Mitä tahtoo Suomalainen Kommunistinen Puolue?

1918


Julkaistu: 1918
Lähde: »Mitä tahtoo Suomalainen Kommunistinen Puolue? Selostuksia Moskovan neuvottelukokouksista elok. 25 p. — syysk. 5 p. 1918». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 5. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


Suomalaisten sosialidemokratien neuvottelukokous Moskovassa 25–29 p. 1918.

Elokuun 25 p. alkoi Moskovassa, Hengellisen Seminaarin salissa, suomalaisten sosialistien neuvottelukokous. Osanottajia oli toista sataa ja olivat he osin Venäjällä aikaisemmin toimineitten tai äskettäin perustettujen suomalaisten sosialististen ja kommunististen järjestöjen edustajia, mutta etupäässä Venäjällä nykyään oleskelevia Suomen entisen sosialidemokratisen ja ammatillisen työväenliikkeen jäseniä ja toimitsijoita, jotka luokkasota oli Venäjän Neuvostotasavallan alueelle heittänyt. Neuvottelukokous oli siis kirjavansekaisista aineksista kokoonpantu. Kirjavuutta lisäsi vielä sekin, että suomalaisten sosialistien politillinen yhteys ja toiminta Venäjällä oli viime aikoina ollut melkoisen heikko, eikä siis ennen kokousta ollut sanottavaa tietoista ryhmittymistä voinut tapahtua, vaikka ilmeistä oli, että Suomen luokkasodan kokemukset sekä jokapäiväinen kosketus Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan toiminnan ja elämän kanssa ovat antaneet sysäyksiä ja rakentaneet edellytyksiä ryhmittymiselle, jopa varsin perinpohjaiselle vallankumoukselle käsityskannoissa.

Luonnollista oli, että neuvottelukokous kävi heti käsiksi kysymykseen siitä ohjelmasta, minkä pohjalla entisten Suomen työväenliikkeen henkilöitten nyt uusissa oloissa eli luokkataistelua jatkettava. Sen käsittelyssä oli tuleva ilmi, missä määrässä ja keihin Suomen luokkasota ja oleilu Venäjän Neuvostotasavallan alueella, työväendiktatuurin ankaran käden suojassa, oli jälkiä jättänyt, ja minkälaisia jälkiä. Ja ilmi se tulikin.

Kokoukselle oli Suomalaisten Sosialidemokratien Ulkomaisen Järjestön Keskuskomitean puolesta valmistettu ohjelmaluonnos. (Liite N:o 2). Toinen ohjelmaehdotus oli laadittu pietarilaisen tovereitten toimesta.

Moskovalaisten puolesta alusti kysymyksen tov. O. V. Kuusinen seuraavasti:

Ohjelmasta ja taktiikasta — Hengellisen Seminaarin salissa — kokoontuneen kolmiyhteisen suomalaisen seurakunnan edessä — tulipas minulle vielä sellainenkin tilaisuus. Mutta tunto sanoo jo, että kolmiyhteisenä seurakuntana olemme viimeisen kerran koolla: me emme kaikki enää kuulu yhteen. Suomessa ennen oli useimmiten pyrkimyksenämme pitää voimat keossa. Sillä oli huonot puolensa, jos oli hyvätkin. Siinä menimme äärimäiselle rajalle asti marraskuussa. Sitä on helppo arvostella ja minäkin arvostelen nyt mitä ankarammin meidän marraskuutamme. Mutta mikäli vielä viime marraskuussakin puoluekokouksen aikana oli olemassa perusteita sosialidemokratisen puolueemme koossa pysyttämiseen, nyt niitä enää ei ole. Se oli koossa — ja lyötiin hajalle. Ja nyt riideltäköön rajat selviksi. — Maanpakolaisten keskuudessa yleensäkin riita hyvin rehoittaa, se on vanhastaan tunnettua. Toista vetää erityisesti puoleensa pikkumainen ja personallinen riita, ja sellaiseenkin on nyt meidän keskuudessamme aivan erikoisen sopivia aiheita. Minusta on mieleisempää jyrkkä riita periaatteista, asiasta.

Viimetalviseen vallankumoukseen nähden on nyt sosialistien keskuudessa olemassa kaksi jo lähtökohdiltaan eroavaa kantaa: toinen on tuomitsijan tai katujan kanta, toinen se kanta, joka tunnustaa itse vallankumouksen oikeaksi tai välttämättömäksi, mutta silti arvostelee menettelyämme siinä. Molempiin näihin voi mahtua toisistaan eroavia pyrkimyssuuntia; edelliseen mahtuu niin oikeistososialistien kuin johdonmukaisten keskustalaistenkin nykyinen suunta; jälkimäiseen taas mahtuu melkein mikä sosialistisuunta tahansa. Kaikkihan me nyt arvostelemme entistä menettelyämme, mutta miltä näkökohdalta sitä arvostelemme, mihin päin nyt pyrimme sekä arvostelullamme että toiminnallamme, siitä riippuu nykyinen suuntamme. Tässä suhteessa on mielestäni ratkaisevana merkkinä, jota kukin meistä voi itseltäänkin tiedustaa, pidettävä sitä, onko olemassa uskoa ja halua uuteen vallankumoukseen, vai onko voimakkaampana usko taantumukseen ja halu pyrkiä takaisin siihen tilaan, missä ennen vallankumousta olimme. Siis ratkaisevana suunnan merkkinä on nyt meissä kussakin yhteiskunnallinen optimismi tai pessimismi, toivorikkaus tai toivon masennus.

Suomessakin jo vallankumouksen oma logiikka kuletti meitä pitkää matkaa eteenpäin sosialistisen vallankumouksen suuntaan, työväen diktatuuria, tuotannon sosialiseerausta ja porvarillisen valtion hävitystä kohti, siis sosialidemokratian tieltä kommunismin tielle. Se tapahtui puoliväkisin, huolimatta meidän omasta kannastamme ja ilman, että sitä silloin täysin tietoisesti edes huomasimme.

Vallankumouksen lopulla, kun Kansanvaltuuskuntamme oli jo siirtynyt Viipuriin, jouduin lukemaan Leninin kirjoituksen: »Valtio ja vallankumous».[1] Se auttoi paljon käsittämään omia kokemuksiamme. Kaikkein enimmän hänen kirjoituksessaan kiinnittivät mieltäni siihen lainatut Marx'in ja Engels'in lausunnot. Ne olivat kaikki — tahi miltei kaikki — minulle ennestään tunnettuja, mutta vasta nyt vallankumouksemme kokemusten valossa niiden sisällys aukeni todellisuuden havainnoksi. Sen jälkeen olen tarvinnut nahkani luomiseen vielä melko pitkän ajan sitä kommunistista havainto-opetusta varten, jota täällä Venäjällä on meille tarjona ollut. Uuden katsantokannan keksiminen ja tunnustaminen voi olla verrattain helppoa. Sen sulattaminen ja sovelluttaminen paljon vaikeampaa. Alussa on aina vaarassa eksyä vanhaan, vaikka tahtoo uutta tietä kulkea ja luulee sitä kulkevansa. Minulle on kommunismin omaksuminen merkinnyt todella kohoamista kokonaan uuteen maailmankatsomukseen. Varsin tiheään en ole maailmassa kantaani vaihdellut. Sosialidemokratian kanta sellaisena kuin se on selvimmin Karl Kautskyn kirjoituksissa esiintynyt, oli kantanani kaksitoista vuotta. No, sen tiukemmin minun tuskin tarvinnee uudestakaan kannastani kiinni pitää, voidakseni nyt huoleti sanoa, että tämä riittää minulle ainakin elämäni loppuun asti. — Jokaisella meillä on täällä nyt vastattavana kysymys, olemmeko luoneet nahkamme? Ken täällä Venäjällä ei nyt ole nähnyt muuta kuin hävitystä, ken ei ole nähnyt, kuinka suuri köyhälistön Venäjä nyt ilolla ja tuskalla synnyttää sosialismia, ken ei ole täällä nähnyt ja oppinut, miten köyhälistö voi voittaa, hän on sokea? Hänelle en voi sanoa muuta kuin vanhan Abrahamin tavoin: — kun sinä menet oikealle, menen minä vasemmalle.

Varsinaisten oikeistososialistien kannan selostaminen ei tässä liene tarpeellista. Sillä se on kaikille selvä. Sen tietää, mistä löytää: sen löytää sieltä, missä porvaritkin ovat. Sitä on siis helppo lyödä. Se on kyllä vahingollinen, mutta se ei ole työväen taistelulle sisäisesti niin vaarallinen. Vaarallisempi on keskustasosialistien nimi-marxilainen eli sosialidemokratinen kanta, jolla mekin ennen Suomessa olimme, sama, jota Saksassa yhä edustaa esim. Kautsky ja suomalaisista kaikkein etevimmin ja johdonmukaisimmin Valpas (joka nyt on tiedottanut Suomen porvareille, ettei hän ottanut osaa »kapinaan» sekä pyrkii jälleen herrainpäiville).

Tämän keskustalaisen eli sosialidemokratisen kannan mukaan olisi nyt, mikäli ymmärrän, koetettava saada Suomessa elvytetyksi jälleen pääasiassa samallainen työväenliike kuin siellä ennenkin oli, niin valtiollinen kuin myös ammatillinen ja osuustoiminnallinen liike; olisi otettava osaa miltei kaikenlaiseen siellä virkoavaan työväenliikkeeseen, kannattaen ja ajaen työväen jokapäiväisestä tarpeesta välittömästi johtuvia oienempiäkin vaatimuksia, mitkä vain voivat työväkeä koota suureksi sakiksi ja edistää sen järjestöjen henkiin heräämistä. Tällainen julkisen työväenliikkeen rivien kokoaminen, — jota tietenkään ei nyt voi ajatella miksikään lyhyen ajan työksi, — pitäisi kai sosialidemokratisen kannan mukaan olettaman liikkeemme varsinaiseksi tehtäväksi lähivuosia varten. Sittemmin myöhemmin työväenliike itsestään hakisi oikeat uomansa historiallisten olosuhteiden mukaisesti.

Tuollainen kanta voi ensi silmäyksellä tuntua hyvin järkeenmenevältä ja aivan marxilaisen historianymmärryksen mukaiselta, ja samalla se tuntuu niin tutulta. Hajonnut työväenliike herätettäisiin taas eloon jotakuinkin samalla tavalla, kuin se ennen vanhaan syntyikin. Siis se käy esim. seuraavaan tapaan: Alkujaan on joukko työmiehiä, vaikkapa muurareita, nurkan takana kiroilemassa palkkojensa pienuutta. Mennään joukkoon, tuumitaan ja arvioidaan yksissä, onko mahdollisuutta saada pomoja tai työnantajia taivutetuksi korottamaan palkkoja. Jos näyttää olevan mahdollisuutta, esitetään vaatimus: 10 penniä lisää tunnilta. Se vaatimus kokoaa joukkoa ympärilleen, ja jollei työnantaja siihen suostu, ja jos ovat kiireet työajat, niin kenties uskalletaan tehdä lakko. Samalla uskalletaan perustaa järjestö ja pian toinenkin, yksi ammatillinen, toinen valtiollinen jne., niille sanomalehti, kirjakauppa, osuuskauppa, jne. Lopulta päästään niin pitkälle, että järjestöissämme äänestetään jo eduskuntaehdokkaista. Ja loppujen lopuksi ehkä lähdetään (kuten Suomessa viime kesänä) katumielenosotuksille, kun eduskunnassa päätetään kansanvallan perustuslaista, 8-tunnin työpäivälaista ja kunnallislakiuudistuksesta.

Entä sitten? — Sitten emme enää tiedä, mitä olisi tehtävä. Sitten olisi ne lait saatava »vahvistetuiksi» ja voimaan, mutta porvarit eivät ehkä taivukaan. Jos saataisiin edes maalaisliittolaiset pysymään varmasti noiden lakien puolella? Mutta jollei saada, mitä sitten? Jos porvarit — sen sijaan, että alistuisivat kansanvaltaisen perustuslain alle — hyökkäävätkin ase kädessä köyhälistön kimppuun, entä sitten? — Antaa hyökätä. Jos ne — sen sijaan, että myöntyisivät 8-tunnin työpäivälakiin — ryhtyvätkin ryöstämään pois sen ja monet muut entiset saavutukset? — Antaa ryöstää. Antaa piestä ja teurastaa. Niinkö? Pidettäisiin sitten taas ääntä, »kun paha päänsä on ohi mennyt». (kuten Nummisuutarin Martalta). Olisi siten saatu ainakin hyvä agitatsioniase, sellainen, joka taas kokoaisi hajalle lyötyä joukkoa. Voitaisiin taas alkaa alusta. Niinkö?

Vallankumousta tällä tavoin ei tulisi koskaan. Ei ainakaan omassa maassa. Eikä ainakaan Suomessa, ei ainakaan ennen, kuin se kaikkialla muualla jo olisi voittanut. Ja ehkä se siinä tapauksessa olisi turhakin. Ehkä maalaisliittolaiset siinä tapauksessa saataisiin uskotetuiksi, että 8-tunnin työpäivälaki ja kansanvaltainen perustuslaki ovat heille vaarattomat. Taikka ehkä saisimme vaaleissa sosialisteille riittävän enemmistön edustajapaikoista. Ja kun nuo lait olisi onnellisesti saatu voimaan, otettaisiin sitten jokin kolmas lakiehdotus esille. Ehkä porvarit nyt eivät uskaltaisi hajoittaa eduskuntaa eikä hyökätä ase kädessä kansanvaltamme kimppuun, vaan voisimme jatkaa rauhassa lakien säätämistä aina sosialismiin saakka. Siten kauniisti vältettäisiin vallankumous. Joka oli todistettava.

Koko tuon viisaan taktiikan perusohjeena on se näkökohta, että kullakin hetkellä ajetaan työväen lähimpiä, pienimpiä vaatimuksia, sellaisia, jotka 1:ksi ovat suurten työläisjoukkojen lähimmän käytännöllisen tarpeen herättämiä ja sen vuoksi näyttävät voivan koota ympärilleen mahdollisimman suuria joukkoja, sekä 2:ksi ovat sellaisia, että joltisellakin varmuudella voi laskea ne saatavan läpiajetuiksi eduskunnassa tai työnantajan konttorissa. Vallankumous, koko valtiollisen vallan anastaminen porvaristolta, se ei tietenkään sovi tuollaiseksi vaatimukseksi, ja sen vuoksi se jää sosialidemokratian ohjelmassa ja taktiikassa merkityksettömäksi seinäkoristeeksi tahi vaaraksi, jota aina koetetaan välttää.

Tuo keskustalais-sosialidemokratinen kanta on kyllä itsessään luokkataistelukanta. Ei sen varsinaisena tarkoituksena ole, kuten oikeistososialisteilla, pyrkiminen yhteistyöhön tai kompromissiin porvarien kanssa. Ainoastaan poikkeustapauksessa, avuttomuutensa hetkellä, se sellaiseen turvautuu, silloin kuin sen muussa tapauksessa olisi valittava pelätty vallankumouksen tie, ja silloinkin se tuota hätäkeinoaan toki häpee ja ujostelee. Tälläinen kautskylainen sosialidemokrati voi vihata porvaristoa yhtä vilpittömästi, kuin porvaristokin häntä vihaa. Hän tahtoo kyllä todella ajaa työväenasiaa, mutta aina mahdollisimman vaarattomalla ja tasaisella tavalla, aina asteettain etenemällä arviolaskujen mukaan. Se tahtoo olla varmaa yhteenlaskua ykkösillä, joista lopulta pitäisi kertyä historialliseksi summaksi työväenluokan täysi voitto. Mutta todellisuudessa se ei olekaan muuta kuin sellaista penninnakkia porvarien kanssa, jossa työväelle ei lopulliseksi voitoksi voisi koskaan jäädä muuta kuin tyhjä kätten. Sillä paljon enemmän kuin ne muutamat pennit, jotka työmies ehkä pelissä voittaa, porvari vallallaan ja voimallaan ryöstää häneltä pois.

Vallankumous ei suinkaan aina pääty voitolla. Oikea työväen vallankumous ei oikeastaan onnistu muuta kuin yhden ainoan kerran. Muulloin se aina enemmän tai vähemmän epäonnistuu, tahi päättyy täydellisellä tappiolla; ja silloin, kun se tappiolla päättyy, on se työväelle kauhea tapaus. Eikä koskaan siitä voi ennakolta tietää varmasti, miten se päättyy. Mutta yksi on jo ennakolta varma: ellei voimain takaa taistella ja hurjasti yritetä, ilman ei ainakaan voittoa tule. Tämän tärkeän seikan jättää historiallisen matematiikan sosialisti syrjään. Ja siitä johtuu hänen suuri laskuvirheensä, se ettei hän käytännössä koskaan saa laskuistaan tulokseksi työväen vallankumousta eikä työväen todellista voittoa, ei yhteen laskemalla eikä vähentämällä, ei kertomalla eikä jakamalla.

Olisin puolestani toivonut, että erityisesti Valpas olisi tullut tähän väittelykokoukseemme. Meidän kesken sanoen, hän käsittääkseni on yksi kaikkein etevimpiä arvioitsijoita, mitä nykyajan työväenliikkeessä on olemassa missään maassa, yksi niitä, jotka näkevät porvarien kortit lävitse, ja jotka ymmärtävät katsoa asemaa yht'aikaa monelta eri puolelta. Mutta hänen taktiikkakantansa on nyt osoittautunut vääräksi. Se on osoittautunut kerrassaan hajaantuneeksi työväenluokan tärkeimmässä ja vakavimmassa taistelussa vallankumouksessa. Se on erehdyttävästi marxilaisen näköinen. Voipa se näyttää ottavan vallankumouksenkin laskuissaan huomioon ja ajatella historioitsijan tavoin: kyllä työväenliike hakee aina lopulta oikeat toimintamuotonsa. Mutta tuollaisesta kannasta johtuva toimettomuus, taisteluvelvollisuudesta syrjään vetäytyminen juuri ratkaisevimmalla hetkellä, se on työväenluokan taistelulle mitä vaarallisinta. Se voi vaikuttaa vallankumouksen puhkeamisen lykkäytymiseen, silloin kun lykkääminen on mahdollinen, ja silloin kun siitä lykkäämisestä on porvaristolle hyötyä, kuten meidän sosialidemokratisen taktiikkamme johdosta tapahtui viime marraskuussa. Se on tosiasiassa vallankumouksen vastainen työväenliikkeen kanta, sellainen menettelytapa, joka on luutunut porvarillisen sortokauden jaloissa, tukahutetussa luokkataistelussa ja joka on työväenliikkeelle esteeksi silloin, kun historia vaatii sitä taisteluun koko porvarivallan kukistamiseksi. Se oli käytännössä edistyksellinen kanta työväenliikkeen alkuaikoina. Suomessa vielä neljännes vuosisata sitten; vieläpä kauan aikaa myöhemminkin se saattoi ilman haittaa käydä päinsä. Mutta sen pohja on kerrassaan vanhettunut työnantajaliittojen, renkaiden, trustien ja finanssipääoman kehityskaudella. Nyt on pääoma keskittänyt voimansa. Nyt on porvaristo järjestynyt kiinteäksi rintamaksi. Nyt ei enää penninnakki vetele. Porvari ei enää alistu kunniallisiin pelisääntöihin, se ei enää tee »viisaita myönnytvksiä». vaan tahtoo pelaamatta ryöstää kaikki. Kun pääoma on muuttunut, on porvarikin muuttunut. Jos se ennen oli sika, on siitä nyt tullut rasvoittunut sika, eikä sen ahneus ole vähentynyt, vaan yltynyt hirvittävän villiksi. Sen politiikka on nyt imperialistisen orjuutuksen ja avoimen luokkadiktatuurin politiikkaa. Toisin sanoen, nyt on luokkataistelussa tullut eteen taistelu koko vallasta. Nyt ei enää auta hätkähtää, kun porvari ryöstäessään karjasee: »panepas vastaan, niin minä haastan sinut oikeuteen ja panetan linnaan!» Ei sittenkään, vaikka se karkaa kurkkuun kiinni. Nyt on pantava kova kovaa vastaan. Muutoin joudutaan hajalle ja hukkaan. Se hajoittaa, kun ei panna kovaa kovaa vastaan. Se hajoittaa parhaimman osan työväenluokasta anarkian poluille, se hajottaa työväen taistelemaan työväkeä vastaan. Siis sosialidemokratian taktiikka, vaikka se luulee pitävänsä työväenjoukkoja koossa, tosiasiassa hajottaakin ne. Sen sijaan mikään ei niin kokoa joukkoja, kuin todellinen vallankumouksellinen luokkataistelu, s.o. kaiken kapitalistisen järjestelmän kukistaminen, koko porvarivallan hävitys, kaiken vallan ottaminen työväen omiin käsiin ja sosialistisen järjestyksen luominen. Näissä selvissä, kumouksellisissa tunnussanoissa — ja ainoastaan näissä — on nyt työväen toivo ja pelastus, työväen henki ja elämä, voitto ja tulevaisuus. — Harkittava ja arvioitava on tietysti vallankumousta, ennenkuin siihen ryhdytään. Sitä jos mitään onkin tarkoin harkittava ja punnittava ja ennen kaikkea valmisteltava vakavasti, koetettava tarmokkaasti vaikuttaa, ettei se lykkääntyisi sopivan ajan ohi, mutta ettei se myöskään puhkeaisi kesken aikojaan. Näin on punnittava ja tietoisesti toimittava ennen vallankumousta, mutta sitten kun se puhkeaa, varsinkin silloin on kaikki toimettomuus ja epäröiminen kelvotonta. Silloin on rynnättävä päälle kaikella tarmolla ja toimella, kaikella väellä ja voimalla, horjumattomalla kiivaudella. Niin pitkälle kuin suinkin voi eteenpäin päästä. —

Tälle kokoukselle esitetyssä ohjelmakomiteamme ehdotuksessa ovat vallankumouksellisen sosialismin eli kommunismin periaatteet oikein esitetyt. Myöskin pietarilaisen komitean ehdotuksessa on lausuttu kommunismin tie ja päämäärä, mutta sen ohella siinä on sellaista ristiriitaisuutta ja sekavuutta, jota ei voi hyväksyä.

