ammattitilasto osottaa, että se on nopeasti kulkemassa tätä kohti.

Ammattitilasto osottaa, että palkkatyöntekijäin ja palkkatoimessa työskentelevien luokat ovat väestön nopeimmin kasvavat luokat. Kun teollisuuden ja kaupan pikku liikkeet samoin kasvavat vielä nopeammin kuin väestö keskimäärin — Preussissa lisääntyivät 2–5 henkilön liikkeet vuosien 1895 ja 1907 välillä 593,884:stä 767,250:een, s. o. 29,2 %, samalla kun väestökasvu oli 19 °/o — niin ei saa unohtaa, että melkoinen luku näitä liikkeitä on osia suurliikkeistä ja että suuri prosenttimäärä pieniä liikkeenharjoittajia pitää itseään nykyään työntekijän asemassa, sitäkin suuremmalla syyllä kun heidän luokkansa tosin säilyy mutta sen yksityiset jäsenet ovat melkoisesti osaltaan sangen epävarmalla pohjalla, luokan jäsenet vaihtelevat nopeasti. Joskaan talonpojista ei voida tätä sanoa, niin käy tilastosta kuitenkin ilmi, että nopeimminkin kehittyvä ryhmä talonpoikaisviljelyksiä jää lukumäärältään yhä enemmän jälelle väestön kasvamisesta. Samalla kun tämä kasvoi 19 %, lisääntyivät talonpoikaiset keskisuuret viljelykset vain 10,29 % ja pienviljelykset peräti vähenivät. Talonpojat eivät joudu alakynteen kilpailussa maataloudellisen suurliikkeen kanssa, mutta he vaipuvat yhteiskuntaluokkana.

Nämä ovat ne näkökohdat, joiden mukaan täytyy oikaista ne sosialidemokratiset ohjelmat, jotka Saksan sosialidemokratian Erfurtin ohjelman malliin koettavat yksityiskohtaisemmin esittää yhteiskunnallista kehitystä. Minä pitäisin tarkotuksenmukaisempana, että puolueohjelma ei olisi niin seikkaperäinen ja että muutamien yleisien johtavien lauseitten jälkeen, kuten Marx niin mestarillisesti teki Ranskan työväenpuolueen vähimpien vaatimusten ohjelmaa laatiessaan, esitettäisiin ohjelmassa vain perusajatukset ja vaatimukset, mutta teoretinen perustelu sitä vastoin jätettäisiin ohjelmaselostusten asiaksi, jotka tekevät mahdolliseksi tarkemman käsittelyn kuin ohjelmissa käy päinsä, ne kun kuitenkin täytyy laatia lyhyiksi. Mutta jos tahdotaan säilyttää Erfurtin ohjelman tapainen esitysmuoto, silloin täytyy laatia teoretiset lauselmat siten, että kaunopuheellinen vaikutus ei syrjäytä tieteellistä tarkkuutta. Että tämä käy sangen hyvin päinsä, näyttävät ne lauselmat, jotka olen laatinut esipuheessa mainittua Charlottenburgin esitelmää varten. Minä julkaisen ne nyt tässä, samalla kun vielä huomautan, että tässä on kysymyksessä vain ajatussisällön kuvaaminen mutta ei minkään muodonkin vaatimukset huomioonottavan ehdotuksen laatiminen:

1. Nykyajan sivistysmaissa hallitsee kapitalistinen talousjärjestelmä tavarain tuotantoa ja vaihtoa. Suurpääoman varassa oleva liike tunkee etenkin kaupan ja teollisuuden alalla pienliikheet kokonaan syrjään. Itsenäisten pienten yrittäjien, pikkutalonpoikien, pikkukäsityömestarien, pikkukauppiaitten ja muiden pienten liikkeenharjoittajien luokka muodostaa yhä pienemmän murto-osan väestöstä. Sitävastoin kasvaa lisääntyvässä määrässä kapitalistisissa yrityksissä työskentelevien palkkatyöntekijäin ja palkkaa nauttivien apulaisten luokka. Eoemmän kuin kolme neljäsosaa lisäväestöstä on tuomittu alituiseen taloudelliseen riippuvaisuuteen.