Ensiksikin ohjelma siinä on sekavasti esitetty. Siinä sanotaan kyllä, että »porvarillis-demokratisen parlamentaarisen tasavallan sijaan, mihin vanha sosialidemokratinen puolue pyrki, (kommunistinen) puolue hyväksyy köyhälistön diktatuurivallan»; mutta samalla kertaa siinä sittenkin esitetään yleisiä porvarillis-kansanvaltaisia vaatimuksia, kuten äänioikeusrajoitusten poistaminen sekä yhdistys-, kokoontumis- ja sananvapaus. Siinä sanotaan myös, että »puolue tunnustaa periaatteessa maan, teollisuuden, pankkien, kaupan ym. kansallistuttamisen», mutta samassa suunavauksessa siinä vaaditaan sosialireformatoriseen ohjelmaan kuuluvia uudistuksia, kuten työväen suojeluslainsäädäntöä, sairas-, tapaturma-, vanhuus-, ansiokyvyttömyys-, äiteysvakuutusta j. n. e. Siis samoin kuin sosialidemokratian ohjelmassa olivat sekä »lähimmät» reformivaatimukset että vallankumouksellinen »loppupäämäärä», samoin myös tässä kommunistiseksi tarkoitetussa ohjelmaehdotuksessa, ainoastaan rinnakkain eli sekasin.

Sellainen ei käy. Kommunistinen ohjelma ei voi olla muuta kuin vallankumouksellinen. Sen rinnalla esitettynä kansanvaltainen tai sosialireformatorinen ohjelma tuntuu samalta kuin vapautettujen orjain vaatimus orjuuden lieventämisestä. Asia on tässä samantapainen, kuin jos esim. täydellistä torpparivapautusta vaadittaessa olisi ohjelmassamme samalla jonkin pikku helpotuksen vaatimus torpparien päivätyöorjuuteen. Paavo Varén kuvauksessaan »Torpparioloista Suomessa» kertoo kysyneensä erään kartanon torppareilta, millainen uudistuslaki heille olisi kaikkein tärkein. — No, sellainen olisi kaikkein tarpeellisin laki, — vastasivat torpparit, — joka kieltäisi, ettei täyden sontakuorman kanssa tarvitse juosten ajaa... Tuollaisista vaatimuksista emme voi panna kokoon kommunistisen puolueen ohjelmaa.

Jos Venäjällä olisi työväenvalta kukistunut viime keväänä, kuten Suomessakin kävi, näinköhän luulisitte, että bolshevikit täällä nyt ajaisivat kansanvaltaisten paikkausten ja äitiysvakuutuksen ohjelmaa? Eivätköhän he pikemminkin valmistelisi uutta vallankumousta?

Menettelytapaa niinikään ei sovi määritellä siten, että samalla kuin kehoitetaan pyrkimään proletaariseen vallankumoukseen, selitetään olevan »välttämätöntä, että työväestö toimii tänä aikana parlamentaarisessa, ammatillisessa, osuustoiminnallisessa, kunnallisessa y.m. työssä.»

Miksei sovi? Eikö riitä, kun lisäksi vain sanotaan, kuten pietarilaisen komitean ehdotuksessa, että samalla on selitettävä joukoille, että tuollaisella toiminnalla porvaristolta puserretut uudistukset eivät kuitenkaan johda sosialismiin, vaan että siihen johtaa vasta yhteiskunnallinen vallankumous? Ei, pelkkä selittäminen ei riitä, jos toimitaan entiseen tapaan. Kyllä kautskylaiset sosialidemokratitkin noin selittävät, noinhan mekin ennen aina puhuimme. Mutta nyt täytyy toimia tulevan vallankumouksen hyväksi. Ja toisaalta: nyt emme saa toimia sellaisen työväenliikkeen hyväksi, josta voi tulla köyhälistön vallankumouspyrinnölle vastus ja jarru.

Emme saa menettelyssämme ajatella historioitsijan tavoin, että kaikki työväenliike, olipa se minkälaista tahansa, vie eteenpäin ja on siis kannatettava. Sillä väärään suuntaan kulkeva liike on vahingollista ja siis vastustettavan. Sellainen työväenliike kuin esim. Gompersin ammatillinen liike Amerikassa on julkea porvariston kätyri. Tosin siitäkin työväki voi loppujen lopuksi joutua vallankumoukselliseen toimintaan, mutta se tapahtuu silloin vastoin tuon liikkeen suuntaa ja tarkoitusta, hylkäämällä ja tuomitsemalla sen. »Sakin suuruus», järjestöjen laajuus sinänsä, ei saa olla pyrinnössämme niin sokeasti vallitsevana silmämääränä, että se johtaisi vahingolliseen työväenliikkeeseen. Mitä suuremmat järjestöt menshevikeillä olisi Venäjällä ollut, sitä pahempi vastus niistä olisi ollut köyhälistön vallankumoukselle. Suomessa parl menttaarinen työväenliike ei nykyään mitenkään voisi olla muuta kuin vahingoksi köyhälistön tulevalle vallankumoukselle. Samoin myös sellainen ammatillinen liike kuin meillä oli. Entisen työväenliikkeen »elvyttäminen» siellä veisi vallankumouksen vastaiseen toimintaan. Jo entinen työväeniiikkeemme työnjako: toisaalta parlamenttaarisena eli »valtiollisena» ja toisaalta »ammatillisena» erikoisliikkeenä määräisi suunnan kerrassaan vääräksi, veisi syntyvän uuden liikkeen entiselle vää/älle tolalle. Joukkojen kokoontuminen olisi huono lohdutus, kun pääasia liikkeessä olisi väärällä tolalla.

Päänäkökohtana menettelyssämme tulee olla se, hyötyykö siitä tuleva köyhälistön vallankumous, edistääkö se tämän vallankumouksen menestystä. Tarkasti on varottava tekemästä sosialistisen vallankumouksen tunnussanaa kommunistisessa liikkeessämme samallaiseksi hedelmättömän porvarillisen reformiaskartelun aisankannattajaksi, kuin se sosialidemokratisessa työväenliikkeessä on.

Marxilaisen menettelytavan pääsääntönä on käsittääkseni se, että on oikein arvioitava historiallinen tilanne ja sitten sen osoittamissa puitteissa rynnistettävä mahdollisimman pitkälle eteenpäin. Aikana, jolloin vallankumouksen historiallisia edellytyksiä ei ole olemassa, on vallankumouksen yrittäminen marxilaisen menettelytavan vastaista. Eritoten maanpakolaiset tappiolle joutuneen vallankumoustaistelun jälkeen ovat monta kertaa maailmassa langenneet siihen erehdykseen, että ovat silmät ummessa hommanneet uutta vallankumousyritystä aikana, jolloin historia on siltä poistanut edellytykset. Tällaisia vallankumouksen improvisaattoreita ja tällaista vallankumoushulluttelua Marx kirjoituksissaan ruoskii ankarasti. Mutta silloin taas, kun historiassa on jouduttu vallankumoukselliseen kauteen, silloin kun näyttää olevan mahdollisuuksia vallankumouksen puhkeamiseen, kun se näyttää »lähestyvän», — kuten nykyään Europassa yleensä ilmeisesti näyttää — silloin jarrutus tai toimettomuus tulevan vallankumouksen suhteen on marxilaiselta kannalta jyrkästi tuomittavaa. Silloin on työväenliikkeen pyrittävä vallankumoukseen, vakavasti valmistuttava siihen, eikä pyrittävä sitä muulla hommailuila välttämään. Ehdottoman varmaa ennakkotietoa vallankumouksen tulosta eivät historian merkit anna. Paljon varmemmin ne voivat toisina aikoina osoittaa sen, että vallankumousta ei ole tulossa. Vallankumouksen lähestyessä sen sijaan nähdään kahdellaisia merkkejä, hyviä ja huonoja, puolesta ja vastaan; se on juuri luonteenomaista vallankumouksellisen tilanteen alkamiselle historiassa. Silloin kun siis arvioitsija näkee, että vallankumous voi olla tulossa, silloin on hänen meneteltävä, niinkuin se vissisti olisi tulossa, ja vieläpä niin kuin se jo mahdollisimman pian olisi tulossa, koska se voi tulla pian.

»Vallankumous syntyy, sitä ei tehdä», niin sanottiin alinomaa juuri meidän sosialidemokratien taholta. Se on viisas sääntö ja hyvin marxilaisen näköinen, mutta tämäkin viisaus voi liialla yksipuolisella käyttämisellä tulla pilatuksi. Ihmiset vallankumouksenkin tekevät eikä luonnonvoimat. Ei mielivaltansa mukaan eikä milloin tahansa, mutta ei myöskään katselemalla kuten sunnuntaista teatterinäytäntöä. Ei ilman järjestävää ja lyövää kättä, vaan työllä ja tuskalla, vaaralla ja julmallä voimalla.

Suomen köyhälistö on nyt tällä hetkellä yön pimeydessä ja raskaimmassa orjuudessa. Elämän ja kuoleman vaiheilla. Toivon ja epätoivon vaiheilla. Nyt on kysymyksessä, mikä tunnussana sille annetaan.

Uusi vallankumousko? Vaiko sellainen rauhallinen taistelu, jota käytiin ennen viime vallankumousta?

Työväen valtako vai kansanvalta?

Sosialismiko vai »edistys- ja uudistustyö» kapitalismin puitteissa?

Siis pyritäänkö eteenpäin siitä, mihin jo päästiin, vai astutaanko ensin neljännesvuosisata taaksepäin, voidaksemme ehkä jälleen neljännesvuosisadn päästä joutua siihen, missä oltiin viime vuoden kesällä?

Tämä on työväelle selvästi sanottava. Ei sillä tavalla, että se voisi käsittää sanamme päinvastoin, kuin tarkoitamme. Jos nyt sanoisimme Suomen työväelle: Tulimme elvyttämään ammatillista liikettä, tulimme herättämään kuolleista sos.-dem-puoluetta, eduskuntaryhmäämme, vaalitaisteluamme, vanhoja tuttujanne, jotka vallankumouksessa kaatuivat, — silloin työväki tuskin voisi saada muuta kuin sen käsityksen, että vallankumous on hylätty, että sitä emme tulleet kuolleista herättämään. Me elvyttäisimme köyhälistössä silloin sellaista väärää käsitystä, että vallankumous on jokin onnettomuuden syy, että se ylipäänsä vie turmioon, ja että muka rauhallisen työväenliikkeen siipien alla sittenkin on aina siedettävämpi elää. Siksi on meidän sanottava päinvastoin: Vallankumous on kuollut, eläköön vallankumous! Rintama on väliaikaisesti vain siirtynyt etäämmälle. Mutta se on lyötävä takaisin!

On vietävä sana mökistä mökkiin: Apu lähenee! Uusi vallankumous voi syttyä! Se voi pelastaa! — On selitettävä epätoivoisille, miten se voi tulla, miten se voi pelastaa, ja mitä on tehtävä sen hyväksi. Tällä tavalla on palautettava luottamus vallankumoukseen ja sytytettävä mieliin sitä tulta sekä valettava käsivarsiin sitä terästä, jota tarvitaan valmistautuessa uutta vallankumousta vastaanottamaan. —

Suomen kommunistisen työväenliikkeen tehtävien ja mahdollisuuksien lähempi tarkastelu ja määrittely ei käsittääkseni kuulu tähän yleiseen sosialistiseen neuvottelukokoukseen, vaan kommunistisen puolueen kokoukseen. Siksi en siihen tässä ryhdy.

Lopuksi huomautus toverillisen neuvon johdosta, joka oli »Vapaus»-lehdessä erään taktiikkakirjoituksen lopussa. Siinä neuvottiin: »Lukekaa hyviä kirjoja, sillä hyvä oppi ja joukkoliike sen tukena, niistä pesee puhdasta jälkeä kerran». Ei ole hullummaksi. Mutta ei tämä aika ole myöskään sitä varten, että nyt hautaudutaan kirjoihin.

Täällä joukossamme on esim. kaksi veljestä, joista toinen kyllä jo vallankumouksen alkupäivinä joutui kuukausien ajaksi lukemaan hyviä kirjoja, kun lahtarit ampuivat häntä jalkaan. Ei hän siitä lahtareita kiittää mahda, vaikka hän lieneekin saanut kirjoista hyvää oppia. Toinen veli sen sijaan ei tietääkseni ole pitkään aikaan joutunut lukemaan hyviä eikä edes huonoja kirjoja. Mutta hän teki vallankumouksessa työnsä sellaisella voimalla, että siitä voivat toiset perästäpäin, vaikkapa — kirjoittaa hyviä kirjoja.

Hyvä oppi on se oppi, josta oppii hyvin tekemään. Hyvä historia se, josta oppii hyvää historiaa tekemään, se on hyvin taistelemaan. Hyvä kirja on se, jossa ainakin loppu on hyvä.

 

Alustusten perusteella ryhdyttiin nyt keskustelemaan kommunismista. Keskustelu kesti viisi päivää ja ennätettiin siinä liikkua varsin monilla aloilla. Suomen työväenliikkeen kehitystä ja sen eri suuntien ilmauksia tarkasteltiin sekä osotettiin puolueen ohjelmassa, johdossa ja toiminnassa ilmenneiden vajavaisuuksien syitä. V:n 1917 kesän ja syksyn tapauksia tarkasteltiin lähemmin. Todettiin, että silloin jo ilmeni selvä erotus vallankumouksellisten, päättävää toimintaa vaativien työväen joukkojen ja puolueen oikeistosivustan välillä. Edelliset perustivat punakaarteja, joita jälkimäiset vastustivat. Puolueen johto haparoi sillä välillä. Marraskuussa, jolloin jo ratkaisevissa paikoissa valta tosiasiallisesti oli työväen käsissä, tämä johto auktoriteetillaan sai kumousliikkeen pysäytetyksi. Siitä syntyi sekaannusta ja epäluottamusta, joka sitten niin pahasti haittasi toimintaa. Varsinkin osottautui turmiolliseksi puolueemme pikkuporvarillinen eristäytyminen suurista maailmanliikkeistä, Internatsionalen virtauksista ja Venäjän vallankumouspuolueista. Tämä seikka sekä yleensä vallankumoukseen valmistautumattomuus, se sitten Venäjän vallankumouksen tultua johtikin haparoimisiin ja ristiriitoihin. Yritettiin samalla kertaa olla demokratisia natsionalisteja (itsenäisyysasia) ja kansanvaltais-kumouksellisia (valtalaki), mutta molempiin sekottui vahva annos sosialipatriotismia. Ja niitäkin asioita ajettaessa ilmeni arkailua esim. siinä, että sisäistä itsenäisyyttäkään ei vaadittu kyllin päättävästi Venäjän porvareilta, ja että Kerenskin hajotuskäskyä vastaan ei noustu heti ja voimakkaasti. Sen sijaan edistettiin porvarien pyrkimystä saada Suomi eristetyksi työväen diktatuurin Venäjästä ja itsekin vielä oman vallankumouksen aikana erottauduttiin proletaarisesta Venäjästä edes ajattelematta liittoa tai federatsionia sen kanssa. Siten jouduttiin tekemään palveluksia nurkka-isänmaallisuudelle.

Keskustelussa arvosteltiin vielä monipuolisesti vallankumouksemme virheellisyyksiä ja heikkouksia, m.m. selviteltiin Venäjälle tulen yhteydessä olleita asioita sekä pestiin sen jälkeen ilmenneen toiminnan pyykkiä, oikaistiin väärinkäsityksiä ja arvosteltiin, mitä erheellisenä pidettiin.

Käsiteltävänä olevien ohjelmaehdotusten perusteella koetettiin selvitellä, mikä on kelpoista, jo valmiiksi ajateltua kommunismia, mikä taas sen enemmän tai vähemmän epäselvää hapuilua. Kaksi koetuskiveä varsinkin löytyi: kysymys lähimmän toiminnan (minimi-)ohjelmasta ja ammattiyhdistysliikkeen elvyttämisestä Suomessa. Eräät puhujat arvelivat, että edelleen pitäisi olla ohjelmassa »lähimpiä» vaatimuksia (demokratisia oikeuksia, 8-tunnin työpäivä, äiteysvakuutus, joita lueteltiin pietarilaisessa ohjelmaluonnoksessa), vaikka samalla valmistaudutaankin vallankumoukselliseen nousuun ja työväen diktatuuriin. Näille osotettiin, että se johtaa ilmeisiin ristiriitoihin: kuinka voi esim. ohjelmassa vaatia yleistä äänioikeutta, jos samalla julistaa tahtovansa sen riistää porvareilta työväen diktatuuria toimeenpantaessa! Asiallisesti voi työväen uhkaava esiintyminen vaikuttaa sen, että porvaristo myöntää joitakin noista, työväelle kylläkin helpotusta tuottavista uudistuksista sen kautta pelastuakseen vallankumouksesta, mutta kommunistit eivät saa herättää sitä harhakuvitelmaa, että sellaisiin voitaisiin tyytyä. Sitenhän työväen vallankumouksellisuutta vain sekotettaisiin ja kylvettäisiin hajaannusta. Moisten minimivaatimusten ohjelmaan ottaminen olisi vain omiaan herättämään ajatuksia, kuin ei oltaisikaan varmat vallankumouksesta, siitä että tilanne on yhä edelleen vallankumouksellinen ja johtaa ehdottomasti purkaukseen. Taantumusajan lamauttava henki ilmenisi siten ihan puolueen ohjelmassa.

Samaan epäluottamukseen perustuu myös eräiden, yhä edelleen pohjaltaan sovittelupolitiikan kannalla olevien, m. m. joidenkin ent. ammattiyhdistystoimitsijain käsitys, että pääasia nyt on »käytännöllinen» toiminta, s.o. työväen järjestäminen »penniparannuksiin» pyrkimään. Eivät nämäkään sano olevansa aivan ennallaan. Hekin sanovat hyväksyvänsä »salaisen toimiman», jopa kumartavat kommunismillekin — ikäänkuin siltä varalta, että »jos se kumous sittenkin tulee». Mutta koko tästä käsityksestä huokuu kommunismille vieras, epäkumouksellinen henki. Aivan kuin ennen opportunistiset (revisionistiset) politiikot ja ammattiyhdistysjohtajat kumarsivat marxilaisuudelle (kautskylaisuudelle), olivat sen hyväksyvinään »poliittisen toiminnan» ohjeeksi, mutta toimivat omalla alallaan jopa aivan vastakkaisten perusteiden mukaan, niin nytkin otettaisiin kommunismi vain koristeeksi mukaan, mutta toimittaisiin siitä huolimatta aivan toisessa hengessä.

Näille tehtiin selväksi, että tuollainen työväenliikkeen kahtiajako ei enää saa tulla kysymykseen. Mitä tahansa hetken »käytännöllistä» taistelua syntyykin, — olevat olot siihen työväkeä pakottavat — niin ei se saa olla eristettyä, eri linjoilla toimimista, vaan täytyy senkin tapahtua kommunismin, s.o. proletaarisen vallankumouksellisuuden hengessä, vaikka ulkonaiset muodot pukeutuvatkin tilanteen mukaan. Sellainen ammattiyhdistysliike, joka pyrkisi eristäytymään työväen diktatuuriin tähtäävästä liikkeestä, olisi harhaanjohtava, työväenluokalle vahingollinen, siis jyrkästi vastustettava. Jos sen peitteeksi yritettäisiin vetää kommunismin »tunnustamista», olisi se sitäkin varottavampi, kun se saisi aikaan sekaannusta.

»Peilikommunismiksi» sen nimittikin alustaja. Se on ihan pettävästikin oikean näköinen (vain oikea puoli olisi vasempana), mutta se on vain kuva. Peilikommunistit joutuivatkin kiinni, kun tuli kysymys vallankumouksen valmistamisesta. Näkyi silloin, että heissä oli syvä epäluottamus, ettei vallankumous enää tulekaan, koska ei muka ole varmoja merkkejä, sen vuoksi he sanoivat, »ettei ole toimittava erityisesti sen hyväksi, »ettei pantaisi kaikkea yhden kortin varaan». Vieläpä uskottelivat, etteivät kommunistit tahdokaan hankkia helpotuksia työväen tämänpäiväiseen kurjuuteen, narraavat sen vain odottamaan sitä kumousta, vaikka asiallisesti juuri kommunistit osottavat ainoan parannusten (pientenkin) ja vapautuksen tien, kun sen sijaan opportunistit narraavat työväkeä tavottamaan tyhjää harhaa. Eräät ent. ammattiyhdistystoimitsijat osoittivatkin, kuinka taloudellisen luokkataistelunkin alalla Suomessa oli tultu kysymyksen eteen: entä mitä silloin, kun eheät työnteettäjien ja työläisten järjestöt ovat varustautuneina vastakkain? Selväksi alkoi käydä, että sovittelu on lopussa ja edessä ratkaiseva taistelu. Näin kävi vähitellen selväksi seuraava: kommunistit tahtoisivat pyrittäväksi vallankumoukseen ja siihen valmistuttavaksi niin vakavasti, että kaikki muu toiminta tämän rinnalla on jääpä aivan toisarvoiseksi; peilikommunistit eivät siihen halunneet pyrittäväksi, pikemmin sitä kavahtivat ja suositelivat vanhan elvyttämistä.

Keskustelun aikana esitettiin äänestettäväksi seuraavat teesit:

1. Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta.

2. Ainoastaan sellainen työväenliike ja toiminta, josta on takeita, että se edistää kommunismin leviämistä sekä työväen tulevan sosialistisen vallankumouksen voitolle pääsyä on hyväksyttävä ja sellaista on tarmokkaasti ajettava; — toisellaisella kannalla esiintyvää toimintaa työväen keskuudessa on jyrkästi tuomittava, paljastettava ja vastustettava.

3. Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri; — on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta eikä vallankumouksen kautta.

4. Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskuntajärjestys, pakkoluovuttamalla heti kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestyneen työväen omalla tarmolla, järjestettävä kaikki tuotanto ja jako.

5. Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti, sekä kaikin voimin tuettava Venäjän köyhälistön Sosialistista Neuvostotasavaltaa.

Keskustelu kiertyi nyt näiden ympärille. Suoraan niitä varsin harvat vastustivat. Toiset epäsuorasti. Sanoivat, että tuontapaiset voisi hyväksyä, kun samalla olisi selvyyttä siitä »käytännöllisestä toiminnasta». Sitä varten ehdottivat asiaa valiokuntaan »selvennettäväksi». Heille osotettiin, että se oli vain veruke, yritys kiertää pääasia. Niin tulikin äänestys merkitsemään ratkaisua.

Elok. 29 p. päästiin äänestämään: hyväksytäänkö ponnet vai lähetetäänkö ne valiokuntaan. Asiallisesti siis äänestys vastasi kysymykseen: »kommunismiko vai ei?» — ja äänestettiin: teesien puolesta annettiin 74 ääntä, valiokuntaan lähettämisen puolesta 16; neljä pidättäytyi. Kommunistiset teesit oli hyväksytty. Suomalaisen työväenliikkeen historiassa oli tullut merkkihetki.

Se kirjava suomalaisten sosialistien neuvottelukokous oli myös suorittanut tehtävänsä: sen helmasta oli noussut kommunistinen ryhmä, joka nyt suoraapäätä kävi perustamaan uutta puoluetta, Suomalaista Kommunistista Puoluetta, ja päättämään tärkeistä tehtävistään maailmanhistorian ratkaisevimpana ajankohtana.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Suomalaisen kommunistisen puolueen perustava kokous elok. 29 p — syysk. 5 p. 1918.

Elok. 29 p:nä kokoontuivat sitten kommunististen ponsien puolesta äänestäneet varsinaiseen Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustavaan kokoukseen. Tov. J. Rahja tervehti osanottajia huomauttaen, kuinka Suomen työväenliike nyt on läpikäynyt ensi ja toisen kehitysasteensa, jolloin sen pääpyrkimyksenä on ollut kansallisen vapautuksen ja parlamenttaaristen uudistusten saavuttaminen. Näihin pyrkiessään joutui se reformismin ja sovittelupolitiikan tielle. Sellaisena se kiertyi vallankumoukseen, jossa tunnetuista syistä kärsi tilapäisen, raskaan tappion. Puolueen järjestöt ovat murskatut, maassa riehuu kamalasti porvarillinen diktatuuri ja sen valkoinen terrori. Pieni joukko, joka on joutunut Venäjän Neuvostovallan alueelle, on saanut tehtäväkseen nyt valmistautua uuteen toimintaan. Veristen kokemusten opastamina käydään nyt valmistautumaan tehtäväämme. Se kysyy tarmoa ja kieltäytymistä, uhrautumista ja intoa.

Se leikkaus, joka edellisessä äänestyksessä suoritettiin, saattaa tuntua kipeältä. Ero äskeisistä toimintatovereista kysyy mielenlujuutta. Mutta se on välttämätön, jotta päästään selvälle perustalle. — Puhuja selvitteli sitten lähemmin sen toiminnan laatua, johon nyt lähdetään. On saatava aikaan täysi keskinäinen luottamus, toistemme tunteminen ja ymmärtäminen. Jos siinä onnistumme, niin toimintamme menestyy ja johtaa toivottuihin tuloksiin, hyödyksi Suomen työväenluokalle ja maailman köyhälistön vapautustaistelulle.

Kokouksen puheenjohtajiksi valittiin K. Manner ja Yrjö Sirola; sihteereinä toimivat K. M. Evä, J. Kohonen, J. A. Lehtosaari ja W. Forsten. Käsiteltiin valtuusvaliokunnan lausunto kokouksen osanottajista. Valittiin myös valiokunnat käsittelemään ohjelma-, toiminta-, sanomalehti- ja tiliasioita.

Päästiin käsiksi toimintakertomuksiin. Niitä oli Suomalaisten Sosialidemokratien Ulkomaisen Järjestön moskovalaisen Keskuskomitean ja sen pietarilaisen osaston, Suomalaisten Työläisten (pietarilaisen) Huoltotoimiston ja sen avustuslaitosten sekä Buissa olevan siirtolaisaseman hoitajain selostukset. (Otteita niistä: Liite N:o 5).

Kertomusten johdosta virinneessä keskustelussa selvitettiin vielä eräitä väärinkäsityksiä, jonka jälkeen ne hyväksyttiin.

Kun kokoukselle tuli tieto murhayrityksestä Venäjän työväenkumouksen ja maailman kommunistien johtajaa, toveri Leniniä vastaan ja toveri Uritskyn murhasta, tulkitsi puheenjohtaja suomalaisten kommunistien tunteita ja ajatuksia moisten tekojen johdosta. Vastavallankumouksellinen porvaristo, niin lausuttiin, joka on turhaan koettanut saada aikaan kapinoita, jotka voitaisiin tulkita »kansanliikkeiksi» työväen neuvostovaltaa vastaan, ja joiden varjolla Venäjän porvariston avuksi yrittäväin suurvaltain imperialistien rosvohyökkäyksiä voitaisiin valheellisesti puolustella niiden kansojen silmissä, tämä porvaristo, kaikissa moisissa yrityksissä epäonnistuttuaan, turvautuu nyt heikkoutensa tunnossa tällaisiin epätoivoisiin tekoihin, sen maailmankatsomusta vastaavaan yksilölliseen terroriin. Luulee joitakin, tärkeillä luottamuspaikoilla olevia henkilöitä surmaamalla heikoiltavansa itse vallankumousta. Se on houkkiomaista. Tuollaisten tekojen vaikutus on ihan päinvastainen. Monin verroin lukuisampana ja päättävämmin kokoontuu työtätekevä köyhälistö lippunsa ympärille, vallankumoustaan ja sen saavutuksia turvaamaan. Me suomalaisetkin, jotka imperialismin iskuista saamiemme vaurioiden johdosta olemme hetkisen toimineet heikommin, saamme myös yllykettä antamaan voimamme moninkertaisina Venäjän neuvostovallan ja maailman köyhälistön vallankumouksen palvelukseen. Eläköön köyhälistön vapaustaistelu, eläköön kommunistien johtaja, toveri Lenin.

Kokous päätti heti lähettää tervehdyksen tov. Leninille ja ilmoittaa samalla, että kun nyt emme ole tilaisuudessa näkemään häntä kokouksessamme vieraana, niin aiomme hänelle osotetussa avoimessa kirjeessä tulkita kokemuksiamme ja kiitollisuuttamme venäläisiltä tovereilta saamistamme opetuksista ja ohjeista, jotka ovat meille niin arvokkaat nyt lähtiessämme päättäväisesti kommunismin tielle. (Liite N:o 4).

Punaisen Armeijan suomalaisia sotureita ei kokous tietenkään unohtanut — olihan läsnä jo nyt toimessa olevia armeijalaisiakin ja valmistautuivathan osanottajista siihen toimeen kykenevät samaa velvollisuuttaan täyttämään. Kokous hyväksyi puna-armeijalaisille erityisen tervehdyslausunnon. (Liite N:o 3).

Sanomalehtivaliokunnan ehdotuksen mukaisesti päätettiin, että »Vapaus»- ja »Kumous»-lehdet otetaan välittömästi puolueen haltuun, sen äänenkannattajiksi, ja lausuttiin ohjeeksi, että niiden toimitusvoimia on lisättävä ja niitä tarmokkaasti levitettävä.

Ohjelmavaliokunnan laatima periaatteellinen perustamislausunto hyväksyttiin ja yhä vielä tehostettiin sen toiminnan vakavuutta, joka nyt on edessä. Varsinkin tehostettiin sitä, kuinka tärkeätä on saada aikaan eheä toiminta ja täysi keskenäinen luottamus. Kysymykseen ei saa enää tulla johdon ja joukkojen eristäyminen.

Valiokunnan mietintö, jossa suunniteltiin vastaista lähintä toimintaa, ja jonka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuuluu:

Suomen kommunistipuolueen tehtävänä on:

A. Harjoittaa kommunistisen puolueen ohjelman mukaista tarmokasta propagandaa sekä suomalaisten että muiden maiden työläisten keskuudessa aseellisen vallankumouksen ja köyhälistön luokkadiktatuurin hyväksi.

Siinä tarkoituksessa puolue:

1) julkaisee kommunistisia päivä- ja aikakauslehtiä ja levittää niitä mahdollisimman laajalle ja suurina painoksina;

2) valmistuttaa ja levittää lentokirjasia kaikista tärkeimmistä poliittisista ja periaatteellisista kysymyksistä sekä myöskin päivän politiikasta;

3) toimittaa alkuperäisinä ja käännöksinä tärkeimpiä kommunismia, vallankumousliikettä ja työväen luokkadiktatuuria käsitteleviä kirjasia suomenkielisinä puolueen jäsenten käytettäväksi;

4) toimeenpanee suomalaisten keskuudessa puolueen tarkoitusperiä selostavia luento- ja opintokursseja, luentoja, esitelmiä, puheita, kokouksia y. m. s. tilaisuuksia, joissa työväenluokalle selostetaan sen asemaa ja tehtäviä kansallisissa ja kansainvälisissä vallankumousliikkeissä, ja joissa tilaisuuksissa kasvatetaan työläisiä kommunistisen järjestelmän esitaistelijoiksi; ja

5) perustaa kommunistipuolueen toiminnalle tarpeellisia paikallisia ja keskuskirjastoja, joihin kootaan saatavana olevaa ja puolueen toimintaa edistävää kirjallisuutta.

B. Tämän käytännössä toteuttamiseksi puolue:

1) järjestää kaikki käyttökelpoiset kommunismin kannalla olevat suomalaiset työläiset A-kohdassa mainittuja tehtäviä suorittamaan;

2) järjestää kaikille asekuntoisille suomalaisille vallankumouksellisille työläisille kunkin kykyjä vastaavan sotilaallisen opetuksen aseiden käytössä ja sotilaallisten tehtävien suorittamisessa sekä taistelutoiminnan järjestämisessä;

3) kehottaa kaikkia suomalaisia asekuntoisia työläisiä viipymättä liittymään Venäjän Punaiseen Armeijaan, taistelemaan sen mukana kommunismin ja Venäjän Neuvostotasavallan vihollisia vastaan ja siellä käytännössä oppimaan aseiden käyttöä ja muita sotilaallisia tehtäviä; ja

4) perustaa kommunistisia klubeja, yhdistyksiä, seuroja, osastoja, toverikuntia, ryhmiä, toimikuntia y. m. s. ja velvoittaa kaikki puolueosastot harjoittamaan tarmokasta valistustyötä itsetietoisten jäsenten puolueelle hankkimiseksi, puolueen tarkoitusperien selvittämiseksi ja niiden käytännössä toteuttamiseksi.

Puolue asettuu kiinteään yhteyteen Venäjän kommunistisen puolueen kanssa sekä keskuskomiteansa kautta muissakin maissa olevien, samoja päämääriä tavoittelevien vallankumouksellisten työväenpuolueiden ja Zimmervald-internatsionalen vasemmistoryhmän kanssa.

Edellämainittujen tehtävien toteuttamista varten antaa puolue Keskuskomitealleen laajat valtuudet ja velvoittaa puolueen osastot ja yksityiset jäsenet kaikessa Keskuskomiteaa avustamaan ja sen tietoon saattamaan kaikki tavalla tai toisella asiaamme edistävät seikat.

Puolueen järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi velvoittaa puolue Keskuskomitean valmistamaan puolueelle väliaikaiset järjestyssäännöt ja saattamaan ne puolueosastojen ja puoluejäsenten tietoon ja noudatettavaksi seuraavaan puoluekokoukseen asti.

Keskuskomiteaan valittiin toverit O. V. Kuusinen, Jukka Rahja, K. M. Evä, Lauri Letonmäki ja Yrjö Sirola.

Kokouksen aikana pitivät neuvottelukokouksen Suomen sos.-dem. nuorisoliikkeeseen osaaottaneet toverit ja hyväksyivät lausuntoja, m.m. Venäjällä oleville suomalaisille nuorisoliittolaisille ja kaikkien maiden työläisnuorisolle. (Liitteet N:ot 6 ja 7).

Myöskin Suomen entisen ammattiyhdistysliikkeen eräät toimitsijat, etupäässä kommunistisia teesejä vastaan äänestäneet, pitivät neuvottelukokouksen, johon Kommunistipuolueen perustava kokous lähetti lähetystön selittämään, millaista Suomen työväen järjestämistoimintaa puolue pitää työväenluokalle hyödyllisenä, ja millaista vahingollisena sekä vastustettavana.

 

Valtio, kansallisuuskysymys ja Suomen itsenäisyysasia otettiin keskusteltavaksi. Alustajana tov. J. Rahja huomautti, että kansallisuuskysymys esiintyy monenlaisena ja on se ollut useiden muutosten alainen, riippuen yhteiskuntataloudellisista ja valtiollisista seikoista. On maita, joiden asukkaat jo ovat sulautuneet yhdeksi kansallisuudeksi (Ranska). Toisissa, joissa on eri kansallisuuksia, saattaa kansallinen sorto jo olla väistynyt (Sveitsi, Amerika). Toisissa taas (Turkki, Venäjä) se on esiintynyt hyvin räikeänä. Venäjällä piti yllä kansallissortoa maa-aatelin valta. Sitä vastaan syntyi sorretuissa kansallisuuksissa kansallista vastaliikettä. Sellainen sekotti luokkarajoja. Suomessakin syntyi käsitys, että olot olisivat toisin, jollei olisi tsaaria. Sodan aikana oli Suomi omituisessa asemassa; ei ollut sodassa, mutta ei siitä vapaanakaan. Syntyi porvarienkin kesken kaksi suuntaa. Toiset lähestyivät Venäjää (sotatilausten takia), toiset taas Saksaa. Sos.-dem. puolueen keskuudessa oli epäselvyyttä, haparoimista. Pääasiaa ei huomattu, noiden Suomea himoitsevain suurvaltain imperialistista luonnetta. Kuviteltiin itsenäisyyden olevan mahdollisen.

Syntyi sitten Venäjän vallankumous. Sitäkään ei käsitetty. Luultiin sen olevan vain huonosti käydyn sodan seurausta. Ei ymmärretty luokkasuhteita, jotka sota-aika oli kärjistänyt äärimmilleen. Tsarismin kukistuessa taukosi sorto. Osa porvareista lähestyi Venäjän porvaristoa vapaiden markkina-alueiden toivossa. Toisille taas kajastelivat suuremmat riistomahdollisuudet itsenäisyyden muodossa. Työväki ei alussa vaatinut itsenäisyyttä, vaan turvatumpaa autonomiaa. Kerenskin takana olevien porvarien imperialistiset pyrkimykset ajoivat Suomen sosialidemokratiaa haluamaan pois siitä holhouksesta. Ei ymmärretty siitä muuta pääsyä kuin pyrkiä valtiolliseen itsenäisyyteen.

Lokakuun kumouksen vaikutuksesta osat vaihtuivat. Porvaristo oli valmis selittämään, että Suomi on itsenäinen, — aivan vastoin edellisiä selityksiään. Se ei halunnut tunnustaa työväen Neuvostovaltaa »Suomen korkeimman vallan haltijaksi». Sosialidemokratit yhtyivät itsenäisyysselitykseen ja sitten hommasivat sille Neuvostovallan tunnustuksen. Vieläpä Venäjän–Suomen sopimusta tehtäessä Kansanvaltuuskunta osotti halua edistää Suur-Suomeen pyrkimystä (Muurmannin alue, harrastus saada Karjalasta alueita). Siten langettiin isänmaallisuuteen, shovinismiin. Ei huomattu, että siten joudutaan imperialismin tielle, kannattamaan valtauksia. Sen asemesta olisi ollut pyrittävä läheiseen yhteyteen neuvostovallan kanssa. Tulos on nyt se, että Suomen porvaristo sai yllykettä Suur-Suomi-pyrkimyksilleen sosialidemokratien kylvöstä. Ja pienen maan porvaristo taas on pakotettu pyrkimään suuren, kehittyneemmällä tasolla olevan maan porvariston mukaan, kuten Suomen porvaristo nyt on Saksan holhouksessa ja palvelee sen imperialismia.

Nyt on meidänkin ymmärrettävä, että pienten maitten ja kansallisuuksien asiaa on katsottava imperialismin valossa. Maailma on jaettu suurten kapitalististen valtioitten kesken. Yhden vallasta pois pyrkiminen vie toisen syliin. Siis on työväen taisteltava itseään imperialismia, kansainvälisen pankkipääoman valtaa vastaan, eikä enää eksyttävä »vapauttamaan» jotain »kansaa», koska siten vain johdutaan palvelemaan sen porvarien valtapyyteitä ja sen herrana olevaa imperialismia. Kommunismin oppi valtiosta ei ole pelkkä teoria. Pienikin valtio (»isänmaa») on vain kapitalistivallan (imperialismin) sortoväline. Sellaisena hävitettävä.