2. Työtä tekeville, erittäinkin palkkatyöläisille merkitsee kapitalismista riippuvaisuuden ohella samalla lisääntyvää elämisen epävarmuutta. Teknilliset mullistukset, jotka säästävät inhimillisiä työvoimia, riistävät yhä edelleen ammattioppineilta työntekijöiltä heidän toimensa, ja edelleen merkitsee kapitalistisen talouden keinotteluluonteen synnyttämä liike-elämän nousun ja laskun vaihtelu työläisten ja palkka-apulaisten suurelle joukolle yhä uusiutuvaa liiallinen voimainponnistuksen ja työttömyyden vaihtelua. Ja mitä enemmän työväenluokka kasvaa, sitä enemmän vaikuttaa työttömyys lamaannuttavasti koko taloudelliseen elämään ja saattaa tuhansia liikkeenharjottajia häviöön.

3. Uudenaikaiset pääomaliitot, syndikatit ja kartellit koettavat kyllä saattaa tuotantoa määrätyn säännöttelyn alaiseksi. Mutta ne eivät tee sitä koko kansantalouden eduksi ja hyödyksi vaan pitääkseen hintoja ylhäällä, vakauttaakseen itselleen mahdollisimman korkean voiton teollisuusaloillaan. Sentähden ne eivät voi poistaa ajanjaksottain esiintyvien liikeseisauksien tuottamaa pahaa vaan ainoastaan muuttavat niitten ilmenemismuotoja, samalla kun hintojen keinotekoinen korkeallapito vielä vain pahentaa liikeseisauksien aiheuttamia vaikutuksia suuren työtätekevän väestön asemaan.

4. Kapitalistinen tuotanto on aikaan saanut yhteiskunnallisen rikkauden valtavan kasvamisen. Mutta tämä yhteiskunnan lisääntyvä rikkaus tulee vain vähäiseksi osaksi työtätekevien kansanluokkien hyväksi. Liikevoiton ja maankoron erilaisissa muodoissa anastavat maanomistajat ja pääomaa omaavat luokat yhä suurempia lisätyömääriä itselleen. Yhä enemmän kasvaa niiden lukumäärä, jotka omaisuuden nojalla nauttivat ansaitsematonta tuloa, ja vielä suuremmassa määrässä kuin heidän lukumääränsä kasvaa keidän pääomarikkautensa. Jättiläisomaisuuksia, jollaisia ei minään varhaisempana aikana tunnetta, kasaantuu yksityisten käsiin, erotus palkkaa tahi palkantapaista tuloa nauttivien laajojen työtätekevien kerrosten ja toisaalta pääomaylimystön tulojen välillä kasvaa suunnattomasti, samoinkuin tämän rahaylimystön ylellisyys, joka turmelee julkisen elämän.

5. Samalla kun tuotanto ja vaihto liikeyritysten lisääntymisen ohella yhä enemmän saavat yhteiskunnallisen luonteen, muuttuu osake — y. m. yhtiöitten — kehityksen kautta liikkeitten omistajien suhde liikkeeseensä yhä irtonaisemmaksi. Yhä suurempi osa yhteiskunnan kokonaispääomaa tulee osakkeenomistajien omaisuudeksi, jotka eivät ole missään toimivassa suhteessa liikeyrityksiin, jotka panevat huomiota vain siihen voittoon, jonka liikkeen tulee tuottaa, mutta muuten ovat osattomia ja edesvastuuttomia siihen nähden. Suurten, monopolitapaisten yritysten takana on kokonainen armeija osakkeenomistajia, jotka vahvistavat niiden yhteiskunnallista valtaa mutta ansiottoman tulon nauttijoina ovat loiseläjinä kansantaloudessa.

6. Tätä loiseläjien lisääntymistä vastaan, pääoman kahtaanne päin, palkkaan ja hintaan vaikuttamaa monopolisortoa vastaan ovat työntekijät ja palkkaa nauttivat yksityisinä voimattomia. Vain valtiollisen, ammatillisen ja osuuskunnallisen yhteenliittymisen kautta voivat he vastustaa sortavia voimia. Yhdistymisvapaus ja kaikkien yhtäläinen kansanvaltainen vaalioikeus ovat välttämättömät edellytykset työläisten vapautukselle kapitalistisessa yhteiskunnassa.