Keskustelussa useat puhujat vielä valaisivat sitä, miten Suomen sosialidemokratia oli johtunut ajamaan itsenäisyyttä. Kun Venäjältä ei vallankumouksenkaan vaikutuksesta alettu saada riittävän väljää, kansanvaltaista autonomiaa, niin jouduttiin ajatukseen, että niiden holhouksesta oli päästävä irti. Vain bolshevikit sitä lupasivat kannattaa. Tuohon lupaukseen tartuttiin ja vietiin se perille. Muu menettely olisi vienyt liian suuriin vaikeuksiin. Nyt on voitu näyttää, että sosialidemokratit todella tahtoivat kansanvaltaista itsenäisyyttä, porvarit sen sijaan myivät maansa. Kun näin on, niin arvelivat puhujat, ettei oikeastaan erikoista virhettä ole tehtykään. Toiset taas olivat tulleet siihen käsitykseen, että vaikka edellinen menettelymme ja kantamme on selitettävissä, niin olisi meidän silti sietänyt internatsionalisteina, vieläpä »zimmervaldilaisina» — ymmärtää kansallisen pyrkimyksen vaarat imperialismin aikana sekä menetellä sen mukaan. Joku arveli, että puolueemme kumouksellisen köyhälistökannan puutteen vuoksi oli niin kiihkeästi tarttunut kansallisen vapautuksen ohjelmaan. Mutta se ei innostuttanutkaan työväkeä siinä määrin, kuin joku voi luulla. Suurille joukoille oli itse luokkataistelu (elinkysymys, lakot) tärkeämpi. Monet ymmärsivät valtalaki- ja itsenäisyystaistelun taisteluna Venäjän porvaristoa ja kerenskiläisyyttä vastaan bolshevikien rinnalla. Sellaisena se innostutti.

Tov. Manner laajahkossa lausunnossa osotti, kuinka kapitalismi on kansainvälistä, mutta ei siinä mielessä kuin olisivat eri maiden kapitalistit kaikessa yksimielisiä. Ne pyrkivät myös riistämään toisiaan, kansallinen pääoma tahtoo ahmia naapurikansan pääomia ja siirtomaita. Saadakseen taistelukeinoja toisen maan pääomaa vastaan ja vahvistaakseen omaa valtaansa (valtiota, »isänmaata») kapitalistit yllyttävät kansallistuntoa. Kun toisen, varsinkin suuren maan, pääoma hyökätessään polkee toisen maan työväkeäkin, niin tämä nousee sitä vastaan. Niin Suomen työväki joutui taisteluun venäläistä pääomavaltaa vastaan.

Mutta se vei samalla eristäytymiseen. Vaikka Suomen työväki sai etuja Venäjän työväen kustannuksella, olivat ne vahvasti eristäytyneet. Jos stolypiniläinen politiikka olisi paremmin menestynyt Suomeen nähden, olisi se lähentänyt Venäjän ja Suomen työläisiä. Mutta Venäjän imperialismi ei ollut siihen kyllin voimakas. Saksan valtauksen kautta on Suomi tullut selvästi vedetyksi uusaikaisen imperialismin piiriin. Suomen työväki ymmärtää, että kaikki, mikä horjuttaa Saksan imperialismia, rohkaisee ja vapauttaa sitä. Mutta kokemukset ovat opettaneet, ettei voida vain odottaa tuloksia toisten taistelusta, siihen kierrytään itsekin.

Työväen osanotto kansalliseen liikkeeseen merkitsee kansallisen pääoman tukemista. Se on shovinismia, sosialipatriotismia. Pelko, että työväelle tarpeellinen kansallinen kulttuurityö joutuisi vaaraan, jos taistelussa lähestytään toisen kansan työväkeä, on turha. Se nähdään Venäjän vallankumouksessa, joka antaa kaikkien menestyä ja edistää kulttuuriaan, jopa paremmin kuin se tapahtuisi kansallisen valtion rajoissa, porvariskomennon alaisena.

Ei silti voida välittömästi pyyhkiä rajoja pois. Esim. työväen Venäjän ja imperialismin Saksan välillä täytyy olla raja. Eihän voida avata portteja imperialismille. Mutta sen sijaan kahden työväen vallassa olevan maan välillä on portit avattava levälleen. Ja vaikka ei voidakaan valtio- ja kansallisuusrajoja noin vain poistaa, niin voidaan solmia liittoja. Missä kehitys on luonut edellytykset, siellä kyllä rajat poistuvat. Mitä tulee Karjalan kysymykseen, niin emme tietenkään voi suosittaa sen yhdistämistä porvarillisen diktatuurin Suomeen. Suomen porvarit voisivat sitä vain käyttää taantumuksellisen valtansa vahvistamiseen. Siitä olisi vahinkoa Suomen ja Venäjän, siis mailman vallankumoukselle.

Ajaessamme itsenäisyyden asiaa olemme joutuneet maksamaan veroa kansainväliselle shovinisinille. Myöntyessään siihen bolshevikit vain osottivat, etteivät he tahdo toista kansaa holhota. Heidän ymmärtävä suhtautumisensa ei kuitenkaan vapauta meitä syyllisyydestä. Vähemmän merkitsevä on kysymys pienestä Jäämeren rantakappaleesta, kelle se kuuluu. Meidän menettelyymme on ollut syynsä. Itse olot ovat nyt meitä opettaneet. Hyvä, jos osaamme ottaa vasta opiksemme. Pienten kansain itsenäisyyttä ei ole. Sen ovat saksalaiset Suomenkin työväelle opettaneet. Tuloksena on taistelu imperialismia vastaan, kommunistinen ohjelma.

Keskustelu pidettiin vastauksena kysymyksen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Lopettajaisjuhlallisuus

pidettiin Sokolnikovin puistossa olevassa Moskovan Neuvoston ravintolassa. Läsnäoleville vieraille, Yleis-venäläinen Neuvostojen Toimeenpanevan Komitean puheenjohtajalle ja Venäjän Kommunistipuolueen Keskuskomitean edustajalle, toveri Sverdloville sekä Moskovan Neuvoston ja Puna-armeijan edustajalle, toveri Schottmanille, puhui toveri J. Rahja kuvaten suomalaisten sosialidemokratien kehitystä kommunismiin ja tulkiten tunteitamme Venäjän edelläkävijäköyhälistölle, maailman vallankumouksen tienraivaajille.

Vastauspuheessaan tov. Sverdlov tervehtiessään Suomalaista Kommunistista Puoluetta; lausui kunnioituksensa sen maan köyhälistön edustajille, jonka työväestö on kuukausmääriä saanut kestää veristä ankaraa taistelua ja sen jälkeen vielä verisempää porvariston julmaa luokkakostoa. Tov. Sverdlov huomautti, että Suomessa käyty työväestön luokkataistelu on monissa asteissaan osoittautunut samallaiseksi kuin se taistelu, jota on käyty ja jota edelleen käydään Venäjän porvaristoa vastaan. Pääpiirteissään sellaista on ja tulee olemaan luokkataistelu kaikissa maissa.

Monet venäläiset toverit, Venäjän Kommunistisen puolueen jäsenet, ottivat omasta alotteestaan rinnan Suomen työväestön kanssa osaa vallankumoustaisteluun Suomessa, vaikka venäläisillä silloin ei ollutkaan mahdollisuutta lähettää joukkojaan suomalaisten toverien avuksi, sillä samaan aikaan hyökkäsivät Neuvostovaltaa vastaan sekä saksalaisten että Kornilovin joukot. Suomalaisten ja venäläisten toverien veljellinen ottelu vierustovereina taistellessaan samoilla rintamilla Suomessa, heidän yhdessä vuodattamansa veri on ijankaikkisesti kestävillä verisiteillä yhdistänyt Suomen ja Venäjän köyhälistön.

Suomen köyhälistön taistelu tuli lyödyksi. Suomen työväestön urhoolliset ponnistukset eivät voineet viedä vallankumoustaistelua voittoon, sillä sitä vastaan hyökkäsivät myöskin Saksan ja Ruotsin porvariston asestamat sotajoukot. Eikä muitten maitten proletariaattien apu ehtinyt saapua.

Tiedämme, että Venäjän köyhälistön vallankumoustaistelu on ankaraa kamppailua. Vastassa ovat koko maailman porvariston voimat. Venäjän köyhälistö saattaisi olla häviöön tuomittu kuten Suomenkin köyhälistö, ellei maailman vallankumous olisi tulossa. Mutta me näemme jo, että maailman köyhälistö rientää avuksi. Köyhälistöjoukkojen kumea marssintahti kuuluu jo kaikista maista. Siksi olemmekin varmasti vakuutettuja siitä, että taistelumme on päätyvä köyhälistön voittoon.

Olen vakuutettu siitä, lausui puhuja, että Suomen köyhälistö, joka on käynyt niin kovan koettelemuksen koulun, on ensimäisenä liittyvä yhdenmukaiseen ja yhtenäiseen toimintaan Venäjän Kommunistisen puolueen kanssa. Eikä tule kauvan kulumaan, ennenkuin koko maailman köyhälistö on liittyvä samaan rintamaan, avuksi yhteisessä taistelussa imperialismin rosvovaltoja vastaan. Se on ainoa tie, joka vie köyhälistön voittoon kaikissa maissa ja vapauttaa työväestön rosvoavan imperialismin ikeestä. Maailman köyhälistö käsittää jo tämän välttämättömyyden, se valmistautuu kaikkialla ratkaisevaan taisteluun ja varmuudella jo näemme, että se myöskin ehtii apuun ja on pian heittävä koko painonsa vaa'alle, joka silloin lopullisesti painuu köyhälistön puolelle.

Vielä kerran tervehdin Suomen Kommunistista Puoluetta. Pitäkää lujasti käsissänne kommunismin lippua ja viekää sitä eteenpäin!

Tov. Schottman kuvaili myös sitä sanomattomain raskaita uhreja vaatinutta kokemuksen koulua, joka suomalaiset toverit on ohjannut kommunismiin. Venäjän kommunistinen puolue on koko sodan ajan taistellut — ei vain tsaarin valtaa, vaan samalla maailman imperialismia vastaan. Kun Suomessa jouduttiin kumoukseen, seurattiin sitä mielenkiinnolla Venäjältä käsin. Nähtiin, että Suomen työväenpuolue, vaikka taistetikin samaa taistelua, ei pysynyt siinä yhtä tinkimättömänä kuin Venäjän kommunistit. Mutta Suomi, eduskunnallisen toiminnan luvattu maa, on osottanut koko maailmalle, että köyhälistöllä on vain yksi vapautuksen tie. Se on vallankumouksen tie. Luokkataistelun rauhallisen ratkaisun toiveet ovat rauenneet. Se harha on täydelleen pirstoutunut. Suomessa se opetus ostettiin sosialidemokratisen puolueen täydellisellä pirstoutumisella. Ja valkoinen terrori, joka nyt verisesti riehuu Suomessa, osottaa räikeän selvästi, mikä olisi riistäjien voitosta seurauksena. Mikään ei vedä vertoja sen porvaripedon raivoomiselle.

Mutta suomalaisten tovereitten kantamat uhrit eivät ole menneet hukkaan. Tieto niistä on kaikunut koko maailman köyhälistön korviin. Varsinkin Saksan työväkeä, joka kulkee sovittelijain talutusnuorassa, se velvoittaa nousemaan taisteluun. Viesti Suomen köyhälistön sankarillisesta taistelusta on avaava miljoonien silmät ja nostattava niitä taisteluun maailman kumouksellisen proletariaatin riveissä.

Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustaminen osottaa, että on tultu selvään käsitykseen siitä, että vallankumoustaistelu ei ole tilapäistä kamppailua jostakin valta-asemasta, vaan jatkuvaa, tinkimätöntä ja säälimätöntä taistelua imperialismia vastaan. Tähän taisteluun, Venäjän Kommunistisen puolueen (bolshevikien) rinnalle, järjestyksessä toisen kommunistisen puolueen mailmassa, toivotti puhuja Moskovan köyhälistön ja puna-armeijalaisten edustajana Suomalaisen Kommunistisen Puolueen tervetulleeksi.

Puheitten jälkeen kajautettiin eläköön-huuto Venäjän Neuvostovallalle ja koko maailman kommunistiselle puolueelle.

Ja lopuksi, ennenkuin erottiin kukin taholleen: Idän ja Muurmanin rintamille, Pietarin, Moskovan, Buin y.m. järjestöihin, pidettiin puheita, joissa tulkittiin niitä tunteita, herätyksiä ja ajatuksia, joita muistorikas kokous oli osanottajissa synnyttänyt sekä innostutettiin itseään ja toisiaan kestävyyteen toiminnassa Suomen ja koko maailman köyhälistön vapautuksen hyväksi. Toveri Kuusisen ehdotuksesta hyväksyttiin tämän kommunistisen toverijoukon tunnuslauseeksi:

»Joka mies kuin sotamies».

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liitteitä.

Liite N:o 1.

Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustuslausunto.

Suomalainen Kommunistinen Puolue on proletariaatin, palkkatyöväen puolue, joka ajaa yksinomaan työväenluokan asiaa, koettaen nostaa sitä valtaan, hävittääkseen porvarillisen rosvovaltion ja kapitalistisen talousjärjestelmän.

Kommunistinen Puolue nojaa siihen vallankumouksellisen marxilaisen sosialismin periaatteeseen, siihen kommunismin periaatteeseen, jota Marx ja Engels julistivat, mutta jota myöhemmän ajan sovittelupolitikoitsijat ovat väärin selittäneet, sovittelupolitikoitsijat, joitten teoreettisten selittelyjen mukaisesti myös Suomen vanha sos.-dem. puolue on ohjelmansa hyväksynyt.

Kommunistinen Puolue tahtoo, kuten aikoinaan myös tekivät Marx ja Engels, erottautua vallankumouksellisia sosialismia vastustavista »sosialisteista» ja »sosialidemokrateista», jotka eksyttävät työläisjoukkoja pois siltä vallankumouksellisen taistelun tieltä, joka välittömästi johtaa työväen diktatuuriltaan ja sosialistiseen vallankumoukseen.

Porvaristo poliittisine ja taloudellisine rosvojärjestöineen on työväenluokan verivihollinen, joka on kukistettava ja hävitettävä. Mutta tuon porvarivallan pitkittymistä avustavat »sosialistien» ja »sosialidemokratien» nimellä kulkevat »oikeistolaiset» ja »keskustalaiset» työväen pimittäjät ja pimityspuolueet, ollen työväenluokan vihollisia ja sellaisina kohdeltavat.

— — —

Perussyynä työväenluokan puutteeseen, kurjuuteen ja oikeudettomuuteen on tuotantovälineiden yksityisomistusoikeuteen perustuva kapitalistinen työnteoksien riistämisjärjestelmä, jonka tukena on kapitalistinen luokkavaltio voimakeinoinensa, luokkasorron välineinensä. Pääoman käyttö työntuloksien riistämiseksi työläisten käsistä porvarien ylläpidoksi ja hyvinvoinniksi sekä yhä suurempien liikevoittojen saavuttamiseksi on tämän tuotannon oleellisin tunnusmerkki. Mutta yksityisvaltioitten asteella on kapitalismi kehittynyt viimeisimmälle vaihekaudelleen, imperialismiin. Valtiollinen valta, tuotannonvälineitten omistus ja työväestön luomat rikkaudet ovat eri maissa yhä enemmän joutuneet vain harvojen kapitalistiyhtymäin käsiin, jotka sopivat keskenään koko maailman jakamisesta suuriin riistämisalueisiin yli kansallisuus-, rotu- ja valtion rajojen. Aivan samoin kuin työläiset suurissa tehtaissa eivät enään näe inhimillistä isäntää, vaan ainoastaan kylmän suurpääoman, yksityisten kohtalosta mitään piittaamattomine prosenttiharrastuksineen, samoin kansat imperialismin asteella joutuvat imperialistisen kapitalismin liikelakien alaisina joukkokurjuuteen, jopa joukkokuoleman alaisiksi. Osoituksena tästä on hirmuinen maailman sota, imperialististen valtaetujen jättiläismäinen yhteentörmäys.

Tämä kapitalismin kehitysvaihe on kiiruhtanut proletaarisen sosialistisen vallankumouksen tuloa. Syntyy vallankumouksellisia joukkoliikkeitä. Ajatus omassa maassa suoritettavasta pysyväisestä vallankumouksesta yhtyy kansainvälisen vallankumouksen tietoisuuteen. Vanhat sosialidemokratiset katsomukset kaikissa maissa väistyvät uuden vallankumouksellisen, kommunistisen katsomuksen tieltä.

Kaikissa maissa kiintyy vallankumouksellisten kansanjoukkojen toivo vaan siihen, että porvarivalta on kukistettava, sen luokkavalta kerrassaan hävitettävä ja tilalle asetettava työväenvalta. Vallankumoukselliset joukot ovat menettäneet luottamuksensa entisiin taistelutapoihin, päämääriin ja imperialismin palvelukseen ryhtyneisiin johtajiinsa. Sosialistinen tietoisuus käy elämän käytännölliseksi kysymykseksi ja sosialismin toteuttamista aletaan vaatia.

Oleellisesti on yksityisomistus todellisuudessa tullut tarpeettomaksi kehityksen jarruksi. Siihen perustuva tuotantotapa on saanut kuolemantuomionsa. Uusi yhteiskunnallinen tuotantotapa on pantava käytäntöön, jos mielitään viedä taloudellista ja henkistä kehitystä eteenpäin. Yhteiskunta on kypsä siirtymään sosialismiin. Tällöin tulee vallankumouksellisten luokkien rohkeasti käydä sosialismia käytännössä toteuttamaan, eikä jäädä odottamaan epämääräistä kamariteoreetikkojen lupaamaa sosialismia jossain kaukaisessa tulevaisuudessa.

Nyt ei tule enään kysymykseen, että luokkatietoisuuteen herännyt ja luokkataisteluun järjestynyt köyhälistö pyrkisi kansanvaltaiseen tasavaltaan, vaan köyhälistön päämääränä on pyrkiä köyhälistön valtaan, kaiken valtiollisen ja taloudellisen vallan anastamiseen omiin käsiinsä. Porvarillinen valtio hävitetään ja sijalle luodaan työväen valtio, jossa porvaristo on oikeudeton luokka ja työväenluokka määrää kaikissa suhteissa maan ja kansan henkisestä ja taloudellisesta elämästä.

Sosialistinen yhteiskunta, jonka toteuttamiseksi Kommunistinen Puolue toimii ja taistelee, ei ole työväelle uusi yhteiskunnallinen päämäärä, vaan sen kauvan kantama ihanne, jonka viimeaikainen taloudellinen kehitys on tuleennuttanut kypsäksi hedelmäksi.

Sosialistisella vallankumouksellaan on kunkin maan työväestön pelastettava niin itsensä kuin toistenkin maitten köyhälistön suuri asia sekä perustettava yhteinen kansainvälinen neuvostotasavalta sosialistisen maailmanjärjestyksen voitoksi ja vahvistukseksi.

Venäjän köyhälistön Sosialistinen Neuvostotasavalta on tässä merkityksessä toistaiseksi maailman vallankumouksellisen köyhälistön ainoa oikea isänmaa, jota kaikkien maiden kommunistien on nyt puolustettava imperialismin rosvoilta, sillä Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta on koko maailman köyhälistön yhteinen taistelua se kaikkien maiden porvareita ja niiden hirmuhallituksia vastaan.

 

Näillä perusteilla Suomalainen Kommunistinen Puolue lausuu:

1. Työväen on tarmokkaasti valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, eikä suinkaan pyrittävä palaamaan siihen vanhaan eduskunnalliseen, ammatilliseen ja osuustoiminnalliseen taisteluun, jonka kannalla Suomenkin työväenjärjestöt olivat ennen vallankumousta.

2. Ainoastaan sellainen työväenliike ja toiminta, josta on takeita, että se edistää kommunismin leviämistä sekä työväen tulevan sosialistisen vallankumouksen voitolle pääsyä, on hyväksyttävää ja sellaista on tarmokkaasti ajettava; — toisellaisella kannalla esiintyvää toimintaa työväen keskuudessa on jyrkästi tuomittava, paljastettava ja vastustettava.

3. Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri; — on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta, eikä vallankumouksen kautta.

4. Työväen diktatuurivallan kautta on luotava kommunistinen yhteiskuntajärjestys pakkoluovuttamalla kaikki maa ja kapitalistinen omaisuus sekä järjestynean työväen omalla toiminnalla järjestettävä kaikki tuotanto ja tuotteiden jako; — ei siis ole, ei vallankumouksen kautta, eikä ennen sitä, pyrittävä vain korjailemaan kapitalistista riistojärjesteimää siedettävämmäksi.

5. Työväen kansainvälisen vallankumouksen syntymistä ja voittoa on edistettävä mahdollisimman tarmokkaasti sekä kaikin voimin tuettava Venäjän proletariaatin Sosialistista Neuvostotasavaltaa.

Suomessa on tällä hetkellä porvarillinen lahtarivalta voitolla. Verisellä terrorilla on porvaristo koettanut tukahuttaa työväen vapauspyrkimykset. Tuhansien toveriemme veri huutaa kostoa. Kymmenet tuhannet orvot ja lesket nääntyessään nälkään kiroovat sortajaansa — tuskalla odottavat vapautumisen hetkeä.

Työväen voima on tällä hetkellä hirveän luokkasorron alaisena, vaan voitettuna, murrettuna se ei ole.

Se on uudestaan nouseva.

Kovan kokemuksen kouluttamana on se lahtariterrorinkin kahleet murtava.

Porvaristo jo pelkää sitä. Kaikki voimansa ja pirullisen taitonsa se käyttää välttääkseen lähestyvää tilintekopäivää.

Suomen työväestön on tarkoin harkittava tekonsa, antamatta viekotella itsensä ennenaikaisiin ja varomattomiin tekoihin, jotka vain heikentäisivät sen joukkovoimaa. Sen sijaan on työväen koottava ja järjestettävä kaikki voimansa lähestyvää viimeistä, ratkaisevaa taistelua varten.

Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä.

Köyhälistöllä ei ole menetettävänä muuta kuin kahleensa.

Voitettavana sillä on koko maailma.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite N:o 2.

Ehdotus Suomalaisen Kommunistisen Puolueen ohjelmaksi.

(Suomalaisten Sosialidemokratien Ulkomaisen Järjestön moskovalaisen Keskuskomitean asettaman ohjelmakomitean ehdotus).

Ennen vallankumousta toimi Suomen työväenliike sosialidemokratisen ja ammatillisen liikkeen lähimpäin tehtäväin rajoissa. Sosialidemokratinen luokkataistelu pysyi porvariston horjumattoman luokkaherruuden oloihin soveltuneena, rauhallisena luokkataisteluna. Eduskunnallisessa ja ammatillisessa pikkutaistelussa ja osuuskauppahommailussa työväen järjestyminen kyllä edistyi sekä sen yhteistoimintakyky ja yleinen valistustaso kohosi; mutta muuten jäi laiminlyödyksi tahi aivan sivuasiaksi työväenluokan suoranainen valmistuminen tärkeimpään historialliseen tehtäväänsä, yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, johon työväen järjestäytymisen ja kaiken työväenliikkeen piti tähdätä, ja jossa tämän liikkeen piti saavuttaa sato kaikesta aikaisemmasta vuosikymmeniä kestäneestä kylvöstään. Sosialidemokratia, ammatillinen liike ja osuuskauppaliike sellaisina, kuin ne käytännössä esiintyivät, eivät pyrkineet yhteiskunnalliseen vallankumoukseen. Pikemmin ne käytännössä pyrkivät sitä välttämään, ja täten työväenluokan tie yhteiskunnalliseen kumoukseen ei ennakolta tullut niin auki luoduksi kuin mahdollista olisi ollut, vaan vuosien vieriessä tuiskusi pahasti umpeen.

Kommunismin tie on työväenluokan yhteiskunnallisen vallankumouksen selvennyt tie, se tie juuri sellaisenaan kuin Marx ja Engels sen alkujaan osoittivatkin. Vallankumouksen kokemuksesta Suomessa sekä Venäjän voittoisan köyhälistön suuresta esimerkistä on ennen kaikkea selvennyt tämä todellisen vallankumouksellisen sosialismin tie ja ohjelma, joka maailmanhistorian nykyisen kumouskauden edellyttämänä, meidän syvän vakaumuksemme mukaan, on oleva kaikkien maiden köyhälistön pelastuksen ja voiton tie.

Suomen työväen vallankumous syntyi historiallisena välttämättömyytenä. Kun Saksan imperialismin peto riensi Suomen lahtarien avuksi, ei punaisen armeijamme sankarillinen rintama enää kestänyt. Europan työläisarmeijain ensimäisten veriuhrien joukossa nyt alkaneella suurimmalla vallankumouskaudella oli Suomen työväen tällä kertaa sorruttava raivostuneen kansainvälisen imperialismin jalkoihin. Miehuullisesti täyttäen velvollisuutensa se on kantanut tämän äärettömän raskaan uhrinsa. Kunnia sankareina kaatuneille tovereille. Hukkaan ei heidän verensä virrannut. Europan imperialismi on haavoitettu. Se jaksaa vielä riehua ja raivota, mutta se vuotaa verta jo sydänsyövereistään. Ennen aikojaan päästi voitonhuudon Suomenkin lahtarivalta. Entä jos herpaantuukin sen kansainvälisen rosvojärjestelmän käsivarsi, jolle Suomen porvaristo maansa möi.

Sen täytyy herpaantua. Sen täytyy saada surmanisku kapinaan nousevan Europan työväen aseesta.

Maailman kapitalismi on nykyisellä imperialistisella sodalla, hirveimmällä rosvoretkeliään, ajanut itsensä umpikujaan. Se näännyttää itsensä uuvuksiin sodalla, omalla suurella rikoksellaan. Sorrettujen on aika nostaa aseensa. Venäjän köyhälistö nousi jo viime vuonna, heitti porvariston maahan ja siitä asti on pitänyt vallan omissa käsissään. Että muissa maissa riistettyjen luokka ei nousisikaan suuren kumouksen tielle, se on vaan porvarillinen haave. Sota-aikana on kapitalismi syössyt kansat hirmutilaan, joka pakottamalla pakottaa asestetun työväen lopullisesti nousemaan. Maailman työväen suurimpain vallankumousten ja suurimpain voittojen päivät ovat edessä.

Tästä syvästi vakuutettuina on meidän kommunistinen ohjelmamme työväen kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen ohjelma.

Työväki ei voi voittaa porvaristoa mitenkään muuten kuin väkivallalla. Ei eduskuntataistelulla, ei ammatillisella taistelulla eikä osuustoiminnalla. Väkivalta on kätilönä aina, kun vanha yhteiskuntajärjestys on raskaana ja synnyttämässä uutta. Niin opetti Marx, ja tämän yksinkertaisen totuuden unohtaminen käytännöllisessä työväenliikkeessä voi, varsinkin nykyään, viedä vaaralliseen ja turmiolliseen sokkopolitiikkaan, kun taas sen elävä tajuaminen ja tunnustaminen työväenliikkeen menettelytavan kulmakiveksi on omansa pitämään suunnan selvänä, suojelemaan syrjäteille eksymisiltä ja helpottamaan työväenluokalle uuden yhteiskunnan synnyttämisen tuskia.

Nykyajan työväen voima on järjestyneen joukko toiminnan väkivallassa, jonka tärkeimpänä, tehokkaimpana ja ainoana ratkaisevana muotona on aseellinen työväen vallankumous. Millä hetkellä ja millä tavalla tähän vallankumoukseen on työväenliikkeen noustava, se on harkittava vallitsevien olojen ja voimasuhteiden mukaan. Siihen ei saa ennen aikojaan eikä kevytmielisesti ryhtyä, mutta sitä ei myöskään saa lykätä sopivan hetken yli, sillä kumpikin voisi koitua suureksi turmioksi. Missä määrin työväen on ennen vallankumousta käytettävä hyväkseen lievempiä joukkotoimintansa muotoja, esim. suurlakkoja tahi joukkomielenosotuksia, ja missä myös käytettävä osanottoa eduskuntataisteluun, ammatillisen liikkeen eri muotoja ja osuustoimintaa, sekin riippuu kokonaan kulloinkin ja kussakin maassa vallitsevista oloista. Niillä ei työväki voi vihollistaan voittaa, se on niitä käytettäessä aina muistettava, sekä sen vuoksi niiden ohella ja, milloin niitä on hyödyllistä tai välttämätöntä käyttää, niiden kauttakin on valmistettava työväen aseellisen vallankumouksen onnistumista. Sitä voidaan aina ja kaikissa oloissa valmistaa. Sitä ratkaisevaa tehtävää varten on työväenluokan järjestymistä ja kaikkea työväenliikettä kehitettävä, leppymättä vastustaen ja paljastaen kaikkea työväenliikkeen käyttämistä työväen tulevan aseellisen vallankumouksen vastapainoksi tai välttämiseksi, sillä kaikki sellaista tarkoittava valtiollinen ja ammatillinen toiminta työväen keskuudessa on joko tietoista tai tiedototonta kätyrinpalvelusta työväen vihollisille ja turmioksi työväelle.

Työväen vallankumous tarkottaa lähinnä köyhälistön luokkavallan, diktatuurin perustamista, joka historiallisen väliajan valtiomuotona on vallitseva siihen saakka, kunnes sosialistinen yhteiskuntajärjestys sen turvissa kehittyy niin pitkälle, ettei sitä enää uhkaa mikään vaara, toisin sanoen: kunnes kansa on muuttunut kokonaisuudessaan työtätekeväksi yhteiskunnaksi, joka ei millään ehdolla enää luovu sosialistisesta järjestyksestään.

Työväen luokkavalta on porvarillisen valtion vastakohta. Porvarillinen valtio on porvariston luokkasorron ja riistojäjestelmän valtiollinen koneisto, hallitsijoilleen, hallituksineen ja eduskuntineen, armeijoineen, poliiseineen, tuomioistuimineen j. n. e. Työväen on se vallankumouksellaan kerrassaan syrjäytettävä ja tuhottava. Sen säästäminen tahi korjaaminen yleisen kansanvaltaisuuden vaatimusten mukaiseksi ei voi eikä saa olla työväen sosialistisen vallankumouksen tarkoituksena ja tehtävänä. Kansanvaltaankin valtio soveltuu porvariston luokkavallan koneistoksi. Työväen luokkavallan on luotava selkärangalleen oma varma valtiomuotonsa. Ei kansanvalta, vaan työväen neuvostojen tasavalta on kommunistisen puolueen ohjelmana työväen vallankumoukselle, siis pääasiassa sellainen vakiomuoto, jonka Venäjän köyhälistön suuri vallankumous on jo voimaan saattanut. Porvaristolle se ei taisteluvapautta salli, tärkeimpiä valtiollisia oikeuksia se ei anna porvaristolle, vaan ainoastaan köyhälistölle, jonka itsehallintoon perustuvana järjestönä neuvostovalta toimii. Virkavallan tyyssijat hävitetään ja porvaristo sysätään armotta syrjään kaikesta valtion hallinnon johdosta. Joitakin entisen hävitetyn valtiohallinnon osia voi kelvata käytettäväksi myös köyhälistöhallinnon palvelukseen, samoin kuin yksityisiä porvarillisia teknikkoja ja asiantuntijoita valvonnan alaisina. Mutta johto ja määräysvalta keskitetään työväenjärjestöjen ja neuvostojen sekä niiden valitsemien elinten ja luottamusmiesten käsiin, ja niiden toimesta, työväenluokan omalla yhteistyöllä, varsinaisesti koko valtio- ja talouskoneiston perinpohjainen uusiminen toimeenpannaan, kutsuen jokaisen työmiehen ja työläisnaisen itsensä tavalla tai toisella osaaottamaan yhteiskunnan hallintoon sekä sen koneiston ja järjestyksen muuttamiseen sosialistiselle kannalle.

Ensimäisiä ja tärkeimpiä työväen diktatuurin erikoistehtäviä on järjestää hävitetyn porvarillisen sotalaitoksen sijaan työväen punainen armeija, varustaa ja asestaa se työväen neuvostovallan ja sosialistisen kumouksen varmaksi tueksi. Punaisen armeijan rivissä taisteleminen, horjumattoman uljaasti velvollisuutensa täyttäminen on työväen vallankumouksen ja diktatuurin aikana uskollisen toverin ylevimpiä yhteiskunnallisia tehtäviä. Punaisessa armeijassa tulee vallita luja toverikuri ja keskitettty johto. Armotta on punaisen armeijan alkuunsa muserrettava kaikki vastavallankumoukselliset kaappausyritykset ja pidettävä voimassa rautainen järjestys. Vallankumouksellisella päättäväisyydellä ja ankaruudella, ainoastaan sillä, voidaan mahdollisimmassa määrin säästyä suurilta ja ehkä uusiintuvilta verisiltä yhteentörmäyksiltä, kun taas epäröimisellä ja leväperäisyydellä voi välillisesti joutua uhratuksi monen parhaan toverin henki.

Työväen luokkavallan aikana on toimeenpantava täydelleen maan ja kaiken kapitalistisen riisto-omaisuuden pakkoluovutus työväenneuvostojen käsiin, siis työtätekevän kansan omaksi. Samoin on pakkoluovutettava muukin sellainen rikkaiden omaisuus, joka tavalla tai toisella turvaisi heille edelleen etuoikeutetun aseman tahi joka on tarpeen työväen luokkavallan pyrintöjen edistämiseksi, ylelliset asuinrakennukset otetaan työväen kokous- ja toimintapaikoiksi jne. Omaisuuden pakkoluovutus työläisyhteiskunnan haltuun, käytettäväksi yhteistyön välineenä ja yhteiskunnan hyödyksi, se on kommunismin tarkoituksena, ei omaisuuden tasan jakoa, joka veisi takaisin yksityisomistukseen ja pääoman orjuuteen. Ei myöskään anarkinen pikkutuotantojärjestelmä, vaan yhteiskunnallinen suurtuotanto teknillisen edistyksen vaatimusten mukaisesti. Myöskin maanviljelyksessä ja karjanhoidossa on kehitettävä yhteistyön korkeampia muotoja viljelijäin työn avuksi ja helpottamiseksi sekä yhteiseksi hyödyksi.

Pankit on työväen neuvostovallan toimesta sosialiseerattava ja kauppiaat syrjäytettävä. Voittoa kiskovan kaupan sijaan on järjestettävä tarkoituksenmukainen tuotteiden jako.

Sosialistisen sivistyksen levittäminen on luonnostaan oleva työväen neuvostovallan tärkeimpiä ja kiitollisempia tehtäviä. Sillä on oleva siihen paljon parempi tilaisuus ja suuremmat voimat käytettävänä, kuin työväellä ennen vallankumousta voi olla.

Sosialistinen yhteiskunta, jonka toteuttamiseksi Kommunistinen puolue toimii ja taistelee, ei ole työväelle uusi yhteiskunnallinen päämäärä, vaan sen kauan kantama ihanne, jonka viimeaikain taloudellinen ja valtiollinen kehitys on tuleennuttanut kypsäksi hedelmäksi. Kommunistinen työväen puolue toivoo ja tahtoo, että tämän ihanteen voimaan saattaminen kapitalistisen sorron sijaan alkaa täydellä todella ja mahdollisimman pian.

Tässä mielessä Kommunistinen puolue edistää ja kannattaa työväen kansainvälistä vallankumousta kaikilla tarkoituksenmukaisilla keinoilla.

Venäjän köyhälistön Sosialistinen Neuvostotasavalta on tässä merkityksessä toistaiseksi maailman vallankumouksellisen köyhälistön ainoa oikea isänmaa, jota kaikkien maiden kommunistien on nyt puolustettava imperialismin rosvoilta. Sillä Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta on koko maailman köyhälistön yhteinen taisteluase kaikkien maiden porvareita ja niiden hirmuhallituksia vastaan.

Huonosti täyttäisi velvollisuutensa sen maan työväenliike, joka kättään nostamatta nyt sallisi maansa hallituksen hyökätä Venäjän kimppuun, niin että Venäjän köyhälistön Neuvostovalta hetkeksikään horjahtaisi.

Sosialistisella vallankumouksellaan on kunkin maan työväen pelastettava niin itsensä kuin toistenkin maiden köyhälistön suuri asia sekä perustettava yhteinen kansainvälinen neuvostotasavalta sosialistisen maailmanjärjestyksen voitoksi ja vahvistukseksi.

Tätä tarkoittaa Kommunistisen puolueen kansainvälinen toiminta. Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallankumouksen edessä. Köyhälistöllä ei ole menetettävänä muuta kuin kahleensa. Mutta voitettavana sillä on koko maailma.

Täten Kommunistisen puolueen ohjelmana on:

A: Työväenluokan aseellisen vallankumouksen kautta köyhälistön lujan luokkavallan perustaminen, jonka avulla lopulta luokkavastakohdat hävitetään ja luodaan luokaton sosialistinen yhteiskunta.

Köyhälistön luokkavaltaan on kuuluva:

1) porvarillisen valtion hävittäminen ja sen sijalle työväen neuvostovallan perustaminen, jonka tärkeimpiä tehtäviä on:

2) työväen punaisen armeijan järjestäminen, opettaminen ja varustaminen porvariston vastarinnan tyyten masentamiseksi;

3) maan ja kaiken kapitalistien riisto-omaisuuden pakkoluovutus työväen neuvostojen käsiin;

4) teollisuuden järjestäminen työväenluokan ja sen järjestöjen toimesta suurtuotannon pohjalla, teknillisen edistyksen vaatimusten mukaan, samoin yhteistoiminnan kehittäminen maanviljelyksessä ja karjanhoidossa;

5) pankkien sosialisoiminen sekä voittoa kiskovan kaupan lopettaminen ja sen sijaan tarkoituksenmukaisen tuotteiden jaon järjestäminen;

6) työpakko rikkaille ja työväen vallan vastustajille; sekä

7) sosialistisen sivistyksen levittäminen.

B: Tällöin on Kommunistisen puolueen pyrintönä myös:

1) työväen kansainvälisen vallankumouksen edistäminen ja kannattaminen kaikilla tarkoituksenmukaisilla keinoilla;

2) Venäjän köyhälistön nykyisen Sosialistisen Neuvostovallan tarmokas tukeminen;

3) työväen kansainvälisen neuvostovallan perustaminen sosialistisen maailmanjärjestyksen voitoksi ja vahvistukseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite N:o 3.

Tervehdys Venäjän Punaisen Armeijan suomalaisille sotureille.

Toverit! Venäjän Sosialistinen Neuvostovalta käy nyt valtavaa taistelua tehden samalla hedelmällistä raivaustyötä sosialismin puolesta. Sitä vastassa ovat kaikki maailman kapitalistiset riistäjät ja imperialistiset suurrosvot kätyreineen, tuhotakseen työväen Neuvostovallan ja köyhälistön diktatuurin. Mutta sen puolesta taas sykkivät maailman kaikkien vallankumoksellisten proletaarien sydämet. Ja sankarillisella rohkeudella sekä uljaalla uhrautuvaisuudella kamppailee Venäjän asestautunut köyhälistö omansa ja koko maailman köyhälistön suuren asian, kansainvälisen vallankumouksen ja kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.

Te, suomalaiset vallankumoukselliset työläissoturit, olette tekin tarttuneet aseeseen ja astuneet riviin venäläisten työläistoverien rinnalle. Sillä teollanne olette te ylevästi osoittaneet, että vallankumouksen asia on teille kallis, ja että teillä on edelleenkin horjumaton usko ja luottamus vallankumouksen lopulliseen voittoon, sekä tietoisuus siitä, että vallankumouksellisen työläisen ainoa kotimaa on nyt Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta, jota on puolustettava ja jonka lopullisen voiton hyväksi on kaikki voimat taisteluun koottava.

Suomalainen Kommunistinen Puolue, joka nyt on täällä Venäjällä perustettu, ja joka myös on astunut köyhälistön vallankumousarmeijan riviin muitten kommunististen puolueitten rinnalla, tervehtii teitä suomalaiset toverit Venäjän Punaisessa Armeijassa. Oikein olette tehneet tarjotessanne kätenne ja sydänverenne Venäjän Neuvostotasavallalle. Seiskaa horjumatta paikallanne venäläisten toverienne rinnalla. Rynnätkää säälimättä köyhälistön vihollisia vastaan, olkoot ne keitä hyvänsä, ja musertakaa ne! Niin taistelkaa voitto Venäjän köyhälistölle. Se voitto on kansainvälisen vallankumouksen ja kommunismin ratkaiseva voitto.

Suomen köyhälistön kumoustaistelun löi hetkellisesti maahan Suomen porvariston kanssa liittoutunut kansainvälinen lahtariarmeija. Taistelutovereistamme sortui tuhansia; kymmeniä tuhansia kituu nyt lahtarien raadeltavina. Sosialistisen Venäjän vapaalla maaperällä jatkamme nyt yhteistä taistelua Venäjän proletaarien riveissä Venäjän, Suomen ja kaiken maailman lahtarivaltaa vastaan. Suomalainen nuori Kommunistinen Puolue, joka syntyi historian suurimpana murroskautena, on syvästi vakuutettu, että kansainvälisen vallankumouksen päivät ovat edessä, ja että kommunismin voitto on varma. Tehtävämme on nyt yhteisellä taistelullamme helpottaa ja jouduttaa kommunistisen yhteiskunnan tuloa. Siinä mielessä toverit:

Eläköön Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta ja sen Punainen Armeija!