7. Kaikista pääomavaltaa vastustavista yhteiskuntaluokista on työväenluokka ainoa kumouksellinen yhteiskunnallisen edistyksen palveluksessa oleva valta. Muut antikapitalistiset luokat tahi kerrokset ovat joko suorastaan taantumuksellisia, tahtovat pysäyttää yhteiskuntapyörän tahi, jos mahdollista vääntää sitä taaksepäin, tahi ne takertuvat ristiriitaisuuksiin ja puolinaisuuksiin, koska ne itse ovat välimuodostuksia. Ainoastaan työläiset edustavat luokkana kapitalismia vastaan yksinomaan edistyksellisiä pyrintöjä. Luokkana on työläisillä suurin etu yhteikunnallisen rikkauden lisääntymisestä teknikan täydellisentymisen ja luonnonvoimien alistamisen kautta tuotannon palvelukseen; luokkana on heillä suurin etu loiseläjäin liikemuotojen poistamisesta ja yhteiskunnan loiseläjäainesten omaisuuden pakkoluovutuksesta.

8. Heidän luokkaetunsa vaatii taloudellisten monopolien siirtämisen yhteiskunnan omaisuudeksi ja niiden liiketoiminnan harjottamista yhteiskunnan eduksi, heidän luokkaetunsa vaatii yhteiskunnallisen tarkastuksen ulottamista kaikkiin tuotantohaaroihin, jälelle jääneiden liikkeiden saattamista yhteiskunnallisesti säännötellyn tuotannon piiriin. Mutta työläisten järjestyminen luokkana merkitsee heidän järjestymistään erityiseksi valtiolliseksi puolueeksi ja työläisten valtiollinen puolue on sosialidemokratia.

9. Sosialidemokratia taistelee kansanvallan toteuttamiseksi valtiossa, maakunnassa, kunnassa keinona kaikkien valtiollisen tasa-arvoisuuden aikaansaamiseksi ja välikappaleena maan ja kapitalististen liikkeiden yhteiskunnallistuttamiseksi. Se ei ole työläisten puolue siinä merkityksessä, että se odottaisi vain työläisiä riveihinsä, jokainen joka hyväksyy sen periaatteet ja niitä puoltaa, s. o. jokainen joka taloudellisen elämän kysymyksissä asettuu taistelemaan luovan työn puolesta riistävää omistusta vastaan, kuuluu sen riveihin. Mutta se kääntyy pääasiallisesti työläisten puoleen: sillä työväen vapautuksen täytyy ennen kaikkia olla itse työväen ansiota. Sosialidemokratian päätehtävä on saattaa työläiset näin ajattelemaan ja järjestää heidät taloudellisesti ja valtiollisesti taistelua varten.

10. Sosialidemokratian taistelu ei rajotu yhteen maahan, vaan se käsittää kaikki maat, joihin uudenaikainen kehitys on tunkeutunut. Sen tiedon valtaamana, että uudenaikaisen liike-elämän kehitys synnyttää kasvavaa solidarisuutta kaikkien näiden työläisten kesken ja että ne kansalliset vastakohdat, joista nykyään vielä puhutaan, johtuvat valta- ja riistämissuhteista, joiden poistamiseksi työväenluokka taistelee, edustaa sosialidemokratia taloudellisessa taistelussa ja valtiollisessa toiminnassa kansainvälisyyden periaatetta, jonka päämääränä on kansojen vapaa liitto kansallisen itsemääräämisoikeuden pohjalla, sivistyskansojen solidarisuuden tukemana.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Toisen mielipiteen mukaan on nimi whig johtunut nimestä whiggamore = hevosajaja.

 


Toimituksen viitteet:

[1] »Kansallissosialisteilla» tarkoitetaan tässä kansallis-sosiaalista yhdistystä (Nationalsozialer Verein), jonka vasen laita oli kiinnostunut yhteistyöstä SPD:n revisionistien kanssa. MIA huom.

[2] Ks. Eduard Bernstein, »Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät». MIA huom.

[3] Suomennoksessa mainittua kirjettä ei ole julkaistu. MIA huom.

[4] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua». MIA huom.

[5] Ks. Karl Marx & Friedrich Engels, »Kommunistisen puolueen manifesti». MIA huom.

[6] Ks. Karl Marx, »Poliittisen taloustieteen arvostelua». MIA huom.

[7] Ks. Eduard Bernstein, »Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät». MIA huom.

[8] Ks. Karl Kautsky, »Erfurtin ohjelma». MIA huom.