Eläköön kansainvälinen vallankumous ja köyhälistön diktatuuri!

Eläköön kommunismi!

Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustava kokous.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite N:o 4.

Avoin kirje toveri Leninille.

Toveri Lenin.

Syvällä mielen järkytyksellä ja suuttumuksella olemme saaneet kuulla, että porvariston lähettämän salamurhaajan kuula on haavoittanut Teitä, Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan ensimäistä soturia ja kansainvälisen vallankumouksellisen työväenliikkeen johtajaa.

Kokoontuessamme tänne Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan pääkaupunkiin perustamaan Suomalaista Kommunistista Puoluetta — sen sosialidemokratisen puolueemme sijaan, joka kaatui Suomen viimekeväisen vallankumouksen myrskyihin, — me toivoimme saavamme nähdä Teidät, kunnioitettu toveri ja parhain neuvonantajamme, täällä keskuudessamme ja päätimme jo pyytää Teitä mieskohtaisesti saapumaan kokoukseemme. Kun nyt tämä toivomme nähdä Teitä mieskohtaisesti kokouksessamme on tällä kertaa sattuneen inhoittavan murhayrityksen takia rauennut, pyydämme tämän avoimen kirjeen kautta esiintuoda Teille ne aiatuksemme, jotka sydämellämme ovat, ja jotka olisimme tahtoneet Teille täällä suullisesti esittää.

Vuosi sitten Te olitte meidän maassamme maanpaossa, nyt me Teidän luonanne. Te olitte luonamme Venäjän porvariston väkivallan ajamana, joka silloin Väliaikaisen Hallituksen diktatuurin kautta ahdisti Venäjän taistelevaa köyhälistöä. Meidät on nyt Venäjälle ajanut Suomen ja Saksan liittoutuneen porvariston väkivalta, joka paraikaa verisimmän sotilasdiktatuurin kautta kuristaa Suomen ja Saksan köyhälistöä.

Me emme vuosi sitten jaksaneet uskoa, että Venäjällä tulee todellinen köyhälistön vallankumous jo sota-aikana. Me luulimme: ensin rauha, sitten vallankumous. Te, toveri Lenin, sanoitte silloin syvällä luottamuksella: ensin vallankumous, sitten rauha.

Ja Te toimitte päättäväisesti tämän luottamuksenne mukaan. Kun syksy tuli, Te riensitte Helsingistä Viipuriin ja Viipurista Pietariin. Me lähetimme Teille mieskohtaisia terveisiä: Olkaa varovainen — Kerenski uhkaa henkeänne! Te ette varotuksistamme piitanneet, sillä Teistä oli silloin aika rohkeasti hyökätä ja nostattaa köyhälistö vallankumoukseen.

Venäjän köyhälistö nousi. Lokakuussa se syöksi maahan sekä porvariston vallanpitäjät että niiden kätyreinä olleet sosialistit ja otti kaiken vallan omiin käsiinsä.

Me Suomen sosialidemokratit emme silloin selvästi tajunneet tämän valtavan tapauksen merkitystä. Emme uskoneet silloin, että Venäjällä on syyskuussa 1918 yhä oleva valta köyhälistön käsissä, köyhälistön, joka on hävittänyt porvarillisen valtion ja rakentaa sosialistista yhteiskuntajärjestystä.

Venäjän työväen vallankumouksen aattona, viime syksynä, Te toveri Lenin annoitte meille suomalaisillekin neuvon: »Nouskaa, nouskaa viivyttelemättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin!» Ettemme me marraskuussa noudattaneet tätä arvokasta neuvoanne, siinä teimme — nyt olemme sen huomanneet — historiallisen virheen.

Marraskuussa syntyi näet Suomessa vallankumoukselle otollinen tilanne. Häikäilemättömästä nylkemisestä katkeroitunut Suomen köyhälistö oli viime kesän ja syksyn kuluessa joutunut luokkataistelussaan asteelle, josta ei enää ollut muuta kuin yksi askel avoimeen väkivaltaiseen yhteentörmäykseen. Kun sitten Venäjältä kuului työväen vallankumouksen kutsuva merkkisoitto, oli Suomen köyhälistö valmis nousemaan. Mutta sosialidemokratinen puolueemme, maamme köyhälistön ainoa puolue, ei ollut valmis. Puolueemme oli porvariston luokkavallan alla hajaantunut, mukautunut samalle rauhallisen luokkataistelun kannalle, jolla esim. Saksan sosialidemokratia oli aina ollut: porvarillisen valtion puitteissa pysyttelevän, eduskunnallisen ja ammatillisen työväenliikkeen puolueeksi, jonka ohjelmassa sosialismi oli pelkkänä koristeena, ja jonka toiminta oli pikemmin proletaarisen vallankumouksen välttämistä kuin pyrkimistä ja valmistautumista tähän työväenluokan suurimpaan historialliseen tehtävään. Sen mukaisesti mekin marraskuussa, puolueemme johdon kautta — ensin kahden vaiheilla epäröityämme — ohjasimme maamme köyhälistön valiankumouspyrkimykset pelkäksi suurlakkomielenosoitukseksi ja sillä tavalla saimme aikaan, että väkivaltainen yhteentörmäys työväen ja porvariston välillä tuli silloin vältetyksi. Emme luottaneet vallankumoukseen, emmekä tahtoneet panna vaaralle alttiiksi järjestöjämme eikä kansanvaltaisia saavutuksiamme, vaan tahdoimme niin kauvan kuin mahdollista oli, parlamenttaarisin keinoin turvata ja kartuttaa näitä saavutuksia.

Nyt perästäpäin näyttää meistä suuremmalta kuin aikanaan se mahdollisuus, että vallankumous olisi silloin voinut johtaa jonkinlaiseen voittoon, tosin nähtävästi parhaimmassakin tapauksessa ainoastaan väliaikaiseen ja osittaiseen voittoon, tuskin työväenluokan voittoon, vaan pikemmin kansanvaltaiseen kompromissiin porvaripuolueitten ja mahdollisesti sosialidemokratisen puolueemme enemmistön välillä, jonka jälkeen osa puoluettamme olisi epäilemättä ohjautunut kutsumaan työväkeä todellisen vallankumouksellisen sosialismin tielle. Vaikka siis välittömäksi tulokseksi vallankumouksesta marraskuussa tuskin olisi vielä tullut työväenluokan valtaanpääsy, olisi vallankumous kuitenkin voinut merkitä historiallista edistysaskelta proletaarisen vallankumouksen suuntaan, ja puolueemme velvollisuus työväenluokan taistelujärjestönä oli hyökätä sitä kohden, hyökätä mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä odottamaan porvariston hyökkäystä. On luultavaa, että näin menetellen maamme työväen luokkataistelu olisi voinut edistyä — ei suinkaan ilman uhreja — mutta paljon vähemmillä uhreilla, kuin se sittemmin vaati.

Sillä laiminlyömällä marraskuussa puolueemme taisteluvelvollisuuden emme kuitenkaan saaneet vältetyksi aseellista yhteenottoa muuta kuin lyhyeksi ajaksi. Kansanvaltaista valtiomuotoa, lainsäädännöllistä 8-tunnin työpäivää y.m. tärkeitä eduskunnallisia uudistuksia, jotka kaikki näyttivät jo häämöttävän niin lähellä, emme voineet saada turvatuiksi parlamenttaarisin keinoin. Päinvastoin, kaikki kansanvaltaiset saavutukset joutuivat viikko viikolta yhä ilmeisempään vaaraan. Sillä maamme porvaristo varustautui, perustamalla itselleen aseellisia taistelujärjestöjä, kansalaissotaa varten, väkivalloin kaappaamaan ne saavutukset. Tämän vaaran edessä ryhdyttiin myös meidän puolueemme johdon taholta varustautumaan, työväenluokan itsepuolustusta varten. Se ei kuitenkaan tapahtunut niin suurella tarmolla, innolla eikä vakavuudella, kuin olisi varustauduttu sellaiseen kamppailuun, johon mieli paloi, eikä sellaiseen, jonka välttämistä pidettiin onnena.

Tammikuun lopulla Suomen porvaristo pani joukkonsa hyökkäämään työväen kimppuun. Siihen vastasi sosialidemokratinen puolueemme vallankumouksella. Vallankumouksen edellytykset olivat nyt työväenluokalle epäedullisemmat kuin marraskuussa, niin sisäiset kuin ulkopoliittisetkin edellytykset. Tosin näitä oli vallankumoukseen lähdettäessä vaikea arvata, mutta vaikka ne olisi kuinka selvästi nähty, muuta ulospääsyä ei työväellä eikä työväen puolueella nyt valittavana ollut. Osa työväkeä olisi joka tapauksessa noussut aseelliseen vastarintaan, tuhansia olisi joka tapauksessa joutunut teurastetuksi. Puolueemme kieltäytyminen taistelusta tuskin olisi järjestöjämmekään pelastanut, mutta työväen rintaman se olisi alunpitäen auttamattomasti hajottanut ja merkinnyt porvariston verisen diktatuurin avustamista. Siihen emme me eikä puolueemme alentuneet. Lähes yhtenä miehenä koko työväenliike, niin valtiollinen kuin ammatillinenkin, lähti taisteluun kaikilla seuduin, missä se vain oli mahdollista.

Mutta me emme selvästi ymmärtäneet tämän omankaan proletaarisen vallankumouksemme luonnetta eikä sen tehtäviä. Kun itse aseellinen taistelu oli meistä varsinaisesti vain välttämätön paha, emme vallankumousliikkeen johdossa aikanaan kiinnittäneet itse taistelun järjestämiseen niin innokasta huomiota, kuin lainsäädäntöön ja hallinnon järjestämiseen. Jo lähtö sotaan tapahtui kovin järjestämättömästi, ja koko tärkeän ensiniäisen viikon aikana jäi iso osa työväen hyökkäysvoimaa käyttämättä, ei yksistään aseiden, vaan osaksi myös järjestyksen puutteessa. Että sitten vallankumouksen aikana kuitenkin muutamassa viikossa saatiin kuntoon noin 75,000 mieheen nouseva punainen armeija — alueella, johon tuskin kuului puolet maan kolmimiljoonaisesta väestöstä, maassa, jossa ei viiteentoista vuoteen ollut pienintäkään joukkoa kotimaista sotaväkeä, ja jossa upseeri kasvatuksen saaneita tai muita sotatekniikkaan perehtyneitä henkilöitä ylipäänsä ei juuri nimeksikään ollut työväen saatavissa, — tämä oli varmasti enemmän todistuksena maamme työväen yleisen järjestymiskyvyn kehittyneisyydestä, kuin meidän vallankumoushallituksemme sotilas-organisatoorisesta ihmetyöstä.

Poliittisessa suhteessa taas vallankumoushallituksemme pitkän aikaa suorastaan koetti pikemmin pidätellä kuin edistää vallankumouksen sisäistä pyrkimystä selvään köyhälistön diktatuuriin ja sosialismiin. Se mikä vallankumouksen välittömänä päämaalina kangasti silmissämme, ei ollut sosialisoiminen, vaan sosialireformi, ei porvarillisen valtion hävitys ja työväenvallan perustaminen, vaan porvarillisen valtion korjaaminen yleisen kansanvallan harhakuvan mukaan, ei »vallankumous pysyväisenä», johon Marx oli viitannut, vaan vallankumouksesta vapautuminen mahdollisimman pian, kuten pahasta painajaisesta.

Tämä oli johdonmukainen seuraus juurtuneesta sosialidemokratisesta koulutuksestamme, s.o. proletaarisen, sosialistisen kumouksellisuutemme halvaantumisesta pitkä-aikaisessa parlamentaarisessa ja ammatillisessa sisyfus-työssä. Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen prosessi, proletaarinen vallankumous, joka myös sosialidemokratisessa ohjelmassamme oli loppukoristeena, se prosessi, johon kunnolla valmistautumista kaiken aikaisemman työväenliikkeen oli pitänyt tarkoittaa ja jossa työväenliikkeen vihdoinkin piti päästä pitkästä kylvöstään satoa korjaamaan, silloin paljastuikin sosialidemokratian »korkea kehityskanta» vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi sokea ja puoleksi rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle pikemmin vastus ja vaara, kuin apu ja ase ja voiton viiri. Se oli jonkinlaista työväendemokratiaa, joka silloin, kun porvarillisessa valtiossa todella oli demokratian kukkima-aika, jota kauniimpi siinä ei koskaan voi olla, s. o. täydellinen luokkataistelun kehittämisen ja kärjistämisen vapaus, ei tätä ymmärtänyt eikä käyttänyt hyväkseen kunnolla varustautuakseen siihen luokkataistelun ylimpään vaiheeseen, aseelliseen vallankumoukseen, jossa demokratia ensimäisellä minuutilla, tehtävänsä loppuun täyttäneenä, on määrätty kaatumaan tieltä pois. Kun tämä meidän työväendemokratiamme joutui vasten tahtoaan proletaariseen vallankumoukseen, niin siinä kumouksen oma sisäinen logiikka sitten viikkojen vieriessä kyllä kuletti meitäkin eteenpäin, kuletti puoliväkisin työväen diktatuurin ja tuotannon sosialisoimisen tielle. Mutta astuttuamme vallankumoukseen oikeastaan — vallankumouksen välttämiseksi, johtui juuri tästä sisäisestä ristiriidasta sitten toimintaammekin paljon vahingollista ristiriitaisuutta ja vaarallista puolinaisuutta sekä siitä taas vallankumousliikkeen riveihin hajanaisuutta ja epäluottamusta ylipäänsä johtoa kohtaan. Pelkkä se mahdollisuus, että tämä meidän vikamme, silloinkuin voiton ja tappion vaaka vaappui täperällä, olisi voinut painaa työväen asian tappion puolelle, tuntuu meistä nyt tragedialta. Mutta työväenluokan voitollekin päästessä me olisimme, noin aalloilla ajelehtiessamme, olleet vaarassa joutua kaikkein suurimman tragedian eteen, mikä työväenliikkeen miestä ikinä voi kohdata, saman tragedian eteen, johon täällä Venäjällä menshevikit joutuivat: ase kädessä taistelemaan proletaarista vallankumousta vastaan.

Meidän proletaarisen vallankumouksemme onnetonta lopputulosta eivät toki ratkaisseet meidän sen johdossa olleiden historialliset virheet. Sen ratkaisi Saksan imperialismin peto, joka tuli Suomen porvariston avuksi lähettäm aseita, joukkoja ja kouluuntunutta sotataitoa. Täyttikö Saksan sosialidemokratia kansainvälisen velvollisuutensa sen estämiseksi, se jääköön Saksan työväestön arvosteltavaksi? Meille oli Saksan hallituksen sekaantuminen turmioksi — ja opiksi. Sen isänmaan, jonka itsenäisyyttä — teiltä venäläisiltä tovereilta meidän hankkimaamme lahjaa — me suomalaiset sosialidemokratit niin innokkaasti puolustimme, sen möi Suomen porvaristo Saksan imperialismille vallankumouksellisen köyhälistömme veren hinnalla. Siten meistä sosialipatriotismi pois kylvetettiin.

Kansainvälisellä lahtarivoimalla ja kapitalistisella joukkomurha tekniikalla murrettiin huhtikuussa vallankumouksellisten työläistemme rintamat. Suomen köyhälistön miehuullisinkaan vastarinta ei kestänyt. Pelastavaa apua ei tullut mistään. Saksalainen toveri ei kuullut. Venäläinen toveri kuuli, mutta ei jaksanut pelastaa. Se oli itsekin hädässä, mutta se auttoi sentään niin paljon kuin jaksoi. Kiitollisuudenvelkamme kasvoi kasvamistaan, päivä päivältä, viikko viikolta. Tunsimme sen ja samalla häpesimme aikaa, jolloin me, porvarien lietsoman nurkkaisänmaallisuuden tartuttamina, olimme epäröineet turvautua venäläisen sotilastoverin apuun ja pysytelleet erossa hänen jalosta liitostaan. Pyhä verikaste Suomen lumikentillä rinnakkain taistellessa liitti nyt ikuiseen toveriliittoon suomalaisen ja venäläisen proletaariaseveljen.

Toveri Lenin.

Se vallankumouksellinen sosialismi, jota emme Suomen työväen vallankumouksen alkaessa lainkaan käsittäneet, on meille nyt auennut ja alkanut selvetä: omasta kovasta kokemuksestamme ja Venäjän voittoisan köyhälistön suuresta esimerkistä sekä Teidän opettavaisista sanoistanne ja kirjoituksistanne.

Täällä Venäjällä me olemme saaneet läheltä seurata tähänastisen maailmanhistorian suurinta vallankumousprosessia, ensimäistä suurta sosialistista vallankumousta.

Hävitystä, pelkkää hävitystä meille Suomesta tullessamme sanottiin täällä olevan nähtävissä. Hävitystä, totta kyllä, olemmekin täällä paljon nähneet, mutta mikäli olemme nähneet vallankumouksellisen köyhälistön toimeenpanemaa hävitystä, on se ollut porvarillisen luokkavaltion hävittämistä, riistäjäluokkain vanhan, lahon valtiollisen sortojärjestön tietoista ja perinpohjaista maahansortamista. Ja tämän hävityksen keskellä olemme nähneet nousevan maasta jalona laihona jotain niin ihastuttavaa, ettemme sellaista ennen osanneet kuvitellakaan: olemme nähneet suuren kärsivän Venäjän synnyttävän elämän todellisuuteen maailman köyhälistön vuosituhantista, kauneinta unelmaa, sosialismia.

Nyt täysin käsitämme, että näin sen täytyykin syntyä, — että se ei koskaan voi elävänä syntyä kansanvallan utusuossa, niinkuin Suomessa kuvitelimme, vaan ainoastaan hävityksen, vaaran, tuskan ja taistelun todellisuudessa.

Voittoisan köyhälistönne luokkavalta, jonka johdossa Te, kunnioitettu toveri, olette, on perustettu auttamaan tätä, kauan kaivatun uuden yhteiskunnan synnytystä. Äärettömiä ponnistuksia näemme tämän jättiläistehtävän joka päivä kysyvän. Tehtävänne suuret organisatoriset vaikeudet kysyisivät vallankumoukselliselta köyhälistöltä tavattomia ponnistuksia siinäkin tapauksessa, ettei Venäjää olisi niin mielettömästi runnellut monivuotinen maailmansota, jonka avoimet juoksuhaudat yhä katkovat Venäjän tärkeitä elinsuonia. Ja vielä moninkertaisia ponnistuksia kysyy Teidän työnne lakkaamattomain sisäisten ja ulkonaisten hyökkäysten johdosta. Taisteluase kädessä täytyy venäläisen työmiehen rakentaa, taisteluase kädessä täytyy vallankumouksellisen kyntäjänne kyntää. Mutta ne rakentavat, kyntävät ja taistelevat uupumattomin voimin, ehtymättömin innoin. — Huonoa tulee, huonoa työtä, koikkuvat karkoitetut korpit syrjästä. Ei se kaikki hyvää tulekaan, ei ole nyt aikaa silotella; tulee parempaa ja tulee huonompaa, mutta valmista tulee joka päivä. Me olemme nähneet täällä yhteisestä työstänne odottamattoman paljon valmista tulosta, ja se on hyvä todistus se. Venäjällä — taloudellisen ja sivistyksellisen kehittymättömyyden maassa viime vuoteen asti kestäneen tsaarin vallan orjuuden ja lopulta saksalaisen rautakoron polkemassa Venäjän maassa, — kun täällä on sosialistinen neuvostotasavalta vallinneissa vaikeuksissa pystyssä pysynyt yli kymmenen kuukautta, pelkkä tämä tosiasia sinänsä on meistä mitä suuremmoisin todistus siitä, kuinka kypsä koko kapitalistinen maailma todella jo on sosialistiseen vallankumoukseen.

Kypsä kommunismiin, niinkuin nyt sanomme Teidän kanssanne, toveri Lenin ja Teidän kehittämänne marxilaisen opin mukaan, jonka pitäväisyydestä Teidän proletaarisen vallankumouksenne historia niin eittämättömästi todistaa kaikelle maailmalle.

Meille suomalaisille entisille sosialidemokrateille on kommunistisen opin selveneminen merkinnyt kerrassaan uuden maailmankatsomuksen aukenemista. Se on tehnyt meissäkin sosialistisen vallankumouksen, asta nyt valveilla ollen näemme sosialismin päivänvalon, josta ennen korkeintaan unta näimme.

Kommunistisen tietoisuutemme olemme ottaneet vastaan velkana, joka meidän on maksettava uskollisella työllä ja taistelulla kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen hyväksi, ennen kaikkea Suomessa ja täällä Venäjällä. Kommunismi on valanut mieliimme kuvaamattoman lohdullisen tietoisuuden siitä, että nekään suuret uhrit, joita oman maamme työväenluokka tänä vuonna on kärsinyt taisteluissaan ja tilapäisessä tappiossaan sekä varsinkin senjälkeen Suomen porvariston ennenkuulumattoman petomaisessa kostohurjastelussa, että nekään eivät ole hukkaan kärsityt, vaan kannetut kansainvälisen köyhälistön voiton hyödyksi. Sitä voittoa Suomen köyhälistö viimekeväisellä taistelullaan ja kaatumisellaankin edesauttoi. Vähäisenä miesluvussa, tiedossa ja taidossa se paljon uhrasi. Ja se on vieläkin nouseva maasta. Kommunismin tulisana lyö synkimmänkin sorron yöhön kirkastavan toivon salaman. Se iskee epätoivon kahleet poikki ja terästää soturin murretun sielun murtumattomaksi voitonvarmuudeksi. Sinä päivänä, kun maan ääriin kuuluu kutsumus: »Tää on viimeinen taisto!» sinä päivänä, kun kansainvälinen punainen armeija liikkeelle lähtee, saa maailma nähdä, että Suomenkin köyhälistö rientää riviin: kostoon ja voittoon!

Saksassa ja Itävallassa, kuin myös Englannissa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa, silloin langetkoon työväenluokan tuomio kaikille niille työväenpuolueille, jotka siellä nyt koettavat petollisella tunnuslauseella »ensin rauha, sitten vallankumous» lykätä köyhälistön vallankumouksen puhkeamisen otollisen ajan ohi, laiminlyöden siihen pyrkimisen jo sodan aikana sekä sen jo tällä hetkellä vaatiman vakavan valmistelun!

Tuomio ja häpeä niille työväenpuolueille ja järjestöille, jotka välillisesti tai välittömästi nyt kannattavat maansa imperialististen hallitusten yrityksiä Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan ahdistelemiseksi ja työväen kansainvälisen vallankumouksen ehkäisemiseksi!

Veljenkäsi kaikille niille työväenjärjestöille, jotka eri maissa ripeästi pyrkivät ja valmistuvat köyhälistön aseelliseen vallankumoukseen jo sota-aikana, kukin oman maansa köyhälistön pelastamiseksi sekä samalla Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan avuksi ja vihdoin kaikkien maitten köyhälistön yhteisen, kansainvälisen sosialistisen tasavallan perustamiseksi!

Me luotamme ja toivomme, että nykyinen maailmansota on oleva se hauta, johon maailman kapitalismi nurinniskoin syöstään.

Kunnia Teille, venäläiset toverit kommunistit, jotka niin uljaasti olette suorittaneet vaikeimman esitaistelija-työn kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen hyväksi. Varmaa on, että ankaria ponnistuksia ja monia kalliita uhreja vielä vaaditaan Teiltä ja Teidän edustamaltanne köyhälistöltä. Mutta vielä varmempaa on, että se sosialismin kansainvälinen voittokulku, joka Teidän aseillanne alettu on, on taatusti tuleva loppuunsuoritetuksi.

Tässä ratkaisevassa taistelussa, toveri Lenin, tarvitaan joka päivä Teitä jos ketään yksityistä. Tarvitaan Teidän tervettä kättänne, kauvasnäkevää silmäänne ja koko suuren hengenvoimanne miehuutta. Uskomme ja luotamme, että Te, kunnioitettu toveri, nyt hyvin kestätte kaikki haavoitetun soturin vaivat sekä pian täysin terveenä voitte jälleen käydä käsiksi Sosialistisen Neuvostotasavallan peräsimeen ja kansainvälisen vallankumouksellisen työväenliikkeen johtoon.

Voitte sanoa venäläisille tovereille meidän puolestamme: Suomalaisetkin kommunistit lähtevät ilolla tuleen, — tahtovat olla hyökkäyksessä mukana, kun kapitalismin linnat otetaan ja maan tasalle hajotetaan; suomalaiset kommunistit pitävät arvoaan alentavana jäädä rintaman selkäpuolelle, kun kaikkien maiden köyhälistö valloittaa maailman.

Moskovassa, 3 päivänä syyskuuta 1918.

Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Perustava Kokous.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite N:o 5.

Selostuksia toiminnasta Venäjällä kesällä 1918.

Suomalaisten Sosialidemokratien Ulkomaisen Järjestön Keskuskomitean toiminnasta toukokuun 6 p:stä — elokuun 23 p:vään 1918.

Suomen työväen vallankumousliikkeen tultua kansainvälisen imperialismin avulla hetkellisesti kukistetuksi pelastui osa kumoustoimintaan osaaottaneita Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan alueelle, missä suomalaisilla on ollut tilaisuus toimia ja työskennellä. Heti alussa oli tarvis järjestettyä toimintaa monissa suhteissa tänne tulleitten suomalaisten hyväksi. Tätä silmällä pitäen, kun Suomen Kansanvaltuuskunnan toiminta katsottiin loppuneen, asetettiin Keskuskomitea, jonka asemapaikaksi tuli Moskova. Myöhemmin asetettiin myös Pietariin Keskuskomitean toinen osasto, jolla onkin ollut monipuolinen tehtävä suoritettavanaan, kun Pietari asemansa vuoksi oli ensimäinen pysähdyspaikka, mihin lahtarien kostopolitiikkaa välttäneet suuntautuivat, ja mikä myös tuli olemaan pakolaisjoukkojen läpikulkupaikka.

Ensimäisenä käytännöllisenä kysymyksenä tuli Keskuskomitealle Suomesta päässeitten pakolaisten huoltaminen. Heti keväällä oli hommattu pakolaisten turvapaikaksi Buin siirtola. Sitä paitsi oli Pietariin perustettu huoltotoimisto ja hankittu asuntoja pakolaisille. Näille on voimien ja mahdollisuuksien mukaan toimitettu asunto-, ravinto- ja vaatetusapua. Myöskin lääkärinhoitoa on annettu sekä välttämättömissä tapauksissa vähäisiä rahallisia avustuksia. Pakolaissiirtola katsottiin, senjälkeen kuin se työkykyisille oli antanut ensi hädän turvan, olevan ensi kädessä ylläpidettävän turvattomia vaimoja, lapsia ja sairaita varten. Kun on ollut välttämätöntä supistaa menot mahdollisimman vähiin, on edistetty erinäisten siirtolan itsensä tarvitsemain työhaarain pystyyn saamista. Sitä varten on hankittu työkaluja. Jo keväällä oli myös kysymyksessä maanviljelyksen harjoittaminen siirtolan omia tarpeita varten, mutta siinä suhteessa ei saatu toimintaa käyntiin.

Keskuskomitea on usean kerran lähettiensä kautta ottanut selvää oloista Buissa, selvityttänyt syntyneitä kahnauksia sekä muutenkin koettanut puolestaan vaikuttaa, että olo siellä olosuhteihin nähden yleensä olisi siedettävää ja järjestys hyvä. Pienempiä ristiriitoja ja selkkauksia on siellä syntynyt. Mutta ne on saatu selvitetyiksi. Syynä niihin lienee ollut sekin, että siirtolaan kertyi myös epätoverillisia ja valistumattomiakin aineksia sekä se, että jotkut kuvitelivat liiallisia ja siten myös vaativat liikoja näissä oloissa toimitsijoilta.

Arvokkaana apuna asiain hoidossa Buissa ovat olleet siirtolan asukasten itse asettamat itsehallintoja toimintaelimet, jotka ovat tukeneet Keskuskomitean ja sen sikäläisen edustajan työtä ja ponnistuksia siirtolan asiain hoidossa.

Kun huhtikuun lopussa ja toukokuun alkupäivinä Suomesta pelastuneet vallankumousliikkeen henkilöt saapuivat Venäjälle, eivät useimmat heistä olleet ehtineet nostaa vielä huhtikuun palkkaa toimestansa Suomessi. Varsinkin Punasen Kaartin miehistön ja päällystön laita oli niin, samaten myös erinäisten siviilitoimissa olleitten. Ensimäisiä tehtäviä olikin palkkain maksaminen, mikäli asianomaisen rahavaatimus oli oikea ja varoja oli. Oli tietenkin usein vaikeata ratkaista, kuka oli saanut palkkansa Suomessa, kuka ei, kun asianmukaisia tililistoja ei aina ollut käytettävissä. Onkin todennäköistä, että kontrollista huolimatta eräät ovat kahdestikin nostaneet palkkaa huhtikuulta esiintyen vaihdetuilla nimillä ja siten pettäen maksun suorittajia.

Selvä on, että useat Venäjälle joutuneista olivat verrattain pian avun tarpeessa. Mikäli tilaisuutta on ollut, on koetettu avustaa ja toimittaa työpaikkoja. Jo työpaikan saaneille on matkaa varten annettu rahaa ja jos mahdollista kenkiä sekä vaatteita. Tällä tavoin on Moskovan, Buin ja Pietarin toimistojen kautta useille sadoille Suomen vallankumouksellisille voitu vähäsen helpottaa työnhakuja elämismahdollisuuksia. Mutta samalla kun se on voitu tehdä ja siten käytettävissä olleihin rahavaroihin tehty suuri lovi, on K. K. ollut sitä mieltä, että on mahdoton taata tulevan talven yli elämismahdollisuutta pakolaisille K. K:n avulla ja toimesta. Ja onkin tämä sopivalla tavalla keskuspaikkojemme kautta suomalaisten toverien tietoon koetettu saattaa, jotta kukin voisi parhaansa mukaan turvata itseään ja välttyä pettymyksiltä, miiä avustuksen varaan nojautumiseen tulee.

Sen sijaan on K. K. heti toimeen ryhtyessään koettanut keksiä hyödyllisen työn mahdollisuuksia suomalaisille tovereille. Käännyttiin Neuvostohallituksen ja sen viranomaisten puoleen. Siltä taholta luvattiinkin työpaikkoja erinäisille ammattityöläisryhmille sekä myös muillekin työläisille eri puolilla Venäjää. Tosiasiallisesti ovatkin esim. rautatieläisistä ne, joilla halua on ollut, saaneet työpaikat Neuvostovallan rautateillä. Myöskin osa muita ammattityöläisiä on työtä saanut. Mutta melkoinen osa niitä ja sekatöitten tekijöitä — nim. työhönhalukkaita — on työn puutteessa. Nykyinen kansalaissota on jonkun verran ehkäissyt K. K:n yrityksiä tässä suhteessa sekä myös tehnyt sen, että ei ole voitu kaikkialla valmistaa työhönpääsyä suomalaisille työläisille. Niin on asian laita esim. mitä tulee Uralin ja läntisen Siperian seutuihin, missä työmaita olisi todennäköisesti ollut saatavissa, ellei tshekki-slovakkien vastavallankumoukselliset sotatoimet tekisi esteitä sinne matkustamiselle. Syynä siihen on myös sekin, että Venäjällä talouselämä ei vielä ole voimakkaasti ehtinyt uusiin muotoihinsa joutua, sitäkin vaikeammin kun kapitalismin vastavallankumoukselliset kätyrit kaikkialla voimiensa mukaan silläkin alalla koettavat saada häiriötä aikaan.

Jotta kuitenkin mahdollisimman monet saataisiin hyödylliseen työhön ja siten myös huolehtimaan itsestään ja omaisistaan, on herännyt ajatus omien laitosten aikaansaannista. Tällaiseen ovat venäläiset neuvostovallan laitokset luvanneet ja antaneetkin toverillista myötävaikutustaan ja taloudellista tukea. Ajateltiin jonkunlaisen osuuskunnalliselle pohjalle rakennetun maanviljelyssiirtolan aikaansaantia Siperiaan. Tshekki-slovakkien kapina kuitenkin teki suunnitelman tyhjäksi. Sen sijaan näyttää parempi menestys olevan sillä aikeella, joka tarkoittaa maanviljelyssiiirtolan laittamista Permin seuduille. Tarkoitusta varten on saatu tarpeellinen maa-alue y.m. tukea.

Olisi toivottava, että Permin siirtolahanke edistyisi ja menestyisi hyvin. Se voisi asiantuntijain lausunnon mukaan tarjota työ- ja elämismahdollisuuden noin 300 sellaiselle perheelle, joilla on halua maahan kiinni päästä eivätkä voi palata Suomeen.

Buissa oleskelevien metalli- ja puumiesten keskuudessa oli herännyt hanke perustaa kummallekin ryhmälle oma osuustoiminnallinen työlaitos, joka kokonaan olisi osuuskunnan jäsenten oma. Kuitenkaan ei ole katsottu pienten erikoistyölaitosten perustamista suotavaksi esitetyllä pohjalla ja onkin ryhdytty puuhiin suuremman puunjalostusteollisuuden alalla toimivan yrityksen aikaansaamiseksi. Toimintapaikkaa ovat K. K:n lähettämät henkilöt olleet etsimässä sekä Pohjois- että Keski-Venäjällä. Niinpian kuin tämä yritys saadaan käyntiin, voi se tarjota työtä melkoiselle määrälle suomalaisia useilla aloilla, jotka voidaan yhdistää puunjalostukseen.

Samalla kun näin on K. K:n taholta pyritty helpottamaan pakolaistoverien osaa, on myös koetettu auttaa niitä, jotka ovat katsoneet voivansa palata Suomeen ja niitäkin — ainakin naisia — on ollut melkoinen määrä. Niinpä on palaavia avustettu sekä Venäjän hallitukselta hankittu suostumus rajalle pääsyyn silloin, kun se muille oli kielletty.

Suomen vallankumoukselle kuuluneet Siperian puolella olevat tavarat ja kalustot eivät liene läheskään kaikki joutuneet Neuvostohallitukselle, vaan langenneet sen vihollisten käsiin, ehkä osittain siellä olevain suomalaisten toimihenkilöiden huolimattomuuden, osittain niitten tahallisen myötävaikutuksenkin kautta, mistä on lausuttava ankara moite asianomaisille. K. K. oli kyllä jo toukokuulla ryhtynyt toimiin moisen estämiseksi, mutta matkan pituus ja asianomaisten haluttomuus oli esteenä.

Kun Suomen vallankumouksen päättynyt kausi työnsi ulkomaille joukon suomalaisia sosialisteja ja kun niitä lisäänkin tullee, oli järjestöllisen yhteyden aikaansaanti niiden kesken välttämätöntä. Tässä tarkotuksessa K. K. suunnitteli Suomen Sosialidemokratien Ulkomaisen Järjestön perustamista. Tämä järjestö olisi etupäässä pakollisessa emigratsioonissa olevain järjestö. Onkin jo syntynyt Venäjällä pakolaisten yhdistyksiä ja klubeja. Pidettävä kokous antanee uutta virikettä näille pyrinnöille ja myöskin tarjoaa mahdollisuuden ohjelmakysymysten perinpohjaiseen selvittelyyn.

Rinnan järjestön luomiskysymyksen kanssa virisi kysymys suomenkielisten sosialististen lehtien aikaansaannista. Asiasta oli neuvotteluja Pietarin suomalaisen työvaenneuvoston kanssa.

Pietarin työväenneuvoston toimesta alkoi lehti ilmestyä. Sitä tuettiinkin aluksi, mutta kun se kallistui menshevismiin täytyi avustus lopettaa. Nyt on kuitenkin asia sillä kannalla, että Venäjällä ilmestyy kommunistinen viikkolehti »Kumous» ja päivälehti »Vapaus», sen jälkeen kuin menshevistinen »Vapaus» oli lakannut ilmestymästä.

Myöskin kirjastoja on koitettu hankkia ja niiden hankkimista avustaa. Moskovan Suomalaisen Työväenyhdistyksen kirjastoa ja yhdistyksen muutakin toimintaa on tuettu. Buihin on päätetty perustaa siirtolakirjasto, Moskovan kommunistiklubin kirjastohanketta on päätetty edistää.

K. K. on käsittänyt tehtäviinsä kuuluvan käytettävissä olevilla keinoilla ottaa osaa myös taisteluun kansainvälistä imperialismia vastaan, esiintyköön se imperialismi sitten suomalaisten ja saksalaisten lahtarien veripolitiikkana Suomessa, liittolaisimperialistien hyökkäyksenä Venäjän Neuvostovaltaa vastaan sen vetämiseksi uuteen sotaan tai tshekki-slovakkien sodankäyntinä ja neuvostovallan laitosten hävittämisenä. Tässä mielessä on K. K. julaissut vastalauseen venäläisissä lehdissä sen väkivallan johdosta, jota Suomen lahtarivalta on harjoittanut venäläisiä kohtaan Suomessa. Pari kertaa on K. K. julistuksella vedonnut maailman työväkeen Suomen ja Saksan porvariston politiikan johdosta Suomen työväkeä kohtaan. Englantilais-ranskalaisten imperialististen rosvojen hyökkäyksen johdosta Muurmannille ja Arkangeliin on K. K. kehoittanut suomalaisia vallankumouksellisia asettumaan Venäjän Neuvostovallan puolelle ja poistumaan englantilaisten ja ranskalaisten joukoista, jos niissä suomalaisia on ollut. Samalla on K. K. jyrkästi torjunut yritykset, joiden tarkoituksena on ollut saada suomalaisia mainittujen imperialististen rosvojen kätyreiksi. Tästä kaikesta seuraa, että niitten Suomen vallankumoustoimintaan osaaottaneitten tai muitten sosialististen henkilöiden, jotka kaikesta huolimatta ovat antautuneet englnntilais-ranskalaisten käytettäväksi, menettely on leimattava työväen vallankumouksen pettämiseksi ja kavallukseksi sekä asianomaisia pettureita sen mukaan kohdeltava.

Erityisellä mielihyvällä on K. K. tilaisuuden tarjoutuessa antanut vähäistä apuaan Neuvostovallalle. Suomalaisten yhtymistä Venäjän Punaiseen Armeijaan tukemaan työväen vallankumouksen suurta asiaa on K. K. koettanut edisiää. Punasessa Armeijassa olevien suomalaisten valistamista tietoiseksi armeijan merkityksestä työväen voitolle on K. K. välillisesti koettanut edistää, varsinkin sen jälkeen kuin »esseri»-kapina-yrityksen aikana joukko suomalaisia osottautui olojen tuntemattomuuden, kielen taitamattomuuden ja tietämättömyyden vuoksi olevan epäselvillä asemasta ja velvollisuuksistaan. Venäläisille tovereille on toimitettu tietoja oloista Suomessa. Kansallisuusasiain komissariaattiin perustettavan Suomen osaston järjestämisessä on oltu apuna. Myöskin on K. K. puolestaan myötävaikuttanut siihen, että eräät suomalaiset toverit ovat voineet työskennellä Venäjän ammatillisten järjestöjen keskuselimen nykyään raskaassa ja monipuolisessa toiminnassa apuna. Ulkomaitten vasemmistopuolueitten kanssa on K. K. ollut yhteydessä yhteisten tarkoitusperien edistämiseksi.

Ei ole voitu välttää sitäkään, että jotkut Venäjälle saapuneet kumousliikkeeseennne osaaottaneet on täytynyt leimata yhteisen asian vahingoittajiksi. On käynyt ilmi, että eräät eivät vapaehtoisesti ole tahtoneet yksilöllisestä hoidostaan luovuttaa Suomesta tuomiaan varoja. Eräät ovat ilmeisesti aikoneet niitä itselleen pidättää. Eräät ovat onnistuneetkin siinä pysyttäytyen syrjässä. K. K. puolestaan on tehnyt, mitä on voinut, moisen estämiseksi. Melkoinen määrä sellaisia varoja onkin saatu yksilöiltä. Varsinkin Buissa ja Pietarissa on tarmolla voitu tässä suhteessa toimia, kun ne ovat olleet läpikulkupaikkoja. Siperia näkyy olevan seutu, minne osa moisista tasaajista on voinut hävitä.

Tiliasiainhoidosta on huolehdittu asettamalla paikallisia ja matkustavia tarkkailijoita. — K. K. on toimintansa aikana pitänyt 53 kokousta.

 

Pietarin Huoltotoimisto.

Välitöntä hoitoa ja turvaa vailla olevia pakolaisia sijoitettiin Pietariin perustetun Huoltotoimiston välityksellä hankittuihin huoneustoihin sitä mukaan, kuin pakolaisia Suomesta saapui ja huoneustoja ehdittiin saada käytettäväksi. Pakolaisten vaatettamiseksi saatiin joku määrä kenkiä, kangasta ja vaatekappaleita kootuksi. Ruuan hankkimisesta ja vaatteiden jaosta huolehtimaan muodostettiin myöhemmin erikoinen muonitusjaosto, joka toimii kiinteässä yhteydessä asutuspaikkojen kanssa. Ruuan ja varsinkin vaatetavarain tasapuolista jakoa enemmän puutteessa olleiden kesken on suuresti vaikeuttanut se, että monet, joilla todellista puutetta ei vielä ole ollut, ovat yrittäneet keinotella niitä itselleen, jopa tarkoituksella päästä saamiansa esineitä jälleen myymällä harjoittamaan kauppatrokausta.

Ruuan hankkiminen pakolaisperheille ei suinkaan ole ollut helppo asia. Porvariston jo viidettä vuotta jatkama verinen maailman sota on syössyt ihmiskunnan nälänhätään. Ja Venäjän porvaristo on vallankumouksen jälkeen tehnyt kaiken voitavansa kiduttaakseen täällä väestökeskuksia nälällä, siten pakoittaakseen oloja sekasortoon, saadakseen jälleen Venäjälläkin vallan käsiinsä ja voidakseen taas raahata työläisjoukkoja imperialistisen sodan teurastuskentille. Siinä tarkoituksessa on se tshekki-slovakkien avulla onnistunut eroittamaan taajat asutuskeskukset viljavimmista seuduista ja estämään viljankuletuksen. Kun nälkä on rasittanut kaikkia asukkaita, ei pakolaisillekaan ole voitu saada täysin riittävää ravintoa. Joskin on täytynyt puutetta kärsiä, ei suurempaan hätään sentään ole jouduttu. Ja sikäli kuin Venäjän porvariston vastavallankumoukselliset joukot tuleva lyödyiksi, on toiveita elintarpeiden saannin helpoittamiseen. Suomalaisten pakolaisten luku Pietarissa nousi keväällä 6,000 henkilöön, joiden ruokkimisesta ja vaatettamisesta oli huolehdittava. Sittemmin on hoidokkaiden luku vähentynyt melkoisesti. Osa on mennyt takaisin Suomeen. Suuri määrä siirtyi Buin siirtolaan ja ne, jotka toipuivat työkykyisiksi, ovat hajonneet eri seuduille. Huomattava määrä naisia ja lapsia on edelleen hoitolassa ja on heistä pidettävä siellä huolta. Kesän aikana voitiin lapsia vuororyhmissä sijoittaa maaseudulle Venäjän Neuvostovallan lastensiirtolaan.

Pakolaisten terveydenhoidosta Pietarissa on huolehtinut erityinen lääkäri eikä kesällä riehunut koleera, vaikka syytä oli pelätä, saanut heidän keskuudessaan suurempaa jalansijaa.

 

Buin suomalainen pakolaissiirtola.

Buin kaupunki sijaitsee noin 200 virstaa Vologdan kaupungista itäänpäin Siperian radan varrella. Siitä noin kaksi virstaa eteläänpäin Kostroma-joen rannalla sijaitseva sotavankisiirtola tuli suomalaisten pakolaisten turvapaikaksi. Siirtolaan kuului toistasataa parakkirakennusta, joihin kuhunkin voitiin sijoittaa 260 henkeä. Kun Buin siirtola ei tarjonnut juuri mitään mahdollisuuksia ansiotyöhön, jäi siirtola vain väliaikaiseksi levähdyspaikaksi, siksi kuin työkykyiset henkilöt hajaantuvat työmarkkinoille, jollaiseksi siirtola oli alkujaan ajateltukin. Vaikka alkujaan oli ajateltu hankkia sopivampi siirtolapaikka mahdollisimman pian, ei sellaista sopivaa paikkaa kuitenkaan onnistuttu löytämään, joten työkykyisten oli lähdettävä siirtolasta omin päin työmarkkinoita etsimään. Osa ammattimiehiä sai myös työpaikkoja Venäjän työministerin edustajan toimesta. Naisista ja lapsista ovat melkoiset määrät siirtynyt Suomeen takaisin.

Ensimäiset suomalaiset tulivat Buin kaupunkiin 29 pnä huhtikuuta. Siirtolan olojen järjestämisestä huolta pitämään valittiin heti alussa huolto-, työ-, talous- ja elintarvetoimikunnat. Näiden tehtävät eivät olleet suinkaan helppoja. Sillä Pietarista tuli yhä uusia junia täynnä turvattomia vaimoja ja lapsia ja niiden mukana melkoinen määrä nuoria miehiä, jotka nähtävästi olivat päättäneet hyötyä mahdollisimman paljon tilanteen kustannuksella. Näiden taholta pantiin jo toimeen vallankaappausyrityskin, jolloin siirtolan valtuutettukin joutui joksikin aikaa pidätetyksi. Siirtolan yleinen kokous palautti pian järjestyksen, valiten samalla siirtolan valtuutetulle avuksi neuvoston, jonka kokoonpanoa on sen jälkeen kerran uusittu. Siirtolan sisäiseen yhtenäisyyteen edistävästi vaikutti myöskin kesäkuun 15–16 ja 17 pnä pidetty siirtolan jäsenten kokous, joka eräissä suhteissa muodostui perustavaksi.

Melkoista järjestelyä ja työtä on kysynyt joukkojen vaatetus- ja ruokintakysymys, siirtolan henkilökunta kun korkeimmillaan käsitti noin 4,000 henkeä. Sanotun joukon päivittäistä ruokaa varten jo tarvittiin leipoa yli 3,000 naulaa leipää päivässä ja lisäksi lämmintä keittoa, puuroa ja soppaa.

Siirtolan puhtaus, polttopuiden hankinta, asuntojen sisustaminen ja välttämättömäin tarvetavarain valmistus on suoritettu yleisen työvelvollisuuden perusteella. Myöhemmin järjestettiin myös puusepistä, suutareista ja naisompelutyöntekijöistä työkunnat, jotka siirtolan oman tarpeen ohella suorittavat myös tilaustyötä.

Siirtolan asukasluku on vaihdellut niin, että se toukokuun alkupäivinä oli 3,131 ja toukokuun 15 p:n paikkeilla, jolloin se oli korkeimmillaan, 3,268, 30 pnä toukok. 2,653, mutta 1 pnä kesäkuuta taas 2,827. Kesäkuun 15 pnä enää tuhatkunta ja 30 pnä ainoastaan 716 henkeä. Heinäkuun aikana henkilöluku yhä vähentyi, ollen puolivälissä kuuta n. 700 ja 30 pnä jonkun verran yli 500 hengen, josta suuri enemmistö, ehkä noin kaksikolmasosaa vaimoja ja lapsia, oikeimmin leskiä ja orpoja. Työkykyiset henkilöt ovat myöhemmin saaneet vaan jonkun päivän oleskeluoikeuden siirtolassa; jotkut suuret perheet ja vanhukset ovat saaneet pitemmän tilapäisen oleskeluoikeuden ja invalidit ovat päässeet siirtolan vakinaisiksi asukkaiksi siihen saakka, kuin siirtola toimii nykyisellä pohjallaan. Heinäkuun lopulla oli siirtolassa 35 perheenäitiä, joiden miehet ovat kaatuneet tai ei tiedetä heidän kohtalosta, sekä alaikäisiä turvattomia lapsia noin 56–60.

Heti siirtolan perustamisen alkupäivistä oli kiinnitettävä täysi huomio terveydellisiin kysymyksiin ja sairashoitoon. Kylmä mannerilmasto saattoi Suomesta tulleet sairastumaan jonkunlaiseen ilmastokuumeeseen, etenkin kulkutauteihin. Sairaala alkoi toimintansa 5 pnä toukokuuta, toimien siinä kolme lääkäriä ja ollen sairaalassa olleiden luku 199 potilasta, joiden hoitoaika käsittää 2,570 sairaspäivää. Tilapäistä sairasapua on annettu 2,422 kertaa. Kuollut on 28 henkeä. Sairaalan avulla on onnistuttu kulkutaudit, m.m. isorokko rajoittaa jo alkuunsa. Kun toukokuun lopulla toimitettiin yleinen pakollinen rokotus, ei heinäkuun aikana sattunut enää ainoatakaan isorokkotapausta. Kuolleisuusprosentti, 14 prosenttia, ei ole laisinkaan korkea, katsoen vaarallisten kulkutautien riehuntaan ja siirtolaan saapuneen väestön liikarasitukseen.

Järjestyksen pitoa varten on siirtolalla ollut oma miliisilaitos. Paikallisen sotilasneuvoston esityksestä on jonkun aikaa suoritettu myös vahtipalvelusta rautatieasemalla ja parakeilla.

Vaikka kesäkuun lopulla pidetty siirtolan kokous oli päättänyt, että niiden henkilöiden, joilla ei ole suurempaa vaaraa Suomeen menemisestä, olisi ollut viipymättä lähdettävä siirtolasta, ja niille, joille ei ollut mahdollista henkeään uhraamatta mennä Suomeen, olisi ollut järjestettävä töitä Venäjällä osuustoiminnallisella ja itsekannattavalla pohjalla ja ainoastaan niille, jotka ovat taistelussa kaatuneiden leskiä, olisi annettava avustusta ja pidettävä muutenkin huolta heidän toimeentulostaan, niin sittenkään siirtolan evakuoimista ei ole vielä voitu tämänkään päätöksen rajoissa suorittaa.

Venäläisten paikallisten neuvostojen suhtautuminen suomalaisiin pakolaisiin on ollut yleensä solidaarista ja toverillista, joka on siten huojentanut suuressa määrässä pakolaisten raskasta asemaa.

Sivistykselliset pyrkimykset ovat kohdanneet siirtolassa voittamattomia vaikeuksia. On kyllä suunniteltu kuten esim. klubi-huoneustoa omine kahviloineen, jossa olisi kirjasto- ja lukuhuone. Vielä on ajateltu aikaansaada soittokunta, lauluseura, luentosarjoja y.m. sivistäviä, valistavia ja opettavia tilaisuuksia, kuin myöskin koulunkäyntiä siirtolan lapsille, jota varten on pyydetty Pietarista opettajaa. Toiset hommat ovat näistä rauenneet ja toiset jääneet odottamaan otollisempaa tilaisuutta.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite N:o 6.

Suomen köyhälistönuorisolle Venäjällä.

Suomen työväenluokka pakotettiin nousemaan vallankumoukselliseen taisteluun elämänsä turvaamiseksi. Järjestynyt työläisnuoriso läksi kaikella nuoruuden innolla vapaustaisteluun; toiset astuivat rintamalle taistelijain riveihin, toiset muille aloille toimimaan. Kaikki koettivat antaa parhaansa vallankumouksen voittoon viemiseksi.

Suomen työväenluokka ei vallankumoustaistelussaan jaksanut voittaa kansainvälisen kapitalismin yhdistyneitä sotajoukkoja, vaan se tuli taistelussa lyödyksi. Suomen köyhälistö elää nyt raskaan lahtariterrorin alaisena. Porvariston verinen kosto on tehnyt hirvittävää jälkeä köyhälistöjoukoissa: kymmeniä tuhansia teurastettuja, kymmeniä tuhansia vankiloissa nääntyviä, nälkään ja tauteihin kuolleita. Kaikki työväen vapaa toiminta on estetty, porvariston verinen diktatuuri hallitsee rajattomasti.

Vain vähäinen määrä pääsi Suomen työläisnuorisoa vallankumouspakolaisina siirtymään Venäjälle. Ei se, että köyhälistö vapaustaistelussa lyötiin, ja että työläistaistelutoverimme ovat siitä verisesti saaneet kärsiä, ole saattanut köyhälistönuoria vajoamaan epätoivoon ja lamaannukseen Venäjällä. Päinvastoin. Suomen vallankumouksen häviö vasta opetti meidät oikeiksi vallankumouksellisiksi. Siinä me saimme verikasteen. Taistelu kaikkialla kansainvälistä kapitalismia vastaan on ollut Suomen köyhälistönuorison tunnuslauseena. Me emme voi taisteluamme toistaiseksi jatkaa Suomessa. Meidän on taisteluamme jatkettava täällä Venäjällä, jossa nyt kohtaamme kansainvälisen kapitalismin.

Toverit! Meidän on astuttava taisteluriviin nyt Venäjällä. Venäjän Punaisen Armeijan riveissä on meidän paikkamme. Siinä taistelemme me maailman kansainvälistä kapitalismia vastaan, joka on samalla taistelua porvariston diktatuurin kukistamiseksi Suomessa. Tähän taisteluun on meillä verivelvollisuus. Sitä vaativat Suomen vankiloissa nälkään ja tauteihin nääntyvät sekä teurastetut toverit. Rohkeasti nousee eri maiden köyhälistö taisteluun kapitalismia ja imperialismia vastaan kukistaakseen sen lopullisesti. Kaikkialla alkaa köyhälistö herätä taisteluun proletariaatin diktatuurin voimaan saattamiseksi ja sosialismin toteuttamiseksi. Porvariston rangaistuksen hetki harjoittamastaan terrorista lähestyy. Tietoisuus tästä kannustakoon meitä taisteluun.

Tietoisiksi vallankumoustaistelijoiksi meidän tulee kasvattaa ja kehittää itseämme. Vaikeudet tässä työssä eivät meitä saa peloittaa; niiden tulee vaan kannustaa meitä ripeämmin pyrkimään tietoisuuteen. Harjoittakaamme keskuudessamme vallankumouksellisen sosialismin, kommunismin valistustyötä. Siten me edistämme vallankumouksen voittoa.

Me julistamme kaikkien maiden köyhälistönuorisolle: taisteluun yhteistä vihollista, kansainvälistä kapitalismia vastaan.

Moskovassa, elokuun 30 p. 1918.
Suomen työläisnuorison ulkomainen toimeenpaneva komitea.

Takaisin sisällysluetteloon

 


 

Liite N:o 7.

Kaikkien maiden työläisnuorisolle.

Kun vallankumouksen torvet helmikuulla kutsuivat Suomen työväenluokkaa taisteluun, nousi se silloin yhtenä miehenä ja naisena ase kädessä Suomen imperialistien kauvan salaa valmistamaa ja työläisluokkaan tähdättyä iskua vastaanottamaan. Tällöin myös lähti työläisluokan nuoriso hehkuvalla taisteluinnolla täyttämään paikkaansa vallankumouksellisten riveissä. Koko maailma tietää, miten pelottomasti, uhreja ja henkeään säästämättä Suomen köyhälistö kävi taistelua oikeuksiensa ja vapauksiensa puolesta. Sen äärimäisistä ponnistuksista huolimatta tuli työväenluokka lyödyksi. Suomen köyhälistön tuhosi ja sen vallankumouksen kukisti yhdistetty Suomen, Ruotsin ja Saksan imperialismi. Sanoin kuvaamattoman verinen on Suomen vallankumouksen kukistaminen, joka yhä vielä jatkuu. Porvariston diktatuuri raivoo kaikessa hirmuisuudessaan, uhrit nousevat kymmeniin tuhansiin. Kaikki työväen järjestöt ovat tuhotut ja lakkautetut, samoin työväen sanomalehdistö. Liittomme kahdestakymmenestäneljästä tuhannesta jäsenestä on tuhansia kaatunut taistelutantereella, tuhansia ammuttu ja tuhansia viruu vankiloissa. Kaikki osastomme ovat tuhotut, samoin oma lehtemme ja koko liittomme. Ei minkään kansan kohtalo ole ollut niin hirveän ja huutavan kurja, kuin nyt on Suomen työväen. Olkoon se ennen kaikkea viimeinen varotus koko maailman työväestölle siitä, mihin kansainvälinen imperialismi yhä jatkuvan joukkoteurastukscn ja europalaisen sodan kautta pyrkii, ja mitä se tulee tekemään kunkin maan työväenluokalle.

Kaikkien maiden sosialistipatrioottien valheellisen ja petollisen toiminnan, selityksineen sodan tukemisesta, jotta ensin on kukistettava vieras vastustaja ja sitten vasta on oman maan kapitalismin kanssa päästävä sovitteluun, on Suomen työväenluokan taistelu ja kohtalo, osoittanut koko valheellisuudessaan ja kaameudessaan. Kaikkien maiden työväellä on vaarallisin vihollinen oman maansa kapitalismi, sen teollisuus- ja suurmaanviljelijäinluokka. Työväestön on ne ensin tuhottava. Mitkäät sovittelut ja kompromissit eivät saata missään muodossa tulla kysymykseen. Hirvittävällä tavalla sai Suomen työväenluokka havaita, että sen usko rauhalliseen kehitykseen ja parlamenttarismiin yksin päämäärään vievänä tienä oli mitä suurimpana itsepetoksena. Suomen työväenluokka oli parlamenttaarisella tiellä päässyt siihen, että askelkin siitä eteenpäin maksoi verta. Se tapasi porvariston ase kädessä seisomassa aseistamatonta työväenluokkaa vastaan. Suomen työväen kohtalo, sen korkealle kehittyneet järjestöt ja parlamentaarinen voima sekä nyt sen hirveä tuhoaminen osoittavat imperialismipedon raivon, kun sen valtaa uhataan. Me ulkomaille pakoon päässeet sos.-dem. nuorisoliiton jäsenet itse taistelussa mukana olleina tahdomme nyt todeta, että säälimätön taistelu kapitalismia vastaan kaikkialla, missä sen tapaamme, on meidän tehtävämme, sekä köyhälistön diktatuurin voimaansaattaminen kaikissa maissa on ainoa vapauden tie nyt äärimäisesti rasitetulle työväenluokalle.

Ilolla panemme merkille, että kaikissa maissa esiintyy työväen vallankumousliike yhä voimakkaampana ja uhkaavampana. Vihdoinkin soivat vallankumouksen myrskykellot, herättäen koko maailman työväen taisteluun proletariaaiin diktatuurin voimaansaattamiseksi ja sosialismin toteuttamiseksi. Porvariston tuhon hetket lähestyvät. Tietoisuus tästä rohkaisee Suomen työväestöä ja varsinkin sen työläisnuorisoa mitä raivokkaampaan taisteluun ja sen kautta voittoon seka lahtariterrorin lopettamiseksi sen kautta.

Ikäänkuin tuhasta kohoava fenix-lintu nousee Suomen työväenluokka, ennen kaikkea sen nuoriso verestä höyryäviltä Suomen taistelutantereilta. Vaikka nyt lahtarien terrorin suuresti harventamin rivein, mutta ehyenä, entistä uhkaavampana ja peloittavana Suomen työläisnuoriso ojentaa kätensä Zimmervaldin uuden Internatsionalen vasemmistoon kuuluvalle nuorisointernatsionalelle.

Porvaristo kaikissa maissa huutaa: vallankumous on kuollut. Mutta me huudamme: vallankumous elää, se voittaa.

Sulkekaa rivit! Ratkaisun päivät lähenevät! Venäjän Neuvostotasavallan päättävä ja voitokas taistelu osoittaa kaikkien maiden työväelle tietä, mihin on kuljettava. Ei enää »alas aseet» silloin, kun porvaristo on hampaisiin saakka asestautunut työväkeä vastaan. Aseet työväelle! Työläisnuoret armeijassa tästä alkaen kantakoot asettaan työväen diktatuurin voimaan saattamiseksi. Työläinen ja sotilas liity yhteen, taistele ja voita valta itsellesi! Tämän päämäärän toteuttamiseksi toivomme, että kaikki voimat on keskitettävä niin Suomessa kuin kaikissa maailman äärissä.

Veljellinen toveritervehdys eloon jääneiltä nuorisoliittotovereilta. Kaatuneet toverimme kuolivat vapauslaulut huulillaan. Viimeiseen toivoivat he, että taistelu ei lakkaa, ennenkuin voitto on saavutettu. Toveriemme veri maasta huutaa, se velvoittaa. Taisteluun, joka yksin takaa voiton!

Eläköön työväenluokan kansainvälinen veljeys!

Eläköön työväen diktatuuri]

Eläköön vallankumouksellinen kommunismi!

Moskovassa, elokuun lopulla 1918.
Suomen työläisnuorison ulkomainen toimeenpaneva komitea.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous». MIA huom.